Part 10

Valtiopäivät olivat järjestäneet hallituksen, mutta asettuneet myös paavinoppia ja sen tunnustajia, välillisesti siis Sigismundiakin vastaan. Useita kuninkaan uskollisia palvelijoita eroitettiin viroistaan, ja tietysti nämä riensivät päätäpahkaa Puolaan.

Mutta luostareita Kaarle vihasi enimmän. Lofössä avattu sai kurjan lopun heti kuninkaan lähdettyä, mutta Vadstenan uudestaan elpynyt luostari oli vielä jälellä, ja sieltä tuli tuontuostakin kummallisia huhuja.

Suurta suuttumusta oli synnyttänyt useissa perheissä se, että vastoin sopimusta oli heidän tyttäristään tehty nunnia. Mutta, näiden rukoukset ja kyynelet olivat estäneet kaikista toimenpiteistä abbedissaa vastaan. Luostariin oli palannut useita vanhojakin nunnia, ja näytti melkein siltä, kuin Vadstena saisi muinaisen merkityksensä.

Silloin saapui huhu, joka pian näyttäytyi todeksi, että kolmetoista ensin vihityistä nunnista oli karannut, että abbedissa oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, ja että nunnien luku nykyään rajoittui yhteentoista.

Herttua päätti lähteä käymään paikalla, mutta me riennämme edeltä tuttuun paikkaan.

14.

TUHO.

Ensi aikoina luostarista lähdettyämme näyttivät parhaat olosuhteet olevan vallalla. Kaikki meni tavallista yksitoikkoista menoaan; ainoa omituisuus, mikä uutuudellaan herätti luostariväen huomiota, oli se seikka, ettei abbedissa koskaan kohottanut huntuaan.

Ihaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen jokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja silloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi äiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat kädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin koskaan.

Kukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi oli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen läheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus unhoittivat hengellisen isän.

Luostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen joka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän pitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi pilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska heidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.

"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille", kuiskasi nuorin heistä ystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi tuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.

"Eeva Sparre, kuinka uskallat..." Mutta hänen sanansa katkesivat nauruun. "Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!"

"Se on totta", vastasi Eeva Sparre huoaten. "On ihastuttavan hauska ripittäytyä hänelle..."

"Kuinka niin?" keskeytti toinen äkkiä.

"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan hiljaista kuiskausta..."

"Niin mitä sitten?" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.

"En ymmärrä mikä sinun on... Olet vihainen siitä, että hän on yhtä hyvä meitä kaikkia kohtaan!"

"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua."

"Etkö voi sanoa, mikä se on?"

"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan."

"Abbedissa ei taida sietää häntä."

"Jollei ole päinvastoin."

"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?" puuskahti Eeva punastuen. "Se ei ole totta, sitä en usko!" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.

"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän välittää sinusta vähintäkään?"

"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän", vastasi tyttö ja katseli entistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi tiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.

Ja samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin. Pater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.

Richissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä kiihtyvä viha -- niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä ymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret kanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta kuunteli hänen viekoittelujaan.

Suunnilleen kolme vuosineljännestä oli kulunut. Eräänä päivänä pysähtyi useita vaunuja luostarinportin eteen, ja niistä astui yksitoista hunnutettua naishenkilöä. Heidät päästettiin heti sisälle, ja he toivat kirjeitä Malaspinalta niin abbedissalle kuin pater Edilillekin. Nunnat olivat kaikki kuuluneet Vadstenan luostariin ja halusivat nyt päästä sinne takaisin. Muuan heistä oli entinen abbedissa, ylhäisestä ruotsalaisesta suvusta, mutta halusi sittenkin palata luostariin, vaikkapa vain palvelevana siskona. Malaspina kehoitti osoittamaan häntä kohtaan ystävyyttä.

Olisi synti sanoa, että uudet sisaret olivat tervetulleet. He tunsivat talon, mutta olivat tottuneet paljon ankarampaan kuriin. Pater Edil lakkasi lukemasta legendojaan, hän jätti nunnat oman onnensa nojaan, mutta tutkisteli sitä vastoin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kirjettä, jonka oli saanut Malaspinalta ja joka muun ohella sisälsi ilmoituksen, että hänen koetusaikansa oli lyhennetty; häntä tarvittiin erään saksalaisen ruhtinaan hovissa, ja hänen täytyi lähteä sinne pikimmiten.

Jo useita viikkoja oli pater tuntenut asemansa sangen vaaralliseksi; erittäinkin peloitti häntä se, mihin Richissa ryhtyisi, jos nuoret sattuisivat joutumaan tukkanuottasille. Hän oli nähnyt uhkaavia katseita ja kuullut heidän sanovan toisilleen sanoja, jotka eivät olleet erittäin tyynnyttäviä.

Hän ei uskaltanut ilmoittaa edeltäpäin lähdöstään. Vielä kerran luettuaan sisarille legendojaan ilmoitti hän vain, etteivät he kenties saisi nähdä häntä hyvään aikaan; muuan tärkeä kirje pakoitti hänet lähtemään matkalle.

Se tuli kuin ukkosen isku. Mutta pater käytti tilaisuutta hyväkseen, ennenkuin mielten masennus oli ehtinyt tasaantua, viittasi heille hyvästiksi surullisen näköisenä ja riensi pois.

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Täytyi sitoa kielensä äskentulleiden vanhojen nunnien tähden. Nuoret ainoastaan kuiskailivat keskenään.

Richissa yksin seisoi hiljaa liikkumatonna. Jonkun kerran hän horjahti, mutta toipui heti.

Anastasia, entinen abbedissa, kehoitti sisaria poistumaan, ja koko parvi riensi pateria vielä kerran näkemään.

Anastasia veti Richissan huntua syrjään ja näki kalmankalpeat kasvot, joista suuret silmät tuijottivat... Silloin lähestyivät askelet, ja hän vetäisi nopeasti hunnun paikoilleen.

Sisar portaria tuli hoippuvin askelin ja kyynelsilmin. Hän toi kirjeen, jonka pater oli mennessään jättänyt. Richissa otti sen, mutta vaipui samassa pyörtyneenä Anastasian käsivarsille.

Äiti Anastasia oli tarmokas nainen; hän otti Richissan käsivarsilleen ja kantoi hänet huoneeseensa, jossa vaali häntä huolellisesti.

"Kirje, anna minulle hänen kirjeensä", olivat hänen ensi sanansa palattuaan tuntoihinsa.

Anastasia avasi sen ja pani sen hänen käteensä. Siinä oli ainoastaan osoite erääseen Saksan kaupunkiin, ilman allekirjoitusta. Richissa purskahti rajuun itkuun, mutta kun äiti Anastasia oli antanut hänelle rauhoittavaa lääkettä, vaipui hän vihdoin uneen.

Nunnat sitä vastoin olivat melkein poissa suunniltaan. Kenties hän oli lähtenyt ainaiseksi? Neljätoista sisarta neuvottelivat yhdessä siitä, mitä oli tehtävä. Kateus ja mustasukkaisuus olivat kuin pois puhalletut; kaikki olivat nyt halukkaat tietämään jotakin pater Edilistä, mutta kuinka he saisivat halunsa tyydytetyksi?

Tämän suuren tapauksen jälkeisenä päivänä ilmoitti äiti Anastasia, että abbedissa oli sairas ja että hän toistaiseksi astuisi sijaan. Ja silloin otettiin kaikki vanhat luostaritavat käytäntöön, luostari avattiin kuten muinen sairaille ja apua tarvitseville, nunnien ei ollut ainoastaan hoidettava sairaita, vaan myös neulottava ja ommeltava hätääkärsiville.

Vanhoille luostariin palanneille nunnille oli tämä vain entistä rakasta menoa, mutta kaikille nuoremmille se oli todellinen rangaistus. Luostari oli menettänyt viehätyksensä, ja se sisar, joka ensiksi ehdotti karkaamista, lausui ainoastaan kaikkien ajatuksen.

Jo viikkokauden päästä he päättivät panna tuumansa toimeen. Richissa oli edelleen sairaana, ja luostarin askareet kävivät neljälletoista nuorelle sisarelle yhä vastenmielisemmiksi. Luvaten suuren palkinnon saivat he portarian suostumaan siihen, että hän jättäisi seuraavana yönä portin sulkematta. Antoipa hän sellien avaimenkin, joka oli annettava hänelle takaisin portilla, ennenkuin nunnat menivät.

Avain uskottiin Juliana Aatamintyttärelle, ja hänen oli päästettävä toiset. Sovittuna hetkenä hän avasi oman ovensa; käytävä oli aivan pimeä, ja tyttö parka vapisi pelosta... Vapisevin käsin hän avasi oven toisensa jälkeen, kaikki odottivat pääsyä tiehensä ja hiipivät hiljaa ulos pitkää käytävää pitkin... Vihdoin olivat he pihalla, kylmä ilma tuulahti heitä vastaan, mutta siitä he vähät välittivät... Portti oli auki, ja portaria otti avaimen. Karkurit olivat pian kadulla.

Oli sovittu, että kaikki menisivät erään nunnan läheisen sukulaisen luo, joka asui kaupungin ulkopuolella. Ystävällisesti heidät siellä otettiinkin vastaan, ja seuraavana päivänä oli kunkin palattava kotiinsa.

Mutta heti turvaan päästyä tehtiin kysymys: "Missä on Eeva Sparre?"

Kaikki katsoivat toisiinsa. "Kuka oli nähnyt hänet viimeksi?"

"Tuli kai hän mukana luostarista?" Kukaan ei voinut vastata kysymykseen. "Avasit kai hänen ovensa, Julia?"

"Kyllä... kuinka olisin jättänyt avaamatta", vastasi tämä kalveten. Eevan ovi oli hänen ovensa yläpuolella, oliko hän kenties?... Mutta se olisi aivan hirveää! Julia alkoi katkerasti itkeä. Oliko mahdollista, että hän olisi unohtanut parhaan ystävänsä -- millaisen kohtalon oli silloin Eeva saava osakseen?

Hänet oli tosiaankin unohdettu. Hän oli odottanut ovella kuten toisetkin, mutta mitään ei kuulunut. Hän alkoi luulla, että pako oli syystä tai toisesta jätetty, ja odotti aamua saadakseen tietoonsa syyn.

Päivä tuli, mutta ovi pysyi yhä sulettuna. Hän kuuli soiton messuun, mutta häntä ei päästetty sellistään. Hänelle johtui mieleen, että hänet kenties oli unohdettu, ja hänet valtasi jäätävä kauhu. Mutta kyllä he sentään saivat häntä pitää arvossa täälläkin. Olihan hän kerran itse sattunut näkemään, mitä pater oli tehnyt abbedissalle -- ja hän saattoi kertoa, mitä he tahtoivat pitää salassa. Uh, kyllä luostari oli sentään inhoittava, ei hän enää ikinään halunnut sinne.

Mutta päivä kului, alkoi jälleen hämärtyä, eikä vieläkään ollut avattu hänen oveaan. Silloin loppui Eevan kärsivällisyys, ja hän kolkutti ovelle kaikin voimin. Hetkisen kuluttua äiti Anastasia avasi sen.

"Miksi minua pidetään lukon takana?" kysyi Eeva kiihkeästi.

"Saatte kärsiä siitä, mitä toiset ovat rikkoneet", vastasi äiti tyynesti. "Olette rikosuhri."

"En tahdo enää olla katolinen, heitän pois kaikki merkit siitä", huusi hän heittäen huntunsa lattialle. "Minä inhoan luostaria ja tahdon heti palata kotiini", huusi kiihtynyt tyttö ja aikoi tunkeutua ulos ovesta.

Sisar Anastasian luja käsi heitti hänet niin rajusti takaisin, että hän kaatui selälleen lattialle. Vaikka häneen koski sangen kipeästi, nousi hän vavisten kiukusta.

"Millä oikeudella käytte kimppuuni?" huusi hän. "Minä valitan abbedissalle, hän ei ole uskaltanut koskaan koskea minua, eivätkä muutkaan nunnat."

"Äiti Richissa on pyhimys", vastasi Anastasia.

"Pyhimys!" Eeva nauroi. "Pater Edil oli varmaankin toista mieltä."

Anastasia heitti häneen salamoivan katseen ja virkkoi sen jälkeen mahtipontisesti: "Tahdon lieventää piinaanne niin paljon kuin suinkin, ja jos kärsivällisesti alistutte siihen, saatte jo muutamain päiväin perästä vapautenne takaisin."

"Hankkikaa minulle ennen kaikkea hieman ruokaa, olen nääntynyt aivan nälkään", sanoi Eeva, joka tunsi päänsä olevan huumauksissaan iskusta ja melkein tajutonna vaipui vuoteeseen.

Herätessään löysi hän pöydältä leipäpalan ja vesituopin. Hän pureskeli leipää itku kurkussa, vedellä oli kummallinen maku, ja juotuaan hän vaipui kohta uneen.

Seuraavana aamuna hän heräsi kuolinkellojen soittoon, ja kirkosta kuuluivat surumessun sävelet. Mutta hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän vaipui kohta uudestaan uneen. Kumma kyllä, tuli hänelle aina ruoka hänen nukkuessaan. Tänään oli se hieman parempaa kuin eilen, mutta vesi oli yhä samaa.

Jälleen yö, ja seuraavana aamuna hän kuuli jälleen surumessun sävelet. Eeva tunsi voivansa paremmin ja nousi vuoteelta. Surusävelet, jotka virtailivat hänen yksinäisyyteensä, täyttivät hänen sielunsa levottomalla tuskalla. Hän kuuli useaan kertaan kiirehtiväin askelten rientävän ohi ovensa ja aikoi juuri lähestyä, kun ovi avattiin ja ruoka tuotiin sisään.

"Kuka on kuollut?" kysäisi hän.

"Pyhä äiti, ettekö sitä tiedä; kallis äiti Richissa", huudahti nunna.

"Richissa", toisti Eeva koneellisesti.

"Hänet haudataan tänä iltana... ja näkisittepäs vain, kuinka kaunis hän on vainajana, siunattu Herran enkeli..." Ja nunna riensi pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tänä iltana hänet siis haudataan... ja luostarin portit pidetään auki, että kaupungin uskovaiset saisivat tilaisuuden olla läsnä juhlallisuuksissa. Ah, olisipa hänellä nyt vain tilaisuus mennä ja tulla vapaasti kuten tavallisesti! Lapsi parka heittäytyi lattialle ja itki ja nyyhkytti epätoivoissaan.

Kun hän kohotti päätänsä, seisoi äiti Anastasia hänen edessään. Hän nousi nopeasti.

"Lapsi parka", sanoi hurskas sisar. "Ymmärrän kyllä syvän surusi. Mutta ole hyvässä toivossa, tuon sinulle tervehdyksen vainajalta."

"Minulle?" kysäisi Eeva ällistyneenä.

"Aivan niin, hän on pyytänyt minua päästämään teidät vapauteen -- yhdellä ehdolla."

"Minä suostun siihen, millainen se lieneekin", huudahti Eeva ilosta säteillen. "Sanokaa se heti."

"Hautajaisjuhlallisuudet tapahtuvat tänä iltana, mutta ruumis jää edelleen kirkkoon, ja hän vaatii, että sinun on valvottava yötä yksin kirstun ääressä."

"Minun?" kysyi Eeva hämmästyksissään tuijottaen puhujaan.

"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion jälkeen." Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän takana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: "Minä tulen", vaikka hän silloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.

Hän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin puoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty kädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten; pimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta salaovesta... ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää ja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan pimeä.

Kuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut liina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen viittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.

Eeva vetäytyi väristen loitommalle. "Enkö saa istua tuolla alhaalla kirkossa?" kysyi hän vavisten.

"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei sitä voida temmata pois."

"Kuka sen tekisi?" kysyi pelästynyt tyttö. "Vaikene ja täytä velvollisuutesi", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa tietä kuin oli tullutkin.

Eeva totteli sanomattomasti kauhuissaan... hän ryömi kokoon kivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin horroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli tuntia oli kulunut.

Hän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli noussut... huitoi käsivarsiaan... nyt... nyt hän seisoi jaloillaan!

Eeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään penkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.

"Takaisin!" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.

Kirkasten, niin että kirkko kajahti, kaatui hän lattiaan.

Tumma olento nosti hänet nopeasti ja kantoi mukanaan.

Kuollut istui äänetönnä kirstun vieressä. Hän näki, kuinka Eeva pantiin siihen ja virkkoi hiljaa: "Hänhän vielä elää."

"Mutta ei kauan", vastasi Anastasia ja puristi kätensä hänen kurkkuunsa.

Kuului koriseva ääni, eikä Eeva Sparre enää elänyt.

"Se on hirveää", kuiskasi Richissa väristen.

"Kirkon arvo vaatii sen, sillä hän tiesi liian paljon. Sinun pakosi on nyt turvattu, pian tänne käärinliina."

Se laitettiin tottunein käsin, liina pantiin kuolleen kasvoille, ja juuri kun läpättiin neljännen vartion merkkisoitto, meni luostarin portista ulos hyvin hunnutettu nainen ja katosi pian portinvartian näköpiiristä.

"Nyt ovat he poissa kaikki neljätoista", mutisi portaria. "Siitä ei luostarille mitään vahinkoa olekaan."

Äiti Anastasia vietti koko aamun kirkossa, vaipuneena rukoukseen. Hän ei tahtonut loitota rakkaasta Richissastaan, ennenkuin kansi oli naulattu kiinni ja kirstu laskettu hautaan.

Äiti Anastasia oli nyt itseoikeutettu abbedissa. Hän piti ankaraa kuria luostarissa ja saavutti suurta kunnioitusta monilla laupeudentöillään.

Sparre-suvulta saapui hänelle ankara ja uhkaava kirje, mutta hän vastasi nöyrästi, että hänen surukseen Eeva Sparre oli karannut luostarista samoin kuin hänen hengelliset sisarensakin.

* * * * *

Kolme kuukautta tämän jälkeen tuli herttua neuvoston, arkkipiispan ja useain pappien seuraamana luostaria tarkastamaan.

Äiti Anastasia oli jo edeltäpäin saanut salaviestin vierailusta. Hän oli sentähden koonnut kaikki luostarin kalleudet ja lähettänyt ne Visingsborgiin Eerik Brahen talteen. Pyhän Birgitan ja Katarinan kirjeet oli otettu hopealippaastaan ja haudattu maahan, etteivät kerettiläisten kädet saastuttaisi näitä pyhiä jäännöksiä. Ja rukouksin ja huokauksin odottivat nunna raukat pelättyä vierailua.

Herttua saapui jokseenkin myöhään illalla. Soihduin ja tuohuksin astui suuri parvi luostariin, missä nunnat oli asetettu riviin ottamaan vastaan pelättyä herraa.

"Oletteko abbedissa?" kysyi herttua nunnalta, joka seisoi etumaisena ja kantoi suurta hopearistiä rinnallaan.

"Olen, teidän armonne!"

"Kuinka vietätte täällä aikaanne?"

"Rukouksissa ja pyhiä legendoja lukien", vastasi abbedissa tehden ristinmerkin.

"Ettekö tee muuta mitään?"

"Eikö ole siunattu asia rukoilla pelastusta syntisille!"

"Totisempaa pelastusta koituu hyvistä teoista."

"Monet sairaat ja kärsivät saavat täällä myös tyyssijansa", vastasi Anastasia terävästi.

"Huomaan, että teillä on aina vastaus valmiina." virkkoi herttua. "Mutta ymmärtäväisinä ihmisinä pitäisi teidän epäröimättä jättää paavilaisuus ja liittyä evankeliseen uskoon."

"Emme koskaan!" huudahti hän.

"Miettikää tarkoin, siinä tapauksessa en voi sallia teidän jäädä luostariin loppuiäksenne!"

"Mieluummin kärsimme, kieltäydymme kaikesta kuin luovumme ainoasta autuaaksitekevästä kirkosta."

"Mieluummin kärsimme ja kieltäydymme kaikesta!" toisti koko nunnaparvi innotellen.

"Vai niin. Missä ovat luostarin kalleudet?" kysäisi herttua kärsimättömästi.

"Meillä ei ole mitään sellaisia!"

"Luuletteko, ettei minulla ole keinoja pakoittaakseni teidät ottamaan ne esille?" kysyi herttua uhkaavasti.

