Part 15

Mutta ajanoloon syntyi nuijajoukon keskuudessa eripuraisuutta. Lapuan ja Ilmajoen miehet tahtoivat koettaa onneaan suomalaista ratsuväkeä vastaan, mutta pohjoispohjalaisilla ei ollut lainkaan halua siihen; muonavarat olivat lopussa, ja he ikävöivät jälleen kotiin.

Silloin tuli entinen lainlukija Israel Laurinpoika heidän luokseen. Hän ei ollut näkevinään niitä synkkiä katseita, joita häneen luotiin, vakuutti olevansa talonpoikain ystävä ja kehoitti innokkain sanoin heitä pysymään yksimielisinä. Marskin saattoi odottaa tulevan milloin tahansa, ja oli varmaa, että tällä kertaa oli voitto oleva heidän.

Talonpojat kuuntelivat, hän imarteli heidän turhamaisuuttaan, ja hänen kehoituksestaan jatkoivat he leirinsä lujittamista parhaansa mukaan.

Klaus Fleming oli paikoillaan leirissään Tammerkosken kylässä ja täältä jakeli hän käskyjään. Talonpoikia oli kohdeltava äärimäisellä ankaruudella, se oli ainoa keino heidän niskojensa notkistamiseksi, sanoi hän. Silloin saapui tieto uudesta nuijajoukosta ja niistä varotoimista, joihin hänen miehensä olivat ryhtyneet. Ja Fleming hymyili partaansa, talonpojat olivat kuin hänen vallassaan.

Helmikuun 18 päivänä lähti hän liikkeelle, marssi läpi Satakunnan ja leiriytyi Ilmajoelle.

"Hetki on käsissä", huusi Israel Laurinpoika. "Me teemme äkkirynnäkön ja lyömme koko leirin, ennenkuin he ovat ehtineet hieroa untakaan silmistään."

Se oli talonpoikain mieliin, ja helmikuun 24 päivänä, pyhän Mathiaan päivänä läheni talonpoikaisjoukko päivän ensi koitossa Ilmajokea.

Talonpojat olivat yötä myöten juoksujalkaa taivaltaneet puoli kuudetta peninkulmaa, samalla raahaten Oulun linnasta ryöstämiään tykkejä mukanaan. Ei ihme siis, että he myöhästyivät, että he olivat uupuneet, ja että heidän aikeensa yllättää vihollisten leiri raukesi tyhjiin.

Kun marski näki nuijajoukon, komensi hän ratsuväkensä aseihin ja taistelujärjestykseen. Sen jälkeen lähetettiin viesti talonpojille; tahtoivatko he antautua hyvällä?

"Emme", huusivat he, "emme niin kauan kuin veri virtailee lämminnä suonissamme!"

Marski lähetti vielä parven ratsumiehiä tarjoamaan sovintoa. Mutta silloin talonpojat laukaisivat tykkinsä, ja viisi ratsumiestä kaatui.

Täten oli verinen taistelu alkanut. Marski oli jakanut väkensä kolmeen osaan, joista molemmat siivet lähtivät saartamaan nuijajoukkoa. Marski itse johti keskustaa.

Israel Laurinpoika oli kadonnut, eivätkä talonpojat osanneet muuta ajatellakaan kuin lähteä suoraan vihollista vastaan. Täten ratsuväki voi heidät helposti saartaa umpikujaan, ja sillä oli myös suuremman sotakokemuksen edut puolellaan.

Marskin johtama pääjoukko oli hirmuinen, ja taistelun tulos oli kauhea tappio talonpojille. Viisisataa vankia joutui vihollisen käsiin, muut joko pakenivat metsiin tai jäivät kaatuneina taistelukentälle.

Kun ei ollut enää mitään vihollisia lyötävänä tai ajettavana takaa, annettiin merkki peräytymiseen, ja sotamiehet palasivat iloisina ja hilpeinä leiriin täysien oluttuoppien ääressä tarinoimaan helposta päivätyöstään.

