Part 8

Manne ei tiennyt mitään äskeisestä kohtauksesta; kiireesti hän harppasi ylös portaita ja koputti tyttöjen ovelle, joka oli lukittu:

-- Mitä kissanhäntää sinä täällä lukittujen ovien takana piileksit? Tule joutuin alas. Tupa on täynnä vieraita.

Kaarina ei vastannut. Hän oli riisunut yltään hienon pukunsa, oli heittäytynyt suulleen vuoteelleen ja itki ääneen loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.

-- Jospa isä ja äiti tietäisivät! voihki hän. Mistä syystä minun pitää näin paljon kärsiä? Onkohan onnettomampaa olentoa maailmassa kuin minä?

Hän kuuli kärrynpyörien jytinää ulkoa ja iloisten äänten surinaa alakerrasta. -- Minä en mene sinne lainkaan. En. Häpeän nähdä pastorin väkeä. Ja hän kätki uudelleen päänsä tyynyyn nyyhkien.

Uusi arka koputus ovelle.

-- Rakas Kaarina -- tällä kertaa ääni oli Siken. Tule alas, olen aivan onneton. Saariset ovat tuoneet kaikki lapsensa ja nimismiehen väki myös. En voi tulla toimeen heidän kaikkien kanssa. Rallekin on niin vallaton. Ja Miettisen Amalia on kiukkuinen ja hermostunut.

-- Tulen heti, vastasi Kaarina epäselvällä äänellä. Mikäpä siinä muu auttaa, huokasi hän ja rupesi valelemaan silmiänsä kylmällä vedellä. Hän ripusti silkkihameensa vaatesäiliöön ja otti ylleen vaalean pumpulihameen.

-- Olisinpa ottanut sinut heti, niin olisin säästynyt häpeästä.

Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä ja pani hänet hämillään miettimään.

-- Ehkäpä äskeinen ikävyys oli rangaistus hänelle. Eikö hän ollut pukeutunut parhaimpaansa siitä syystä, että tahtoi olla yhtä hieno, hienompikin kuin Sikke ja Iisa? -- Merkillistä, mutisi hän -- mikähän siinä on: muut tytöt saavat olla miten ylpeitä ja turhamaisia tahansa, ei heille mitään tapahdu, mutta annapas minun joskus pöyhistellä, kohta saan niskaani kylmää vettä. Ja totta puhuen tarvitsinkin pienen näpsäyksen, sillä jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää nauttineeni siitä, että Hilja kehui minua hienommaksi muita.

Pidettyään tämän pienen yksinpuhelun rauhoittui Kaarina sen verran, että saattoi lähteä vieraiden joukkoon. Mielenliikutus oli nostanut hänen poskilleen punan ja pannut hänen silmänsä säteilemään entistä kirkkaammin. Sirosti kumartaen vieraille hän kulki salin poikki ruokasaliin, missä pikkulasten oli määrä juoda kahvinsa.

-- Mikä viehättävä tyttö, sanoi vanha, hiukan yksinkertainen neiti Tähtinen lämpimästi, minä en tiennyt, että teillä oli niin sievä tytär, kunnallisneuvoksetar.

-- Ei hän ole tyttäremme, vastasi kunnallisneuvoksetar jäykästi. Hän on vain lastemme seuralainen, jonka olemme ottaneet sanomalehti-ilmoituksen mukaan.

-- Hänkö siis on Kaarina Holsti, puuttui maaherratar mielenkiinnolla puheeseen. Tyttäreni ovat kyllä puhuneet hänestä, he ovat tavanneet hänet Helsingissä.

Kaarina seisoi punottavin poskin ruokailuhuoneessa ja jakoi limonaatia ja leivoksia lapsille. Hänellä oli täysi työ pitää aisoissa Rallea, joka tahtoi ahmia vatsansa täyteen mitä erilaisimpia herkkuja ja yhtämittaa mankui:

-- Limonaatia, lisää limonaatia. Ellet anna, menen sanomaan äidille.

