Part 7

Tulla otti vastaan paperin huolettomasti ja loi siihen haukotellen pikaisen silmäyksen. Samassa kohosi veri hänen kasvoilleen.

-- Mistä tämä on tullut käsiisi? kysyi hän kiivaasti luoden terävän katseen poikaansa.

-- Plotina lähetti minulle joukon kirjekuoria, joissa oli vanhoja postimerkkejä. Paperi oli yhden kirjekuoren sisässä.

-- Mikä onni, ettei hän itse sitä huomannut, mutisi kunnallisneuvos. Hän taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.

-- Sinun ei tarvitse puhua tästä mitään muille. Hän otti lompakkonsa esiin ja ojensi Mannelle kymmenenmarkan setelin. Sinä pyysit tuonnoin rahaa uutta uistinta varten -- tuossa saat -- unohdin antaa sinulle silloin.

Manne otti epäröiden rahan vastaan ja loi samalla kysyvän katseen isäänsä.

-- Menehän nyt, ja muista, on turha lörpötellä tästä muille.

-- Kaarina tietää sen jo.

Kunnallisneuvoksen otsa synkistyi.

-- Sepä paha. On parasta heti sanoa hänelle, että tämä paperi on aivan tehoton, sillä ei ole mitään merkitystä. Manne töllisteli isäänsä silmät pyöreinä.

-- Mutta sehän on laillinen minun ymmärtääkseni.

-- Sinun ymmärtääksesi, tiuskasi kunnallisneuvos. Sinä et ymmärrä mitään. Et omaa hyvääsikään. Etkö käsitä, että jos tämä kauppakirja on laillinen, on maisterilla omistusoikeus Mökkiin, ja se on tykkänään meidän etujemme kanssa ristiriidassa. Mökki on hyvä palsta, ja siinä on koko joukko nousevaa metsää. Minä tarvitsen sen suunnitelmiani varten. Käsitätkö nyt, pöllöpää?

Manne oli käynyt kalpeaksi.

-- Tarkoitatteko, isä, että aiotte salata kauppakirjan oman etunne vuoksi? Sehän olisi väärin, hirveä vääryys maisteria kohtaan.

-- Nulkki, sinäkö rupeat minun tekojani arvostelemaan?

Manne katseli rohkeasti isäänsä silmiin.

-- Ainakin täytyy maisterin saada tietää, että kauppakirja on löytynyt. Todistakoon sitten sen laillisuuden.

Tulla hypähti pystyyn ja asettui uhkaavana pojan eteen.

-- Luulenpa, että olet pähkähullu, vintiö. Sinä et puhu sanaakaan tästä paperista kenellekään, kuten jo äsken sanoin. Kaarinalle saat sanoa, että paperi oli vain joutava töherrys. Mitä tuommoinen tyttöletukka ymmärtää kauppakirjoista ja sopimuksista. Minä revin koko paperin rikki ja sillä hyvä. Hän tarttui paperiin repäistäkseen sen kahtia. Nopealla tempaisulla tarttui Manne hänen käteensä.

-- Sitä ei isä tee, ei saa tehdä! hän huusi. Minä en salli, että isä tekee vääryyttä.

Kunnallisneuvos silmäili ällistyneenä poikaansa. Hän oli niin hämmästynyt hänen kuulumattomasta rohkeudestaan, että salli pojan jatkaa edelleen.

Ja Manne huusi itkunsekaisella äänellä:

-- Isän täytyy antaa kauppakirja maisterille. Mökki on hänen, jos isä rakentaa talon sille paikalle, en minä astu siihen jalkaani, lähden pois kotoa iäksi. Karkaan.

Kunnallisneuvos ojensi kätensä antaakseen korvapuustin niskoittelevalle pojalleen, mutta luotuaan katseen Mannen hehkuviin kasvoihin hän laski sen jälleen.