Marskilla oli asuntonsa pappilassa ja sinne käveli hän yksin. Synkät ajatukset täyttivät hänen sielunsa, ja vastoin tavallisuuttaan ei hän voinut iloita viekkaudella saavuttamastaan voitosta.

Helmikuun tuulenviima ajeli pilviä vinhaa vauhtia. Kuu pilkahti väliin esiin, heti taasen kadoten. Oli melkein pimeä marskin astuessa rakennukseen. Muutamat pelästyneet palvelijat kyselivät hänen käskyjään. Pappi oli mennyt ulos katsomaan, eikö kenties joku kuoleva tarvinnut hänen apuaan.

Marski viittasi palvelijat tiehensä ja meni kamariin ja istuutui loimottavan takkavalkean ääreen. Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka, mutta hän ei siihen koskenut. Rypistynein kulmin hän tuijotti tuleen, ja lujasti yhteen puristuneet huulet ilmaisivat, miten katkerat ajatukset täyttivät hänen sielunsa.

"Kirottu herttua!" jupisi hän. "Talonpoikain uppiniskaisuus on hänen vaikutustaan -- tulisipa hän vain tänne... silloin saisi hänkin heidän kohtalonsa; valtionkavaltaja hän on, ja sentähden..." hän heristi nyrkkiään.

"Sentähden, Kaarle, vannon että sinä olet saava surmasi minun kädestäni."

Hän hypähti pystyyn -- uneksiko hän vai eikö tosiaan toistettu sanat: "sinä olet saava surmasi minun kädestäni" ylhäältä ja alhaalta ja kaikkialta hänen ympäriltään.

Takkavalkean loimossa hän silmäsi ympärilleen... huoneessa ei näkynyt ketään. Klaus Fleming ei tuntenut pelkoa lainkaan, mutta tunsi sellaista ahdistusta, että hän aivan häpesi.

"Kuvitteluja!" puuskahti hän ja päästi pitkän, kaikuvan naurun. Mutta kun hän siihenkin sai kymmenkertaisen vastauksen, ei hän tarttunut miekkaan, vaan pöydän reunaan.

Kotvan seisoi hän hiljaa, sitten lähti hän nopeasti pihalle.

Kuu oli äsken pilkahtanut pilvistä esiin ja valaisi nyt kirkkaasti kamalan taulun. Kylä oli tuhkana, lumivaippaa peittivät ruumiit ja verilätäköt, loitompaa näkyi erämaa, ja kaikkialla vallitsi kamala kalman hiljaisuus.

Marski ei ollut koskaan tuntenut liikutusta sellaisia tauluja nähdessään, ja häntä kummastutti tuntiessaan nyt aivan pahoinvointia.

Eikä edes näkynyt elävää sielua... Kyllä sentään -- kaukaa tien polvesta näytti joku olento lähestyvän pappilaa... Klaus herra ei voinut eroittaa, oliko se mies vai nainen. Mutta olento laahusti hitaasti eteenpäin, näytti melkein kuin se raahaisi jotakin jälestään... Nopeasti se pyörähti oikealle, ohi pappilan.

Aivankuin jonkin salavaiston vetämänä lähti Klaus herra samaan suuntaan, mutta hänen ärjäisystään: "seis" ei mies -- puvustaan päättäen oli hän mies -- näyttänyt välittävän mitään, vaan kulki yhä eteenpäin ja laahasi jälessään lukematonta joukkoa hienonhienoja ketjuja. Nämä riippuivat kiinni olkapäissä, käsivarsissa, päässä, ja hänen päästämänsä ähkyvät äänet todistivat taakan raskautta.

Suuttumus ja kenties uteliaisuus joudutti marskin askeleita, mutta merkillistä kyllä oli hänen vaikea tavoittaa ihmeellistä hahmoa. Vihdoin se pysähtyi ja iski maahan rautatangon, jota oli tähän asti käyttänyt sauvanaan. Päähine valahti taakse ja paljasti kuihtuneet naiskasvot, tukka lankesi suortuvina niille, mutta hän oli niin kiintynyt työhönsä, ettei pannut huomiota siihen.

