Part 1

KAARLE JA SIGISMUND I: PROTESTANTTIKO VAI KATOLINEN?

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Hehkua tuhan alla. 2. Kolmenkymmenen tähteet. 3. Katolilainenko vai luterilainen. 4. Taistelu ainoan autuaaksi tekevän kirkon puolesta. 5. Ensimäinen yhteentörmäys. 6. Nadokset. 7. Upsala. 8. Jälkinäytelmä. 9. Katolinen hallitus. 10. Luostarissa. 11. Uusi herra. 12. Vähän romantiikkaa. 13. Hän ottaa vallan. 14. Tuho. 15. Vahvin voittaa. 16. Yksinäinen. 17. Meren toisella puolen. 18. Kulovalkea. 19. Kansa nousee. 20. Kuolinvärähdyksiä. 21. Uusia voimia. 22. Luja tahto. 23. Ratkaisu. 24. Viimeiset päivät.

1.

HEHKUA TUHAN ALLA.

Kuinka maassa kuohui ja kohisi! Mutta niinpä olikin neljä puoluetta ottelemassa vallasta!

Ensiksi Sigismund perintöoikeutensa nojalla. Mutta hänen takanaan oli mahtava Rooma ja jesuiittain joukkio; nyt jos koskaan oli katolilaisuuden saatava Ruotsissa valtansa takaisin, ja tämä saattoi tapahtua ainoastaan Sigismundin avulla.

Ruotsin aatelisto taasen tahtoi saada takaisin _kaikki_ entiset erioikeutensa, päästä jälleen pikku kuninkaiksi kukin maakunnassaan. Sigismund sai olla nimeksi kuninkaana, mutta asua ja oleskella Puolassa, heidän itsensä hallitessa valtakuntaa. Katolilaisuudesta eivät he tahtoneet tietää mitään, se nousisi heidän verroilleen, pakoittaisi heidät luovuttamaan takaisin kirkkotilukset, ja paavin ja pyhän Ignatiuksen avulla kirkko nousisi heidän herrakseen.

Kolmantena oli herttua, itse asiassa heikoin. Mutta hänen takanaan oli neljäs puolue, joka Engelbrektin ja Sturein ja viimeksi Kustaa Vaasan aikana oli tottunut sanomaan sanansa puolestaan, kun oli säädettävä lakeja maassa. Kustaa kuninkaan päivinä oli talonpoika saattanut mennä hänen luokseen valittamaan hätäänsä, ja hän auttoi mikäli suinkin voi. Eerikin ja varsinkin nyt viimeksi Juhanan aikana oppivat talonpojat tuntemaan läänitysherrojen sorron raskautta, mutta paremmat ajat saattoivat jälleen koittaa, jos herttua otti kansan asian omakseen. Hän oli monessa suhteessa suureen isäänsä, oli monissa tilaisuuksissa osoittanut olevansa rahvaan ystävä, ja enimmän kaikista puhui hänen puolestaan se, että herttuakunnassa vallitsi hyvinvointi ja tyytyväisyys, kun kuningaskunnassa sitä vastoin kuultiin hädän valitusta ja nurinaa kaikkialla.

Niin seisoivat nämä taistelevat mahdit vastatusten, asestettuina hampaitaan myöten!

"Harkitkaa kaikki asiat hyvin, toimikaa ripeästi, lykkäämättä mitään huomispäivään!" Sellaisen kehoituksen oli vanha isä antanut pojilleen, mutta ainoastaan nuorin painoi sen mieleensä. Hän sovitti sen niin perinpohjin toimiinsakin, että hän, jottei ainoankaan päivän haaskaamisella antaisi vastustajilleen tilaisuutta uusiin juoniin, riensi Tukholmaan heti Juhanan kuolemasta tiedon saatuaan.

Kuningasvainajan viimeksi asettamat neuvosherrat eivät uskaltaneet asettua häntä vastaan, sillä he pelkäsivät ankaraa herraa. Ja vavisten he tunnustivat hänet valtakunnan korkeimmaksi päämieheksi jo marraskuun 23 päivänä.

