Part 11

Kirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia että vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin vesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään; suomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa edustajaa.

Herroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta sittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän tavoitteli kruunua, ja _kuningas_ Kaarle oli varmaan vaativa kuuliaisuutta ritaristoltakin.

* * * * *

Elokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka mukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe ynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin päätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen toimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.

Kaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti tehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei yksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki kaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän kauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön saapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä kun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava kuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.

Marraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti juhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty ja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä päätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä. Kuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa, tahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa kutsua valtiopäivät koolle.

Ällistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat lähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua heti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat kykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet herttuaa jäämään paikoilleenkaan.

He jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin hallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että papit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä herttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli sentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti lyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes luovuttaisi sen ensi valtiopäiville.

Ja helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan. Aatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä lukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit ja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla kuninkaan kiellon tähden.

Herttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin puhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin niskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen neuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan puolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen rahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana kurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.

Kun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin torilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä he uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta, tahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne."

Päätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten nimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä luettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa niin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.

Ennen pitkää monet aatelisetkin taipuivat kirjoittamaan nimensä Arbogan päätöksen alle. Neuvosto puolestaan piti sitä väkivaltaisuutena, laittomuutena, ja hankitsi jo aseellista vastarintaa herttuaa vastaan. He vaihtoivat kirjeitä siinä mielessä, ja kun siten ei päästy yksimielisyyteen, ehdotettiin, että kaikki korkeat herrat kutsuttaisiin suullisesti asiasta neuvottelemaan. Mutta ei edes kokouksen paikastakaan voitu sopia. Aika kului siten, ja asema kävi yhä pulmallisemmaksi, neuvoston vaikutus ja arvo aleni sitä mukaa kuin herttuan kohosi, herroja ahdistivat toiselta puolen talonpojat, toiselta herttua. Vihdoin joutui herttuan käsiin joukko huomattavimpain herrojen kirjeitä, jotka paljastivat heidän juonensa. Yksitellen pakenivat he Tanskan kautta Puolaan, ja lopulta lähti sinne neuvostokin.

Milloinkaan eivät ole puolueet seisseet kireämmin vastatusten, milloinkaan ei ole maa ollut lähempänä perikatoaan. Sigismund ei ollut mitätön katolisine joukkioineen ja aatelisineen, mutta Kaarle IX oli kari, jota vastaan nämä mahtavat voimat joutuivat haaksirikkoon.

16.

YKSINÄINEN.

Gunilla rouva asui Bråbergin linnassa jokseenkin vähäväkisen hovin ympäröimänä. Lankeaa luonnostaan, että hänellä oli ikävä.

Hän oli 24-vuotias leski, eikä hän ollut puolisoaankaan rakastanut. Hänet oli eroitettu siitä miehestä, jota rakasti ja joka nyt eli onnellista avioelämää. Hän tunsi itsensä koreaksi nukeksi, joka sai tulla esille määrätyissä juhlatilaisuuksissa, mutta sitten tarpeetonna vetäytyä syrjään.

Hänen ainoa ilonsa oli pikku prinssi, hänen ainoa poikansa, jota hän jumaloi ja hemmoitteli. Tämä oli kaunis ja kiltti lapsi, ei sellainen huimapää kuin muut pojat; hän istui äidin vieressä ja leikki nukeilla.

Mutta äiti ei voinut kauan askarrella hänen kanssaan. Äiti halusi loruta ja nauraa kuten muinaisina päivinä, halusi kuulla kuiskittavan helliä sanoja korvaansa. Mutta kaikki oli nyt niin ikävää, hän itki katkerasti, ja hänestä Juhana kuningas oli tehnyt hyvin julmasti, kun oli ottanut hänet puolisokseen.

Hänen molemmat hovineitsyensä, Ebba Horn ja Renata Ribbing, olivat sangen ylpeähköjä molemmat; he olivat Gunillan vertaisia syntyperältään, ja heidän seurassaan piti hänen huolellisesti pitää yllä arvoaan.

Renata oli kihloissa, Ebballa oli lemmittynsä, ja heidän seurassaan hän sai kuulla toiselta, että häät vietettäisiin muutamain kuukausien kuluttua, ja toinen näytteli hänelle kirjeitä, jotka hehkuivat rakkautta ja ikävää, niin että Gunillan sydän parka aivan kutistui kokoon.

Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten lörpöttelyä... hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.

Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.

Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.

Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.

"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.

"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti minua tulemaan mukaan!"

"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki minulle."

Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.

"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."

"Siitä kai tulee hauskaa!"

Elsa loi pikaisen silmäyksen Gunillaan. "Ah, lähtisipä teidän armonnekin mukaan!"

"Mitä ajattelet, Elsa!"

"Se kävisi niin mukavasti, ettei niin ristisielu saisi koko jutusta vihiäkään."

"Miten niin?"

"Teidän armonne ottaisi minun pukuni ja panisi huivin päähänsä."

"Mutta ajatteles, jos joku tuntisi minut!"

"Ei vaaraa, voimmehan panna mustan laastarilapun nenällenne, se tekee ihan tuntemattomaksi."

"Ei, Elsa kulta, se ei käy päinsä."

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää, mutta Gunillalla oli paljon askartelemista laatikoissaan ja hän oli paremmalla tuulella kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä hän itse otti asian puheeksi. "Kuinka Elsa saattoi ajatella jotakin niin hassua, kuin että kuningatar olisi mukana tuollaisissa tansseissa?"

"Oh, sitä en suinkaan ajatellut, tarkoitin vain, että kuningatar katselisi piilosta."

"Mitä varten sitten lappu nenällä?"

"Siltä varalta, että joku sittenkin näkisi hänet."

"Mistä sitten katselisin?"

"Pitäjäntuvan sivulla on pieni kamari, ja ovessa on luukku, josta näkee kaiken mitä tuvassa tapahtuu. Ja minä ajattelin, että teidän armonne..."

"Ymmärrän... jospa vain uskaltaisin..."

"Eihän ole mitään vaaraa!"

"Sinä sanot niin. Mutta sydämeni pamppailee pelosta, kun sitä ajattelen."

"Teidän armonne siis suostuu..."

"Täytyy kai minun, tehdäkseni sinulle mieliksi. Kas tässä", sanoi hän avaten erään laatikon, "tässä on joukko koristeita ja nauhoja, joilla voit somistautua."

Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!" huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"

Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut sitten kuin pikku tyttönä.

Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi; Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän päivän aamuna.

Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.

Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.

Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä", sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".

Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen; raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.

Silloin kuului koputus ovella.

"Kuka se oli?"

"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."

"Minäkin?"

"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."

"Nyt hän koputtaa uudestaan."

"Niin, minun täytyy mennä."

"Muistahan tulla minua katsomaan."

"Kyllä toki!"

Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai tummahkon vivahduksen.

Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä, viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.

Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen olevan ulkomaalaisen.

Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.

Silloin aukeni ovi hiljaa ja varovaisesti hänen takanaan. Hän arveli sen olevan Elsan ja sanoi kääntämättä päätään: "Kuinka hauskaa, kultaseni, että tulimme tänne!"

Kun ei kuulunut mitään vastausta, käännähti hän ympäri, ja valossa, joka lankesi luukusta sisään, hän tunsi pelästyksekseen muukalaisen.

"Lähtekää kanssani tanssiin", sanoi hän vierasvoittoisella murteella.

"Ei, ei, menkää, minä en tanssi", vastasi Gunilla säikähdyksestä poissa suunniltaan.

"Silloin en tanssi minäkään", vastasi vieras istuutuen hänen viereensä penkille.

Hän tahtoi nousta, mutta vieras painoi hänet paikoilleen. "Te pelkä?"

"Niin, niin!"

Vieras kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Anta minulle pusu!"

"Ei, ei!"

"Avatako minä lukku ja huuta apu?"

"Menkää täältä!"

"Ensin pusu!"

Gunilla ei sittemmin voinut päästä selville, antoiko hän sen vai ottiko sen toinen. Hän muisti vain vieraan sanoneen mennessään:

"Tulen tuokion kuluttua takaisin!"

Samassa kun vieras oli mennyt, hypähti hän pystyyn ja juoksi ulos. Ohuessa puvussaan, ottamatta päällysvaatettaan ylleen, riensi hän tiehensä niinkuin näkymättömäin henkien ajamana.

Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut kotiin, kuinka hiipinyt huoneeseensa, riisunut märät jalkineensa ja vaatteensa ja mennyt levolle. Vuoteessaan oli hänellä hirmuisen vilu, mutta hän ei tahtonut soittaa. Se olisi antanut aihetta lörpöttelyyn, parempi oli kärsiä... ja niin hän vietti pitkän, piinallisen yön...

