Part 12

"Nuoruus ja viisaus kuuluvat harvoin yhteen", vastasi hän. "Niillä, jotka seisovat korkealla, on tavallisesti toisenlaiset rasitukset kuin meillä pikku eläjillä!"

"Niin, luulen kyllä, ettei kukaan teistä olisi pannut sitä niin kovin sydämelleen", vastasi sairas.

Apteekkari määräsi jälleen hänelle lääkkeitä, mutta kun Gunilla kysyi, uskoiko hän niiden tekevän yhtä hyvää kuin edellistenkin, pudisti vanhus päätänsä.

Gunilla toipui jonkun verran. Jaksoipa hän nousta jalkeillekin, olla läsnä Elsan vihkiäisissä ja panna seppeleen hänen päähänsä.

Mutta sitten hän sairastui entistään paljon pahemmin. Sairaus kiihtyi nopeasti, mutta oli melkein kivuton. Hän määräsi poikansa herttuan kasvatettavaksi, ja vaipui heinäkuun 17 päivänä 1517 ikuiseen uneen. Viime sanoikseen hän kuiskasi: "Olen iloinen, kun pääsen täältä."

17.

MEREN TOISELLA PUOLEN.

[Yrjö Koskisen Suomen historian mukaan.]

Avarampana kuin moni kuningaskunta ulottuu Pohjanmaa Satakunnasta, Hämeestä ja Savosta aina Lapin rajoille, noitien ja satujen maahan, jossa juhannuksen aikaan ei aurinko mene lainkaan mailleen eikä joulun tienoilla lainkaan nouse näkyviin.

Mutta ei talviyökään siltä ole valoton. Kuutar levittää hopeaharsonsa lumipeitteisille vuorille, kummuille ja lakeuksille, ja tuikkivat tähdet ja liekehtivät revontulet täyttävät ihmismielen ihmettelevällä väristyksellä.

Tämän maan rantaseuduilla asui monista heimoista sulautunut kansa, josta merenhenki kasvatti uljaita, pelottomia miehiä, eivätkä naisetkaan jääneet miehistä jälkeen. Se oli voimakasta ja rohkeaa sukua, joka silmää rävähdyttämättä katsoi vaaraa suoraan silmiin. Olipa sotateiden käynti heidän suurimpia ilojaan.

Itse he puolustivatkin kotiseutujaan Vienan karjalaisia ryöstöretkeilijöitä vastaan ja tekivät kostoretkiään heidän mailleen. Murha, poltto ja hävitys antoi näille retkille molemmin puolin ulkonaisen leiman, mutta niillä oli kansa varttunut yhä suurempaan pontevuuteen ja itsenäisyyteen, valppaaseen uljuuteen, joka ansaitsee ihailuamme.

Talonpoika oli Pohjanmaalla ylinnä, siellä ei ollut ainoatakaan kaupunkia porvareineen, ei ainoatakaan aateliskartanoa, ja kun he itse pitivät puolensa vihollisiaan vastaan, olivat he säästyneet linnaleiristäkin.

Mutta heidänkin aikansa oli tuleva. Samoinkuin Pohjanmaan uljas kansa kukisti metsän pedot, samoin heidän itsensä täytyi vähitellen alistua "sivistyksen" ikeen alle ja oppia tuntemaan sen hyvät kuten huonotkin puolet.

* * * * *

Kuuluisin Pohjanmaan talonpoikaissotureista oli ollut Juho Vesainen, joka oli johtanut monet hävitysretket Vienan-Karjalaan. Tällaiselta retkeltä palatessa oli hänet Ahma niminen sotavanki surmannutkin.