"Etsitkö aarretta?" kysyi marski tarttuen hänen käsivarteensa.

Nyt loi olento häneen palavat silmänsä. "Minä tiesin, Klaus Fleming, että sinä tulet", sanoi hän. "Olen kaksi kertaa kutsunut sinua."

"Kuka olet, mitä teet täällä, ja miksi laahaat näitä mukanasi?"

Hän tarttui muutamaan vitjaan, mutta se tuntui niin raskaalta, että hän päästi sen heti.

"Haa!" huudahti hahmo. "Yhden ainoan kätyrisi syntitaakka on sinusta liian raskas. Mutta muista minun sanoneen, kerran saat kantaa ne kaikki, kaikki iankaikkisesta niin iankaikkiseen! Kansani huutaa kirousta ja kadotusta sinulle, katso minä laahaan kirouksia ja kostonhuutoja jälessäni, muutamain päivänkiertojen jälkeen heittääkseni kaiken sinun yllesi... Pian, pian on sinun hetkesi käsissä; niinkuin varas yöllä olet sinä käynyt kansani kimppuun, olet ryöstänyt, rääkännyt, murhannut Suomen kärsivällistä, oikeamielistä kansaa. Niinkuin varas yöllä on kuolema tekevä tyhjäksi kaikki sinun aikeesi, naisen käsi on ne hajoittava tuuleen kuten pilvilinnat, ja kiitosrukous on nouseva kohden taivasta, kun Herran käsi lyö maahan Pohjanmaan, Hämeen ja koko Suomenmaan kirotun vitsauksen!"

Niin mahtava oli ilmestys hänen edessään, niin painavat olivat sanat, että pelätty sotapäällikkö ensi kerran tunsi itsensä aivan kuin halvatuksi; hän ei kohottanut käsivarttaan, ei virkkanut sanaakaan, vaan katsoi, miten hahmo loittoni kuten oli tullutkin, laahaten vitjoja jälessään.

Klaus Fleming palasi pappilaan, mutta juuri kun hän oli astumaisillaan eteiseen, suhahti nuoli häntä kohden. Se lävisti takin ja tarttui selkään.

Hän juoksi takaisin pihalle ja tähysteli ympärilleen, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt.

"Kirottu noita, sinut on poltettava roviolla", jupisi hän.

Nuoli oli niin pitkä, että hän saattoi sen vetää kädellään pois selästään. Haavassa oli kipua tuskin nimeksikään, ja pappi, joka otti hänet vastaan, ei saanut edes tietää, mitä oli tapahtunut. Marski kysäisi vain naisesta, mutta pappi ei tiennyt hänestä mitään. Hän sai sitten istua marskin luona koko yön, vaikkei mitään keskustelua saatu käyntiin.

Seuraavana päivänä saivat sotamiehet tavallisuuden mukaan ryöstää kuolleita. Se ilo heille suotiin, ja ainahan oli jotakin otettavaa.

Taasenkin oli Fleming nöyryyttänyt Pohjanmaan kuuliaisuuteen, ja hän saattoi sitä pidellä mielensä mukaan. Sukupuuttoon ei hän tahtonut rahvasta hävittää, se olisi ollut epäviisasta, talonpoikain oli oltava vain hänen orjiaan ja vetojuhtiaan ja siten palveltava häntä ja hänen aikeitaan.

Karkein sanoin hän nuhteli pappeja, kun he eivät pitäneet kansaa paremmassa kurissa, ja omin käsin hän pieksi kiinniotettuja talonpoikia ja käski heidän hampain pureksia uunin tiiliä.

"Te olette", huusi hän, "sillä tavoin aikoneet repiä Turun linnan, näyttäkää nyt miten pystytte repimään tuota uuniakaan". Ruoskaa saatuaan saivat he sitten mennä.