-- Hyvä, sanoi hän, jatka vain edelleen, uhkaa, moiti isääsi, joka otsansa hiessä puuhaa ja tekee työtä lastensa edestä eikä saa palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä.

Manne hiljensi ääntään. -- Isä, minä lupaan olla ahkera koulussa, lupaan suorittaa ehtoni, jos isä ei tee sitä. Minä luen vaikka prokuraattoriksi, -- tässä hän melkein ulvoi epätoivossaan -- jos isä vain ei tee vääryyttä.

Tulla katseli poikaansa miettiväisenä. Vähitellen hänen kasvonsa lauhtuivat. Olivatko pojan rukoukset kyenneet hellyttämään hänen mieltänsä vai huomasiko hän itsekin, että saattoi käydä vaaralliseksi nyt enää salata kauppakirjan olemassaoloa. Hän taittoi rutistuneen paperin kokoon ja lausui verkkaan pistäessään sen taskuunsa:

-- Sinä olet nenäkäs, uppiniskainen poika, mutta saatat olla oikeassa. On ehkä paras ottaa selkoa siitä, onko paperi laillinen. Minä en tietysti tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Jos kauppakirja ei ole väärennetty, kuten ensin epäilin, saa maisteri tietysti pitää Mökkinsä.

Mannen kesakkoisille kasvoille valahti ilon puna. Mutta hänen jäykkä kielensä ei saanut esille muuta kuin yksinkertaisen:

-- Se on hyvä.

-- Mene nyt matkaasi, minä kyllä itse selitän välini maisteri Saramaan kanssa.

Manne poistui huoneesta luoden aran epäilevän katseen isäänsä, kynnyksellä hän vielä pysähtyi kysyen:

-- Saanko sitten sanoa Kaarinalle, että asia on selvä?

-- Sinäpä olet takiainen. Sano mitä tahdot, tiuskasi kunnallisneuvos. Hiton helsinkiläismamselli, hänen syytänsä kaikki, mutisi hän itsekseen.

Kaarinan iloa, kun hän Mannen suusta kuuli asian päätöksen, on vaikea kuvailla. Mieluimmin hän olisi heti rientänyt kertomaan ystävilleen ilosanomaa, mutta koska jo oli myöhä, tyytyi hän vain mielessään kuvittelemaan vanhan historioitsijan ja hänen tyttärensä riemua heidän saadessaan tietää tapahtumasta.

Seuraavan päivän aamiaispöydässä kunnallisneuvos ilmoitti aikovansa käväistä maisteri Saramaan luona hauskoissa asioissa. Oli nimittäin löytynyt -- tässä hän sai kovan yskänkohtauksen -- paperi, jonka nojalla saattoi päättää maisterin todellakin olevan oikeassa väittäessään ostaneensa Mökin.

-- Mutta isää se uutinen ei näytä ilahuttavan, hän tuntuu olevan pahalla tuulella, kuiskasi Ralle vieressään istuvalle äidille niin kuuluvalla äänellä, että jokainen läsnäolijoista sen kuuli.

Isä ei ollut tietääkseen nenäkkään pojan huomautuksesta, mutta vaikeata ei ollut nähdä, että hän todella oli varsin pahalla tuulella.

Sitä onnellisemmilta näyttivät Mökin asukkaat, kun Kaarina illalla kohtasi heidät postitoimiston ulkopuolella.

-- Pieni Kreikka voitti sittenkin, huomautti maisteri hymyillen, ja Plotina lisäsi, vieden Kaarinan syrjään:

-- Kunnallisneuvos itse kävi meillä aamupuolella ja oli varsin kohtelias isälle. Selitti erehtyneensä ja pyysi anteeksi. Ajatteles, ellen minä Mannea varten olisi tallettanut niitä kirjekuoria, olisin heittänyt ne tuleen, ja kauppakirja olisi iäksi jäänyt löytymättä. Kuinka saatoin arvata, että isä hajamielisyydessään oli pistänyt sellaisen tärkeän paperin umpimähkään vanhaan kirjekuoreen. Isä on nyt niin onnellinen ja iloinen. Hän on käynyt kävelemässä Klion kanssa ja kärsivällisesti kestänyt oikullisen vuohemme syrjähypyt ja niskoittelut.