Hänen leskensä, miehen verta, asui talossa viiden lapsen kera. Elämä ei Kaara muorille juuri ollut kovempaa eikä helpompaa kuin miesvainajan eläessäkään; huolenpito kodista ja sen niukasta elannosta oli oikeastaan aina ollut hänen niskoillaan, hänellä oli nyt vain huolehdittavana yhtä päätä vähemmän, mutta sittenkin miehen meno manalle oli häneen vaikuttanut melkein musertavasti; hän saattoi väliin istua tylsänä ja toimetonna, melkein välinpitämättömänä kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Vanhin lapsista, Veera, oli elänyt jo viisitoista kesäänsä ja oli kaikkien poikien ihailun esineenä, aivanpa hän heidät lumosikin. Hänen suuret, ilmehikkäät silmänsä heitä samalla peloittivat ja viehättivät, ja hänen reippautensa ja ketteryytensä tuntuvin käsin torjumaan jokaisen loukkauksen saavutti yleistä hyväksymistä, sillä tiedettiin, ettei hän ketään suosinut toisten kustannuksella.

Hän oli äidilleen hyvänä apuna, ja ensi surun aikana hoiti hän yksin kotia, joka ei ollut niinkään mitätön. Sillä niillä rahoilla, jotka Vesainen oli osaksi ryöstänyt, osaksi muuten saanut Vienan-Karjalaan tekemillään sotaretkillä, oli Kaara saanut hänet ostamaan muutamia tiluksia ympäristöstä, niin että perillisille hänen kuollessaan jäi koko suuri tila, jota Kaara ja Veera hoitivat muutamain palvelijain keralla.

Veeralla oli suuri vaikutus kansaan. Luultiin näet yleensä, että hän oli yhteydessä salaisten voimien kanssa. Hänellä oli loveenlankeamisiakin, jolloin hän ennusti tärkeitä tapauksia niin yksityisten kuin koko tienoonkin elämässä. Hän oppi pian käyttämään hyväkseen siitä koituvaa kunnioitusta, ja hänen jakaessaan käskyjään ja määräillessä töitä oli hänen esiintymisessään jotakin niin mahdikasta, että Kaara alkoi häntä pian totella samoin kuin muutkin.

Näihin aikoihin oli sotapäällikkö Pietari Bagge tehnyt muutamien virkamiesten ja varakkaimpain talonpoikien kanssa sellaisen sopimuksen, että he kukin kohdaltaan varustaisivat ratsumiehen talonsa puolesta, eikä heidän silloin tarvitsisi muuta kotiväkeään lähettää sotateille eikä rajanpuolustukseen. Kaikki ne, jotka eivät siihen suostuneet, olivat velvolliset lähtemään sotaan ensi kutsusta kaikkine väkineen omassa muonassaan.

Eräänä päivänä sai Kaara odottamattomia vieraita. Tupaan astui neljä vierasta miestä. Ylhäisin heistä oli virkaatekevä lainlukija Eerik Olavinpoika, hänen jälestään tuli Lassi Niilonpoika, joka oli määrätty yhden pohjalaisen lippukunnan johtajaksi, ja lopuksi Kyrön nimismiehet Lassi Gregorinpoika ja Pietari Gumse.

Miehet istahtivat muitta mutkitta penkille, jutellen ja kiroillen kovaa pakkasta. Kaara, joka oli yksin tuvassa, meni heti alas kellariin ja toi palatessaan neljä haarikkaa olutta, jotka asetti miesten eteen.

"Tunnetteko meidät?" kysyi Eerik Olavinpoika ja kallisti haarikan suulleen.

"Tunnen kyllä", vastasi vaimo.

"Silloin tiedätte, että olemme lain palvelijoita ja tulemme sen asioissa."

"En tiedä tehneeni mitään pahaa."

"Ettekö ole Vesaisen leski", huusi Pietari Gumse, "ja ettekö ole piiloittanut hänen ryöstämänsä aarteet?"

Päähänpisto palkittiin raa'alla naurulla.

"Minkä hän on ottanut julkisodassa, siihen lienee hänellä oikeus", vastasi Kaara pelottomasti ja hehkuvin poskin.

"No, emme juuri ole sentähden tulleetkaan", puuttui Eerik Olavinpoika puheeseen. "Tulimme kysymään, tahdotteko varustaa miehen ja hevosen ja sitten hankkia vapauden muista sotatoimista."

Naisen silmät tähystelivät vaanien miehiä vuoronperään. "Minulla, yksinäisellä naisella, on jo viisi lasta niskoillani, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi hän.