Ryöstettyinä, nälkäisinä ja viluissaan saivat he laahautua kaukaisiin koteihinsa, joihin he ikävöiden kuroittivat käsiään, vaikka hyvin tiesivät, että heitä sielläkin odotti nälkä ja kurjuus.

Kauempana ylämaassa ei tehty rangaistusretkiä, mutta marski kirjoitteli uhkaavia kirjeitä ja kehoitti talonpoikia ajattelemaan, mitä heidän rauhaansa sopi. Yleisesti inhotut ja kammotut voudit palasivat virkoihinsa, ne jatkoivat samaa hirmuhallitusta kuin ennenkin, ja talonpojat pakoitettiin tekemään uskollisuudenvala. Pohjoisimmat pitäjät sitä vastoin jätettiin omille hoteilleen; nähtävästi Flemingin palvelevat henget arastelivat mennä liian lähelle Ruotsin rajaa.

Kansan puolelta ei enää tarvinnut pelätä mitään, kenties yksi ja toinen vielä loi ikävöiviä katseita Ruotsiin herttualta yksin apua toivoen, mutta suuret joukot olivat ikäänkuin pelon ja kauhun lamauttamat ja kantoivat hoippuen sietämätöntä takkaansa.

Suomessa samoin kuin Ruotsissakin oli nälänhätä hirveä. Hämeessä jäivät pellot kylvämättä siemenen puutteessa, ja rahvaan täytyi syödä kaatuneet hevosensa pettuleivän keralla.

Savonlinnasta kirjoitti Götrik Fincke: "Joka pitäjässä haudataan päivittäin suuri joukko ihmisiä, jotka ovat kuolleet nälkään. Mutta lisäksi palaa raivoisissa liekeissä katkeroituneen kansan mieli. Milloinkaan ei ole Suomi niin kipeästi tarvinnut rauhaa! Jumala meitä armahtakoon!"

Mutta huolimatta siitä, että kertomukset tästä rajattomasta kurjuudesta herättivät syvintä osanottoa kautta maan, paadutti Klaus Fleming sydämensä ja hänen korvansa olivat kuurot rukouksille ja valituksille.

Liikutettuna tytärtensä rukouksista oli Ebba rouva pyytänyt, että saisi lähettää viljaa, mutta marski oli jyrkällä kiellolla katkaissut kaikki sellaiset yritykset. Eikä ankara rouvakaan osoittanut paljoa suurempaa lempeyttä tyttärilleen. Heillä ei ollut mitään oikeutta sekaantua maan asioihin.

"Se on julmaa ja sydämetöntä!" huudahti Hebla, vanhin kauneista neitsyistä. "Eikö ihmisellä saa olla mitään tunteita, kun on ylhäistä syntyä?"

"Kukaan ei voi sitä estää, mutta ei saa näyttää niitä", virkkoi hiljainen ääni hänen lähellään.

Punastuen loi hän katseen nuoren miehen silmiin, jotka lämpimästi katselivat häntä.

"Kuinka uskallatte?" Hän kohotti uhkaavasti sormeaan.

Nuori mies otti koko käden ja peitti sen suudelmilla.

Hän salli sen ja sanoi vain: "Mitähän marski sanoisi?"

"Surmaisi minut, mutta vähät siitä, rakkauteni seuraa minua kuitenkin hautaan!"

Hebla huokasi. "Kaikki täällä linnassa on raskasta ja ikävää, sentähden täytyy meidän pienen romaanimmekin päättyä surullisesti."

"Mikä onni, että saamme yhtyä kuolemassa!" huudahti nuori mies tulisesti.

"Ei, kiitos, minä tahdon elää ja nauttia elämästä."

"Sinä et rakasta niinkuin minä."

"Minusta se on luonnollista. Hebla Fleming ei voi tuntea eikä ajatella samalla tavoin kuin ylioppilas Daniel Hjort."

"Hän on kylmä kuin jää", virkkoi Daniel synkästi, "minä taasen riudun rakkauden hehkuun".