Uuden huvilan rakennuspuuha jäi toistaiseksi lepäämään. Kunnallisneuvoksetar puhui aina senjälkeen hyvin katkerasti Mökin asukkaista, ikäänkuin he olisivat anastaneet katon hänen päänsä päältä. Tulla itse ei sanallakaan kosketellut asiaa, sanoi vain lyhyesti ja päättävästi, että vanha rakennus sai kelvata toistaiseksi. Manne oli äidin ja sisarusten eikä vähemmin Kaarinan suureksi kummaksi ruvennut ahkerasti lukemaan.

Kaarina tapasi hänet usein kirjan ääressä unisen ja onnettoman näköisenä. Mutta hän taisteli rohkeasti laiskuuden jättiläistä vastaan ja koetti päntätä voimainsa takaa päähänsä laskuopin sääntöjä ja ruotsinkielen verbejä.

-- Olen luvannut suorittaa ehtoni, vastasi hän, kun tiedusteltiin syytä tähän harvinaiseen lukuintoon. Mutta tarkemmin hän ei selittänyt luonnotonta ahkeruuttaan.

Kaarinan työ kävi tämän takia paljon helpommaksi. Mutta sen sijaan alkoi koti-ikävä entistä suuremmalla voimalla häntä rasittaa. Hän ikävöi vanhempia, sisaruksia ja kotia kiihkeästi; usein hän iltaisin itki itsensä nukuksiin. Eikä hänen ikäväänsä suinkaan vaimentanut haikea kirje Katilta; tyttöpaha ikävöi hänkin syvästi vanhempia ja isoa siskoa.

Ja juuri silloin, kun hänen mielensä oli apeimmillaan, saapui hänen hyvältä ystävältään, Iris Kleweltä, kirje, joka pani hänen velvollisuudentuntonsa kovalle koetukselle. Iris, joka oli ollut ulkomailla koko talven, oli vasta äskettäin saanut tiedon Kaarinan olinpaikasta.

Paha Kaarina, kirjoitti hän. Näen kirjeestäsi, että olet ottanut uhkarohkean askelen. Aiotko todella lähteä tallustelemaan opettajan "okaita ja orjantappuroita kasvavalla tiellä" -- kuten Alina-täti määritteli opettajantointa? Olen epätoivoissani tähtesi. Minun täytyy siis, kun syksyllä tapaamme Helsingissä, niiata sinulle silmät kainosti maahan luotuina ja kysyä säveästi: "Kuinka täti jaksaa?" Minun täytyy kiltisti käydä rinnallasi, pyytää saada kantaa kirjojasi ja hirvittävän suurta sateenvarjoasi ja vain säädyllisesti hymyillä, silloin kun tekisi mieli nauraa kikattaa.

Kuinka luulet semmoisen onnistuvan Iris rukalta? Ei, Kaarina kulta, heitä rillit nurkkaan, luovu arvokkaasta opettajannaamastasi ja muutu jälleen vallattomaksi Kaisuksi. Jätä heidät kaikki, lihavat ja laihat, Mannet ja Siket ja tule tänne -- Metsäpirttiin. Voithan opettaa ruotsia Serelle ja Tanelille, jos välttämättömästi tahdot olla opettajana. Vakuutan sinulle, että Taneli tuottaa sinulle niin paljon päänvaivaa, että tiesi on täälläkin oleva "okainen ja orjantappurainen".

Et usko, miten ihanaa täällä on. Me asumme kahden ullakkokamarissa, samoilemme metsiä, soutelemme, käymme Tanelin kanssa kalassa ja punomme jännittäviä romaaneja itsestämme ja muista. Ja minä kerron huvittavia juttuja ulkomaanmatkastamme.