Samassa aukesi tuvan ovi ja Veera tuli sisään neljän sisaruksensa kera. Kolme poikaa kantoi kukin suksiaan, jotka he panivat pystyyn seinää vasten. Sen jälkeen kertyivät he kaikki äidin ympärille.

Miehet eivät voineet kääntää silmiään tytöstä, jonka ihmeelliset silmät tähystelivät heitä vuoronperään kutakin. Talvipakkanen oli antanut raikkaan punan hänen poskilleen, ja Veera oli tällä hetkellä kauniimpi kuin konsanaan.

Pietari Gumse jupisi puoliääneen: "Hän tulee vielä houkuttelemaan monet perikatoon."

"Mikä pirun penikka lieneekään", tokaisi Lassi Niilonpoika.

Eerik Olavinpojan hienoille kasvoille levisi pahajuoninen hymy. "Tyhjin käsin eivät lain palvelijat voi täältä lähteä", sanoi hän Kaara muorille. "Ja saatte tyytyä siihen, että viemme täältä, mikä meitä parhaiten miellyttää."

"Täällä ei ole mitään, mikä kelpaisi niin hienoille herroille", sanoi Kaara katsellen ympärilleen köyhässä tuvassaan.

"Sepähän nähdään", vastasi lainlukija, joka äkkiä hypähti pystyyn ja kietaisi käsivartensa Veeran ympärille. "Hän on meidän saaliimme, ja nyt, pojat, lähdettiin!"

Mutta naaraskarhun pentu ei ollut niin helposti siepattu; hänen käsivartensa olivat vapaina, ja hän voi niin lyödä ja repiä kuin purrakin. Hän saattoi myös päästää rähinän, jota nuoremmat sisarukset säestivät kirkunallaan, Kaaran koettaessa kaikin voimin vapautua niistä, jotka tahtoivat estää häntä menemästä tytärtään pelastamaan.

Syntyi hirmuinen kirkuna ja meteli. Mutta silloin temmattiin tuvan ovi auki ja sisään ryntäsi kymmenkunnan poikaa, seipäät ja kartut käsissään. Iskuja alkoi sataa satamistaan, lainlukijan täytyi päästää saaliinsa, ja hän ja hänen apurinsa syöksyivät päistikkaa ovelle ja kynttäkantta tiehensä.

Nauru ja kiroukset kajahtelivat heidän jälkeensä. Poikien joukossa oli myös nuori Ilkka, ja hänen kynsiään syyhytti niin menemään lyömään kuoliaaksi lainlukija, kurja naisenryöstäjä, että Veera sai töintuskin hänet pidätetyksi:

"Varo petoa", huusi Kaara. "Hän janoaa kostoa, ja kuka puolustaa meitä, jos sinä joudut hänen saaliikseen!"

"Parasta on, että annatte Veeran vaimokseni. Silloin voin puolustaa häntä paremmin."

"Eihän sinulla ole vielä omaa tupaakaan."

"Sellaisen saan kai pian pystyyn."

"Veera ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan eikä edes käynyt ripillä."

"Antakaa hänen sitten mennä papin luo rippikouluun, minä laitan sillaikaa tuvan."

"En voi tulla toimeenkaan ilman häntä, hän on suruaikana ollut minulle suureksi hyödyksi."

"Mutta sanoittehan itse, ettette voi häntä suojella."

"Niin kyllä, minusta näyttää, etten pysty siihen."

Veera oli tähän asti kuunnellut äänetönnä. Hän ei niinkään Ilkkaa vieroksunut, mutta tiesi myös, kuinka hyvin äiti häntä tarvitsi. Sentähden sanoi hän: "Äiti ei voi tulla ilman minua toimeen, sentähden täytyy minun jäädä sinne missä olen. Mutta tarvitaanhan tänne käsivarsia lisääkin, ja jos Ilkka tahtoo naida minut, muuttakoon tänne."