Aamulla tuli Elsa hänen luoksensa, kalpeana ja riutuneena hänkin. Hän kuvaili epätoivoaan huomattuaan, että kuningatar oli lähtenyt tiehensä ilman päällysvaatettaan, eikä voinut käsittää syytä siihen.

Gunilla sanoi niin tyynesti kuin voi, että hän oli pelännyt niin töminää tanssituvassa ja että hänet keksitään. Sentähden lähti hän kotiin niine hyvineen.

Elsa vakuutti, ettei kukaan ollut aavistanutkaan kuningattaren oloa siellä. Kukaan ei muuten ollut kysynyt, kuka kamarissa oli, paitsi erästä herraa, joka loppuillan istui siellä.

"Kuka hän oli?" kysyi Gunilla kääntyen pois.

"Kuulin kyllä nimen, mutta se oli niin konstikas, etten osaa sitä sanoa", vastasi Elsa.

"Samantekevä minulle."

Mutta Gunilla makasi vuoteen omana useita viikkoja. Ja kun hän nousi, oli hän suuresti muuttunut. Hänen olentoonsa oli tullut sellaista hiljaista tyyneyttä, joka erosi tykkänään hänen entisestä kiihkeydestään.

Sydämessään tunsi hän katkeraa katumusta. Mille kaikelle olikaan hän heittäytynyt alttiiksi, ja mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jollei Jumala armossaan olisi häntä pelastanut!

Nyt sai hän halua käydä useammin vieraissakin. Ennen ei hän ollut koskaan käynyt Sofia prinsessan luona Ekolsundissa, nyt kävi hän siellä jotensakin usein. Tämä onneton ruhtinatar oli hyvin kiitollinen, kun joku tuli hänen luokseen, joku, jonka kanssa hän saattoi puhua pojastaan, epäjumalastaan.

Tämä, milloin oleskeli Ekolsundissa, säikytteli äiti parkansa pahanpäiväiseksi hurjilla ratsuretkillään. Silloin saattoi Sofia ruhtinatar kuiskata Gunillalle: "Minä tiedän, minä näen, että siitä on koituva hänen surmansa..."

Kumma kyllä oli nuori herttua suuresti kiintynyt Gunillaan. Hän kertoi tälle tulevaisuudentuumistaan, kertoipa siitäkin, että oli tulisesti rakastunut nuoreen, ihastuttavaan tyttöön.

"Kenties Anna Banériin?" sanoi Gunilla hymyillen. "Ketäpä muuta olisitte voinut arvata! Ainoastaan kaunein ja ihailtavin kelpaa Kustaa herttuan puolisoksi", huudahti hän innoissaan.

"Oletteko jo ilmoittanut hänelle onnestaan?" kysyi Gunilla pisteliäästi.

Kustaa punastui hieman. "Upsalassa tein sen", sanoi hän, "kun hän oli kurittanut hävytöntä puolalaista."

"Ja hän lankesi syliinne?"

"Ei, hän neuvoi kääntymään vanhempainsa puoleen. Vanhemmat taasen tahtoivat lykätä asian, kun molemmat olimme niin nuoria."

"Mutta jos Anna annetaankin toiselle?"

"Ei, hän sanoi: 'Ole uskollinen, minä olen sinun!'"

"Se kenties ei ole niinkään helppoa", virkahti Gunilla luoden veitikkamaisen katseen kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka nojasi kiharaisen päänsä ikkunanpieleen ja kiintyi katselemaan muutamia nuoria hevosia, joita tallimestari opetti linnanpihalla.

"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla mustalla, joka kohottaa niin ylpeästi päätänsä, tiedättehän, sillä ei uskalla ratsastaa kukaan muu kuin minä".

"Teidän pitäisi jättää nuo hurjat leikit, jotka tekevät ruhtinattaren niin levottomaksi."

"Katsokaas", virkkoi nuorukainen naurusuin viitaten pistooliin vyöllään, "aion vimmastuttaa ratsun äärimmilleen ampumalla sen korvien vieressä. Se hurjistuu yhä enemmän, mitä kauemmin annan sen odottaa, mutta minua miellyttää niin teidän seuranne, että olen epätietoinen, kummanko huvin valitsen."

"Olette hirveä ihminen, Kustaa herra; ettekö voi käskeä tallirenkiä viemään hevoset talliin?"

"En, mutta ne voivat odottaa; ettekö ole koskaan kokenut, miten suloista on viivyttää nautintoa?"

"En ymmärrä edes, mitä sillä tarkoitatte."

"Ettekö; kerron esimerkin. Täällä oli taannoin muuan ranskalainen, rakastettavimpia miehiä mitä olen kuunaan nähnyt; hän oli kerran nähnyt vilahduksen ihastuttavasta naisesta. Hän meni huoneeseen, jossa nainen piili, ja suuteli häntä. Sitten juoksi hän noutamaan valoa, mutta hänen tullessaan takaisin oli nainen poissa. Nyt väittää hän, että suutelon voima oli niin suuri, etteivät he voi koskaan unhoittaa toisiaan, ja niinkuin hän aina etsiskelee naista, niin tämänkin ajatukset varmaan ovat hänen luonaan."

"En ymmärrä, miten esimerkki soveltuu äskeisiin sanoihinne", vastasi Gunilla ikäänkuin sattumalta vieden nenäliinansa kasvoilleen.

"Niinkuin naulan päähän; yhdessä olisivat he tulleet välinpitämättömiksi toisistaan, nyt uneksivat he tulevasta onnesta."

"Tekikö ranskalainen taikoja?"

"En tiedä; minun mielestäni on ensi suudelmassa aina taikaa."

"Nyt menen ruhtinattaren luo, hän varmaankin ihmettelee viipymistäni."

"Tehkää niin, ja kun laukaus pamahtaa, niin ajatelkaa minua."

"Pikemmin hevosparkaa, jota peloittelette."

Kustaa herra riensi hevostensa luo, ja Gunilla meni ruhtinattaren luo hieman katuen sitä, ettei ollut kysynyt miehen nimeä, muukalaisen, jota unhoittaakseen hän oli tehnyt kaikkensa.

Prinsessa istui nypläyksensä ääressä, ja he puuttuivat pian vilkkaaseen keskusteluun, ja mistäpä Sofia rouva olisi voinut puhua muusta kuin huimapäästä pojastaan.

Yhtäkkiä he kuulivat laukauksen pamahtavan.

"Mikä se oli?" kysäisi prinsessa.

"Ei mitään, herttua vain huvitteleiksen", vastasi Gunilla tahtomattaankin väristen.

Mutta heti en jälkeen kuuli Gunilla huutoja ja hälinää, juostiin ulos ja sisälle. Ovi temmattiin auki, ja useita henkilöitä näytti aikovan sisään, mutta pysähtyivät äkkiä.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti prinsessa heille.

"Herttua... herttua!"

"Onko hän kuollut?" huusi vanhus pidellen kaikin voimin kiinni Gunillasta.

"Ei, ei vielä ainakaan."

"Olemme kantaneet hänet omaan huoneeseensa", sanoi muuan vanha palvelija, joka vavisten piteli kiinni ovesta.

"Tule tänne, Antero, jos voit", sanoi prinsessa viitaten hänelle.

"Hän kysyi juuri teidän korkeuttanne."

Prinsessa nousi ja tarttui Gunillan käsivarteen. "Menkäämme yhdessä", sanoi hän; "hän pitää sinusta!"

Äsken niin hilpeä nuorukainen makasi nyt vuoteessa. Apteekkari oli onnistunut ottamaan pois kuulan, joka oli mennyt polveen, ja haava oli sidottu. Sairas makasi suletuin silmin ja kärsivä ilme kalmankalpeilla kasvoillaan.

Gunillan kysyttyä selitti apteekkari, että nuori herra ei ollut saanut pistoolia laukeamaan, ja kun ratsua oli vaikea hillitä, oli hän pistänyt pistoolin takaisin koteloon. Mutta samassa se olikin lauennut, ja kuula oli sattunut vaarallisesti polveen.

Prinsessa ei kysellyt, istui vain epätoivoissaan vuoteen viereen. Mutta silloin nuori mies avasi silmänsä ja teki tuskin huomattavan liikkeen ojentaakseen kätensä. Äiti tarttui siihen, ja sairas puristi sitä heikosti, ja äiti hymyili silloin kyyneltensä lomitse.