Tule, rakas Kaarina! Isäni lausuu sinut tervetulleeksi.

Oma Iriksesi.

Kokonaisen yön Kaarina valvoi tämän kirjeen johdosta, mutta aamulla hänen päätöksensä oli tehty. Hän ei voinut jättää työtään kesken.

IX.

Elokuun alkupäivinä kunnallisneuvoksetar ilmoitti aikovansa tällä kertaa viettää Iisan lähenevää syntymäpäivää tavallista juhlallisemmin.

-- Vietetään se nyt oikein komeasti. Ei kukaan saata tulla minua moittimaan siitä, etten ymmärtäisi asemaamme yhteiskunnassa ja osaisi käyttäytyä sen mukaan. Maaherra juhli tyttärensä nimipäiviä tanssiaisilla, me teemme samoin.

Näin puheli äiti, ja tyttäret, varsinkin Iisa, olivat suunniltaan ilosta. Kunnallisneuvos ei myöskään vastustanut tuumaa, hän tahtoi mielellään kääntää pitäjäläisten ajatukset pois Mökin jutusta, joka oli herättänyt ikävää huomiota.

Kaarinakin unohti ajaksi koti-ikävänsä juhlan valmistuksissa. Kun rouva Tulla kysyi, saattoiko hänestä olla mitään apua kutsujen järjestelyssä, vastasi hän iloisesti, että hän kotona aina auttoi äitiä, kun heillä oli kutsut.

-- No, teidän varoissanne ei kai suuria pitoja pidetty, huomautti kunnallisneuvoksetar kuivasti. -- Hän oli nähtävästi saanut sen käsityksen, että Kaarinan koti oli perin köyhä.

-- Yhdentekevää, mietti Kaarina ja hymyili muistellessaan niitä monia hauskoja iltoja kesä- ja joululomalla, jolloin oli tanssittu Lanterin isossa salissa. Isä oli pitänyt huolen tanssimusiikista ja äiti käynyt valvomassa, ettei kukaan vieraista tuntenut itseänsä syrjäytetyksi.

Suurella touhulla ryhdyttiin juhlavalmistuksiin. Iisa sai toimekseen maalata kutsukortit ja syventyi innolla työhön. Tämän johdosta syntyi pieni kina hänen ja Mannen välillä, jälkimmäinen väitti nimittäin, että kutsukortteihin maalatut ruusut olivat uusia perunoita. Mutta kun Sikke vakuutti, että hän oikein tunsi, miten ne tuoksuivat ruusuille, rauhoittui Iisa.

-- Mitäpä tuollaiset poikanulikat ymmärtävät taiteesta, lohdutti hän itseään.

Tanssiharjoituksia pidettiin entistä ahkerammin. Mannenkin täytyi olla mukana kaikista vastustelemisistaan huolimatta. Suurella vaivalla Kaarina sai hänet oppimaan valssinaskelet, mutta hänen täytyi luvata itse tanssia Mannen kanssa ratkaisevana iltana, jotta poika paremmin pysyisi tahdissa.

-- Mutta enempää kuin sen ainokaisen tanssin en tanssi, uhkaili Manne. Olen luvannut Villelle kymmenen penniä joka tytöstä, jota hän tanssittaa minun puolestani. Se olkoon minun veroni lystistä.

Ralle vietti suurimman osan päivästään keittiössä, missä Miettisen Amalia, pitäjän kokenut ja taitava leipoja, pyöritteli taikinaa rinkeleiksi, tortuiksi ja kaakuiksi. Arkihuoneessa istui kalpea, laiha ompelija valmistaen tulisella kiireellä pukuja kunnallisneuvoksettarelle ja tytöille. Ne ommeltiin kaikki kahisevasta, paksusta silkistä -- se oli rouva Tullan yllätys pitäjäläisille, kaikkien piti nähdä, että hän tunsi ja ymmärsi uuden arvonsa. Tyttöjen pukukangas oli kirkkaanpunainen, rouvan heleän viheriä. Kaarina pudisti päätään puvuille, väri oli liian räikeä ja kuosi ylen monimutkainen. Ompelijakin huomautti arasti, että tyttöjen puvuissa oli liiaksi koristuksia, mutta rouva Tulla vastasi siihen mahtavasti:

-- Nyt ei säästetä, kangas on siksi kallista, että pukujen täytyy näyttää joltakin. Ihmiset nähkööt, että meillä on varoja.