Tämä oli toisistakin hyvä keksintö, ja niin sovittiin, että Kaara muori ja Veera menisivät jo samana päivänä papin luo tuumimaan miten asia oli järjestettävä.

* * * * *

Sillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt kiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin toisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa ratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä he joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.

Samaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään vihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik Olavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko Pohjanmaan.

Mutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta ratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti nimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan linnaleiriin näitä "tunkiojunkkareita", joiden ratsut olivat aivan äsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta lähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.

Kokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan lakia ja vapautta.

Aatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja kuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja lainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei muissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin estää juurtumasta Pohjanmaalle.

Pitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan luo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka jälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.

Se ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki, kun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin vienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että "lapset ja lastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden".

Sen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen maakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi äärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.

Eerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän unhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä häväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus Fleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.

Suomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri joukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli pian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat käskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.

Tieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut Vesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui tupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä, "jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan", kuten hän sanoi.

Ilkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran ympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään puukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja kuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin puolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot kirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima voitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri virtaili.

Veera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan; hänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin pituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista näytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat liikkumattomina äidin vieressä.

Veeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Kuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei ollut aiottu ihmiskorville.

Pian olivat kaikki murhatut. "Oikeus on pantu voimaan", huudahti Eerik Olavinpoika. "On enää vain tätä naista kuulusteltava ja tuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan."

Kaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja hän seurasi suosiolla.

"Tuomarin luo", sanoi muuan kurillaan.

"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista", lisäsi toinen nauraen.

"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut menettää henkeään."

"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa pyristellä sitä vastaan."

Mutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti olevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt unta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut sanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen ihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.

Minkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti häntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa pakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen huuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni minne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää kohtaloansa.

Hänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron tielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.

Veera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli ympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti oleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät alas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas. Kunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen... pieni kirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen ihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut hänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.

Hän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun lainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään tyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko tämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan näkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena viinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma saaliistaan.

"Ei nyt ole aikaa nukkua", huusi hän melkein läähättäen. "Nyt olet vihdoinkin minun, minun!" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta vaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt pois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta huudahtaen... Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?...

Silloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan suurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia sanoja:

"Voi teitä, Suomen vitsaus... Niinkuin heinäsirkat täyttävät he maan... mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva tuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta... Me annamme kymmenen henkeä yhdestä sortajamme hengestä... miehet, naiset ja lapset lähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki... Kuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät vihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat sortajiamme kukistamaan!"

Kenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik Olavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin, ja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki visusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion mietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata itseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.

Hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja meni takaisin papinkamariin. Mutta se oli tyhjä, Veera oli kadonnut.

"Onko paholainen vienyt hänet savupiipusta mukanaan?" jupisi hän itsekseen. "Minä kyllä löydän hänet, vaikka hän olisi kätkeytynyt itse helvettiin."

Sitä aikomustaan ei hän kuitenkaan voinut panna toimeen. Lieneekö sen vaikuttanut päihtymys vai mielenliikutus, mahdollisesti molemmat, mutta melkein lamautuneena heittäytyi hän keinutuoliin, jossa vaipui raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että päivänsäteet pistivät hänen silmiinsä, sillä oli vaiennut uusi päivä. Veeraa ajatellessaan hän kopaisi poveaan; siellä oli portin avain, ja ilman sitä ei pappilasta päässyt pois kukaan. Oli selvää, että tyttö oli piiloutunut johonkin. Mutta hän vannoi kalliin valan, ettei lakkaisi etsimästä ennenkuin oli löytänyt karkurin.

Hän ryhtyi etsimään innolla, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Hän etsi monien miesten kanssa pitkin päivää, etsi kiroillen ja sadatellen, mutta turhaan. Lopulta alkoivat miekkoset raapia päätään ja tuumia, että hänet oli kuin olikin vienyt itse paholainen.

Eerik Olavinpoika määräsi suuren summan rahaa palkinnoksi sille, joka voi tytön etsiä kätköpaikastaan, ja kiukusta vimmoissaan hän palasi Turkuun korkean suosijansa, herra Klaus Flemingin luo.