"Daniel parka", virkkoi Hebla pannen kauniin kätensä hänen päälaelleen; "en voi mitään sille, etten tunne samoin kuin sinä".

"Käske minun mennä tieheni", sanoi Daniel kätkien kasvonsa käsiinsä.

"Ei, sitä en suinkaan tee. Eikö ole marskin tahto, että sinun on luettava minun ja sisarieni kanssa?"

"Se on vienyt järkeni."

"Olen kuullut, että sellainen kuuluu rakkauden tapoihin", sanoi Hebla leikitellen hänen hiuskiharoillaan.

Daniel heitti päätänsä taaksepäin. "Olen ainoastaan huvilelu", sanoi hän.

"Ja opettajani, josta pidän", lisäsi Hebla säteilevin katsein ja vaipui pieneen lepotuoliin.

Daniel seisoi kuin lumottuna katsellen häntä.

"Laula jotakin, minä tahdon nukkua!"

Daniel lauloi uskollisesta rakastajasta, joka tahtoi uhrata henkensäkin rakastettunsa puolesta. Se oli muuan hänen omista tilapäisrunoistaan, johon hän purki sielunsa hehkun.

Laulu vaikeni. Nukkuiko neiti tosiaankin... Mutta kaunis hän oli! Ruusuposket, tuuheat kulmakarvat, pieni, punainen, myhäilevä suu, joka oli hieman raollaan, ja kiharat, jotka olivat valahtanet valkoiselle kaulalle ja liikahtelivat hiljaa.

Daniel kääntyi pois, hänen päänsä meni pyörälle...

"Daniel!" kuului hiljainen kuiskaus. Ja silloin oli maltti mennyttä kalua, hän syöksyi luo ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.

"Hävytön, mitä uskallat tehdä?" virkkoi Ebba rouva, joka samassa astui huoneeseen.

Daniel Hjort syöksyi huudahtaen ulos huoneesta.

"Nukuin niin makeasti", sanoi nuori neiti, "ja luulin että se oli Katinka".

"Totta kai", vastasi Ebba rouva ankarasti. "Tästä lähtien ovat luvut ja laulut lopussa."

"Enpä juuri voi sanoa, että ne olisivat minua huvittaneetkaan."

"Sinä saat toistaiseksi pysyä huoneessasi!"

"Onko minun kärsittävä sen tähden, mitä hän on rikkonut?"

"Et ollut syytön sinäkään!"

"En ole valinnut häntä opettajaksi."

"Sen teki isäsi! Mutta en voi luottaa sinuun?"

Nuori neiti heitti päätänsä ylpeästi taapäin. "Joku Fleming voi kyllä leikkiä sellaisenkin kuin Daniel Hjortin kanssa mutta ei koskaan sitoutua häneen", vastasi hän.

"Nyt tunnen sinut tyttärekseni", vastasi Ebba rouva häntä syleillen. "Tästälähin luotan sinuun."

* * * * *

Tietämättä mitään näytelmästä, jota näyteltiin hänen omassa kodissaan, ajatteli ja huolehti Klaus Fleming vain valtansa lujittamista Kaarle herttuaa, verivihollistaan vastaan.

Urkkijoiltaan oli marski saanut tietoja olosuhteista Ruotsissa, ja hän oli aivan varma siitä, että herttua valmisteli ensi kesäksi sotaretkeä Suomeen. Marskin asia oli valmistaa hänelle lämpimät tervetuliaiset.

Ja sitten oli saatava kuningas taivutetuksi kauan ajateltuun sotaan Ruotsia vastaan. Sotaväkeä oli vietävä sinne Puolasta ja Suomesta, ja Sigismund oli väkivoimin ottava perintövaltakuntansa, jonka hänen setänsä tahtoi häneltä riistää.

Klaus Fleming hieroi tyytyväisenä käsiään; koskaan eivät olleet hänen toiveensa olleet niin valoisat, ja hän tunsi voimiensa kasvavan ajatellessaan, miten paljon hän tulisi saamaan aikaan.