Oli lähetetty noutamaan vielä toista lääketaitoista henkilöä. Hän laittoi itse lääkkeet, jotka vaimensivat vaivoja. Sairas vaipui kuumehoureihin, joista molemmat naiset tuskin eroittivat muuta kuin nimen: "Anna!" Väliin oli hän tajuissaan, mutta vaipui uudestaan houreihin. Ja keskellä houreita lakkasi hänen hengityksensä, ja kaikki oli lopussa.

Hänen luonaan olivat silloin vain prinsessa ja Gunilla. Edellinen meni vainajan luo ja painoi korvansa hänen suutansa vasten.

"Hän nukkuu", sanoi hän nyökäten Gunillalle ja hyväili hänen kauniita kasvojaan. Gunillalla oli täysi työ vetäessään hänet pois.

Vainaja haudattiin Ekolsundin kauniiseen kirkkoon. Sofia prinsessa oli vajonnut sellaiseen tylsyyden tilaan, ettei häntä saatu uskomaan muuta kuin että hänen poikansa nukkui.

Hautajaisten jälkeen palattuaan Bråbergiin lähetti Gunilla noutamaan mestari Nikolasta, jota pidettiin hyvin pystyvänä lääketaidon alalla. Tämä tuli ja tiedusteli tarkoin hänen terveydentilaansa.

"Teidän armonne on kovasti vilustunut", sanoi mestari Nikolas.

"Niin, se on totta", sanoi Gunilla punastuen.

Mestari Nikolas laittoi lääkkeet ja määräsi välttämään kaikkia mielenliikutuksia. Sen jälkeen hän lähti luvaten tulla takaisin.

Lääkkeet auttoivat tosiaankin, ja Gunilla saattoi nukkua paremmin yönsä ja tunsi itsensä reippaammaksi ja iloisemmaksi kuin pitkiin aikoihin.

Hänen uskottu palvelijattarensa, Elsa, oli nyt tosiaankin aikeissa mennä naimisiin. Gunilla oli luvannut pitää häät ja olla itsekin mukana, jos suinkin jaksoi.

Sulhanen ylennettiin korpraaliksi kuninkaan puoltolauseen johdosta, ja morsian oli saanut häälahjaksi pienen talon, joka tyydytti heidän vähäiset tarpeensa.

Gunillan toinen hovineitsyt oli jo mennyt naimisiin ja toinen, Renata neitsyt, laittoi parhaallaan myötäjäisiään. Kuningatar Gunilla antoi hänelle lahjoja ylenmäärin ja oli pyytänyt ruotsalaisen ministerin rouvaa Parisissa ostamaan erinäisiä kankaita, niiden joukossa morsiuspuvuksikin.

Nämä saapuivat eräänä päivänä, jolloin kuningatar oli poissa. Eräs korkea herra, joka ei ollut sanonut nimeään, oli jättänyt useita paketteja ja pyytänyt lupaa tulla uudestaan kuulemaan, oliko hänen armonsa tyytyväinen sisällykseen.

Morsian oli ihastunut kauneihin lahjoihin, ja niiden antaja oli halukas lausumaan kiitoksensa niiden tuojalle.

Eräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia, ilmoitettiin markiisi de Lascy.

"Tule", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, "sinunkin on kiitettävä häntä!"

Markiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan hämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka oli uskaltanut...

Vieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut häntä varmasti... etsi kenties muistoistaan.

Ankaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti palveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi ikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt ensi kerran parisen vuotta sitten.

"Nyt se tulee", ajatteli Gunilla. "Hyvät enkelit minua auttakoot!"

Vieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä, sitä hän ei voinut sanoa... Hänellä oli ollut pikku seikkailukin... tosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.

Gunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli mennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti häntä vastaan. "Ah, teidän armonne!" kuiskasi hän.

"Mitä nyt, Elsa?"

"Muukalainen... se oli hän..."

"Onko hän tavannut sinut?"

"Kyllä, mutta luulen, ettei hän tuntenut minua."

"Olenko vielä nytkään saanut kyllin kovaa rangaistusta?" kuiskasi kuningatar itsekseen.

Seuraavana päivänä kutsuttiin mestari Nikolas jälleen; hänen armollaan oli ollut hyvin vaikea yö.

"Onko hän kiihtynyt jostakin?" kysyi vanhus.

"Ei tietääkseni vähintäkään", vastasi Elsa.

Mutta kun Gunilla näki hänet vuoteensa ääressä, sanoi hän hymyillen: "Päinvastoin on minulla ollut hyvin kiihdyttävä kohtaus!"