Ikkuna oli auki ja ulkoa koivumajasta kuului nuorten iloinen puhelu ja nauru. Kaarina oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut mennä sinne, hän ei ollut sillä tuulella. Kun lapset oli syötetty, alkoi hän auttaa Miettisen Amaliaa, joka laittoi tarjotinta kuntoon teen juontia varten.

-- Kaarina, muuan tuttava haluaa tavata sinua, sanoi Sikke. Riisu esiliina yltäsi ja tule saliin.

-- En minä nyt jouda, vastasi Kaarina lyhyesti.

-- Etkö jouda, silloin kai minun täytyy tulla sinun luoksesi, kaikui iloinen, tuttu ääni. Kaarina katsahti hämmästyneenä ylös rinkilästä, jota hän parhaillaan leikkasi ja kohtasi parin veitikkamaisia silmiä.

-- Erkki! Erkki Pohjola! Oletko sinä täällä?

-- Kuten näet, ja olen kuluttanut suurimman osan ajastani etsimällä erästä itsepintaista nuorta neitosta.

Kyynelet kohosivat Kaarinan silmiin pelkästä ilosta. Hän tarttui Erkin ojennettuun käteen ja mutisi:

-- Kuinka minä olen iloinen. Tämähän on kuin ihme. Onko Maunokin täällä?

-- On ja odottaa sinua tuolla salissa. Hän ei ollut yhtä uskalias kuin minä, joka tunkeuduin tänne kielletylle alueelle asti. Tule nyt häntä tervehtimään.

Kaarina ei enää estellyt. Hän riisui esiliinan yltään ja seurasi Erkkiä saliin, jonne kaikki nuoret olivat kokoontuneet tanssimaan. Mauno seisoi nojautuen eteisen oveen, pää pystyssä, hiukan ylimielisen näköisenä kuten aina.

-- Nyt me menemme tervehtimään pikkuserkkujani, sanoi Erkki ja vei Kaarinan salin poikki maaherran tyttärien luo.

-- Pikkuserkkuni Irja ja Inkeri ja vanha taistelutoverini Heinosten täysihoitolasta, esitteli Erkki.

-- Kyllähän me olemme toisemme kerran tavanneet, ehätti Irja selittämään, ettekö muista, normaalilyseolaisten juhlakonventissa?

-- Kyllä, vastasi Kaarina iloisesti. -- Kokonainen sarja hupaisia muistoja valtasi hänen mielensä.

-- Kuinka tiesitte minun olevan täällä? kysyi hän Maunolta, joka tällä välin oli lähestynyt heitä ja lujasti puristi tytön kättä.

-- Erkki on kirjeenvaihdossa Hannan kanssa ja sai häneltä tietää, että sinä olet näillä mailla. Koska täti Valmari on äitimme serkku ja usein on meitä pyytänyt luoksensa, päätimme iskeä kaksi kärpästä samalla haavaa, käydä tervehtimässä sukulaisiamme ja torua sinua tyhmästä päähänpistostasi. Kuinka voit olla noin ajattelematon, Kaarina, ja antautua moiseen seikkailuun? Hanna oli hirveän pahoillaan. Hän olisi mielellään kutsunut sinut koko kesäksi luokseen, jos olisit sanallakaan maininnut aikomuksestasi.

Kaarina hymyili. Tuntui niin kotoiselta kuulla Maunon toruskelevan.

-- Näetkös, minä tahdoin olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloillani, selitti hän tärkeän näköisenä.

-- Itsenäinen! Tyttöjen ei tarvitse olla itsenäisiä, murahti Mauno.

-- Ohoo, herra normaalilyseolainen, siinä suhteessa uskallan olla eri mieltä kanssasi. Me opimme yhteiskoulussa aivan toista.

-- Pötyä! Onko sinulla ollut mitään iloa itsenäisyydestäsi tänä kesänä?

Kaarinan kasvojen ilme kävi vakavaksi.

