Part 9

Nopeasti kuin henki olisi ollut kysymyksessä ryhtyi kukin määrättyyn tehtäväänsä. Sikeitä ja Kaarinalta sujui työ helposti. Sikke oli luonnostaan käytännöllinen, ja Kaarina oli usein auttanut äitiään isän työhuoneen järjestämisessä, mutta Plotina rukka, joka oli varsin vasenkätinen kaikessa, mikä koski jokapäiväisiä askareita, ja sen lisäksi pelkäsi isänsä yllättävän heidät, teki kaikki nurinpäin ja sai tuskin mitään aikaan. Manne hääri nenä noessa keittiössä ja helisteli hellanrenkaita, niin että olisi luullut melun kuuluvan toiselle puolen kylää.

-- Vesi on lämmintä, ilmoitti hän, joutukaa pesemään lattiaa. Olen kuulevinani Klion määkinän.

Tytöille tuli hätä käteen. Plotina kaatoi likinäköisyydessään mustepullon papereille ja oli vaipua maahan kauhistuksesta.

-- Älä nyt hätäile, sanoi Sikke leveällä, tyynellä tavallaan ja pisti paperit piiloon. Isäsi on niin hajamielinen, että luulee itse kaataneensa mustepullon.

-- Voi voi, enhän minä saata isää pettää, vaikeroi Plotina, en ole vielä koskaan pettänyt häntä.

Kaarina latoi kuumeentapaisesti kirjat paikoilleen, ja Sikke pesi polvillaan lattiaa otsa hiessä.

-- Puhtaaksi minä tämän nyt luutuan, vaikka sata maisteria olisi tulossa, hän vakuutti rauhallisesti.

Manne pujahti ulos ja houkutteli maisterin kasvitarhaan näyttämään hänelle komeita kaalinkupujaan. Ukko teki tuon tuostakin lähtöä sisään, mutta aina poika keksi jotakin uutta katselemisen aihetta kasvitarhassa. Viimein, kun kaikki porkkanat, kurpitsalavat ja punajuuret oli moneen kertaan katsottu, ei Manne enää keksinyt mitään syytä pidättääkseen historioitsijaa. Silloin hän epätoivoissaan salaa päästi Klion irti ja kului hetken aikaa, ennenkuin maisteri ja hän saivat sen kiinni.

-- Pelastakoot tytöt nyt nahkansa. Enempää en minä voi, mutisi Manne ja juoksi ketterästi edellä avaamaan ovea ukolle.

Tytöt olivat kuulleet heidän askelensa ja päätä pahkaa pelastautuneet Plotinan huoneeseen. Maisteri Saramaa liikkui epäluuloisen näköisenä huoneessaan haistellen ilmaa. Se oli raittiimpaa kuin tavallisesti, hän oikein kaipasi rakasta tupakansavua, ja muutoinkin -- huone näytti niin merkillisen oudolta. Mutta Manne seurasi hänen kintereillään ja puhua pakisi lakkaamatta, niin että ukko ei ennättänyt tehdä huomioitaan rauhassa. Ja hetken aikaa muristuaan hän unohti epäluulonsa syventyen kirjoihinsa.

Sillä aikaa tytöt häärivät muissa huoneissa. Kanttorin Alma oli ikkunasta huomannut heidän oudot puuhansa eikä voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan pujahti naapurin portista sisälle. Sikeltä, joka oli tyhjentämässä likavesiämpäriä, hän sai kuulla tyttöjen puuhista ja tarjoutui heti apulaiseksi.

-- Sinä olet näppärä käsitöissä, sanoi Kaarina, parsipas nuo reiät sohvan päällisessä ja paikkaa kiikkutuolin matto. Tuosta tuolista pistää jouhet esille, korjaa sekin.

Alma juoksi kotiin noutamaan lankaa ja neulaa, sillä Plotina oli niin hämmennyksissään kaikesta siitä väkivaltaisuudesta, mitä hänen kodissaan harjoitettiin, ettei löytänyt omia ompeluvehkeitäänkään. Palatessaan Alma toi mukanaan pari pöytäliinaa ja puhtaan päällyspeitteen.