Suuri päivä koitti. Jo aikaisin aamulla kävi "kvartetti" laulamassa tyttöjen ikkunan alla. Sen oli haalinut kokoon kanttorin Freedu, jolla oli musikaaliset lahjansa suoraan perintönä isältään. Toiset laulajat olivat Pentti Saarinen, Ville, kauppa-apulainen ja nimismiehen kaksi poikaa. Freedu itse oli sepittänyt sanat. Ne kuuluivat seuraavasti:

Neito nuori, nouse jo, juhlapäiväs koittaa. Aamun armas aurinko öiset varjot voittaa.

Kirkas niinkuin aamu tää elos olkoon aina, ettei murra myrskysää, murhe mieltäs paina!

Laulu kaikui erittäin tunnelmallisena vielä uinailevan maalaiskirkonkylän aamuisessa hiljaisuudessa, ellemme ota lukuun sitä häiritsevää pikkuseikkaa, että Pentti, jonka hoidettavaksi oli uskottu ensimmäisen basson kunniakas tehtävä, eksyi tahdista ja päästi äänensä kuuluviin vain silloin tällöin jonkinlaisena vihaisena ärähdyksenä, joka enemmän muistutti kahlekoiran murinaa, kuin sulautui kyseessä olevaan musikaaliseen toimitukseen. Freedun mielestä laulu oli toistettava. Hän toivoi näet, että sanat painuisivat oikein tarkkaan Iisan muistiin. Pahaksi onneksi olivat laulajat saaneet valveille kaikki naapuriston kukot, jotka kuuluvalla äänellä yhtyivät konserttiin. Freedu pui raivoissaan nyrkkiään Tullan suurelle Leghorn-kukolle, joka pisti päänsä kanalan ikkunasta ja ilmeisellä mieltymyksellä kajahutti kukkokiekaansa.

Tytöt kykkivät paitasillaan ikkunaverhojen takana huoneessaan. Kaarina ja Sikke naureskellen kukkojen väliintulolle, jota Iisa puolestaan piti suoranaisena loukkauksena itseään kohtaan.

-- "Ettei murra myrskysää!" kuinka runollista, huokasi Sikke.

Viimeinen sävel oli kajahtanut ja häipynyt ilmaan. Pojat valmistautuivat lähtemään ja loivat vielä etsivän katseen tyttöjen ikkunaan. Samassa ilmestyi parvekkeelle, ikkunan alapuolelle valkoinen haamu, se kumarsi syvään pojille ja heitti pari lentosuukkosta onnesta punastuvalle Freedulle.

-- Se on tietysti Iisa, sanoi Pentti. Kaikki viisi poikaa kumarsivat mitä kohteliaimmin ja huusivat hattujaan heiluttaen.

-- Eläköön Isabella Tulla! Hurraa Iisalle!

Iisa oli ihmeekseen huomannut poikien kumartavan ja kiinnittävän katseensa parvekkeelle. Hän taivutti varovasti päätään katsoakseen, mitä se tiesi.

Hirveätä! Parvekkeella seisoi Manne yllään Siken pitkä, pitseillä reunustettu yöpaita ja päässään Iisan ruusuilla koristettu pyhähattu. Mitä julkeimmin kiemaillen hän heitteli lentosuukkoja pojille.

Unohtaen kaiken varovaisuuden kurotti Iisa papiljotteihin käärityn päänsä ja kirkaisi kimakasti:

-- Manne, sinä vihoviimeinen lurjus!

