Part 13

Tulen lepattava loimo valaisi vähintään viidetkymmenet tuimat, ahavoituneet kasvot. Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt noin viisikymmeniseen mieheen, jolla oli syvät silmät ja viisaat piirteet.

Hän puhui kiihkeästi välttämättömyydestä lähteä vielä kerran Ruotsiin etsimään apua herttualta; retki saattoi kyllä käydä vaaralliseksi, mutta hyvässä toivossa on aina helppo tehdä taivalta.

Asiasta oltiin yhtä mieltä; lähetystö valittiin, suuri kokous hajaantui, ja pian nähtiin tummien hahmojen urrivan metsän murrokoita kunkin omalle haaralleen.

Jo edellisenä syksynä oli herttualle käyty valittamassa, ja avoimessa kirjeessä syyskuun 14 päivältä hän vapautti Pohjanmaan rahvaan kaikesta linnaleiristä ja uhkasi rangaistuksella jokaista, niin voutia, tuomaria, pappia kuin nimismiestäkin, joka uskalsi tätä kieltoa vastaan rikkoa. Mutta herttuan uhittelut olivat saaneet aikaan ainoastaan sen, että sotamiehet mellastivat entistäänkin suuremmalla julmuudella onnettomassa maassa.

Hädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus Flemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa linnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä nylkemiseltä ja väkivallalta.

Mutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän valitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus herra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät pistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut edes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba rouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen vapauteen.

Urkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon talonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan siitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja antoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.

Ensi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille, etteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin lotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä päivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät ne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä kapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi vankityrmään.

Mutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään päättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä kulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä estää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin puolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja väliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille. Kesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä, jotka ainoastaan he tunsivat.

Mutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä iloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä vastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana, ettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.

Talonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa ulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän keskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset; nämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat, että koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman kurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän nauttia samaa turvaa ja oikeuksia.

Ne miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja joilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat Pohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell Pietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja oli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa pidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän kuin häneen.

Hänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut hänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa komentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle palvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin vihkituolille.

Hänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut lainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi hyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta ei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen hyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin hän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään kohtaan.

Toinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa kasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei estänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä tuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.

Tähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään Katarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta palvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän vaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen isänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta tytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen palvelusta etsimään.

"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta kummalliselta", sanoi vanha Hannu.

Tyttö punastui ja alkoi itkeä. "Ette usko minua, jos sanon teille sen", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.

"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano", vastasi pappi.

"Kaikki johtui eräästä unesta."

"Unesta?... Kerro se meille!"

Katarina kohotti katseensa häneen. "Olin olevinani", sanoi hän, "pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni edessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain heitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole nähnyt kuunaan".

"Merkillistä", sanoi pappi, "kerrohan edelleen".

"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta kahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin hätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon ja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli tehtävä."

"Saitko vastauksen?"

"Olin vähällä säikähtyä kuoliaaksi, kun kuulin viereltäni äänen: 'Seuraa minua!' Katseeni kohotettuani näin nuoren naisen edessäni; en tiedä, mikä sen sai aikaan, mutta säikähdin niin silmittömästi, että jollei hän olisi tarttunut käsivarteeni, olisin varmaan juossut tieheni."

"Etkö ollut nähnyt häntä ennen?"

"En koskaan, mutta hänen sanansa lumosivat niin minut, että läksin kotoani hänen mukaansa."

"Eikö hän sanonut nimeään?"

"Sanoi olevansa Ilkan leski, Veera. Herra oli lähettänyt hänet, sanoi hän."

"Olemme kaikki kuulleet hänestä puhuttavan", puuttui pappilan muori puheeseen. "Missä hän on nykyjään?"

"Hän tuli kanssani veräjälle. 'Nyt osaat yksinkin', sanoi hän."

"Lähden itse häntä etsimään", virkkoi pappi ja lähti heti.

Sillaikaa keskusteli pappilan muori nuoren ruotsikon kanssa, jonka viisaat vastaukset ja ujo käytös miellyttivät häntä yhä enemmän. Mutta palveluspaikkaa ei hän vielä voinut luvata, hänen oli ensin puhuttava kunnianarvoisan rovastin, rakkaan veljensä kanssa.

Tämä oli heti löytänyt Veeran, joka hänet nähdessään tuli tervehtien vastaan.