Ahkerissa käsissä sai pieni puutteellinen koti pian aivan toisen ulkonäön. Ikkunaverhot parsittiin ja pölytettiin, pöydillä oli Alman tuomat sievät liinat, Plotinan vuoteelle, jonka hän aikoi luovuttaa tädilleen, levitettiin puhdas päällyspeite. Vaatekomerosta Kaarina löysi pienen sievän maton.

-- Onko tämäkin tädin kangaskaupasta, kysyi hän nostaen mattoa Plotinan nähtäväksi.

-- On.

-- Se kelpaa mainiosti vuodematoksi. Minä levitän sen tähän sinun vuoteesi eteen.

Manne lähetettiin noutamaan voileipiä, tytöillä oli niin kiire, etteivät ennättäneet käydä syömässäkään. Iloinen puheensorina kuului maisterin huoneeseen, ja työssään häiriintyneenä tämä pistäysi katsomassa, mitä oli tekeillä. Ihmeekseen hän huomasi oudon näyn. Huone, jossa vain aniharvoin oli muita kuin sen arka emäntä, oli nyt täynnä hilpeitä vieraita. Sikke seisoi pöydällä vasara kädessä ja nauloja suussa ja viritti verhoja ikkunan eteen. Manne istui hajasäärin lattialla kiilloittaen kynttiläjalkoja, Alma oli polvillaan sohvan edessä parsinneula kädessä, ja Kaarina hieroi mustepilkkuja pöydästä, tuolilla oli lautasellinen voileipiä ja pari kylmää perunaa.

Maisteri miltei vaaleni kauhusta nähdessään tätä kotirauhan häiritsemistä.

-- Mitä tämä oikein merkitsee? sopersi hän luoden nuhtelevan katseen hämmentyneeseen tyttäreensä.

-- Me tulimme vähän auttamaan Plotinaa, kun kuulimme, että saisitte vieraita, sanoi Kaarina iloisesti.

-- Onko se nyt välttämätöntä tämmöinen siistiminen, minusta täällä oli siistiä kyllä ennenkin?

-- Auta armias! pääsi Siken vilpittömiltä huulilta. Täällähän oli kuin -- -- --

-- Tuollaiset vanhat rouvat ovat tavallisesti vähän turhantarkkoja, kiirehti Kaarina keskeyttämään häntä, ja kun Plotinalla on niin paljon tärkeämpää työtä, tarjouduimme hänelle apulaisiksi. Häiritsemmekö setää?

-- Ette erikoisesti, mutisi maisteri ja vetäytyi takaisin huoneeseensa harmitellen itsekseen hameväen ihmeellistä halua aikaansaada turhanpäiväisiä selkkauksia.

-- Kas niin, sanoi Kaarina luoden viimeisen tarkastavan silmäyksen ympärilleen, nyt täällä luullakseni alkaa olla järjestyksessä. Vai mitä arvelette tytöt?

-- Oi, täällähän on ihmeen hienoa, huudahti Plotina kiitollisena.

-- Jotakuinkin siistiä, kuului Alman arvostelu.

-- Mutta eikö teidän mielestänne ole epärehellistä, että meidän kotimme näyttää aivan erilaiselta, kuin mitä se arkioloissa on? kysyi Plotina arasti.

-- Ei laisinkaan, vakuutti Sikke, ainahan siistitään vieraita varten.

-- Ja sitäpaitsi, sanoi Kaarina, voit päättää, että tästälähin pidät kotisi siistinä.

-- Luuletko minun siihen kykenevän? kysyi Plotina avuttomana.

-- Miksikä et, uhraa joka päivä parikin tuntia kodin järjestyksessä pitämiseen, sen kyllä voit tehdä, vaikka oletkin lukutoukka.

-- Minä koetan, mutta minulta käy kaikki niin hitaasti ja takaperoisesti, huokasi Plotina.