Nyt vasta pojat äkkäsivät erehdyksensä. He peräytyivät kiireesti tirskuen ja kylkiään pidellen. Freedu yksin oli äkäinen ja lupasi löylyttää Mannen ensi tilassa.

Unesta ei tämän jälkeen tullut enää mitään. Iisa itki harmista ja väitti Mannen saattaneen hänet naurunalaiseksi koko kirkonkylässä. Hänen mieliharminsa vaihtui kuitenkin pian iloksi, kun hän tyttöjen saattamana astui saliin ja näki syntymäpäiväpöytänsä. Sikke ja Kaarina olivat koristaneet pöydän tummilla orvokeilla ja ruusunlehdillä, pappilasta oli lähetetty uhkeita astereita ja kanttorista leukoijia. Isältään hän sai hohtokivisormuksen, äidiltä tanssikengät ja hansikkaat. Sikke oli ommellut käsityölaukun ja Kaarina ostanut kirkonkylän vaatimattomasta kirjakaupasta kirjan.

Manne oli tipotiessään, arvattavasti keppostaan piilossa.

-- Olkoon aloillaan, sanoi Iisa jalomielisesti, en minä viitsi hankkia hänelle nuhteita juhlapäivänäni.

Aamiaiselle poika kuitenkin ilmestyi, hän oli häpeissään ja ojensi Iisalle hirvittävän ruman kukkamaljakon.

-- Se on kaunein, mitä täällä kirkonkylässä saa. Maksoi kolme markkaa, selitti hän ylpeänä, kun Iisa armollisesti anteeksi antaen häntä kiitti. -- Sinä olet sentään aika poikaa, lisäsi hän matalalla äänellä, kun et kielinyt isälle ja äidille siitä aamullisesta.

-- Jos oikein toden teolla kadut tuhmaa kujettasi, niin osoita se teossa ja lähde Villen kanssa noutamaan kanttorista sitä heidän suurta fiikustaan. Äiti on pyytänyt sen saliamme varten.

-- Olkoon menneeksi, vastasi Manne tyytyväisenä, kun niin vähällä pääsi. Tuon vaikka koko kirkonkylän fiikukset ja palmut, jos niikseen tulee.

Päivällisen aikaan oli kaikki juhlavalmistukset loppuunsuoritettu. Koko päivän kestänyt hälinä ja kiire asettui, hiljaiset mainingit vain keittiön puolella kertoivat myrskystä, mikä oli pauhannut, ennenkuin kaikki oli sellaisessa järjestyksessä kuin talon emännän kunnia ja arvo vaati. Pihalle olivat Manne ja Ville yhteisin ponnistuksin saaneet pystytetyksi koivumajan, jonka suulla upeili katajista ja pihlajanlehdistä sidottu Iisan nimikirjoitus. Rouva Tulla, joka kaiken päivää oli kulkenut käsiliina pään ympäri kiedottuna, lähetti tytöt pukeutumaan ja tuli itse irroittamaan papiljotit heidän hiuksistaan. Kaarinaa miltei säälitti katsella juhlapukuista Sikkeä. Tekokiharat ja heleänpunainen, kankea silkkipuku eivät kaunistaneet hänen tervettä, vaatimatonta maalaisolentoansa, pikemmin päinvastoin. Paljon hauskemman näköinen hän oli yksinkertaisessa pumpulihameessaan arkioloissa. Näytti siltä kuin hieno puku olisi vaivannut häntä, hän vaikutti kömpelöltä ja teeskennellyltä. Iisan verevälle ulkomuodolle ei myöskään ollut edullinen puvun helakka väri, hän huomasi sen itse ja sai tyytymättömän ilmeen kasvoilleen.