Miehistöä ja muonaa koottiin Turkuun ja sen ympäristöön, sotalaivoihin laitettiin tykit, ja laivaston vahvistukseksi anastettiin kaikki kaleijat ja alukset mitä yhytettiin.

Kukaan ei muistanut nähneensä marskia niin hyvällä tuulella kuin tähän aikaan. Hän laski leikkiä Daniel Hjortin kanssa ja sanoi tahtovansa ottaa hänet mukaansa ensi sotaan, niin että hän saisi väriä poskilleen. Nyt näytti hän niin kalpealta, että saattoi peloittaa nuoret tytöt kirjalta.

Maaliskuun loppupäivinä kysäisi hän kerran Ebba rouvalta, eikö tämä tahtonut matkustaa Pernajan kuninkaankartanoon. Hänkin tulisi sinne palausmatkaltaan Uudeltamaalta, jossa oli oivallinen satama suurempia laivoja varten ja jota hän aikoi käydä katsomassa.

Ebba rouva oli halukas siihen, ja marski määräsi oman matkansa huhtikuun 2 päiväksi. Hyvästiä jättäessään hän käyttäytyi sangen omituisesti ja virkkoi hymyillen, että hän varmaan keksisi jotakin hämmästyttääkseen heitä palatessaan kotiin.

Matka kävi Turusta Kuitiaan, jossa hän kohtasi muutamia voutejaan. Keskustellessaan vei hän useita kertoja kätensä selkäänsä ja sanoi tuntevansa kipua, jollaista ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin.

Seuraavana päivänä hän matkusti Uudellemaalle ja majoittui Pikkalan kartanoon, jossa hänellä oli hyviä ystäviä. Tultuaan vakuutetuksi sataman oivallisuudesta suostui hän jäämään Pikkalaan kokonaiseksi viikoksi pitääkseen oikein hauskaa. Nyt seurasi pidot toisensa jälkeen, ja marski antoi näytteen oivallisesta ruokahalustaan, kun hän tavallisen ruokaveron lisäksi saattoi yksikseen syödä kokonaisen siankinkun.

Luultavasti oli hän usein ennenkin koettanut siten voimiaan, sillä Kaarle herttualla oli tapana sanoa marskista, että "siat saattavat kyllä syödä toisensa". Mutta tällä kertaa hän sairastui, lieneekö se sitten johtunut liian voimakkaasta ateriasta vai muusta syystä. Seuraavana päivänä oli hän kuitenkin siksi toipunut, että saattoi reellä ajaa Pernajaan, jossa Ebba rouva häntä odotti.

Täällä täytyi hänen uudestaan vetäytyä vuoteeseen. Tosin hän selitti, ettei häntä mikään vaivannut, lojuihan vain siksi, ettei jaksanut olla pystyssä. Mutta seuraavana päivänä hän kertoi Ebba rouvalle nuolesta, joka oli ammuttu hänen selkäänsä... Se oli hieman turvonnut ensin, mutta sitten pian sulautunut.

"Jonkun olisi pitänyt tarkastaa haava", sanoi Ebba rouva. "Nuoli oli voinut olla myrkytetty."

Klaus herra katsoi häneen ja kääntyi pois vastaamatta.

Mutta heikkous yhä lisääntyi, ja muutamain päivien kuluttua hän sanoi Ebba rouvalle:

"Nuoli _oli_ myrkytetty; pohjalaiset kostavat puolestaan."

"Eikö ole mitään apua?"

"Ei, muuta kuin kuolema... pohjalaiset ja minä olemme olleet yhtä taipumattomat toisiamme kohtaan."

"Minä lähetän noutamaan apteekkaria."

"Ei, tulkoon kappalainen, nyt on hänen hetkensä tullut."

Tämä saapui rukouskirjoineen. Marski kuunteli tarkkaavaisesti lukemista, ja kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, otti hän jäähyväiset puolisoltaan ja sanoi: "Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan, nytpähän nähdään, onko Herra Jumala toista mieltä."