Kahtena viimeksi kuluneena vuotena oli Kaarle itse asiassa hoitanut hallitusta ja jatkoi sitä laillisesti niin vuoden 1590 perintösuostumuksen kuin erityisten Sigismundilta saamiensa valtuuksien nojalla.

Herttua lähetti oman palvelijansa viemään kirjettä, missä Puolan kuninkaalle ilmoitettiin isänsä kuolemasta. Mutta lisäksi herttua varoitti Sigismundia liiaksi kiirehtimästä lähtöään Puolasta, sillä siten voisi panna _sen_ suureen vaaraan. Ruotsin hän kyllä aina ehtisi saada, ja asiat hoidettaisiin hänen poissaollessaan suurimmalla tunnontarkkuudella.

Mitään sovintoa herrojen kanssa ei saatu aikaan. Kaarle ei luottanut heihin, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Tosin ei ollut mitään varmoja todisteita heidän kapinahankkeistaan, mutta että he juonittelivat, siitä herttua olisi voinut panna päänsä pantiksi.

Siitä huolimatta hän tahtoi näyttäytyä sovinnollisena. Sentähden lähetettiin Kaarle Sture ja Krister Horn välittämään sovintoa herttuan ja Eerik Sparren ja Banér veljesten välillä, jotka oleskelivat Djursholmassa. Tehtiin monia ehdotuksia, mutta neuvoston olivat liian lempeitä, herttuan liian ankaria. Neuvottelujen helpoittamiseksi ja muun aateliston pyynnöistä saivat herrat vihdoin tulla Tukholmaan. Sillä välin oli kevytmielinen, ajattelematon Akseli Lejonhufvud herättänyt levottomuuksia Länsi-Göötanmaalla. Mies näytti herttuasta tosin niin merkityksettömältä, että hän hymyili halveksivasti saatuaan tiedon, että mies rahvaankokouksissa kehoitti pysymään Sigismundille uskollisena, kun häneen, herttuaan, ei ollut luottamista. Mutta muutamia herroista epäiltiin olevan huimapään tukena.

Hän lähetti heti kuulustelemaan syytettyjä herroja. Nämä vakuuttivat kallein valoin viattomuuttaan, vasta edellisenä päivänä olivat he kuulleetkin koko länsi-gööttalaisesta touhusta.

Herttua selitti olevansa tyytyväinen heidän vakuutukseensa, neuvotteluja jatkettiin ja joulukuun 13 päivänä olivat vihdoin sopimuskirjat molemmin puolin valmiit ja hyväksytyt, ne olivat enää vain allekirjoitettavat ja vaihdettavat. Mutta samana päivänä saapui kirjeitä Puolasta; niin Sigismundilla kuin herttuan sikäläisillä yksityisillä ystävilläkin oli tärkeää ilmoitettavaa hänelle.

Kuninkaan kirje sisälsi, että hän uskoi valtakunnan hallituksen herttualle, kunnes itse voisi saapua Ruotsiin. Sovintoa syytettyjen neuvosherrojen kanssa sanoi Sigismund pitävänsä hyvin tärkeänä. Tulevaisuudessa aikoi hän antaa julkisen selityksen heidän syyttömyydestään.

Mutta yksityiskirjeet kuuluivat toisin. Niissä kerrottiin Ruotsista saapuneen Puolaan salaisia kirjelmiä, joissa puhuttiin vaikeuksista, mitkä Sigismundilla olisivat Ruotsissa edessään. Kuningasta neuvoivat hänen ruotsalaiset ystävänsä lähettämään sotaväkeä Liivinmaalle ja laivaston Danzigiin, josta hänen majesteettinsa oli niin pian kuin suinkin tultava sotavoimin ottamaan kuningaskuntaansa Ruotsia. Puolalaisten voittamiseksi puolelleen neuvottiin kuningasta luovuttamaan heille Vironmaan. Täällä kotona neuvosto ei suinkaan löisi laimin kuninkaan oikeuksien valvomista, ja vieraiden valtojen välityksellä oli herttua saatava luopumaan kaikesta vastarinnasta.