Kun tytöt olivat lähdössä, veti Kaarina Plotinan erikseen ja kysyi:

-- Suo anteeksi, että sekaannun asioihinne, mutta haluaisin niin mielelläni olla sinulle avuksi, ja sen vuoksi kysyn: mitä aiot antaa tädillesi ruuaksi?

-- Onhan meillä perunoita, vihanneksia ja vuohenmaitoa.

-- Hyvä, mutta osaatko sinä keittää?

-- Olenhan minä keittänyt meidän kaikki ateriamme.

-- Mitä arvelet siitä, jos minä huomenna tulisin auttamaan sinua päivällisen valmistamisessa? Rouva Tulla päästää kyllä minut tunniksi tai pariksi, hän on nykyjään hyvin kiltti, ja he lähtevät huomenna koko perhe nimismiehelle Klaaran päiville.

-- Voi, Kaarina, kuinka sinä olet hyvä. Kyllä minä olisin iloinen, jos tulisit, pelkään, ettei Sohvi-täti ole niin vaatimaton ruuan suhteen kuin isä. Minulta usein ruoka palaa pohjaan tai unohtuu suola.

Tohtorinna Holstin mielestä oli välttämätöntä, että tytöt rinnan lukujen kanssa oppivat käytännöllisiä toimia. Kaarina oli siis tottunut liikkumaan keittiössä, vaikkei hän mikään ensiluokan kokki ollutkaan.

-- Minä arvelen, sanoi hän seuraavana päivänä istuessaan Mökissä, keittiön puulaatikolla, että keitämme vihanneslientä, sipulilaatikkoa ja korppuvanukasta, minä osaan näet parhaiten valmistaa näitä ruokalajeja, sillä ne olivat isän mieliruokaa.

-- Niin, ja ajattelepas, Alma toi tänään tänne hauen, jonka Freedu oli saanut verkolla. Eikö se ollut kiltisti tehty?

-- Olipa kyllä. Laitamme siis haukea munakastikkeen kera.

Tytöt riensivät puutarhaan poimimaan liemeen tarvittavat ainekset. Plotina oli hermostunut, hän pelkäsi täsmällistä tätiään ja oli tavallista kömpelömpi. Kaarina ihmetteli mielessään, olisiko rouva Simola laisinkaan saanut päivällistä sinä päivänä, ellei hän olisi tullut auttamaan.

-- Kuulepas nyt, Plotina, sanoi hän, kun kello läheni neljää. Pelkään pahoin, että tulette myöhään, ellette jo mene laivalle. Ja se olisi ikävä. Ihmiset joutuvat aina pahalle tuulelle, ellei kukaan ole heitä vastassa, kun he saapuvat vieraalle paikkakunnalle.

-- Plotina, Plotina, kuului sivuhuoneesta hätäinen ääni, ja maisteri pisti ovesta pörröisen päänsä. Minä en löydä kaulusta enkä kalvosimia. Olen etsinyt niitä kaikkialta, yksin paperikoristakin.

Plotina riensi hätään. Kaarina kuuli piironginlaatikkoja vedettävän ja suljettavan ja vähän väliä hermostunutta torumista: -- Se on sitä naisväen komentoa. Järjestetään, järjestetään, ja seuraus on, ettei mitään löydy. Nähtävästi kadonneet esineet kumminkin lopuksi löydettiin, sillä jonkin ajan kuluttua maisteri ilmestyi esiin yllään musta kulunut sortuutti, hyvin vanhanaikainen kaulus kaulassaan ja tukka harjattuna.

-- Kyllä he nyt myöhästyvät, tuumi Kaarina pistäessään korppulaatikon uuniin. Luulenpa, että jään tänne katsomaan, kuinka Plotina raukka suoriutuu leikistä. Voinhan olla muka Plotinan apulainen, niin en häiritse ketään läsnäolollani. -- Hän sieppasi naulasta Plotinan huivin, jota tämä käytti vuohta lypsäessään. Sidottuaan sen päähänsä ja ison esiliinan vyölleen hän aivan hyvin saattoi käydä pienestä sievästä palvelustytöstä. Iloisesti hyräillen hän nosti patoja ja kattiloita. Sen ohessa hän kattoi pöydän kolmelle hengelle ja poimi puutarhasta kukkia saadakseen päivällispöydän niin hauskan näköiseksi kuin niillä pienillä apukeinoilla saattoi, mitä hänellä oli käytettävinään.