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa.

21.

UUSIA VOIMIA.

Ilolla sai Kaarle herttua sanoman Klaus Flemingin kuolemasta. Hän oli tehnyt monia laskelmia, mutta menestys oli ollut epätietoinen. Nyt oli vihdoin annettu merkki, tie oli auki. Uusia esteitä saattoi ilmestyä, mutta pahin oli raivattu pois, ja Suomen sorrettu kansa raukka oli vapautunut vitsauksestaan.

Ensi työkseen Kaarle kirjoitti avoimen kirjeen suomalaiselle sotapäällystölle, kehoittaen heti lakkauttamaan sietämättömän linnaleirin. Aikeestaan tulla itse Suomen puolelle ei hän kirjoittanut mitään, mutta niin hyvin tämä kirjelmä kuin yksityistiedotkin Ruotsista ilmaisivat Suomen herroille, mitä heillä oli odotettavissa.

Sillä välin Kaarle varustautui ripeästi sillä verukkeella, että kun kaikesta päättäen kuningas saattoi tulla keväällä, täytyi laivaston olla valmiina noutamaan häntä joko Danzigista tai Kalmarista. Salavinkaan oli hän kyllä hankkinut tiedon Puolasta, ettei kuningas ollut aikeissakaan tulla Ruotsiin ainakaan sinä vuonna; hän oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen kälyynsä, prinsessa Konstantiaan, eikä millään hinnalla tahtonut eritä tämän seurasta. Mutta silloin hän joudutti varustuksia sitä suuremmalla innolla. Hän kuletutti laivoihin suurimmat tykit mitä ne kantoivat, tarkasti väkensä ja latoi sen laivoihin. Ja sitten hän purjehti heti merille puolisonsa kera.

Elokuun 28 päivänä hän saapui Kastelholmaan, johon jätti puolisonsa. Laivasto oli mennyt edeltä Turun saaristoon, säikyttäen linnaväen nopeihin varustuksiin, senkin puolestaan. Muureja vahvistettiin ja pariakymmentä nuijasodasta otettua vankia käytettiin töihin, härkiä ja lehmiä ja uutisruista koottiin ympäristöstä linnan varastoihin ja niiden jauhamista varten hankittiin joukko jauhinkiviä.

Kaarle oli jo edeltäpäin lähettänyt uudelle Sigismundin määräämälle linnanpäällikölle, Arvid Stålarmille, ja muulle päällystölle useita kehoituksia liittymään häneen. He pyysivät nöyrimmästi, ettei herttua panisi pahakseen, vaikka heidän herransa ja kuninkaansa palvelijoina täytyi noudattaa tämän käskyjä.

Elokuun 20 päivänä alkoi herttuan aluksia parveilla kaikkialla Turun saaristossa. Useita kartanoista ryöstettiin ja kaikki vastarinta rangaistiin kuolemalla. Samaan aikaan saapui viesti, että Hannu Hannunpoika, Monikkalan herra, oli kokoamansa sotaväen kera tulossa Hämeeseen.

Arvid Stålarm oli neuvoton. Jos Hannu Hannunpoika marssi Hämeenlinnaa vastaan, joutuisi linnoitus heti vihollisen käsiin, niin kurjassa puolustuskunnossa se oli. Jos hän sitä vastoin aikoi marssia Turkua vastaan, oli pelättävissä, että maakunnan rahvas liittyisi hänen joukkoonsa.

Asema oli epätoivoinen, eikä ollut ketään, joka voisi sen pelastaa. Muinoin niin mahtava marski makasi kylmänä ja kankeana linnan kappelissa, johon hänet oli tuotu suurella juhlallisuudella. Vaikkapa hänen levoton henkensä kenties harhailikin ympäri entistä hallitusaluettaan, näki se vain kauhukseen, kuinka hänen mahtava työnsä meni pirstoiksi, voimatta sitä estää.