18.

KULOVALKEA.

Klaus Fleming kuului mainehikkaaseen, aikoinaan Saksasta muuttaneeseen sukuun. Hän sai kasvaa melkein omissa hoteissaan, tehdä mitä tahtoi pienestä pitäen. Nuoruudessaan oli metsästys hänen mielihommiaan, hän ratsasti hurjimmalla oriilla läpi metsien, kautta ketojen, tai oleskeli tallissa pitäen silmällä hevosten hoitoa ja väliin ruoskien renkejään.

Täytettyään viisikolmatta vuotta täytyi hänen pestä kasvonsa ja lähteä naimaan. Vähintään oli hänen päästävä kuninkaan langoksi, ja Stenbockien suku ottikin äveriään kosijan suosiolla vastaan. Kaunis, ylpeä Ebba Stenbock miellytti häntä heti. Kihlaus tapahtui, ja molemmin puolin näytettiin oltavan tyytyväisiä. Mutta Ebban sisarukset vaihtoivat salavihkaisia silmäyksiä, ja morsiamensa perheen keskuudessa tuleva vävy ensiksi sai "nokinenän" nimen.

Häät vietettiin viivyttelemättä, ja nuori pari asettui asumaan Suitiaan. Siihen aikaan kun Juhana prinssi piti hovia Turussa, kävi Klaus Fleming usein hänen luonaan nuoren vaimonsa keralla. Eerikin kukistuttua ja Juhanan tultua kuninkaaksi yleni hän tärkeästä asemasta toiseen; hänestä tehtiin valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni, Viikin vapaaherra (Suomessa), ja epäilemättä oli hän ainoa, johon Juhana III luotti. Ebba Stenbock kannusti hänen kunnianhimonsa äärimmilleen, ja tehtyään herralleen ja kuninkaalleen häikäilemättä mitä palveluksia tahansa, varsinkin rahvaan nöyrryttämiseksi, ja aloitettuaan rauhanneuvottelut Venäjän kanssa, nimitettiin hänet Viipurin linnan ja läänin ylipäälliköksi. 1582 tehtiin hänestä yliamiraali, 1588 valta-amiraali, 1591 valtamarski ja 1594 Suomen käskynhaltia. Kaikesta suuruudestaan oli hänen kiittäminen Juhana kuningasta ja Klaus Fleming näkikin hänessä kaikkensa, Jumalansa, ainoan, jota hän tahtoi palvella.

Vuonna 1592 hieroi hän kolmen ruotsalaisen asiamiehen kanssa rauhaa venäläisten kanssa. Kun heidän vaatimuksensa olivat aivan kohtuuttomat, lähti hän tiehensä ja kirjoitti neuvotteluihin jääneille sellaisen kirjeen kuin he olisivat hänen tallirenkejään, ja erästä heistä uhkasi hän pyövelinkirveelläkin.

Syynä Flemingin äkilliseen lähtöön oli ollut Juhana III:n kuolema. Nyt riensi hän katkaisemaan kaikki suhteensa Ruotsin kanssa, ottamaan valan sotaväeltä Sigismundin puolesta ja ilmoittamaan, että laivasto kuten maakin oli hänen hallussaan.

Mutta ei siinä kyllin; hän lähetti avoimen kirjeen Ruotsiin uhaten jokaista, joka ei pysyisi aloillaan ja olisi kuninkaalle uskollinen. Kirjeet olivat kirjoitetut murteellisella suomenkielellä ja herättivät suuttumuksen ohella naurua.

Koko sielustaan vihasi hän Kaarle herttuaa, molemmat olivat ylpeitä ja vallanhimoisia. Kustaa Vaasan nuorin poika ei tunnustanut Flemingiä vertaisekseen, ja tämä puolestaan katsoi olevansa sukujuuriltaan ylhäisempi kuin nuorin kuninkaan poika.