"Armollinen herra!"

Kaikki lankesivat polvilleen.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. "Käsille vain aarteet, heti paikalla!"

Mitä todellakin oli jälellä, ne luovutettiin heti, ja kun Linköpingin piispa Eerik Schepperus oli kuiskannut muutamia sanoja abbedissalle, tunnusti tämä, että enin osa oli lähetetty Visingsborgiin.

Hänen käskettiin heti istua kirjoittamaan ja pyytämään takaisin luostarin omaisuus, ja lähettiläs pantiin niitä noutamaan. Herttua pakkautti arkkuihin kaiken, mitä tapasi kaluksi käypää, paitsi kallisarvoista pyhimyslipasta. Monia kallisarvoisia pukuja lahjoitettiin kirjureille, revittiinpä seiniä ja muurejakin aarteita etsiskellen. Siten ei hyödytty juuri mitään, mutta ikivanhasta, ontosta päärynäpuusta luostarin puutarhassa löydettiin joukko vastasyntyneiden lasten luurankoja ja pääkalloja...

Abbedissa ja neljä vanhinta nunnaa vietiin omasta pyynnöstään Söderköpingiin ja sieltä puolalaisella laivalla Danzigiin, jossa heidät otettiin sikäläiseen birgittalaisluostariin ja he saivat vakinaisen ylläpidon Sigismundilta. Kolme nuorempaa seurasi ennen pitkää heidän esimerkkiään, sillä heillä ei ollut sukulaisia eikä ystäviä ja he tunsivat olevansa vieraita maailmassa. Nuorimmista meni muuan naimisiin, toinen naimisissa olevain sisartensa luo; kolmas, kalpea, kivulias tyttö, suli kyyneliin ajatellessaan lähtöä rakkaasta luostarista.

Herttua pyysi häntä tulemaan hoviin pikku tyttärensä seuralaiseksi. Luultavasti hän ei uskaltanut panna vastaan, sillä hän seurasi todellakin mukana. He sopivat aluksi aika hyvin, ja prinsessa luki usein Johanna sisarelle pyhiä legendoja, sillä muista kirjoista ei entinen nunna tahtonut tietää mitään.

Mutta kerran, kun pikku Kätchen luuli hänen nukkuvan ja sillaikaa istui ommellen, viritti tyttönen huomaamattaan virren: "Jumala ompi linnamme."

"Kenen sepittämä virsi se on?" kysyi Johanna.

"Lutherin."

"Taivaan pyhät!" Poloinen kätki päänsä käsiinsä.

"Anteeksi, rakas sisar, minun ei pitänyt laulaa sitä sinulle!" Ja Kätchen syleili ja suuteli häntä.

"Pyydä herttualta, että pääsisin täältä", kuiskasi hän.

"Oletko niin vihainen?"

"En, en, mutta me emme voi olla yhdessä, sillä yhden elämän täytyy koitua toisen kuolemaksi. Sallikaa minun sentähden palata rakkaan luostarini jäännösten luo, ja vielä viime hetkenänikin rukoilen teille taivaan siunausta kaiken rakkautenne ja lempeytenne tähden."

Kätchen riensi isänsä luo, ja tämä voi harvoin vastustaa hänen pyyntöjään. Hylätyssä luostarissa laitettiin muuan huone kuntoon, ja Johanna vietiin sinne. Mutta tuskin oli hän päässyt luostarimuurien sisälle, ennenkuin päästi ilohuudon ja vaipui kuoliaana maahan.

15.

VAHVIN VOITTAA.

Maasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset riidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa katovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin alttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat herttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi kerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.

Mutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja anottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin kuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista Ruotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä alamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.

Tieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai aikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset kannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat vapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle kuninkaalleen.

Kaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään elintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti kansan ja monet herroistakin puolelleen.

Kuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin ollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin päinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden laskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa yksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan itseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen ajateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet niin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt heille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä valtakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän sanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa "niin" ja kirjoittaa alle. Se oli aivan liikaa siedettäväksi.

Herttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä edun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin salavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät vielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.

Niinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus Flemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan majesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti heitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat käsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he koettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.