Akseli Lejonhufvudin hanke, joka äsken oli näyttänyt niin merkityksettömältä, sai nyt tärkeytensä. Kaarlesta oli selvää, että se oli yhteydessä täältä Sigismundille lähetettyjen kirjeiden kanssa. Ja kiivastuksensa kuohussa antoi hän vielä samana iltana, jona kirjeet saapuivat, kaupungin pormestarille käskyn heti sulkea ja tarkoin vartioida kaupungin portteja. Samoin oli porvaristo asestettava.

Herttuan palvelijat asetettiin linnanpihalle täysissä varustuksissaan.

Sillä välin käveli herttua kiihdyksissään linnansaleissa edestakaisin. Mutta kuta kauemmin hän jatkoi käyntiään, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että hän ainoastaan tyyneydellä saattoi hallita asemaa. Saadut kirjeet eivät olleet mitään todistuksia, ja ilman todisteita ei hän voinut ryhtyä mihinkään valtakunnan vihollisia vastaan, joiksi hän herroja nimitti.

Kauan ei viipynyt ennenkuin hän oli jälleen päässyt täysin omaksi herrakseen. Mutta ukkospilvi oli vieläkin hänen otsallaan ja hänen katseensa oli synkkä ja uhkaava, kun hän pysähtyi Akseli Ryningin ja Juhana Oxenstjernan eteen.

Molemmat hovimiehet seisoivat ymmällä ja tuijottivat kalpeina häneen.

"Menkää herra Eerik Sparren luo, sanokaa hänelle, että tulen heti", käski herttua.

Herrat kumarsivat syvään, heittivät kummastelevan katseen toisiinsa ja riensivät pois.

"Tähän aikaan?" kuiskasi Akseli Ryning.

"Kello on kymmenen", vastasi Oxenstjerna. "En ihmettelisi, vaikka tapaisimme hänet jo vuoteestaan."

Mutta ei hän vielä ollut levolla. Lähetit tapasivat herra Eerik Sparren ja hänen sukulaisensa, Eerik Stenbockin vilkkaassa keskustelussa, jota Ebba rouva tarkkaavaisesti kuunteli.

Hämmästyttihän vierailu tosin, mutta Eerik herra suostui heti pyydettyyn yksityiskeskusteluun ja vei molemmat herrat työhuoneeseensa.

"Millä voin palvella?" kysyi hän.

"Tulemme herttuan käskystä", sammalsi Ryning.

"Teidän on seurattava meitä hänen luoksensa", sanoi Oxenstjerna. "Hän ei rauhoitu muuten."

"Näin iltamyöhään?"

"Se on hänen armonsa tahto!"

"Mitä hän tahtoo?"

"Ei hän ole sitä meille sanonut!"

"Mutta kiihtyneeltä hän näytti."

"Seuraan teitä, herrat!"

Mutta samassa aukeni ovi, ja Ebba rouva tuli nopeasti sisään. Hän heittäytyi miehensä kaulaan ja puuskahti: "Jos rakastat minua, niin elä mene! Herttua on sinun persoonallinen vihamiehesi ja hänellä on pahaa mielessään."

"Sitä emme ole oikeutetut luulemaan", vastasi Eerik herra lemmekkäästi lohdutellen.

"Miksi hän muuten kutsuisi sinua näin tavattomaan aikaan", sanoi Ebba rouva itkien.

"Olen yhtä mieltä kuin rakas sisarentyttärenikin", sanoi herra Eerik Stenbock, joka hänkin tuli sisään. "Olen juuri saanut tietää, että porvaristo on aseissa ja koko linnanpiha täynnä aseellista väkeä. Täällä näyttää olevan jotakin vakavaa tekeillä."