Hän oli juuri kyyryllään uunin edessä katsoakseen, oliko vanukas jo kypsä, kun keittiön ovi kuului aukeavan. Katsahtaessaan taakseen hän huomasi lihavahkon, englantilaismalliseen kävelypukuun puetun keski-ikäisen naisen, joka matkalaukku vasemmassa ja sateenvarjo oikeassa kädessä seisoi ovella.

Kaarina kohosi seisaalleen ja niiasi syvään.

-- Eikö herrasväki ole kotona? kysyi rouva äreästi.

-- He lähtivät laivasillalle maisterin kälyä vastaan, sanoi Kaarina ja niiasi uudestaan. Myöhästyivät tietysti ja menivät toista tietä, ajatteli hän itsekseen.

Rouva ojensi käskevällä liikkeellä matkalaukkunsa Kaarinalle.

-- Vie tämä makuuhuoneeseeni. Missä teidän eteisenne on?

-- Rouva on hyvä ja seuraa minua, sanoi Kaarina nöyrästi. Häntä alkoi huvittaa palvelustytön osa.

Hän auttoi päällystakin rouvan yltä ja vei hänet Plotinan huoneeseen. Tarkastelevin silmin mittasi rouva Simola huonetta.

-- Hm, sanoi hän puoliääneen, tytöllä näkyy olevan verraten siistiä ja puhdasta -- tuopas minulle lasi vettä, huusi hän keittiöön.

Kun Kaarina oli ojentanut hänelle vesilasin, kysyi rouva Simola:

-- Oletko ollut talossa kauankin?

-- En, en kauan, vastasi Kaarina. Samassa juolahti hänen mieleensä, että hän ehkä saattoi tehdä ystävilleen palveluksen. Hän lisäsi siis empien ja nöyrästi: -- Mutta minä pidän paljon neidistä ja maisterista, on vain niin ikävä, että heillä on niin paljon vaikeuksia.

Rouva Simola loi tyttöön paheksuvan katseen.

-- Minun mielestäni on nenäkästä ja sopimatonta, että sinä sekaannut isäntäväkesi asioihin.

-- Niinpä kyllä, myönteli Kaarina nöyrästi, mutta minä pidän heistä paljon, ja mieltäni pahoittaa, kun näen, miten heidän täytyy taistella puutetta vastaan, vaikka heillä on rikkaita sukulaisia.

-- Jos sinä olet niin perehtynyt isäntäväkesi asioihin, kuin tahdot näyttää, tiedät ehkä myös, että heidän niin kutsutut vaikeutensa ovat suureksi osaksi omaa syytä. Eräs läheinen sukulainen tarjoutui pitämään huolta Plotinasta, jos hän olisi suostunut muutamiin varsin järkeviin ehtoihin.

-- Nämä ehdot saattoivat kyllä olla järkeviä, mutta oikeamielisiä ne eivät olleet. Tuon läheisen sukulaisen olisi pitänyt käsittää, että tyttäret eivät mielellään eroa isästään, ja muutoinkin olivat ehdot tuiki sopimattomat Plotinan luonteelle. Jos minä olisin ollut tuo läheinen sukulainen, olisin auttanut maisteria ja hänen tytärtään tavalla, joka heillekin olisi ollut mieluinen. Kaarina oli puhunut innokkaasti, mutta vaikeni äkkiä hämillään. Rouva Simola katseli häneen terävästi.

-- Oletko sinä talon palvelustyttö.

-- E-e-n, apulainen vain.

-- Joka tapauksessa en ole halukas keskustelemaan kanssasi niin arkaluontoisesta seikasta kuin isäntäväkesi toimeentulosta.

Kaarina niiasi.