-- Iloinen ei tämä kesä tosin ole ollut, mutta luulenpa, että olen oppinut jonkin verran uusia elämänarvoja.

-- Tuo on vain tuommoisia kirjoista opittuja puheenparsia, väitti Mauno kiusoitellen.

-- Sinä olet aivan yhtä maunomainen kuin ennenkin, mutta älä nyt viitsi enää torua minua, olen ilmankin saanut maistaa nuhteita tänään.

-- Niin, sen kyllä arvaan, huudahti Mauno tulistuen. Rouva Tulla ei näytä erittäin lempeältä. Onko hän todellakin uskaltanut torua sinua?

-- Uskaltanut, naurahti Kaarina. Mutta Mauno kuuli hänen naurussaan pidätettyjä kyyneliä.

-- Miksi hän ei uskaltaisi torua lastensa seuralaista, joka saa sata markkaa kesässä ja vapaan ylläpidon? Tiedätkös, Mauno, meillä kotona äiti aina vaati, että olisimme ystävällisiä palvelijoille, varsinkin jos he olivat nuoria tyttöjä. "He tulevat omasta kodistaan vieraitten luo, ja siksi pitää meidän kohdella heitä hienotunteisesti", oli hänen tapansa sanoa. En silloin ymmärtänyt häntä, mutta tästä lähtien en koskaan enää ole tyly kenellekään palvelijalle.

Mauno rypisti kulmiaan, ja katse, minkä hän loi vihreäpukuiseen rouva Tullaan, joka parhaillaan istui sohvalla liehitellen maaherratarta, ei ollut erikoisen leppeä.

-- Niin, niin, sanoi hän sitten, näyttääpä siltä kuin hemmoteltu Kaarina olisi saanut kesän pitkään kokea muutakin kuin päivänpaistetta ja lämmintä. Ja se tekee hänelle koko lailla hyvää, lisäsi hän ilkamoiden.

-- Joko Mauno on päättänyt ripityksensä? pisti Erkki hilpeästi väliin. Tule, Kaarina, otetaan pieni valssi kesken saarnaa -- arvaan, että kunnianarvoisa veljeni taas on kiusannut sinua.

Iloisena pyrähti Kaarina Erkin viemänä tanssivien parien joukkoon. Hän olisi voinut nauraa ääneen riemusta. Maailma, joka vielä pari tuntia sitten oli mustaa mustempi, näytti taas valoisalta. Tuskin oli Erkki vienyt hänet takaisin paikalleen, kun Pentti Saarinen oli kumartamassa. Ja ennenkuin Kaarina tiesikään, oli hän taas pyörimässä. Mutta kun hän lämpimänä ja punaposkisena lähestyi Irjaa ja Inkeriä, jotka ystävällisesti viittasivat häntä viereensä, huomasi hän rouva Tullan silmät, jotka pistävinä tarkkasivat häntä salin vastakkaiselta puolelta. Ja samassa hän huomasi, että Sikke tyytymättömän näköisenä istui eräässä nurkassa.

-- Erkki hyvä, sanoi hän hätäisesti matalalla äänellä ystävälleen, joka taas tuli noutamaan häntä tanssiin. Ole hyvä ja mene pyytämään Sikkeä. Hän ei varmaankaan ole saanut tanssia, koska näyttää niin ikävystyneeltä.

-- Hän tanssii niin hurjan huonosti. Ei häntä jaksa raahata enemmän kuin kerran illassa, vaikeroi Erkki.

-- Mutta hän on minun tanssioppilaani, ja minusta on kovin ikävä, ellei hän saa käytännössä osoittaa taitoaan.

-- Ei sinulla kunniaa ole ainakaan siitä oppilaasta, naurahteli Erkki, mutta olkoon menneeksi, teen sen sinun tähtesi.

Siken kasvot kirkastuivat, kun Erkki häntä lähestyi ja kohteliaasti kumartaen vei hänet tanssiin.