"Me olemme ainoastaan lähettiläitä", selitti Ryning.

"Ethän mene, eikös niin", pyysi Ebba rouva hyväillen.

"En, enkä mene!" vastasi Eerik. "Omasta puolestani en luota herttuaan, ja onhan minulla syytä kieltäytyä, kun minua kutsutaan niin tavattomaan aikaan."

"Minä voin sen sijaan lähteä, vapauttaakseni sinut ikävyyksistä", sanoi Eerik Stenbock.

Ebba kiitti häntä liikutettuna, ja vieraat riensivät pois.

"Eerik", kysyi rouva kuiskaten, "pelkäätkö?"

"En koskaan! Sitä paitsi, ovathan kaikki kirjeet hävitetyt?"

"Siitä olen huoletta."

"Silloin ei ole mitään todisteita, sillä ajatuksiamme ei voi kukaan lukea."

"Ei, onneksi!"

Mutta kohta tuli herra Eerik Stenbock takaisin. Hän näytti tyytymättömältä ja hieman hämmästyneeltä.

Ebba rouva riensi häntä vastaan. "No, kuinkas kävi?" kysyi hän.

"Ikävä kyllä, sinun täytyy mennä!"

"Täytyy!" sanoi Ebba hiljaa.

"_Täytyy_!" toisti Eerik Sparre. "Täytyy!"

"No, elä nyt hirttäydy yhteen sanaan. Kuninkaan sijaisena on hänellä sama oikeus vaatia meiltä kuuliaisuutta kuin meilläkin on velvollisuus sitä hänelle osoittaa", vastasi Stenbock.

Samassa astui ilmoittautumatta sisään Yrjänä Posse ja Yrjänä Stjernsköld.

"Herttua kutsuu!" sanoi edellinen.

"Ja jos kieltäydyn tulemasta?"

"Se nostattaisi myrskyn, joka olisi vaarallinen monelle."

"Olet oikeassa, minä seuraan!"

Ebba rouva oli kalmankalpea, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei liikahtanutkaan, kun hänen herransa lähti molempien noutajain mukaan.

* * * * *

Herttua otti Eerik Sparren vastaan rypyssä otsin ja tuskin tervehtien. Hänen viittauksestaan toi Yrjänä Stjernsköld esiin muutamia kirjeitä, jotka hän luki.

Ensimäinen sisälsi, että muuan Eerik Sparren talonpojista oli puolustellut Akseli Lejonhufvudin väkeä ja sanonut, ettei tarvinnut totella herttuan käskyjä, koska hän oli jo kuollut.

Toisessa sanottiin muutaman Eerik Sparren palvelijoista sanoneen, että Pietari kreivi ja hänen perillisensä muka olivat Tureholman oikeat omistajat, vaikka herttua oli sen anastanut ja perustanut sinne Mariestadin.

Kolmannen mukaan oli herra Eerik Sparre lähettänyt alamaahan muutamia hevosia, luultavasti auttaakseen Akseli Lejonhufvudin kapinaa.

Sellaiset olivat syytökset, joihin hänen oli vastattava.

Hän huomautti heti, ettei hän suinkaan ollut velvollinen vastaamaan palvelijainsa eikä talonpoikiensa suunsoitosta. Mitä taasen hevosiin tuli, saattoi hän helposti näyttää toteen, että ne rehunpuutteen tähden oli lähetetty Länsi-Göötanmaalle jo kolme viikkoa ennen Juhana kuninkaan kuolemaa. Muuten oli selvää, että jos hänen tarkoituksensa olisi ollut auttaa kapinaa, ei hän olisi antautunut herttuan valtaan.

Kaarle huomautti tuimasti, että Akseli Lejonhufvud oli saattanut alottaa kapinan liian aikaisin.

"Olen valmis pyhällä valalla vakuuttamaan syyttömyyttäni", puuskahti Eerik herra.