Vasta senjälkeen, kun molemmat talon tyttäret olivat valmiit, ennätti Kaarina ruveta ajattelemaan omaa pukuaan. Hän oli vielä kahden vaiheilla, minkä puvun ottaisi, sinipilkkuisen musliinihameensa vai parhaimpansako. Mutta nähtyään Siken ja Iisan niin hienoina päätti hänkin pukeutua juhlapukuunsa. Se oli ohutta, valkoista pesusilkkiä, koristeltu ainoastaan silkkikirjailulla, kuosi oli mahdollisimman yksinkertainen, mutta kenties juuri siksi puku olikin kaunis ja aistikas. Kaarinalla oli ollut se vain kerran ennen yllään, serkkunsa häissä. Pukeutuessaan tähän ilmavaan, somaan hameeseen ei Kaarina voinut olla mielihyvällä vertaamatta sitä Siken ja Iisan mauttomiin pukuihin. Hän kietoi kaulaansa sievän kaulakoristeen, isän viimevuotisen joululahjan, ja luotuaan hyväksyvän katseen kuvaansa peilissä hän iloisesti hyräillen juoksi ullakonportaita alas.

Kasveilla koristetussa salissa ei vielä ollut muita vieraita kuin pikkupappilan väki, joka aina tuli puolta tuntia aikaisemmin kuin muut vieraat ja säännöllisesti joukolla, perheen vanhimmasta jäsenestä nuorimpaan, oli edustettu kaikissa kutsuissa. Talon tyttäret vastaanottivat vieraat niiaten, ja rouva Tulla loi voitonriemuisen katseen pastorskaan. Huomasiko hän, että Sikke ja Iisa olivat silkissä? Pikkupappilassa ei, Jumala paratkoon, ommeltu silkkipukuja, kotikutoinen, puolivillainen siellä kelpasi.

-- Kas vain, sanoi pastorin rouva, ihmettelevä sävy äänessään -- tytöt ovat oikein kuhisevassa silkissä. Ja meidän Hiljalla on vain kretonkihame.

-- Niin, mutta äiti, katsokaapa Kaarinaa, häntä vasta kannattaa ihailla. Hän on kuin prinsessa satujen maasta, niin kevyt ja ilmava, huudahti Hilja iskien ihastuneena kätensä yhteen.

-- Se puku ei ainakaan ole maalaisompelijan käsistä lähtenyt, sanoi Martta Saarinen, pastorin vanhin tytär. Pastorin rouva pudisti paheksuen päätään.

-- Se on liian kallis ja hieno puku noin nuorelle tytölle. Mutta kaunis se on.

Rouva Tullan silmiin oli tullut pistävä katse. Hänen tyttäriensä pukuja ei oltu lainkaan ihailtu -- nehän olivat vain maalaisompelijan tekemiä. Ja kumminkin hän oli tuhlannut niihin rahoja enemmän kuin kyllikseen. Hänen harmikseen yhtyi Sikkekin ihailemaan Kaarinaa.

-- Kaarina on aina hieno ja kaunis, sanoi hän sydämellisesti. Sikke itse oli mahdollisimman vähän turhamainen ja pukeutui hienosti vain äitinsä tahdosta.

Iisa loi pikaisen katseen isoon kuvastimeen, joka heijasti sen edessä seisovan ryhmän. Rypistynein silmäkulmin hän totesi Hiljan olevan oikeassa. Kaarinan koruton, mutta epäämättömän hieno puku sopi erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa ja vaaleaan hipiäänsä. Hänen luonnostaan kähärä tukkansa ei kaivannut papiljotteja tai käherrysrautaa, sievästi ja luonnollisesti se ympäröi kapeita, hiukan kalpeita kasvoja. Hänen rinnallaan he toiset joutuivat kokonaan varjoon. Miksi äiti olikaan pyntännyt heidät noin armottomasti? Kaarinan puvusta näki, että yksinkertaisin oli kaunein. Pahoilla mielin hän kääntyi pois kuvastimesta.