-- Hän tanssii tosiaan kurjasti, huokasi Kaarina, mutta viis siitä, hän on kiltti ja hyväsydäminen tyttö. -- Hyvänen aika, huudahti hän äkkiä -- hän oli avonaisesta ovesta nähnyt Mannen ja Rallen epäilyttävissä puuhissa jäätelövadin ääressä -- suokaa anteeksi, minun täytyy mennä vähän tänne.

Hän ehti parahiksi tempaamaan Rallen kädestä lusikan, jota herkkusuinen poika juuri oli pistämässä jäätelöpyramidiin.

-- Häpeä, Manne, etkö sinä vanhempana voi estää Rallea moisista tyhmyyksistä? Sinä olet tietysti päinvastoin rohkaissut häntä, muutoin hän ei sinun nähtesi uskaltaisi koskea jäätelöön.

-- Kas, vastasi Manne katkerasti, huomasitpa meidän puuhamme. Minä luulin, ettei sinulla olisi silmiä eikä korvia muille kuin uusille ystävillesi, noille hienoille Helsingin keikareille.

-- Mauno ja Erkki Pohjola eivät ole uusia ystäviäni, he ovat vanhoja tovereita, joista pidän miltei kuin he olisivat veljiäni.

-- He ovat tietysti mallikelpoisia kiireestä kantapäähän, jatkoi Manne ynseästi.

-- Mallikelpoisia he eivät ole, mutta sen uskallan taata, etteivät he ainakaan kutsuissa menisi rääpimään vieraille aiottuja virvokkeita. Ja Kaarina loi musertavan katseen Manneen, jonka taskusta pisti esiin jättiläismäinen omenatortunpala.

Häpeissään Manne puikki ulos huoneesta muristen jotakin mamselleista, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan. Mutta Ralle inisi yhä vielä lisää herkkuja.

-- Ralle ei saa enää mitään, sanoi Kaarina päättävästi. Mene nyt kiltisti noutamaan nimismiehen ja pastorin lapsia, niin minä leikin kanssanne Suulasta rouvaa.

Ralle totteli. Suulas rouva oli hänen mielileikkinsä, hän iloitsi jo etukäteen siitä, miten saisi raastaa Kaarinaa tukasta. Leikki päättyi nimittäin siten, että kaikki leikkiinosaaottavat tarmonsa takaa vetivät ja nyppivät sitä onnetonta, joka kulloinkin sattui olemaan Suulas rouva.

Kun Kaarina viimein pörröisenä ja hengästyneenä pääsi pikku kiusanhenkiensä käsistä, olivat nämä niin väsyneet, että Ralle hetkisen kuluttua löydettiin jalat koukussa nukkumassa ruokasalin sohvalta ja pastorin lapset pyysivät äidiltään päästä kotiin "omaan sänkyyn". Nimismiehen Aarne yksin valvoi torkkuen ja odotellen illallista.

Rouva Tulla oli karsain silmin nähnyt Irja ja Inkeri Valmarin mieltymyksen hänen tyttäriensä seuralaiseen ja päätti pitää Kaarinan syrjässä vieraista, jotta talon omat tyttäretkin saisivat tilaisuuden tutustua arvossa pidetyn maaherran perheeseen.

-- Sikke, sanoi hän vanhimmalle tyttärelleen, miksi pysyttelet vain nurkissa yhdessä kanttorin Alman kanssa? Nyt, kun pappa on kunnallisneuvos, pitää sinun valita itsellesi sopivampaa seuraa kuin tuo kömpelö, tyhmännäköinen Alma. Mene istumaan maaherran tyttärien viereen. He ovat hienoja tyttöjä.

-- Mutta, äiti, sanoi Sikke katsellen avuttomilla vedensinisillä silmillään äitiään, en minä osaa puhua heidän kanssaan mistään. Almalle ja minulle riittää aina juttua, keskustelemme ompeluista, pitsinmalleista ja muista käsityöasioista.