Kotvan tuumittuaan virkkoi herttua, että koska asia kaikessa tapauksessa näytti epäilyttävältä, sai Eerik herra jäädä yöksi linnaan, jollei hän saisi takausta puolestaan.

Läsnäolijat selittivät kaikki olevansa valmiit takaamaan. Mutta herttua otti takauksen ainoastaan Eerik Stenbockilta, jonka Ebba rouva oli lähettänyt kuulustelemaan, Klaus Bjelkeltä ja Pentti Ribbingiltä. Sen jälkeen hän selitti olevansa valmis pysymään tehdyssä sopimuksessa.

Eerik Sparre vakuutti samaa.

"Tahdotteko vannoa sen?" kysyi herttua.

Eerik herra notkisti polvensa, kohotti kätensä ja teki valan.

Kaarle näytti leppyneeltä ja vakuutti, että niin pian kuin Niilo Gyllenstjerna saapui kaupunkiin, olivat sopimuskirjat vaihdettavat. Sen jälkeen sai Eerik Sparre palata kotiinsa.

Mutta kun Niilo Gyllenstjerna viipyi, kutsuttiin herrat joulukuun 15 päivänä linnan talvisaliin, jossa herttua neuvoston ollessa läsnä julisti heille anteeksiannon, vaikkapa niin he kuin monet muutkin olisivat "ansainneet hänen epäsuosionsa".

Kaarle ojensi herroille kätensä ja sopimuskirjeet vaihdettiin, jonka jälkeen herroille annettiin takaisin heidän virkansa ja läänityksensä.

Sen jälkeen tehtiin herttuan ja neuvosherrojen välillä sopimus, että kuninkaan ollessa poissa hoidettaisiin hallitusta yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Akseli Lejonhufvud oli sillävälin paennut Länsi-Göötanmaalta Holmstadiin ja sieltä Puolaan. Talonpojat olivat hänelle niin vähän suopeita, ettei hän tuntenut olevansa turvassa heidän keskuudessaan.

2.

KOLMENKYMMENEN TÄHTEET.

Vuoden 1573 tammikuu oli alullaan.

Djursholmassa, Banérien vanhassa herraskartanossa, valmistettiin suurta ja loistavaa juhlaa.

Sovinto, ainakin ulkonainen, oli tehty herttuan ja herrojen välillä. Herrat saivat vartioimattomina mennä kukin kartanoonsa juomaan jouluoluet vaimonsa ja lastensa kanssa.

Tosin oli kuninkaan väliaikainen hautaaminen saanut aikaan pienen keskeytyksen uudenvuoden aattona, mutta sen jälkeen päästiin jälleen pitoja ja vierailuja jatkamaan naapurusten ja ystävysten kesken.

Kustaa Banér oli kutsunut paljon vieraita. Jo juhlan edellisenä päivänä oli talossa kiirettä kaikkialla. Palvelijat tomuttivat huoneita ja kirkastivat astioita, ja Kristina rouva laitteli nelitoistavuotiaan Märta tyttärensä kera pöydille upeita hollantilaisia pöytäliinoja.

Hovimestari tuli muutamain palvelijain kera, ja Kristina rouvan määräysten mukaan asetettiin kaikki hopea-astiat paikoilleen. Mutta juuri kun parhaallaan oltiin siinä puuhassa, juoksi sisään Kristina rouvan nuorimman edellinen poika, pikku Juhana, suuri paketti sylissään.

"Äiti, äiti", huusi hän. "Tämä on teille, uudenvuodenlahja, vaikka tuleekin myöhään."

"Isältä kai?" kysyi Kristina rouva. "Mistä tiesit?"

"Keltäs muulta se tulisi", vastasi äiti sitä innoissaan avaten.

Kristina rouva oli jo nelissä kymmenissä, hän oli synnyttänyt maailmaan neljätoista lasta, mutta sittenkin oli hänessä jotakin lapsellista. Hän omistautui kokonaan puolisolleen ja lapsilleen, hänen sydämensä oli täynnä rakkautta, ja koko talo rakasti häntä ja kantoi häntä käsillään. Kustaa herra koetti arvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa, ja Juhanan tuoma lahja oli siitä uutena todistuksena.