"Olen Vesaisen ainoa eloon jäänyt lapsi", sanoi hän. "Isäni henki elää minussa ja minut on kutsuttu jatkamaan, minkä hän on aloittanut."

"Olet niin nuori ja kuitenkin sanotaan sinun ehtineen kärsiä paljon", vastasi rovasti katsellen häntä lempein silmin.

Kaidat, kuihtuneet pikku kasvot kirkastuivat, eikä itse rovastikaan voinut karkoittaa outoa tunnetta, kun tyttö kiinnitti häneen niin ihmeellisen ilmehikkäät silmänsä sanoen: "En tiedä mikä voima minussa vaikuttaa, mutta olen kulkenut pitkät tiet etsiäkseni Herran valitun. En tiedä, mihin hänet on kutsuttu, mutta minä olen tehnyt tehtäväni, ja nyt alkaa sinun."

Näin sanoen tahtoi hän mennä, mutta vanha mies ei häntä päästänyt, vaan vaati tulemaan mukanaan pappilaan. "En tuomitse ilmestyksiäsi", sanoi hän; "maailmassa on niin paljon, mitä emme voi käsittää. Tiedän vain, että ruumiisi tarvitsee vahvistusta, ja sitäpaitsi voit antaa minulle monia tietoja niistä pitäjistä, joissa olet oleskellut."

"Ajattele tarkoin! Jos noudatan kehoitustasi, voit sitä vielä katua."

"Moisia ennustuksia en suurin pelkää", vastasi pappi hymyillen.

Ja niin seurasi Veera häntä.

Kuukautta myöhemmin oli Katarina jo pappilan muorin avainpiika, niin että kartanossa kaikki, mikä oli suurempiarvoista, oli hänen valvontansa alaisena. Näiden naisten kesken oli syntynyt rajaton luottamus, ja vanhempi sanoi, ettei hän voinut enää nyt tulla toimeen ilman nuorempaa, ja tuskin olisi hän luovuttanut häntä omalle pojalleenkaan.

Veerakin oli edelleen Pinoniemessä; eihän hänellä ollut mitään kotia, miksei hän olisi voinut jäädä uusien ystäviensä luo. Pappilan tyyni aherrus vaikutti hyvin häneen, niin että hänen kokemainsa kauhujen muisto näytti vähitellen vaalenevan ja hänen nuorekkuutensa palaavan takaisin.

Tähän vaikutti suuresti sekin, että Hannu Hannunpoika, reipas nimismies, oli väsymätön nuorta tietäjätärtä ilahuttamaan ja lohduttamaan. Nämä molemmat kiintyivät nopeasti toisiinsa, ja Veera oli siksi luonnonlapsi, että antautui empimättä tunteelle, joka huomaamatta valtasi yhä syvemmin hänen mielensä.

Pappilan muori olisi mieluummin nähnyt Hannu Hannunpojan kiintyvän Katarinaan. Nyt hän melkein pelästyi nähdessään, miten Katarina antoi rakkautensa nuorelle Henrik Niilonpojalle ja tämän silmät näkivät vain hänet.

Molemmat rakkaussuhteet olivat kehittyneet rinnakkain aivan kuin lehtisilmikot keväällä; ne versoivat valossa ja lämmössä ja olivat parhaallaan puhkeamaisillaan, kun pappi eräänä päivänä sanoi sisarelleen: "Meidän täytyy pian laittaa häitä!"

"Olisin toivonut, että Katarina olisi tullut miniäkseni. Nyt tyttö syöksyy onnettomuuteen, sillä käsittänee kai hän, ettei pappi voi mennä naimisiin."

"Hän aikoo mennä."

"Ethän suinkaan salline sellaista jumalattomuutta?"

"Protestantit voivat mennä naimisiin, ja mielelläni suon Henrik Niilonpojan tekevän niin."

"Sinä et toki tarkoita totta, sillä synti se on joka tapauksessa."

"Vieläkös mitä! Jollen olisi niin vanha..."

Muori tuijotti hämmästyksissään häneen. "Keneen, kaikkien pyhien nimessä olet iskenyt silmäsi?"