-- Joutavia, tiuskaisi kunnallisneuvoksetar, emme me, pappa ja minä, ole panneet toimeen kalliita kutsuja sitä varten, että sinä istuisit juttelemassa kanttorin Alman kanssa pitsinmalleista. Me olemme tehneet sen siitä syystä, että tyttäremme saisivat hienoja tuttavuuksia ja pääsisivät parempiin seurapiireihin. Missä Isabella on?

-- Hän istuu ruokasalissa syömässä pähkinöitä Pentin ja Freedun kanssa.

-- Nouda hänet tänne.

-- Isabella, nuhteli äiti, kun Iisa Siken noutamana saapui, te ette lainkaan käsitä omaa etuanne. Fransiska piilee nurkissa Alman kanssa, ja sinä pysyttelet tuon pöllömäisen Freedun ja epäkohteliaan Pentin seurassa. Miksi et seurustele Valmarin tyttöjen ja heidän hienojen serkkujensa kanssa?

-- Irja ja Inkeri Valmarille kelpaa vain Kaarina, ja Pohjolan pojat tuskin huomaavat muita kuin häntä, vastasi Iisa nyrpeästi.

-- Se on sopimatonta. Kaarina ei ollenkaan ymmärrä asemaansa perheessämme. Minä lähetän hänet nyt Amalian luo keittiöön, siellä tarvitaan kyllä apua illallista varten.

Ja niin kävi, että Kaarinan ikäväkseen täytyi jättää vastalöydetyt ystävänsä ja viettää lopun iltaa keittiössä Miettisen Amalian kielevässä seurassa. Vasta illallisen jälkeen hän sai hetkisen tavata Maunoa ja Erkkiä.

-- Me tulemme huomenna noutamaan sinua Valmarille, suhautti Erkki hyvästellessään häntä. Irja ja Inkeri kutsuivat.

-- Mutta pyytäkää Sikke ja Iisa mukaan, muutoin en pääse, vastasi Kaarina. Erkki kohautti hartioitaan.

-- Täytyy kai sitten kutsua heidätkin.

X.

Seuraavana päivänä ajoivat Kaarina ja Tullan tytöt Valmarien huvilalle, joka oli viiden kilometrin päässä kirkolta. Manne oli myös kutsuttu, mutta kieltäytyi itsepintaisesti lähtemästä.

-- Mitä minä siellä helsinkiläisten seurassa! vänkkäsi hän äreästi vastaan. En minä osaa olla niin hienosti kuin he.

-- Olenhan minäkin helsinkiläinen ainakin osan vuotta, sanoi Kaarina nauraen, ja minun kanssanihan sinä tulet erinomaisesti toimeen.

-- Niin sinä, sinä et olekaan kuin muut. Et ainakaan ennen, mutta nyt sinäkin vain hännystelet noita hienouksia etkä välitä meistä maalaisista hölyn pölyä.

-- Älä puhu tyhmyyksiä, torui Kaarina, tule pois vain ja käyttäydy säädyllisesti, niin on sinullakin hauska.

-- Enkä tule. Minä menen Plotinan ja maisterin luo. Heille minä kelpaan, vaikka en osaakaan kumartaa ja keskustella hienosti.

Manne oli Kaarinan kautta tutustunut Mökin asukkaihin ja oli, ihme kyllä, saavuttanut sekä ihmisaran maisterin että hänen ujon tyttärensä luottamuksen. Muutoin niin raju ja töykeä poika käyttäytyi näiden yksinäisten kirjatoukkien parissa luontevasti ja siivosti, hänen hyvät ominaisuutensa pääsivät oikeuksiinsa pikku kodissa, jossa häntä ei alinomaa ojennettu ja soimattu kuten kotona.

Nopeasti kului päivä Valmarien kauniissa huvilassa. Rouva Valmari oli erikoisen ystävällinen Kaarinaa kohtaan. Mauno ja Erkki olivat kertoneet hänelle, mihin vaikeaan asemaan Kaarina oli saattanut itsensä tahtoessaan auttaa vanhempiaan. Ja tutustuttuaan kunnallisneuvoksen perheeseen hän ymmärsi, että tytöstä ei ollut kovinkaan helppoa aina täyttää niitä velvollisuuksia, jotka hän oli ottanut nuorille hartioilleen.