Vihdoin oli paketti auki, se loisti kullalle ja valkoiselle; Kristina rouva löi ihastuksesta käsiään yhteen. "Kuinka oivallista!" huudahti hän.

"Mitä siinä on, äiti?" kysyi Märta ihaillen. "Serviettejä!" huudahti Kristina ihastuksissaan. "Sellaisia käytetään hovissa, ja minä olen niitä kauan toivonut."

Hän levitti nyt muutaman pikku liinoista, jotka olivat ympärinsä koruompeluksilla kirjaillut ja ripsitetyt.

"Mihin niitä käytetään?" uteli Märta ihailevin katsein. "Niitä pannaan jokaiselle vieraalle pöytään", selitti Kristina rouva. "Niillä pyyhitään suuta ja sormia syödessä ja sen jälkeen."

"Mikäs tuo on tuossa nurkassa?" huudahti pikku Juhana.

"Sukuvaakuna, etkö sitä tunne, pienokaiseni."

"Äiti, niitä on neljäkolmatta kappaletta", huudahti tyttö.

"Viekää ne saliin. Minä pistäydyn isän luona, sitten menemme katsomaan miten pitkälle Anna on päässyt."

Anna oli Kristina rouvan vanhin tytär, viitisentoista vanha, suuresti isäänsä. Hänen valvonnallaan koristeltiin avaroita talonsuojia. Jyhkeille tuoleille ja penkeille oli pantu paljoa koreammat tyynyt jokapäiväisten sijaan, ja nämä juhlatyynyt olivat päällystetyt korukudotuin kulta-, silkki- ja samettikankain. Pöydät olivat peitetyt harvinaisen taitehikkain liinoin, marmoriseinät kallisarvoisin seinäverhoin.

"Sano, äiti kulta, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Anna saatettuaan äitiään kautta somistettujen suojien.

"Olen, lapseni", sanoi äiti suudellen tytärtään. "Mutta ovatko teidän huomiset pukunne jo kunnossa?"

"Ei minun vielä ihan", vastasi Märta. "Lähden heti sen ääreen."

"Minun on aivan valmis", sanoi Anna. "Ja jos äiti sallii, lähden Svanten ja Pietarin mukana pienelle ratsastusretkelle ja sitten miekkailusaliin."

Kristina tukehutti huokauksen. "Onhan sinulla isäsi suostumus ja sentähden minunkin. Mutta sen tiedän, ettei rakas äitini olisi sallinut tyttäriensä ottaa osaa sellaisiin leikkeihin."

"Ne karkaisevat ruumista ja mieltä... Tiedättekös, äiti kulta, minä olen kaksi kertaa lyönyt miekan Svantelta ja kerran Pietarilta. Miekkailumestari sanoo, että pian voin lähteä otteluun kenen kanssa tahansa."

"Hyvät enkelit sinua varjelkoot! Toivon vain, ettei kukaan vieras saa tietoonsa epänaisellisia leikkejäsi."

"Koskaan ei moista pälkähtäisi päähäni!" keskeytti Märta. "Ajatteles, jos saisit naarmun poskeesi!"

"Anna, rakas Anna... elä mene tänään!" huudahti Kristina rouva pelästyneenä.

"Akseli on saanut isältä luvan olla mukana tänään, kuka häntä pitäisi silmällä, jollen minä?"

"Anna! Anna!" kuului alhaalta pihalta.

Lehahti kuin päivänsäde nuorille kasvoille. "Akseli huutaa minua", sanoi hän.

"Mene sitten, mutta pidä huolta hänestä kuten itsestäsikin."

Syleily ja suukkonen, ja hän kiiti pois. Äiti toisine lapsineen katsoi ikkunasta lähtöä. He näkivät, kuinka Anna kiepsahti ratsaille ja nelisti pois veljien etukynnessä.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi Kristina rouva peilin edessä, joka oli hienosti kiilloitettua hopeaa.