Mitäpä hyödytti nyt kehoittaa pappeja ja rahvasta täyttämään läänivelvollisuuttaan... Kaikki kuuntelivat korvat hörössä sitä mieluista uutista, että Hannu Hannunpojan alukset purjehtivat pitkin rannikkoa ja että heidät syyskuun 12 päivänä oli nähty Porin sataman edustalla. Jokainen saattoi käsittää, että Turku oli hänen matkansa määränä.

Toisaalta tuli herttua itse. Jo syyskuun 6 päivänä oli laivasto tullut näkyviin Ruissalon ja Hirvensalon välisestä salmesta. Miten erilaisin tuntein suuntautuivatkaan sinne katseet!

Herttuan kutsuun vastasi Stålarm, että kuningas oli kieltänyt häntä antautumasta mihinkään neuvotteluihin. Mutta kun laivasto läheni, laukaistiin linnan tykit.

Masto ammuttiin poikki herttuan omasta kaleijasta, mutta laivasto teki kaarroksen ja löysi sopivan ankkuripaikan kappaleen matkan päässä Ruskiakallion käressä, jossa joukot, kaksitoista lippukuntaa jalkaväkeä ja viisisataa ratsumiestä, nousivat heti maihin.

Stålarm koetti estää maihinnousua, mutta hänen ratsuväkensä ei voinut esteettömästi liikkua louhikkoisella maalla ja heidän täytyi vetäytyä takaisin.

Ilmisota oli alettu, mutta herttua ei tahtonut esiintyä rehennellen, vaan ehdotti neuvottelua suomalaisen päällystön kanssa.

Neuvottelut määrättiin pidettäviksi syyskuun 9 päivänä hietaharjulla Kupittaan lähteen luona ja kokoonnuttiin sinne yhdeksän aikaan aamulla. Molemmat puolueet olivat saapuneet niin mieslukuisina kuin suinkin. Mutta keskustelujen aikana oli jollakin selittämättömällä sotaliikkeellä suljettu Stålarmin ja hänen joukkojensa palaustie. Alkoi taistelu, joka päättyi siihen, että Stålarmin ratsuväki ajettiin pakosalle, ja hän itse harhaili viheliäisiä metsäpolkuja Hämeen tielle, jossa uudelleen kokosi ratsuväkensä.

Herttua itse marssi Turun kaupunkiin, kaupunkilaisten suureksi hämmästykseksi, ja leiriytyi linnan edustalle.

Millainen hälinä linnassa syntyi, voimme hyvin kuvitella.

"Tämähän on selvää petosta!" huudahti Ebba luoden terävän katseen Stålarmin puolisoon, nuoreen Elina Flemingiin.

"Rouva tätini ei suinkaan liene unohtanut herrani lausuntoa, että joukkoihin ei ole luottamista", vastasi tämä säilyttäen tyyneytensä.

"Marskin aikaan ei koskaan tullut kapina kysymykseen", jatkoi Ebba rouva; "mutta kun hän on poissa, saattaa odottaa mitä tahansa".

"Tietenkin herttua alkaa piirittää linnaa, ja miten silloin käy puolustus, kun Arvid herra on poissa?" valitti vaimo parka. Kukaan ei ollut nähnyt Ebba rouvan nauravan moniin pitkiin päiviin, mutta nyt hän nauroi katkeran pilkallisesti.

"Linna on hyvin varustettu, kiitos siitä autuaalle herralleni", sanoi hän ylväästi. "Muonavarat riittävät vähintään vuodeksi, ja miehistö nousee tuhanteen. Minä itse otan johtaakseni puolustusta."

Elina rouva katsoi ihaillen pelättyyn sukulaiseensa. "Suokaa anteeksi, rakas täti, että olen kuin säikähtynyt lintu", vastasi hän nöyrästi; "teidän omat tyttärennekään eivät pysty käymään jälkiänne".

"Eivät", vastasi hän, "ei edes poikanikaan ole vanhempiinsa, hän on kuutamosankari hänkin".