-- Kuten suvaitsette, rouva. Hän poistui keittiöön juuri parahiksi estääkseen kastikkeen pohjaanpalamista.

Muutaman minuutin kuluttua saapuivat maisteri ja Plotina. He olivat sekä hämillään että pahoillaan ja vastaanottivat onnettoman näköisinä ankaran sukulaisensa esitelmän aiheesta: mitä täsmällisyyden puute ja saamattomuus saavat aikaan.

-- Se on näetkös, Kristoffer hyvä, ollut sinun elämäsi suuri virhe, ettet koskaan ole ollut täsmällinen. Ja mihin se on johtanut? Täällä sinä nyt istut viheliäisessä maalaiskylässä yksinäisenä ja unohdettuna ja pengot vanhoja kellastuneita papereita sen sijaan, että olisit opettajana jossakin arvossapidetyssä oppilaitoksessa tai ehkäpä yliopiston professorina. Toiset sinua typerämmät ovat päässeet kiipeämään paljon korkeammalle.

-- Sinä olet, Jumala paratkoon, aivan oikeassa, Sohvi-käly, huokasi maisteri ja näytti onnettomalta kuin koulupoika rehtorinsa edessä.

-- Rakas täti, oikeastaan se oli minun syyni, että myöhästyimme, uskalsi Plotina kohottaa ääntään isän puolustukseksi.

Rouva Simola kääntyi äkkiä tyttöön.

-- Sen pahempi, sinun pitäisi olla isääsi ymmärtäväisempi. Mutta sinä tietysti istuit myöskin nenä kirjassa. Ei kai tässä talossa muuta tehdäkään kuin luetaan. Ja tuo kauhean nenäkäs palvelustyttö tai apulainen lukee kai myöskin romaania keittiössä, koska ei päivällinenkään ole valmis. Olen tietysti nälissäni matkustettuani viisi pitkää tuntia epämukavassa ja likaisessa laivassa.

Plotina riensi pelästyneenä keittiöön.

-- Kutsu vain pöytään, ruoka on valmis, sanoi Kaarina.

-- Etkö sinä tule syömään?

-- En, minä olen tällä kertaa vain sinun keittiöapulaisesi.

Plotina koetti estellä, mutta Kaarina pisti ruokatarjottimen hänen käteensä. -- Kas niin, ei mitään vastaväitteitä, mene sisään nyt vain.

Plotina totteli hämmentyneenä. Sohvi-tädin tuima katsanto lauhtui, kun höyryävä vihannesliemi ilmestyi pöytään. Mielihyvällä hän totesi sen olevan varsin maukasta. Syötyään vielä aimo annoksen kalaa ja jälkiruokaa hän tyytyväisenä siirtyi juomaan kahvia Plotinan huoneeseen, jonne Kaarina oli kattanut sievän kahvipöydän.

-- Myönnän, sanoi Sohvi-täti viedessään höyryävää kahvikuppia huulilleen, ettei tämä teidän kotoinen järjestyksenne sentään ole niin perin nurinkurinen, kuin miksi sitä olin kuvitellut. Ehkäpä sinusta vielä tulee ihminen, Plotina. Kunpa sinulla vain olisi toinen nimi! En ymmärrä, kuinka äitisi saattoi suostua tuohon hirvittävään pakanalliseen nimeen. Plotina, miksi ei yhtä hyvin platina tai tina.

-- Anteeksi, käly rakas, huomautti maisteri säveästi, Plotina oli älykäs roomalainen keisarinna, ja hänen mukaansa onkin tyttäremme saanut nimensä.

-- Loruja, minä en näe mitään järkeä siinä, että lapsille pannaan pakanallisten keisarinnojen nimiä. Ja onko sinusta sitten hänessä mitään ruhtinaallista? Minun mielestäni hän on pieni mitätön tyttölapsi. No niin, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja lapsi raukka on itse siihen viaton.