Tukka oli kammattu ylös otsalta ja ohimoilta, kovasti käherretty ja taitettu päälaelle tötteröksi. Siihen oli pistetty kaksi suurta ja kallisarvoista jalokivineulaa. Takaraivolla oli musta, kultakudoksinen pitsitöyry ja välissä useita helminauhoja. Puku oli heleän keltaista _peldiä,_ hopealla paarrettu ja laahuksella varustettu. Kengät olivat kultakangasta. Leveä pystykaulus ja kalvostimet, jotka ulottuivat puolikäsivarteen, olivat hienot kuin hämähäkin kudos.

Samassa kuin Kristina tyytyväisenä kääntyi pois peilistä, tölmähti Pietari sisään.

"Äiti, olenko nyt hyvä", huudahti hän kiireissään.

Äiti katseli häntä tarkastellen. Hän oli puettu mustaan samettikolttuun, jonka liepeet oli reunustettu kahdella kapealla kultanauhalla. Äiti laittoi vähän paremmin vyötä, joka oli koristeltu kultaompeluksin ja helmin. Hän katsoi sukkahousuja, jotka olivat vaaleankeltaista silkkitrikoota, ja pikku kenkiä, jotka olivat mustaa samettia ja kultanauhoin koristetut. Hän otti peilipöydältä hopeakamman ja kampasi vaalean tukan jakaukselle, niin että se laskeutui tasaisesti hollantilaispaidan leveälle kaulukselle.

"No, olenko nyt hyvä?" kysyi poika kärsimättömästi.

"Kyllä minusta olet!"

Hän pyörähti kiireesti syöksyäkseen ulos, mutta tölmähti Kustaa herraa vastaan, joka oli pehmeissä kartuaanisaappaissaan, valkoisissa silkkitrikoissaan ja tummanpunaisissa atlashousuissaan, joissa oli leveät, valkoiset silkkipöhöttimet. Leveitä hartioita ja korkeaa rintaa ympäröi takki, samasta kankaasta ja samanvärinen kuin housutkin, mutta runsaasti koristeltu kullalla. Vasemmalle olalle oli kiinnitetty monivärinen vaippa. Kaulassa oli kultaketju, paidankaulus koristeltu leveillä flandrilaisilla pitseillä. Jos lisäämme tähän kallisarvoisen timanttisormuksen, joka tuikki vasemmassa kädessä, ja helmitetyn samettibaretin ja jalokivin koristellun tikarinkahvan, voimme suunnilleen kuvitella miltä aatelismies näytti viidennentoista sataluvun lopulla.

Poikanen pyysi yhteentörmäystään anteeksi, ja kirkkaat silmät näyttivät niin rukoilevilta, että isä ainoastaan hymyili hänelle. Ja poika oli tiessään nopeasti kuin ajatus. Puolisoiden keskustelu kiintyi lapsiin. Äiti ei voinut olla valittamatta, ettei voinut kesyttää Annan epänaisellisia taipumuksia.

"On totta, että hän rakastaa miesten urheiluja", vastasi Kustaa herra hymyillen. "Hän muistuttaa muinaisajan valkyrioita, ja tunnustanpa, etten häntä toisenlaiseksi tahtoisikaan."

"No, silloin on kaikki hyvin", puuskahti Kristina vilkkaasti.

"Juuri sinun tähtesi minä..."

"Sen kyllä uskon, kenties hän ei vain ole sinulle siksi hyödyksi kuin pitäisi."

"Kyllä, onhan minulla sitä paitsi Märta..."

"Mutta hän rakastaa kirjallisia opintoja?"

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos hän tulisi jaloon isäänsä!"

"Hemmoittelet minut piloille, kuten lapsetkin", sanoi linnanherra vetäen hänet syliinsä.