"Ole huoletta, sisar kulta", tuumi pappi nauraen. "Jollet sinä jätä minua, saa kaikki jäädä ennalleen. Mutta et saa nureksia, jos rakas sisarenpoikamme etsii avioliitosta pelastustaan monia kiusauksia vastaan. Ajatteles minkä kelpo vaimon hän Katarinasta saa, ja ettei hänellä ole kuten minulla hellää sisarta vaalimassa häntä vanhoilla päivillään."

Muori oli voitettu. Ja kun Henrik Niilonpoika muutamia viikkoja myöhemmin kertoi hänelle aikovansa mennä Katarinan kanssa naimisiin, silloin muori syleili heitä molempia ja sanoi, ettei kukaan voisi heidän onnestaan iloita enemmän kuin hän.

Mutta kun Hannu Hannunpoika puhui naimisesta, kohtasi hän suurempaa vastarintaa kuin oli odottanut. Veera hylkäsi jyrkästi hänen kosintansa, vieläpä näytti siitä aivan kauhistavankin.

"Olen jo kerran ollut naimisissa", sanoi hän, "ja näen vieläkin verisen ruumiin jaloissani!"

"Olethan itse tunnustanut, ettet rakastanut Ilkkaa", puuskahti Hannu kiihkeästi.

"Se on totta!"

"Sentähden täytyi hänen kuolla, mutta minua rakastat sydämestäsi. Voitko kieltää sen?" Ja hän sulki Veeran syliinsä.

Rakkaudella on aina oma logiikkansa, se hälventää levottomat aavistukset ja herättää iloisia, valoisia toiveita. Ei Veerakaan voinut vastustaa rakastajansa rukouksia, ja vanha kunnon rovasti vihki samana päivänä molemmat sisarenpoikansa heidän valitsemiinsa morsiamiin.

Ei ole helppo sanoa, kumpiko avioliitto herätti suurempaa huomiota. Pappien naiminen oli monien mielestä häväistys, mutta itse vihkimisaikana tapahtui sellainen ihme, että kirkkoon lensi kyyhkynen avoimesta ikkunasta, liiteli tuokion morsiusparin päiden ympärillä ja lensi sitten ikkunasta jälleen matkoihinsa.

Tämä itsessään pieni seikka hämmästytti niin, että monet katsojista lankesivat polvilleen ja siunasivat nuorta paria. Itse rovastikin tuli niin liikutetuksi, että puuskahti: "Pyhä henki tulee kyyhkysen muodossa vuodattamaan voimaansa ja siunaustaan morsiusparimme elämään. Herran käsi olkoon heidän yllänsä ja heidän jälkeläistensä yllä polvesta polveen!"

Hääpäivästä lähtien nuori papillinen aviopari joutui kaikkien suosion esineeksi, ja sen ne hyvin ansaitsivatkin. Henrik Niilonpojasta tuli rahvaan neuvonantaja, ei ainoastaan hengellisissä asioissa, vaan maallisissakin, ja Katarina ei ollut ainoastaan oivallinen emäntä, vaan neuvoi naisia käsitöissä, jollaisia tehtiin hänen kotipuolessaan, mutta ei käytetty Pohjanmaalla.

Katarinan innokkaista pyynnöistä tuli kaksi hänen sisaristaan vieraisille, eikä kulunut vuottakaan, ennenkuin molemmat olivat naimisissa pappien kanssa, jotka kuuluivat Fordellien sukuun.

Kaikki nämä ottivat rahvaan asian omakseen. He eivät lietsoneet kapinanliekkiä, se leimahteli ilmankin. Sillä rasitukset lisääntyivät päivä päivältä, ja sitä mukaa kiihtyi sorrettujen viha ja kostonhalu.

Yksi ainoa tapaus koitui sytyttäväksi kipinäksi!

Tiedämme, että Erik Olavinpoika oli saavuttanut marskin erityisen suosion; tämä piti hänet pitkän aikaa luonaan Turussa sopiakseen niistä keinoista, joita oli käytettävä pohjalaisten jäykkäin niskojen nujertamiseen. Lainlukija hautoi kostoa ja suostui sentähden kaikkeen, mikä edisti hänen omia tuumiaan. Klaus Fleming tiesi jo ennestään, että yleisen tyytymättömyyden pesäpaikka oli Pietarsaaressa ja kaikissa niissä pitäjissä, missä vain oli jokunenkaan Fordellien suvun jäsenistä, ja Eerik Olavinpoika laati suunnitelman, kuinka heidät oli houkuteltava sieltä pois väkivallalla tai viekkaudella saatava heidät haltuunsa ja sen jälkeen pidettävä heidät vankityrmässä tai otettava pois päiviltä. Itse tarjoutui hän lähtemään toiminnan etunenään, kun vain sai viisikymmentä asestettua miestä käytettäväkseen.

Itse Klaus Fleming hämmästyi hänkin tätä ehdotusta, vaikkei niinkään sen laittomuutta kuin uhkarohkeutta. Kaikesta päättäen saisi Eerik Olavinpoika surmansa miehineen, niin ettei ainoakaan pääsisi kertomaan heidän kohtalostaan... mutta sittenkin hän suostui, vaikka ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse sai olla kaikesta erillään. Jos Eerik Olavinpoika palaisi onnellisesti työnsä suoritettuaan, palkittaisiin hänet yli kakkien odotusten, jollei, saisi hän selvitä, pohjalaisista parhaansa mukaan.

Hän oli tyytyväinen siihen; viisikymmentä uskalikkoa oli hänellä pian tarjolla, ja hän lähti heti retkelle.

Samaan aikaan lähetettiin Pohjanmaalle kutsu, että papit, nimismiehet ja kaikki ne, jotka toimivat maan asiain järjestämisessä, kokoontuisivat määrättyyn paikkaan, neuvottelemaan tästä tärkeästä asiasta. Kirjelmä oli useain lainlukijain allekirjoittama, joukossa oli Eerik Olavinpoikakin.

Se oli saatu Pietarsaareenkin, mutta aika oli niin lyhyt ennen kokousta, ettei katsottu ehdittävän asioista neuvotella kaukana asuvain sukulaisten kanssa. Mutta tietysti oli mentävä jokaisen, jota asia lähemmin koski.

Vanha Hannu Fordell tahtoi olla mukana hänkin. "Minun kokemuksistani voi olla suurta hyötyä", sanoi hän; "ja minä luulen että tässä on ansa, jolla meidät tahdotaan pyydystää".

"Oi, rakas isä, näette pitemmälle kuin muut", puuskahti Veera, joka oli läsnä. "Kuinka voi olla kysymyksessä mitään hyvää, kun Eerik Olavinpoika on pannut nimensä alle? Elkää menkö itse, kieltäkää miestäni myös lähtemästä! Oi, minä näen, tiedän, että suuri onnettomuus uhkaa meitä kaikkia!"

Niinkuin muinaisina päivinä heittäytyi hän lattialle ja vääntelehti epätoivoissaan.

Hannu Hannunpoika seisoi käsivarret ristissä ja katseli häntä. "Eilen oli hän samallainen", sanoi hän. "En ole koskaan ennen nähnyt häntä sellaisena, mutta naisten ruikutukset eivät voi pidättää minua velvollisuuksistani".

Veera nousi, mutta hän oli kalpea ja vapisi. "Minun pelkoni on hirveämpi kuin voin kuvailla", sanoi hän. "Jokin sanoo minulle, ettemme koskaan näe toisiamme, ja minä olen ollut niin onnellinen... kiitän siitä ja pyydän anteeksi."

Hän meni kädet ojossa miestään vastaan, mutta katse oli niin tuijottava, että voimakas mies miltei väistyi syrjään. Heti kohta hän kuitenkin kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. "Jätä kaikki hupsuttelut ja luota siihen, että tulen takaisin, ennenkuin odotatkaan."

"En tiedä mikä minulle tuli", sanoi Veera kohta sen jälkeen. "Nyt on laitani paremmin, ja olen varma siitä, ettei kukaan voi välttää kohtaloaan."

Vanha Hannu puhui hänelle lohduttavia sanoja, ja hän kuunteli alistuvasti ja lupasi hartaasti rukoilla. "Tiedän sittenkin, että täytyy tapahtua, mikä kerran on ennalta määrätty", lisäsi hän.

Kun Katarina tahtoi häntä lohduttaa, sanoi hän: "Muistatko vielä unesi, eikö kaikki ole toteutunut? Minä en näe unia, mutta aavistan..."

"Mitä, mitä?" kysyi pelästynyt Katarina.

"Voi sitä, joka tahtoo musertaa nuoren onneni! Hän tahtoo kääntää pahan hyväksi, mutta koston päivä on tuleva."