Niin Juhanan kuin Sigismundinkin mielessä lietsoi Klaus Fleming pelkoa ja ynseyttä herttuaa kohtaan. Fleming uskoi lujasti, että hän tavoitteli kruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja Kaarle oli sentähden hänen silmissään kuningashuoneen vaarallisin ja ainoa vihollinen.

Suuri osa Suomen kansaa, mutta varsinkin pohjalaiset, turvautui herttuaan, sentähden oli sitä kuritettava, jopa se tuhottavakin tulella ja miekalla, jollei muu auttanut.

Klaus Flemingille merkitsi vähät perin köyhdytetty, hävitetty maa ja nälistynyt kansa. Juhana kuninkaan antamasta lupauksesta, että pohjalaiset olivat vapaat linnaleiristä, hän välitti vähät, kun oli hankittava luja sotavoima Kaarle herttuaa vastaan. Sellainen voitiin pitää yllä ainoastaan majoituksella, ja oli mitä tärkeintä, ettei jotakuta maakuntaa vapautettu taakasta, jota toiset vastahakoisesti kantoivat.

Sentähden olivat hänelle mieleen sellaiset kätyrit kuin Eerik Olavinpoika. Mitä se häneen kuului, jos kansaa kohdeltiin julmasti ja häikäilemättömästi, kunhan se vain kiristettiin orjalliseen nöyryyteen ja äärimäisiin kieltäymyksiin. Niin kohteli hän itse alustalaisiaan, kantoi veroja ja hoiti kaikki asiat kuin olisi ollut Suomen ruhtinas.

Herttuan kirjeihin ja uhkauksiin ei hän vastannut; koko maassa vallitsi täydellinen anarkia, ja usein tapahtui väkivaltaisia yhteentörmäyksiä Flemingin sotaväen ja herttuaan turvautuvan rahvaan kesken.

Ebba rouva oli kaksitoista vuotisen avioliiton jälkeen synnyttänyt herralleen pojan ja muutamia vuosia myöhemmin kaksi tytärtä. Vanhempi tyttäristä muistutti suuresti äitiään, jonka suosikki hän oli, mutta nuorempi samoin kuin poikakin olivat hiljaiset ja lempeät luonnoltaan. Niin kauas olivat nämä omenat puusta pudonneet, että Klaus herra väliin sanoi nauraen emännälleen: "Jollen tuntisi sinua, voisin vaikka vannoa, etteivät he ole minun lapsiani." Itse asiassa häntä huvitti tämä suuri eroavaisuus, ja saattoipa joskus tapahtua, että hän heidän rukoustensa johdosta armahti jonkun kuolemaantuomitun talonpojan.

Heidän kasvatustaan hän piti hyvin tärkeänä, eikä opettajista ollut puutetta. Kohta Turkuun muutettuaan otti hän kirjurikseen Daniel Hjort nimisen ylioppilaan, mutta kun tämä osoitti olevansa sangen taitava vieraissa kielissä, pantiin hänet myös nuorten neitien opettajaksi, ja kuinka hyvin harkittu tämä toimenpide oli, tulemme tuonnempana näkemään.

Vielä oli kuvaava piirre Flemingille se, ettei hän pitänyt kerrassaan mitään väliä protestanttisuudesta eikä katolisuudesta; kun niikseen tuli, saattoi hän olla kumpaa tahansa. Hän oli tosin ottanut kappalaisen, joka piti rukoukset; väliin oli hän niissä läsnäkin, mutta oikeastaan hän jätti autuuden asiat kappalaisen haltuun. Kullakin oli omat tehtävänsä.

Tutustuttuamme näin hieman käskynhaltiaan, luokaamme silmäys olosuhteihin Pohjanmaalla.

* * * * *

Salavihkaan kulkivat viestit kylästä kylään, ja kohta sen jälkeen hiipi pimeässä yössä pitkin teitä ja polkuja joukko ihmisiä, jotka kaikki riensivät samaan suuntaan, suureen maakuoppaan syvällä metsässä. Ja ken pimeässä osui luolalle läpi murrokkojen ja tiheikköjen, häneltä melkein huikeni silmät seiniin pistettyjen soihtujen valossa.