Keskustelun keskeytti Märta, joka hänkin tuli näyttämään pukuaan. Hän oli tänään ensi kerran seurapuvussa ja siitä samalla ihastunut ja hämmennyksissään.

Hänen pukunsa oli vaaleanpunaista sindalia, ohutta, melkein läpinäkyvää itämaalaista silkkikangasta. Välttämätön leveä pitsikaulus ei ollut pystyssä, vaan laskeutui alaspäin kaulan ympärille. Tukka oli käherretty, kammattu jakaukselle ja koristeltu muutamin riippuvin timanttineuloin. Kaunismuotoista kaulaa koristi helminauha, jonka suuret helmet kilpailivat kaulan valkoisuuden kanssa. Puvun hihat laskeutuivat väljinä kyynärpäätä myöten kauneille käsivarsille, joita muuten koristivat helmi- ja turkoosirannerenkaat.

Vanhemmat katselivat hymyillen kaunista lasta, joka herättämästään huomiosta hämillään hiipi äitinsä kainaloon, kuiskaten:

"Rakas äiti, sehän oli oma tahtosi."

"Tietysti, siunattu lapsi!" Äiti suuteli ja hyväili häntä. "Eikö Anna ole valmis?"

"Ei vielä", tuli hieman epäröiden.

"Syy on siinä, että hänen Floransa on loukannut jalkansa", huomautti Kustaa herra nauraen. "Hepo ei anna itseään hoitaa kenenkään muun kuin omistajansa."

"Ajatteles tallinhajua!" puuskahti Kristina rouva. "Se on jo poissa", vastasi Anna, joka samassa tuli huoneeseen.

Hän oli puettu melkein kauttaaltaan valkoiseen, paitsi että pieni tunikka puvun yllä oli sinistä kangasta. Mutta kukaan ei kiinnittänyt erikoista huomiota pukuun, säteilevät nuorekkaat kasvot vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja Kristina rouva kysyi kummissaan:

"Mitä on tapahtunut? Näytät niin iloiselta."

"Oh... ei juuri mitään... se vain... että Flora on paljon parempi", sanoi hän kääntyen isäänsä.

Samassa kuului rekiä ajavan pihaan, ja kaikki neljä riensivät alas ottamaan vastaan vähitellen saapuvia vieraita.

* * * * *

Pöydän ympärillä, joka melkein notkui hopeaisten juoma-astiain painon alla, istui jalo isäntä vierastensa ympäröimänä. Ne olivat: Eerik Sparre, herrat Hogenskild, Ture ja Klaus Bjelke, Sten Banér, Eerik Gabriel Oxenstjerna ja Yrjänä Posse ynnä muutamia muita vähemmän huomattavia henkilöitä.

Kaikki palvelijat olivat poistuneet, niin että saattoi puhua vapaasti ja häiritsemättä. Mutta alussa keskustelu kävi jäykästi; näytti olevan niin paljon sydämellä, ettei oikein oltu varmat millä oikeastaan oli alettava.

Silloin täytti isäntä suuren pikarin valkoviinillä ja joi vieraineen -- kuten sanoi -- tätä viatonta juomaa ennenkuin käytiin käsiksi tulisempaan. Maljaan vastattiin perinpohjaisesti kaikilta tahoilta, ja pian heltisivät kielten siteet.

"Hyvät herrat", sanoi Kustaa herra, "minua ilahuttaa suuresti se, että näen täällä talossani koolla maan etevimmät miehet, voidaksemme vapaasti ja arastelematta vaihtaa ajatuksiamme. Teistä riippuu, kuka ensiksi saa sananvuoron; minä puolestani äänestän sitä herra Eerik Sparrelle."

"Niin, niin, Eerik Sparre puhuu!" säestivät toiset.

Tämä kumarsi hieman ja hipaisi keveästi kädellään äsken tyhjennettyä pikaria, ennenkuin antoi katseensa lennähtää läsnäolijain ylitse, minkä jälkeen hän alotti hieman kiihtyneellä äänellä: