Part 14

Taasenkin lähti uusia salaisia lähetystöjä Tukholmaan, missä Hannu Hannunpoika kaikin voimin avusti ja tuki heitä. Sinne ei saapunut ainoastaan pohjalaisia, vaan muidenkin Suomen maakuntien lähettiläitä. He lyöttäytyivät yhteen ja laativat valituskirjan, jossa selittivät, että jollei heitä nyt autettu, eivät he enää koskaan pyytäisi apua Ruotsista, ja jolleivät he voisi auttaa itseään, etsisivät he turvaa Venäjältä. Niin oli Suomen rahvas vakaasti päättänyt, sanoivat he.

Asetettiin tutkijalautakunta, ja herttua kirjoitti uusia turvakirjeitä ynnä ankaria määräyksiä molemmille jalkaväen lippukunnille, ettei ollut toteltava Flemingin käskyjä. Lähetystö olisi mieluummin nähnyt herttuan lähettävän pari lippukuntaa jalkaväkeä heidän avukseen, mutta se oli hänelle mahdotonta, sillä hän oli päättänyt luopua hallituksen johdosta.

Muutamia tunteja ennen lähtöään Tukholmasta oli pohjalaisella lähetystöllä viimeinen keskustelu hänen kanssaan. Kaarle hillitsi liikutuksensa, mutta sitä eivät voineet lähettiläät, jotka hänen luopuessaan näkivät viimeisenkin toiveensa pettävän. Kyynelsilmin tunkeilivat talonpojat vuoronperään puristamaan hänen kättään jäähyväisiksi. Muuan heistä sanoi herttualle, että heidän mielestään saattoivat he ainoastaan asevoimin vapautua rääkkääjistään.

Kaarle herttuan silmät leimahtivat. "Se on ainoa keino", sanoi hän. "Toimittakaa itsellenne rauha omin nyrkein, jollei muuten niin seipäin ja nuijin. Jos te vain selviätte maalla, minä kyllä pidän merta silmällä."

Tämä vastaus iski kuin kipinä ruutitynnyriin.

Herttua tarkoitti heidän oman maakuntansa turvallisuutta, mutta se käsitettiin toisin. Niinkuin kulovalkea hyppelee kuivasta sammalmättäästä toiseen, kunnes koko metsä on ilmitulessa, niin olivat nämä ratkaisevat sanat sytyttävät palon, joka tuhoisana levisi ympäri maan ja valtakunnan. Mutta tämän tulipalon sytykkeet oli laittanut -- Klaus Fleming.

19.

KANSA NOUSEE.

Marraskuun 25 päivänä eli pyhän Katarinan päivänä 1596 kokoontui paljon rahvasta ja suuri joukko sotaväkeä Ison-Kyrön kirkon luo -- jumalanpalvelukseen, sanottiin, mutta oikeastaan neuvottelemaan.

Kauan he olivat malttaneet mieltänsä, ja kätkettynä paloi tuli vieläkin. Oli ensin sovittava naapurien kanssa, ja sentähden tänään tuli ainoastaan miehiä Ison-Kyrön kirkolle.

Mutta sinne tuli myös eräs nuori mies, johon kaikkien katseet heti kääntyivät ja jonka ympärille kokoontui suuri joukko miehiä. Hän oli kalpea ja näytti tuskin toipuneen kovasta taudista, mutta hänen silmänsä paloivat, ja hänen puhuessaan puristivat talonpojat kätensä nyrkkiin ja nyökäyttelivät hyväksyvästi päitään toisilleen.

Hän oli Ilkka, Veeran mies. Nuijanisku oli saattanut hänet vain tainnuksiin, ja niinkuin kuollut koira oli hänet viskattu ulos Kaaran pirtistä. Seuraavana yönä tuli hän tuntoihinsa ja ryömi metsään piilemään.

Muuan puunhakkaaja vei hänet tölliinsä. Kauan taisteli hän elämästä ja kuolemasta, mutta elämä voitti. Hän kuuli, että kaikki hänen omaisensa oli surmattu, ja silloin vannoi hän elävänsä ainoastaan kostolleen. "Koko maa on nouseva niinkuin yksi mies", sanoi hän, "ja me kukistamme sortajamme".

Kaikissa talonpoikain kokouksissa oli hän mukana; niinpä oli hän tullut Isoon-Kyröönkin.

Monet talonpojista, jotka olivat äsken tulleet Ruotsista, kuuntelivat häntä ja kertoivat sitten, että herttua oli neuvonut heitä omin käsin ottamaan oikeutensa. Mielten kiihko yltyi yltymistään, ja saapuneen sotaväen näkeminen nostatti sen korkeimnailleen.

Muuan talonpoika, joka aamulla oli ottanut muutaman ryypyn liikaa, huusi hurjin elein: "Olisi halaistava mokomain verikoirain vatsat ja katsottava mitä he ovat syöneet meidän nähdessämme nälkää."

Toiset murisivat hyväksyvästi kerääntyen yhä tiiviimpään ryhmään.

"Mitä maksaa soittaa suutaan, tehkäämme totta tuumasta!" huusi Ilkka aikoen rynnätä vihollista vastaan. Mutta samassa alkoivat kellot soittaa kirkkoon, ja verileikki täytyi lykätä.

Lieneekö jumalanpalvelus tyynnyttänyt mieliä vai liekö ensin tahdottu lähemmin tuumailla, mutta kirkonmenojen päätyttyä menivät Ruotsissa käyneet lähettiläät ja muutamat etevimmät talonpojat oluttupaan jatkamaan neuvotteluja. Ilkka puolestaan meni muutamain nuorten poikien kera toisaalle tuumimaan.

Mutta sotaväellä näytti jo olevan tuumansa tukussa. He syöksyivät oluttupaan, kävivät talonpoikain kimppuun, köyttivät heidän kätensä seläntaa ja veivät heidät nimismiehen taloon, mistä heidät seuraavana päivänä oli vietävä Turkuun, Klaus Flemingin käsiin.

Kotvan kuluttua sen jälkeen ympäröi nimismiehen talon joukko pitäjän nuoria miehiä. Ilkka kulki etukynnessä, hän mursi auki oven siihen kamariin, jossa talonpojat pidettiin vangittuina, köydet katkottiin, ja sotamiesten kovasta vastarinnasta huolimatta pääsivät kaikki vapaiksi. Taistelun tuoksinassa oli muuan sotamies lyöty kuoliaaksi, ja ylpeinä voitostaan palasivat talonpojat kotiinsa.

Nyt oli jää murtunut. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiiti linnun siivin pitäjästä toiseen. Talonpojat olivat voitokkaasti taistelleet sotamiesten kanssa, ja se yllytti seuraamaan. Muutamat uudet kiristykset, joita samaan aikaan tapahtui, olivat öljyä tuleen, ja kapinan liekki leimusi korkealle.

Ilkka oli rientänyt Lapualle, jossa hänellä oli paljon ystäviä. Sytyttäviä olivat hänen sanansa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin häntä seurasi pieni parvi huimapäitä miehiä, ja näiden kera ryösti hän kaikki talot, jotka olivat varustaneet ratsumiehiä.

"Nyt Kyröön!" huusi Ilkka, ja hurja parvi ryntäsi taipaleelle. Nimismiehet olivat talonpoikain pahimpia vihollisia. Lassi Gregorinpojan talossa ainoastaan ryöstettiin, mutta kun he tulivat Pietari Gumsen taloon, tämän "pääkonnan", joka oli ollut mukana Veeraa ja hänen äitiään surmatessa, ei Ilkan raivolla ollut mitään rajoja. Jos Pietari olisi ollut kotona, olisi hän nähnyt viimeisen päivänsä, nyt sai hän maksaa kaikella, mitä omisti.

Ikkunalasit, jotka siihen aikaan olivat niin kallisarvoiset ja maaseudulla vielä harvinaiset, lyötiin rikki, vuoliaisorret ja kurkihirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto ensimäisellä tuulenpuuskalla putoaisi sisään ja murskaisi sisälläolijat, ja lopuksi hakattiin lehmien päät ja pantiin yksi kuhunkin ikkunaan kita ammollaan.

Taipaleella hävitettiin monia muitakin nimismiesten taloja, ja ne, jotka asettuivat vastarintaan, joutuivat osaksi talonpoikain maalitauluiksi tai hukutettiin heidät jään alle. Ilkka oli paras mies hirmuja keksimään; hän aivan janosi verta, mutta ei säästänyt omaansakaan.

Tämän retken jälkeen seurasi aselepo. Oli sovittava, mihin edelleen ryhdyttäisiin, ja neuvottelut alkoivat.

Tähän aikaan oli uusi vouti asetettu Etelä-Pohjanmaalle, hänen nimensä oli Abraham Melkiorinpoika ja pidettiin häntä salakatolilaisena. Suurella pauhulla kehoitti hän talonpoikia pysymään siivolla ja lupasi heille kuninkaan nimessä vapauden linnaleiristä ja kaikesta sorrosta.

Mutta talonpojat epäilivät pirullisia juonia eivätkä häntä uskoneet. Mitä merkitsivät kuninkaan lupaukset, sillä Fleminghän kuitenkin oli Suomen mahtavin mies. Hän rankaisisi säälimättömästi, sen he tiesivät, sentähden oli parasta taistella ja kuolla maansa puolesta.

Pitkien neuvottelujen jälkeen päättivät he jakautua kolmeen joukkoon, jotka eri teitä ryntäisivät toisiin maakuntiin, yllyttäisivät kansaa kukistamaan kaikki esteet tieltään, ja vihdoin kaikki yhtyisivät vallatakseen Turun linnan, "vaikkapa heidän olisi revittävä tiilikivet irti hampaillaan", ja ottaakseen Klaus Flemingin vangiksi. Aateliston ja sotaväen kartanot oli matkalla tuhottava; ainoastaan muutamia sai säästää, näiden joukossa varsinkin Liuksialan, jossa Eerik kuninkaan leski vielä asui.

Ainoastaan Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan asukkaat olivat alussa liittyneet kapinaan, mutta näistä pitäjistä lähti joka mies, eivät edes rujot ja rammatkaan jääneet kotiin.

Joulukuun alussa lähti liikkeelle joukko, jonka oli nostatettava kapinaan myös Savo, Häme ja pohjoinen kolkka Satakuntaa. Sen johtaja, Martti Vilpunpoika, oli kotoisin Lapualta. Viidenkymmenen miehensä keralla retkeili hän läpi aarniometsien, joissa ei ollut mitään pelättävää, ja edeltäpäin oli määrätty, että heti kun Rautalammin, Laukaan ja Sysmän kansa oli saatu mukaan, oli kaikkien tultava Pirkkalaan yhtyäkseen pääjoukkoon.

Tätä johti itse Ilkka, josta koko sota sai nimenkin. Kahdeksisen, yhdeksisen sadan miehen kera marssi hän Ilmajoelta tavallista talvitietä ja saapui itse jouluaattona Pirkkalan pitäjään. Joulupäivä aiottiin levätä, ja kun aamulla anivarahin kellot kutsuivat hartauteen, riensivät vieraatkin kirkkoon.

Ilkka oli muiden mukana ja oli mennyt melkein keskelle valaistua kirkkoa. Hänen sielunsa täytti niin kostonhimo ja verenjano, että hän vain hajamielin kuunteli evankeliumia, jota saarnattiin.

Sattumalta tuli hän luoneeksi silmänsä sivulleen. Siinä seisoi Veera, ja tämän silmät tuijottivat häneen samanlaisella kauhun ilmeellä, joka varmaan oli hänenkin silmissään. Oliko se harhanäky, unikuva, vai elikö hän?

Väentungoksessa syntyi hieman liikettä... ja seuraavassa tuokiossa oli näky kadonnut.

Hän tahtoi nähdä sen vielä kerran ja tunkeutui väkijoukkoon, mutta se oli poissa. Sivuovesta tuli hän ulos kirkkomäelle; kuu oli vielä korkealla taivaslaella, oli kirkasta kuin päivällä, mutta valo oli sentään aavemaisen kaameaa, ja hän tähysteli ympärilleen aroin katsein...

Tuolla seisoi Veera jälleen, hautaristiin nojaten... Mihin oli nyt joutunut miehen hurja rohkeus? Hän vapisi kuin haavanlehti, mutta aave ei liikahtanut paikaltaan... näytti melkein odottavan häntä...

"Veera!" huusi hän hiljaa; sana tuli tuskin kuuluvana hänen huuliltaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi aave.

"Elätkö sinä, Veera, vai oletko kuollut?"

"Kuollut sinulle... näkymätön on johdattanut minut tänne, mutta minun hetkeni ei ole vielä tullut... näen verta ja kauhuja ympärilläni... kuulen henkiääniä, jotka valittavat ja huutavat! Murha ja poltto on kauhistus puhtaille sydämille... näen sinut veren tahraamana, Ilkka, käänny takaisin!"

"Takaisin, kun on kostettava! Sinä olet kummitus, joka olet ottanut Veeran hahmon." Hän tahtoi rientää aaveen luo, mutta kompastui johonkin kantoon. Ja kun hän nousi, oli näky poissa.

Ymmällä ja kiihdyksissään harhaili Ilkka ympärinsä. Hän oli nähnyt näyn, mutta selittää ei hän sitä voinut, eikä hänen ajatuksiaan saanut sodasta vetää pois mikään. --

Sillä välin oli kolmas kapinoitsijain joukko Martti Tommolan johdolla retkeillyt Mustasaaren pitäjään, missä heidän tarkoituksensa oli vangita Abraham Melkiorinpoika. Mutta tämä sai ajoissa varoituksen ja pääsi pakoon.

Näky, joka Ilkalla oli ollut, vaikutti toisin kuin olisi odottanut... Veera olisi kehoittanut häntä taisteluun, uskoi hän, ja jos mahdollista rynnisti hän tästedes entistäänkin rajummin; vaikka yksinkin tahtoi hän vapauttaa Suomen sortajistaan.

Hän lähetti nopeita viestinviejiä maan eteläisiin seutuihin ja kehoitti olemaan valmiina. Itse lähti hän Hämeeseen, ja hänen tuliset puheensa nostattivatkin kansan itsetunnon hereille. Talonpojat kohottivat päätänsä ja sanoivat pelottomasti Savonlinnan päällikölle, Götrik Finckelle, että kun pohjalaisten lähettiläät tulevat heidän luokseen, seuraavat he mieluummin rakkaita maanmiehiään kuin kuolevat nälkään.

Götrik Fincke oli kelpo mies ja rahvaan todellinen ystävä, mutta hän tunsi kapinan seuraukset ja neuvoi heitä pysymään hiljaa, muuten olisi hänen pakko lähettää heitä vastaan muutamia tuhansia sotureita ja joutsimiehiä.

Mitkään neuvot ja esitykset eivät auttaneet; kapina levisi Rautalammilta yhä etelämmäksi pitäjästä pitäjään, lähdettiin mies talosta, mutta ilman johtajia, ilman suunnitelmaa ja järjestystä syöksyivät talonpojat eteenpäin niinkuin hurjat ryövärijoukot, ryöstivät ja polttivat ja tilaisuuden sattuessa heittäytyivät hurjiin juominkeihin ja mässäämiseen.

Götrik Fincke teki kaiken voitavansa saadakseen heidät järkiinsä, mutta kun se ei auttanut, lähetti hän sotaväkeä heitä vastaan.

Mutta liekki oli tuskin sammutettu yhtäällä, kun se leimahti toisaalla, ja niin uhkaavana, että linnan päällikkö katsoi neuvokkaimmaksi pyytää apua Viipurista ja Käkisalmesta, ja kun se viipyi, täytyi hänen lähettää oma linnaväkensä talonpoikia vastaan. Kuten tavallisesti hajoitettiin nämä pian, ja he retkeilivät sitten eri tahoilla ryöstellen ja tehden tuhojaan.

Kun apujoukot kohta sen jälkeen saapuivat, pantiin toimeen ajojahti talonpoikia vastaan. Nämä pakenivat metsiin, mihin olivat jo edeltäpäin vieneet kaiken irtaimen omaisuutensa.

Sotaneuvottelussa, joka pidettiin Savonlinnassa, tuumittiin, millä keinoin niskoitteleva kansa oli taltutettava. "Se on tullut kuin kulkutauti", sanoi Götrik Fincke. "Jokainen pitäjä tahtoo koettaa voimiaan, mutta laita, että hätä lievenee, niin kapinanhalukin katoaa."

Toisin ajatteli Klaus Fleming. Että he uskalsivatkin tiristä... sellaista ei saattanut sietää! Mitäs siitä, jos kuolivat nälkään tai viluun? Jollei heistä saattanut olla hänelle hyötyäkin, olisi hän hävittänyt sukupuuttoon koko kurjan joukkion, joka uskalsi napista hänen tahtoaan vastaan.

Annettiin käsky, että sotaväki oli koottava yhteen. Nyt tahtoi marski itsekin olla mukana leikissä.

Talonpoikaisjoukot kasvoivat lakkaamatta, Ilkka oli väsymätön uutta väkeä kokoamaan. "Me voitamme heidät väkirysyllä", sanoi hän. Ja niin suuri oli hänen intonsa teho, että tuhannet lyöttäytyivät hänen mukaansa. Tämä pääjoukko leiriytyi Nokian kartanoon, missä se viipyi muutamia päiviä.

Ja nyt alkoi ottelu, joka nuijasodan nimellä on tunnettu niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Muutamia satoja ratsumiehiä lähetettiin kukistamaan talonpoikia Nokialle. Mutta Ilkka ja hänen miehensä taistelivat niin pelottomalla rohkeudella, että sotamiesten oli urhean vastarinnan jälkeen pakko lähteä pakosalle.

Klaus Fleming oli jo ennemmin lähtenyt koko sotavoimansa kera Turusta ja riensi pikamarssissa Satakuntaan. Hänellä oli mukanaan neljä lippukuntaa jalkaväkeä, ja ratsuväkeä vahvistettiin matkalla, niin että hänen koko voimansa nousi 3,000 mieheen. Muutamia järeitä tykkejä seurasi mukana.

Huittisissa kohtasi hän pakenevia sotamiehiä ja sai nyt vasta tietää heidän tappioistaan. Hänen kyseltyään opastivat he hänet talvi-oikotielle, jota päästiin Pirkkalan pappilaan, ja siellä eroitti heitä vain kaita selkä pohjalaisten leiristä.

Seuraavana päivänä oli tuima taistelu. Heti sen alussa sai Ilkka luodin oikeaan käsivarteensa. Hän vaipui maahan, mutta toipui pian ja käytti sitten vasenta kättään. Monta talonpoikaa kaatui, mutta voittoa ei kumpikaan puolue saavuttanut. Ja heti, kun pimeä päätti taistelun, lähetti marski Abraham Melkiorinpojan neuvottelemaan talonpoikain kanssa. Ehtoina oli, että Ilkka ja muut johtajat jätettäisiin marskin käsiin jo seuraavana päivänä, talonpojat sitä vastoin vapautettaisiin linnaleiristä, kunnes kuningas vastaisuudessa ratkaisi riidan Ruotsin lain mukaan.

Ehdotus vaikutti syvästi talonpoikain mieliin; eiväthän he muuta olleet tahtoneetkaan. Turhaan sanoi Ilkka, että se oli pelkkä juoni, muutamat uskoivat häntä, toiset eivät, ja niin jouduttiin riitaan. Hyvin monet tahtoivat lähteä kotiin, luottaen marskin lupauksiin, ja kun Ilkka näki heidän olevan enemmistönä, nousi hän ratsaille ja lähti tiehensä. Hän ei tahtonut antautua marskin käsiin.

Pakoittaakseen talonpojat päätökseen laukaisutti Klaus herra pari tykkiä Nokialle päin, ja kun luodit lentelivät läpi seinien, pelästyivät pohjalaiset niin, että lähtivät päätäpahkaa pakoon. Heidän onnettomuudekseen oli muuan heinälato syttynyt palamaan, ja tulen loimossa nähtiin heidän pakonsa. Marski soitatti heti hälyytyksen, ja ratsuväki sai käskyn ajaa heitä takaa.

Pakenevat olivat tuskin ehtineet parin peninkulman päähän Nokialta, kun ajajat tavoittivat heidät. He kulettivat mukanansa kaiken aateliskartanoista ryöstämänsä saaliin, mutta kun nyt oli henki vaarassa, saivat maalliset mennä menojaan. Niinpä nähtiin viljan valuvan pitkin tietä, tyynyjen höyhenet liitelivät ilmassa ympärinsä, ja kaikki muukin syydettiin re'istä. Siten keventyneinä lasketettiin metsiin, missä oli mahdollisuus pelastukseen.

Monet talonpojista kuitenkin joko surmattiin tai vangittiin ja takaa-ajoa jatkettiin puolitiehen metsänummen, joka kahdentoista peninkulman pituisena eroitti Pohjanmaan Satakunnasta.

Mutta marskin tarkoitus ei suinkaan ollut, että eloon jääneet pääsisivät niin helpolla. Pirkkalan kylä ryöstettiin ja poltettiin, ja Abraham Melkiorinpoika lähetettiin pienemmän joukon kera ottamaan kiinni talonpoikaisjoukon johtajia.

* * * * *

Missään ei linnaleiristä oltu niin katkeroituneita kuin Rautalammilla; erittäinkin Kivijärven, Vastingin ja Saaren kylissä paloivat asujamet halusta tarttua aseihin. Kun sentähden Martti Vilpunpoika muutamia viikkoja ennen joulua tuli tänne tuoden kirjeen, jonka sanottiin olevan Kaarle herttuan kirjoittaman ja joka sisälsi kehoituksen, että jokainen Suomen mies marssisi Turkua vastaan ja marskia kukistamaan, ja lupauksen viiden vuoden veronvapaudesta jokaiselle talonpojalle, silloin nousi koko pitäjä kuin yksi mies.

Martti Vilpunpojan johdolla marssivat he Savoon, mutta kohtasivat siellä melkoisen sotavoiman Eerik Jönsinpojan johdolla ja joutuivat surkeasti tappiolle. Tuskin 200 talonpoikaa pääsi hengissä pakoon; nämä olivat jälleen kerääntyneet yhteen ja aikoivat lähteä kotiin, kun heidän luokseen juoksi muuan sotamies ja kertoi, että Sairilassa oli suuri ratsumiesparvi pakomatkalla, paljon muonaa mukanaan. He olivat tehneet vääryyttä sotamiehelle, ja sentähden tahtoi hän kostaa.

Talonpojat katselivat epäröiden toisiinsa.

"Sinä voit olla petturi, sinä", sanoivat he hänelle.

"Minä tahtoisin mielelläni antaa ainoankin käsivarteni, jos saisin lyödä muutamia vihollisia", virkahti Ilkka, joka oli heidän joukossaan.

"Mutta onhan pyhäkin."

"Rukousuhriksi teurastan jonkun Flemingin pojista."

Luultavasti hyvän ruokaveron toivo vaikutti ratkaisevasti asiaan, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen päättivät talonpojat seurata ilmiantajaa.

Tämä tahtoi ainoastaan näyttää tien ja itse rientää edeltä.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Ilkka. "Sinä menet edeltä, ja minä seuraan kintereilläsi. Jos vikuroit vähintäkään, isken puukkoni selkääsi."

Mies kalpeni, mutta sanoi nauraen, että ainahan sai lihavampiakin teuraita kuin hänet.

Kulkue lähti liikkeelle; retki suunnattiin Mikkelin kirkkotarhaan.

"Heillä on parhaallaan kirkossa jumalanpalvelus", sanoi ilmiantaja. "Kasaantukaa kirkon taa, niin voitte hyökätä heidän selkäänsä, kun he tulevat kirkosta... minä hiivin sisälle nähdäkseni, miten pitkällä he jo ovat."

"Ja minä hiivin jälestäsi; me molemmat emme voi erota."

Sanottu ja tehty, mutta kun Ilkka tuli kirkkoon ja näki sen sotaväkeä täpötäytenään, silloin ymmärsi hän mitä oli tekeillä ja riensi ulos jälleen.

"Petosta!" huudahti hän. "Mutta me myymme kalliista henkemme."

Melkein samassa syöksyivät sotamiehet kirkosta, ja nyt alkoi mitä hurjin taistelu. Talonpojat tekivät vähälukuisinakin mitä urhokkainta vastarintaa, ja heillä oli edullinen asemakin. Mutta kun sotamiehet uhkasivat sytyttää kirkon tuleen, suostuivat he kuuntelemaan näiden rauhanehtoja. Ne olivat, että talonpojat luopuisivat aseistaan ja antautuisivat kaikki vangeiksi; mitään vahinkoa ei heille tehtäisi hengen eikä jäsenten puolesta. Hieman neuvoteltuaan he suostuivat ja jättivät aseensa mielisuosiolla.

Tuskin oli tämä tapahtunut, kun sotamiehet villipetojen tavoin syöksyivät aseettomain vastustajainsa kimppuun, ja nyt alkoi teurastus, jonka kuvaileminen olisi liian inhottavaa.

Melkein ihmeen kautta oli Ilkka päässyt elävänä kirkkotarhasta. Mutta nyt ei häneltä puuttunut ainoastaan toinen käsivarsi, vaan jalkakin oli ammuttu poikki, ja sitä laahasi hän jälessään ryömiessään pakoon niin pian kuin voi.

Niistä pelästyneistä naisista, jotka vasta taistelun päätyttyä uskalsivat lähteä kirkosta, kulkivat monet hänen lähitseen.

"Antakaa minulle puukko", läähätti hän, "että voin tehdä lopun kurjasta elämästäni, ennenkuin he saavat minut vangikseen".

"Sitä voit pyytää hullulta Veeralta, joka tulee tuolta."

"Veera!" jupisi hän.

Samassa kumartui nainen hänen ylitseen. "Ilkka, enkö varoittanut sinua?"

"Tuleeko vainaja minua noutamaan?"

"Täällä on johtaja!" huusi samassa muuan lähestyvistä sotamiehistä. "Hänet on vietävä marskin luo."

"Ei, vaan teloitettava heti!" huusi toinen.

"Polttakaamme hänet!"

Niin huutelivat sotamiehet kilvan.

"Veera!" sai Ilkka suurimmalla kauhulla huuliltaan.

Veera aprikoi tuokion. Mutta kohta oli hän pistänyt veitsen, jota aina kantoi vyöllään, syvälle ensimäisen miehensä rintaan.

"Miksi teit sen? Hän kuului meille."

"Teillä on niin monta muutakin", vastasi Veera. "Tämä kuului yksistään minulle."

"Hullu Veera!"

"Antakaa hänen olla!"

Väristen vetääntyivät he syrjään. Hulluus kammotti näitä raakoja ihmisiä.

"Hullu Veera", toisti hän itsekseen. "Pääni meneekin pyörälle... he ovat oikeassa; kaksi olen murhannut, kuka on oleva kolmas? Toivoisin sen olevan hänen, joka on saattanut minut kiroukseen."

Hän alkoi kaivaa hautaa. Kun voimat pettivät, istuutui hän hetkiseksi maahan ja alkoi sitten työnsä uudelleen, kunnes hauta vihdoin oli riittävän syvä. Silloin kantoi hän ruumiin siihen, pani käsivarret rinnalle ja virkkoi hiljaa:

"En ole sinua pettänyt tieten tahtoen, luulin sinut kuolleeksi ja sentähden menin naimisiin sen kanssa, jota rakastin. Elä ole vihainen minulle, kun kohtaamme jälleen... tuskiasi ja hätääsi säälien päätin päiväsi, mutta koskaan, koskaan en ole sitä tekoa unhoittava."

Sen jälkeen rukoili hän, että Jumala antaisi vainajalle anteeksi kaiken, mitä tämä oli rikkonut, ja soisi hänelle vaikkapa halvimmankin paikan taivaassaan; kaiken hyvän ja kauniin näkeminen siellä ylhäällä tekisi hänet kyllä paremmaksi. Sitten loi hän haudan umpeen ja kulki hiljaa pois -- se päivätyö oli päättynyt.

20.

KUOLINVÄRÄHDYKSIÄ.

Mikkelin taistelu oli tehnyt lopun nuijasodasta Savossa. Siellä vallitsi nyt kaikkialla haudanhiljaisuus, ja nälänhätä sai tästedes rauhassa jatkaa julmaa työtään.

Mutta monet eivät olleet vielä olleet mukana taistelussa, ja Kaarlepyyn lähistöön oli kerääntynyt talonpoikaisjoukko, joka nousi muutamiin tuhansiin.

Vakoilijoiltaan olivat he saaneet tietoonsa, että Abraham Melkiorinpoika tulisi kulkemaan sitä tietä, ja että hänen tarkoituksensa oli tuoda 600 miestä linnaleiriin heidän luokseen. Se oli estettävä ja Abraham herralle oli maksettava kaikki paha, mitä hän oli tehnyt.

Kirkkomäen eteläpuolella leveni avara niittymaa, mutta pieni puro, joka katkaisi maantien, peitti keväin ja syksyin tullessaan tulvilleen koko niityn veden alle. Tänne asettuivat talonpojat väijyksiin pensaikkoon molemmin puolin tietä.

Kulovalkeana levisi tieto, että hän lähestyi. Yhtä vihattu kuin pelätty vouti teki taivalta reellä koko väkineen. Laskettiin, että he päivän laskussa saapuisivat Kaarlepyyn kirkolle. Ja niin kävikin; hämärissä alkoi kuulua kulkusten kilinää, ja kohta sen jälkeen näkyivät reet, parisenkymmentä sotamiestä kussakin.

Niinkuin metsän villipedot syöksyivät talonpojat heidän kimppuunsa. Enimmät heistä hakattiin maahan, ennenkuin ehtivät nousta vastarintaan.

Talonpoikain johtaja, Hannu Krankka, ryntäsi Abraham herran kimppuun, sillä tämän upea susiturkki oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän riisti turkin ja veti sen yllensä.

Pimeni pimenemistään, ja talonpojat, jotka luulivat, että voudin turkki verhosi voudin ruumiin, alkoivat piestä sitä niin olan takaa, että Hannu Krankka töin tuskin pelasti henkensä. Vouti onnistui pääsemään pakoon, mutta koko hänen joukkueensa heitettiin avantoihin ja hukutettiin.

Saavutettua voittoa oli käytettävä hyväkseen, ja nuijajoukko levisi kautta koko Pohjanmaan ja surmasi kaikkialla marskin palvelijat ja kannattajat. Retkillään he tietysti elivät ryöstöstä ja rosvoilusta; tykkejä ja ampumatarpeita tuotiin Oulun linnasta aina Kyröön saakka.