Kaarina naureskeli itsekseen keittiössä, missä hän pesi astioita, Sohvi-tädin puheille. Olipa vahinko, ettei hän enää uskaltanut mennä hänen kanssaan juttelemaan. Plotinan täti näytti varsin rehdiltä ihmiseltä. Hän asetti astiat kaappiin ja viittasi Plotinan keittiöön.

-- Minun täytyy mennä, Tullan väki on jo ehkä palannut kotiin. Pidä hyvä huoli illallisesta ja muista kaikin mokomin tehdä vuode mukavaksi. Toivoisinpa, ettet näyttäisi noin apealta.

-- Sohvi-täti on niin peloittavan tarkkanäköinen, kuiskasi tyttö, huomasin hänen ainakin viisi minuuttia tarkastavan erästä mustepilkkua pöydässäni.

-- Ehkä hän on parempi kuin miltä näyttää, lohdutti Kaarina ystäväänsä.

Kaarina olisi mielellään seuraavana päivänä pistäytynyt Mökillä kuulustelemassa, miten asiat siellä luistivat. Mutta hän ei päässyt tunneiltaan, oli luettava entistä ahkerammin, ehtojen suoritusaika läheni. Maunoa ja Erkkiä hän ei tavannut kuin kerran, silloinkin vain pikimmältään laivalaiturilla, kun he olivat poislähdössä. Veljekset pyysivät häntä hartaasti kotiinsa heidän kanssaan.

-- Jätä koko Tullan joukko ja tule pois meille, houkutteli Erkki. Äiti ottaa sinut avosylin vastaan, meillähän ei ole tyttöjä koko talossa, kaksi poikaa vain. Pidämme sinua kuin kukkaa kämmenellä.

-- Etkö todella voisi lähteä mukaamme, ehdotti Maunokin. Me voisimme siinä tapauksessa jäädä tänne pariksi päiväksi, kunnes olet lähtövalmis.

Kaarina pudisti surumielisesti hymyillen päätään. -- Kiitos, ystävät, mutta se on todella mahdotonta; en voi jättää oppilaitani pulaan. Se olisi väärin, eikö totta, Mauno?

-- Olet ehkä oikeassa, mutta tule sitten, kun olet heistä päässyt.

Laiva vihelsi, ja pojat heittivät hyvästit. Kaarina katsoi ikävöiden poistuvan Ainamon jälkeen. Koskahan koitti sekin aika, jolloin hän pääsisi lähtemään? Oli enää pari viikkoa lukukauden alkuun.

Illalla hän sai kaksi kirjettä postista. Toinen oli kirjoitettu suurin, miehekkäin kirjaimin ja kuului seuraavasti:

"Sohvi Simola pyytää ilmoittaa Plotinan keittiöapulaiselle, että tuo läheinen sukulainen on huomannut viisaimmaksi antaa jokaisen seurata omaa taipumustaan, eikä tahdo pakottaa ketään vieraalle alalle. Ja rauhoittaakseen hyväsydämisen apulaisen huolia hän ilmoittaa, että Plotinan ja hänen isänsä vaikeuksia tullaan huojentamaan. Samalla ehdottaa Sohvi Simola, että nuori keittiöapulainen, kun hän vasta tahtoo auttaa ystäviänsä, näyttelisi omaa osaansa.

Suorin tie paras."

Kaarina punehtui sekä ilosta että mielipahasta. Rouva Simola oli siis keksinyt hänen pienen sotajuonensa, Plotina oli tietenkin ilmaissut hänet. Ja hän oli oikeassa -- suorin tie on paras. Oliko hän mahtanut hyvin paheksua Kaarinaa? Ehkäpä pitää häntä petollisena? Mitähän äiti ja isä mahtavat sanoa, kun saavat tästä kuulla? Isä on niin tinkimätön, mitä oikeaan ja väärään tuli. -- Huh, oikein poskia poltti!

Mutta se oli kuitenkin ihanaa, että Mökin asukkaat olivat päässeet ainakin toistaiseksi rahahuolistaan. Sohvi-täti oli varmaankin kelpo ihminen.

Hän avasi toisen kirjeen, se oli äidiltä.

Rakas Kaisu-tyttöni, sanottiin siinä. Vihdoinkin olemme päässeet niin pitkälle, että uskallamme lähettää sinulle ilosanoman, jota jo pari viikkoa olemme salanneet, koska olemme pelänneet sinua turhilla toiveilla pettävämme. Tänä aamuna ilmoitti laitoksen ylilääkäri, että isä nyt on terve. Viikon kuluttua saatamme lähteä kotiin päin matkustamaan rakkaiden lastemme luo. Isä liikkuu jo ilman sauvaa, joskin vielä jossakin määrin kankeasti. Käsiään hän liikuttaa aivan vapaasti. Mieli on reipas ja valoisa. Tohtori arvelee, että hän huoleti voi ryhtyä työhönsä jälleen. Sinä arvaat, kuinka onnellinen isä on. Sillä juuri toimettomuus häntä on kiusannut; ja pelko siitä, että me joutuisimme kärsimään hänen pakollisesta työttömyydestään, on vaikuttanut hänen tautiinsakin.

Saavumme Suomeen noin 24. päivän paikkeilla tätä kuuta. Silloin toivomme tapaavamme sinut ja lapset Lanterissa. Saamme viettää vielä kokonaisen ihanan viikon yhdessä, ennenkuin sinä ja Kati lähdette kouluun. Olemme nimittäin päättäneet isän kanssa lähettää Katinkin tänä syksynä maailmalle.

Tervehdimme rakasta tyttöämme häntä hellästi syleillen.

Äiti ja Isä.

Kaarina vaipui tuolille istumaan ja kätki kasvot käsiinsä.

-- Jumala, kuinka hyvä sinä olet, kuiskasi hän. Minä saan siis nähdä isän ja äidin, Lanterin ja kaikki viikon kuluttua.

Hän kavahti ylös ja syöksyi suin päin alas portaita. Siken, joka arkihuoneessa parhaillaan järjesti vastapestyjä vaatteita kaappiin, hän oli syleilyllään rutistaa.

-- Sinäpäs -- muuta ei Sikke saanut sanotuksi.

-- Äiti ja isä palaavat kotiin viikon kuluttua, riemuitsi Kaarina. Ja minä pääsen Lanteriin.

-- Kylläpä sinusta on hauska lähteä meiltä pois, sanoi Manne hiukan katkerasti. Eipä sinulla tosiaan ole täällä kissanpäiviä ollutkaan.

-- Olisit jäänyt siihen asti, kun koulut alkavat, niin olisimme matkustaneet yhdessä, virkkoi Iisa.

-- Tehän lähdette kuitenkin jo viikon lopulla ehtoja suorittamaan. Mitä minä täällä sitten enää tekisin!

Iloissaan ei Kaarina malttanut pysyä sisässä. Hän houkutteli tytöt mukaansa kävelylle. Maantiellä he tapasivat Plotinan.

-- Kaarina, minulla on niin paljon sinulle kertomista. Etkö tule meille?

-- Kävellään mieluummin. Saatetaan tytöt kotiin, niin tulen sitten saattamaan sinua. Minullakin on uutisia.

Kaarina näytti Sohvi-tädin kirjettä.

-- Sinä tietysti ilmaisit minut.

-- Niin, enhän voinut muutakaan, kun hän kysyi nimeäsi. Nähtävästi hän epäili, ettet ollut mikään tavallinen apuihminen. Kaarina, täti ei ollut lainkaan niin peloittava kuin luulin. Me istuimme illalla kahden minun huoneessani, hän kertoi minulle paljon äidistäni. Luulen nähneeni kyyneliä hänen ankaroissa silmissään. Sitten hän rupesi kyselemään olojamme ja teki sen niin lyhyesti ja täsmällisesti, että minun ei auttanut kierrellä, totuus tuli ilmi kaikessa alastomuudessaan. "Herranen aika, lapsi", huudahti hän silloin, "miksi et ole minulle mitään kaikesta tästä kirjoittanut? Olen itsekäs vanha nainen, mutta niin kovasydäminen en sentään ole, että antaisin ainoan sisareni lapsen kärsiä puutetta. Mene nyt nukkumaan, minä tahdon lähemmin ajatella asiaa." Seuraavana aamuna hän piti pitkän nuhdesaarnan meille epäkäytännöllisyydestämme, mutta lopuksi hän ilmoitti päättäneensä varata minulle kuukausirahan sillä ehdolla, että käyttäisin sen taloudellisiin menoihin enkä joutaviin kirjoihin ynnä muihin hassutuksiin, kuten hän lausui. -- Koko päivän hän sitten oli oikein leppeä ja ystävällinen, isä raukallekin. Luulenpa melkein hänen hiukan pitäneen minusta, lopetti Plotina kertomuksensa. Eihän se ole ihme, lisäsi hän vaatimattomasti. Olihan äitini hänen sisarensa. Ja ajatteles, lähtiessään hän pisti kouraani sadanmarkan setelin. Eikö se ole suurenmoista, minulla ei koskaan ole ollut hallussani kymmentä markkaa suurempaa rahaa.

Plotinan kasvot hehkuivat mielihyvästä. -- Mutta minun täytyi kertoa hänelle siitä suursiivouksestanne. Hän olisi muutoin luullut minua paremmaksi kuin mitä olen. Hän nauroi sydämellisesti puuhillenne.

Plotinan päätettyä kertomuksensa toi Kaarina esille iloiset uutisensa.

-- Lähdetkö niin pian? sanoi Plotina apeasti. Ja sitten minä en ehkä koskaan enää saa sinua nähdä.

-- Tottahan, lohdutti häntä Kaarina. Sinun täytyy ensi kesänä tulla meille.

-- Tiedäthän, etten voi jättää isää.

-- Hän tulkoon mukaan.

-- Hän ei kahteenkymmeneen vuoteen ole matkustanut täältä minnekään. Mutta tietysti iloitsen siitä, että sinä pääset omiesi luo ja että isäsi on terve. Sinä olet ollut isälle ja minulle kuin päivänsäde varjossa kasvaville kukille.

He astuivat elokuun hämärässä vastaleikattujen ruispeltojen sivuitse, kotiin palaavan karjan kellot kilahtelivat leppoisasti, lähestyvän syksyn tuntua oli ilmassa. Heille itselleen käsittämätön alakuloisuus valtasi tuokioksi tyttöjen mielen. He erosivat kyynelsilmin ymmärtämättä miksi.

* * * * *

Viimeinen ilta oli käsissä. Tullan nuoret olivat palanneet kotiin suoritettuaan ehtonsa. Kunnallisneuvos oli tyytyväinen ja rouva hyvillään. Tytöt olivat kutsuneet ystävänsä viettämään Kaarinan lähtöiltaa. Pentti oli tuonut hänelle kukkakimpun ja Hilja pussillisen piparkakkuja matkaeväiksi. Rouva Tulla oli juhlallisesti kiinnittänyt hänen rintaansa hopeasoljen, jossa oli enemmän metallia kuin aistia.

-- Kunnallisneuvokselta ja minulta pieni muisto, sanoi hän arvokkaasti. Kaarina kiitti liikutettuna. Rouva Tulla oli tuottanut hänelle monta karvasta hetkeä, mutta nythän oli kaikki ohi. Äiti kullan sylissä unohtuisi kaikki paha ja ikävä. Hän ei tuntenut mitään kaunaa kunnallisneuvoksetarta kohtaan.

Plotina oli kutsuttu toisten mukana. Hänellä oli uusi kaunis puku. Kaarina arvasi sen olevan Sohvi-tädin lahjoittaman.

-- Jäännöspalojen aika on onneksi ohi, kuiskasi hän veitikkamaisesti Plotinalle.

-- Isän viimeinen kirjoitus on hyväksytty arvossapidettyyn aikakauskirjaan, kuiskasi Plotina vastaukseksi. Hän on ylen onnellinen.

Vieraiden lähdettyä istuivat nuoret vielä hetkisen yhdessä.