Miehensä ja vanhan papin seurassa osoitti Veera tyyneyttä ja itsensähillitsemistä, joka oli kaikkea muuta kuin todellista. Hän pani erotessa pienen nelivuotiaan tyttönsä isän syliin, ja kun isä kysyi, mitä oli siinä punonnaisessa, joka oli pikku Maijan kaulan ympärillä, vastasi Veera, että se oli taikakalu kaikkea pahaa vastaan. Hän oli itse saanut sen kummiltaan ja kantanut aina kaulassaan, kunnes sitoi sen tyttärensä kaulaan.

"Minusta voisit tarvita sen paremmin kuin hän", virkkoi mies.

Mutta sitä ei Veera tahtonut myöntää, ja niin sai asia jäädä silleen.

Miehet lähtivät monilukuisella joukolla, ja naiset palasivat tehtäviinsä. Mutta Veera jätti lapsensa Katarinan huostaan. "Hän on paremmassa turvassa sinun luonasi", sanoi hän.

Katarina piti sitä hänen tavallisina oikkuinaan ja otti tytön luokseen tuumien, että äiti kyllä pian tahtoisi hänet takaisin nähtyään, etteivät mitkään vaarat uhanneet.

Veera palasi vasta myöhään illalla huoneeseensa. Hän pysähtyi kuuntelemaan... eikö hän tosiaankin kuullut ratsujen kavioiden kopinaa... tuliko vihollinen nyt jo? Hänen ensi aikeensa oli mennä takaisin Katarinan luo, mutta siten saattaisi hän heidätkin vaaraan, ja eikö hän ollut luvannut itse kostaa?

Hän oli monta kertaa nähnyt unta, että äiti ja sisarukset kehoittivat häntä siihen, ja hän oli luvannut, ettei hetken tultua epäröisi. Ja nyt oli hetki käsissä, sen tunsi hän, tiesi sen.

Hän meni hitaasti kamariin ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoisi kiinnittää jokaisen esineen muistoonsa. Sitten hän avasi arkun ja otti sieltä veitsen. Sen nähdessään tuikkivat hänen silmänsä, niihin tuli jotakin tiikerimäistä, kun hän kuiskasi: "Hän pisti sen veljeni rintaan, nyt pistän minä sen hänen rintaansa."

Hän pisti aseen taskuunsa ja meni uudestaan ovelle kuuntelemaan.

Kaikki oli hiljaa!

"Minä tiedän, minä tunnen, että hän on täällä", toisti hän. "Kenties pelkää?... Ei saa tulla ketään muita kuin hän!" Ja hän avasi ikkunaluukun ja sytytti niin monta kynttilää kuin hänellä oli, ja sen tehtyään käveli huoneessa edestakaisin, ainoastaan silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan.

Nyt hän kuuli askelia... ne lähestyivät... tumma hahmo vilahti ohi ikkunan, ja ovi lennähti auki.

Veera oli siepannut puukon esiin ja piteli sitä selkänsä takana Eerik Olavinpojan seistessä hänen edessään.

"Et suinkaan liene minua odottanut", huusi vieras heittäen kaapunsa pois.

"Kyllä, sinua enkä ketään muuta."

"Sen valehtelet. Mutta minä olen kyllä tuskitellut ikävöiden hetkeä, jolloin uudestaan saan sinut valtaani. Nyt ei sinua riistä minulta itse pirukaan."

Veera oli vetäytynyt takaperin seinää vasten, ja mies tuli jälestä. Veeran valtasi rajaton kauhu... miehensä ja lapsensa ajatteleminen tahtoi pakahduttaa hänen sydämensä, ja melkein tietämättään hän sanoi:

"Tahdotko saada ruokaa ja juomaa?"

"En, en tahdo mitään muuta kuin sinut", huusi mies, kietaisi käsivartensa hänen päänsä ympäri ja painoi inhottavat huulensa hänen huuliansa vastaan.

Samassa kietoi Veera käsivartensa miehen ympäri, puukko tunkeutui syvälle selkään, ja rajusti karjaisten vaipui hän maahan.

Veeran silmät iskivät tulta. "Se oli äitini puolesta", sanoi hän; "ja tämä vanhemman veljeni puolesta, ja tämä nuoremman". Sanoja vastasivat puukoniskut. "Tämä lopuksi siitä edestä, että olet ryöstänyt koko elämäni ilon ja onnen."

Viimeinen isku sammutti hylkiön viimeisenkin elonkipinän, ja inholla heitti Veera puukon luotaan.

"Hänen oma veitsensä", jupisi hän pilkallisesti.

Uskomattoman huolellisesti oli Veera suunnitellut kaiken. Hän repi yltään verisen puvun, heitti sen ruumiin ylle ja pukeutui toiseen. Pöydälle hän heitti pergamenttiliuskan, joka sisälsi sanat: "Naistenhäväisijä on saanut palkkansa, minua ette saa nähdä enää koskaan."

Vielä epätoivon katse ympäri huonetta, ja hän oli poissa.

* * * * *

Tieto siitä, mitä oli tapahtunut, levisi uskomattoman nopeasti laajalle ympäristöön. Sen kuulivat myös miehet heti saavuttuaan kokoukseen, joka hajosi ennenkuin oli alkanutkaan.

Klaus Fleming raivosi kuullessaan uutisen, että oli menettänyt yhden tottelevaisimmista kätyreistään, ja vannoi kostoa. Linnaleiri määrättiin yhä kovemmaksi ja hänen lähettiensä mellastus oli säälimättömämpää kuin konsanaan.

Kostontunne yksin piti Hannu Hannunpoikaa yllä surussaan. Hän tiesi, että oli turhaa etsiä Veeraa, ainoastaan rakkaus lapseen voi saada hänet palaamaan.

Vanha Hannu Fordell lähetti kutsun lähimpiin pitäjiin, ja heidän arvokkaimmat miehensä riensivät Pinoniemeen. Neuvottelu ei ollut pitkä, ja yksimielisesti päätettiin vielä kerran kääntyä herttuan puoleen.

Valittuun lähetystöön kuuluivat myös Hannu Hannunpoika ja Henrik Niilonpoika.

Tukholmassa lupasi herttua tehdä kaiken voitavansa, ja tutustuttuaan tarkoin jätettyihin valituskirjelmiin antoi hän käskyn, että muutamat lainlukijat ja voudit, jotka erityisesti olivat tulleet tunnetuiksi julmasta menettelystään, oli vangittava ja tuotava Ruotsiin tutkittaviksi ja tuomittaviksi.

Talonpoikain avulla onnistuttiin tosiaankin muutamia vangitsemaan ja lähettämään Tukholmaan. Tutkimus oli nyt pantava toimeen, mutta syytetyt jääväsivät kaikki rahvaan asiamiehet; uusia todistuksia oli hankittava, ja syntyi suunnaton joukko selkkauksia.

Tällaikaa oli pohjalaisten asema käynyt yhä huolestuttavammaksi. Herttuan sekaannuttua heidän asioihinsa piteli Fleming heitä sitä kovemmin kourin.

Useimmat lähetystön jäsenistäkin oli vangittu heidän palatessaan Suomeen, ja monet heistä menettivät henkensä. Hannu Hannunpoika ja Henrik Niilonpoika olivat molemmat onnistuneet palaamaan Pietarsaareen. Jälkimäinen katsoi yhteiskunnallisen asemansa nojalla olevansa jokseenkin turvattu Flemingin kostolta, mutta edellinen vannoi, ettei ennen lepäisi, ennenkuin oikeus oli saatu voimaan.

Hän jätti pikku tyttärensä ystäviensä hoivaan, syleili tätä ja heitä kaikkia ja pakeni sen jälkeen takaisin Ruotsiin, josta ei enää uskaltanut palata Suomeen.

Herttuan antamista papereista välitettiin niin vähän, että kun talonpojat palasivat kotiin turvakirjeineen, riistivät sotamiehet ne heiltä, kastoivat paperit oluttuoppeihin ja heittelivät niillä toisiaan vasten suuta ivahuudoin: "Istu herttuan rauhassa!"

Klaus Flemingin uusin keksintö oli hänen käskynsä, että pohjalaisten oli linnaleiriin majoitettava ainoastaan meriväkeä; sitä vastoin heidät vapautettaisiin niistä molemmista lippukunnista jalkaväkeä, jotka he itse olivat varustaneet.

Mutta talonpojat älysivät pirullisen juonen. Jos heiltä riistettiin heidän oma väkensä, mitä turvaa heillä silloin oli Klaus Flemingiä ja hänen ratsumiehiään vastaan.