Nuoret pelasivat krokettia, söivät vattuja ja viinimarjoja ja samoilivat suuren puiston varjokkaita käytäviä. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi vanki, joka päiväksi on päässyt vankilastaan ihanaan vapauteen. Oli suloista hengittää tässä ystävällisessä ilmakehässä, kun koko kesän oli kokenut vain kylmyyttä ja ynseyttä Tullan perhepiirissä. Maunokin, jäykkä, harvasanainen Mauno, oli niin hellä ja huomaavainen, aivan kuin hän olisi tahtonut korvata Kaarinalle kaiken sen rakkaudenpuutteen, jota hän kesän kuluessa oli kärsinyt.

Liian pian pimeni elokuun ilta, ja vieraiden oli lähdettävä ajamaan takaisin kirkolle.

-- Erkki ja minä tulemme huomenna polkupyörällä kirkonkylään. Tapaammeko sinut? kysyi Mauno hyvästellessään Kaarinaa.

-- Tahtoisin mielelläni tutustaa teidät parhaimpiin ystäviini tällä paikkakunnalla, maisteri Saramaahan ja hänen tyttäreensä.

-- Hyvä, me tulemme noutamaan sinua.

Kunnallisneuvoksettareen oli johonkin määrin vaikuttanut se silmäänpistävä ystävällisyys, jolla maaherran perhe ja heidän nuoret sukulaisensa kohtelivat Kaarinaa. Koska hän itse ollen pintapuolinen ja turhamainen ei milloinkaan osoittanut suosiotaan kenellekään muulle kuin sellaiselle henkilölle, joka hänen mielestään merkitsi jotakin ihmisten kesken, arvosteli hän muitakin itsensä mukaan. Hän päätti kohdella Kaarinaa paremmin kuin ennen, kukaties hänestä vielä saattoi olla hyötyä tytöille, kun he vastaisuudessa aikoivat Helsinkiin. Kun siis Pohjolan veljekset seuraavana päivänä ajoivat pyörällä pihalle ja kysyivät Kaarinaa, suostui hän, vaikkakin happamesti hymyillen, siihen, että Kaarina sai lähteä heidän kanssaan.

Matkalla Kaarina varovasti valmisti ystäviään siihen, että he joutuisivat tekemisiin omituisten ihmisten kanssa, ja hyvä se olikin, sillä kun maisteri kappaleen matkan päässä tuli heitä vastaan maantiellä taluttaen viirunaamaista vuohtaan, oli vallaton Erkki purskahtaa helakkaan nauruun, niin hassunkurinen oli näky hänen mielestään.

-- Merkillinen pariskunta, mutisi hän, vuohi näyttää melkein siltä kuin jos neekeri olisi pukeutunut valkoisiin ja pannut tärkkikauluksen kaulaansa.

Mutta ääneen hän sanoi: -- Maisterilla on hauskan näköinen vuohi, se tuo mieleen jonkin satyyriolennon muinaiskansojen jumaluustarustosta.

Maisteri oli epäluulolla tarkastanut vieraita poikia, hän oli tottunut siihen jo opettajana ollessaan, että vallattomat pojat tekivät hänestä pilaa. Mutta kun hänen mieliainettaan, historiaa, kosketeltiin, suli hänen jäykkyytensä.

-- Niin, sanoi hän, Klio on merkillinen vuohi, viisas ja säyseä, merkillisen säyseä. -- Tässä osoitti Klio säyseyttään sillä, että huomatessaan tien reunalla perunamaan, seisahtui kuin kiinnikasvanut yhteen paikkaan ja sitten itsepintaisesti hiljakseen alkoi pyrkiä kielletylle alueelle. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin yhteisvoimin saatiin niskoitteleva elukka jälleen talttumaan.

-- Vai niin, jatkoi maisteri äsken katkennutta keskustelua, nuoret harrastavat nähtävästi historiaa.

-- Minä olen kyllä myöskin innostunut historiasta, puheli Erkki, mutta tämä vanhempi veljeni on oikea ammattimies sillä alalla.

Maisteri ihastui ja iski heti Maunoon ryhtyen hänen kanssaan pohtimaan historiantutkimuksen viimeisiä tuloksia. Mauno kuunteli kärsivällisesti historioitsijan hiukan pilventakaisia väitelmiä, mutta myönteli itsekseen, että maisteri oli viisaampi kuin hänen omituinen ulkonäkönsä ja hajanainen puhetapansa antoi luulla.

Plotina oli iloissaan nähdessään isänsä innokkaassa keskustelussa vieraiden kanssa, mutta Kaarina huomasi heti tytön hermostuneesta käytöksestä, että jotakin oli vinossa.

-- Mikä sinun on? kysyi hän, kun olivat kahden kesken Plotinan pienessä huoneessa.

-- Oi voi, valitti Plotina, sain eilen kirjeen tädiltäni, hän ilmoittaa saapuvansa tänne huomenna.

-- Sehän on kai hauska uutinen.

-- Onpa kyllä, mutta katsopas, täti on niin hirvittävän käytännöllinen ja tarkka, ja minä tiedän kyllä, että meidän kotimme on puutteellinen joka suhteessa.

Ollakseen rehellinen ei Kaarina voinut kumota tätä kieltämätöntä tosiasiaa.

-- Kuka sinun tätisi oikeastaan on?

-- Hän on äitini sisar, leskirouva Sohvi Simola ja omistaa laajan kangas- ja kenkäliikkeen Tampereella.

-- Hän on siis rikas.

-- Luullakseni.

-- Eikä auta teitä? huudahti Kaarina.

-- Kyllä hän auttaakin, sanoi Plotina säveästi. Hän lähettää joka jouluksi isälle sukkia ja villapaidan sekä minulle jotakin hyödyllistä. Sitäpaitsi saan häneltä silloin tällöin kangastakin.

Hullunkurinen ajatus syntyi Kaarinan aivoissa -- Hänenkö kaupastaan ovat kotoisin nuo ihmeelliset kankaat, joita sinä käytät pukunasi? kysyi hän.

Plotina naurahti hämillään.

-- Niin katsopas, täti lähettää minulle jäännöspalasia kaupastaan.

-- Suo anteeksi, puhkesi Kaarina harmistuneena sanomaan, mutta sinun tätisi voisi antaa sinulle muutakin kuin vain jäännöspalasia, koska hän kerran on varakas. Hän on varmaankin saita, kovasydäminen olento.

-- Älä sano niin, hyvä ystävä. Täti tarjoutui kyllä ottamaan minut huostaansa ja kasvatikseen, sillä ehdolla, että rupeaisin apulaiseksi hänen liikkeeseensä. Mutta siihen emme isä ja minä suostuneet. Enhän voinut jättää isää, ja sitäpaitsi -- Plotina levitti avuttomana käsiään, miten luulet minun selviytyvän kangaskaupassa? Päätäni huimaa ajatellessanikin vain kaikkia niitä ihmisiä, joita minun pitäisi palvella.

Kaarina purskahti nauruun. -- Tosiaan, pikku Plotina mittaamassa kangasta ja nauhoja. Sinä möisit tietysti kenkiä metreittäin ja kangasta kilokaupalla.

-- Niin, jatkoi Plotina edelleen vakavasti, siltä minustakin tuntuu, etten kykenisi sellaiseen toimeen. Mahdotonta olisi minun jättää rakkaat kirjani ja ennen kaikkea rakas isäni. Ei hän mitenkään tulisi toimeen ilman minua. Mutta tädin mielestä minä olen kiittämätön, penseä olento, ja hän julisti, että hän siinä tapauksessa heittää meidät oman onnemme nojaan. Siitä on nyt kulunut pari vuotta, ja eilen, kuten sanoin, sain häneltä kirjeen, missä hän sanoo olevansa liikematkalla Kuopioon ja poikkeavansa tänne paluumatkalla. Minua suuresti peloittaa, että hän pahastuu nähdessään kotimme, hän on niin ankara järjestyksen ihminen.

Kaarina näytti miettivältä.

-- Hänen täytyy tyytyä teihin sellaisina kuin olette, muuta neuvoa en tiedä.

Plotina huokasi.

-- Hän halveksii lukutoukkia ja tieteellisiä harrastuksia sydämen pohjasta. Varsinkaan tyttöjen ei hänen mielestään laisinkaan pitäisi askaroida kirjojen ääressä.

-- Hirveä olento! huudahti Kaarina. Mitä tyttöjen sitten pitäisi hänen mielestään tehdä?

-- Keittää ruokaa. Ommella ja työskennellä liikealalla.

Tässä tyttöjen vuoropuhelu katkesi, kun maisteri taas hätääntyneenä huusi Plotinaa etsimään hänelle jotakin kirjaa, jota hän tahtoi näyttää pojille.

-- Hauskoja ihmisiä, vaikka jonkin verran omituisia, lausui Mauno, kun nuoret olivat kotimatkalla.

-- Mutta sanopas, miksi tuo tyttö pukee itsensä noin lievimmin sanoen merkillisesti, huomautti Erkki. Hänhän on miltei kuin kuljeksiva tilkkupeite.

-- Voi, älä naura, hänellä on siihen omat syynsä, huudahti Kaarina ja kertoi pojille täti Simolan kangaskaupasta ja jäännöspaloista.

-- Täti Simola tarvitsisi pienen läksytyksen, huomautti Erkki nauraen. Tuollainen kitupiikki.

Illalla vuoteessaan Kaarina laati kokonaisen sotasuunnitelman käytännöllistä ja saitaa rouva Simolaa vastaan. Ja kun hän uskoi suunnitelmansa Sikelle pyytäen hänen apuaan, suostui tämä siihen mielellään. Hän sai äitinsäkin taipumaan tuumaan; ja heti koulutuntien päätyttyä marssi luudilla, pesurievuilla, pölyhuiskuilla ja harjoilla aseistettu pieni joukko Mökkiä kohti. Manne oli saanut vihiä hommasta ja tarjoutui huvitettuna mukaan.

-- Voinhan kantaa vettä ja halkoja, ellen pysty lattioita pesemään.

Kun ihmeellinen seurue astui sisään ovesta, riensi Plotina, joka ikkunasta oli nähnyt tulijat, vastaan.

-- Mitä te aiotte? kysyi hän aivan ymmällään.

-- Me tulemme pitämään suursiivousta, ettei Sohvi-täti toru sinua, sanoi Kaarina päättävästi.

-- Mutta isä ei pidä siistimisestä. Sinä tiedät, Kaarina, kuinka hyväluontoinen isä on, mutta vain pölyriepua nähdessäänkin hän ihan vimmastuu, ja tuulettaminen on hänelle kauhistus. Hän väittää, että naiset ovat keksineet suursiivoukset ja muut sellaiset hommat vartavasten kiusatakseen miehiä.

Manne ratkesi ulvovaan nauruun, mutta Kaarina heitti ikkunan tarmokkaasti auki sanoen: -- Kyllä hän nyt tällä kertaa saa sen koetuksen joka tapauksessa kestää. Onko hän kotona nyt?

-- Ei, hän lähti kävelyttämään Klioa.

-- Ja kauanko hän tavallisesti viipyy sillä matkallaan?

-- Tunnin tai pari.

-- Hyvä. Me ryhdymme heti toimeen. Manne, tee tuli takkaan ja kanna vettä kattilaan. Sinä, Sikke, pölytät huonekalut. Plotina siistii pöydän ja minä kirjahyllyn. Rivakasti toimeen. Pidä sinä, Plotina, silmällä, milloin isäsi palaa kävelymatkalta ja anna varoitusmerkki meille.