Rouva Tulla arvasi tyttärensä ajatukset, ja se kiihdytti hänen tyytymättömyyttään. Oli kerrassaan sopimatonta, että tuollainen tyttöletukka, joka oli miltei palkollisen asemassa heidän perheessään, koetti ylvästellä hänen tyttäriensä kustannuksella. Hänen tuli saada siitä tuntuva läksytys. Rouvan ennestään punaiset kasvot kävivät vielä punaisemmiksi. Hän kääntyi rikollisen puoleen ja sanoi terävällä äänellä:

-- Pastorska on oikeassa. Sinä olet asemaasi nähden aivan liian hienossa puvussa. Olen aikonut käyttää sinua apunani tarjoilussa, ja tuo puku on siihen tarkoitukseen sopimaton. Mene ylös muuttamaan yksinkertainen, siisti pumpulihame yllesi ja tule sitten tänne minua auttamaan. Fransiskan ja Isabellan tulee tänään saada huvitella, he ovat talon tyttäriä.

Jähmettynyt äänettömyys seurasi näitä kovia sanoja. Kaarina oli käynyt yhtä valkoiseksi kuin hänen onneton pukunsa, Sikke katseli säikähtyneenä äitiänsä, ja Iisa hieroi kenkänsä kärjellä lattiaa, Hiljan silmiin nousi kyyneleitä, ja Pentti takoi hänen selkänsä takana nyrkkiään. Pastorin rouva huudahti onnettomana:

-- Enhän minä pahalla sitä sanonut, antakaa tytön pitää kaunis pukunsa, hyvä kunnallisneuvoksetar.

Mutta Kaarina ei kuullut hyväntahtoisen rouvan valitteluja. Nopeasti hän oli käännähtänyt ja luomatta katsetta kehenkään läsnäolijoista hän pää pystyssä, säkenöivin silmin poistui salista.

-- Älkää olko millännekään, hyvä pastorska, lausui kunnallisneuvoksetar happamenimelällä äänellä, tyttö on ylpeä ja tarvitsee ojennusta. Häntä on nähtävästi hemmoteltu liiaksi kotona. -- Minne sinä menet, Fransiska?

Sikke jäi neuvotonna seisomaan kynnykselle. Hän oli aikonut rientää Kaarinan jälkeen lohduttamaan häntä. Hän hypisteli komean pukunsa hetaleita ja mutisi nöyrästi: -- Ei Kaarina tarkoittanut pahaa, äiti.

-- Iisa, sanoi Pentti matalalla äänellä, pyydä äitiäsi peruuttamaan sanansa. On synti ja häpeä, että Kaarinaa moititaan siksi, että hänellä on aistikas puku yllään.

-- Minulla ei ole tapana arvostella äidin käytöstä, vastasi Iisa ynseästi.

Ikävä mieliala, joka oli vallannut seuran, hävisi uusien vieraiden saapuessa. Hymyhuulin vastaanottivat kunnallisneuvos ja rouva pitäjän herrasväet, nimismiehen ja hänen perheensä, rovastin ja ruustinnan ja kanttorinväen, joka aina uskollisesti pysyi heidän vanavedessään.

-- Eiköhän maaherran väki tulekaan? kysyi kunnallisneuvos huolestuneena, kun kaikki muut vieraat jo olivat koolla? Ehkä he pitävät kutsuamme liian tungettelevana.

-- Ei suinkaan, vastasi hänen vaimonsa arvokkaasti, olemmehan me yhtä hyvät kuin joku toinenkin. Maaherratar telefonoi päinvastoin aamupuolella ja kysyi, saisivatko he tuoda mukanaan sukulaisensa, kaksi nuorta poikaa, jotka ovat käymässä heidän luonaan. Kas, siinäpä heidän vaununsa tulevatkin, hän hätäisesti huudahti katsottuaan ulos ikkunasta. Ja maaherratar itse on mukana. Kuinka herttaista! Ilosta hohtaen kunnallisneuvoksetar riensi vastaanottamaan hänelle niin rakkaita vieraita.

Vaunuista laskeutui maaherratar, kalpea, kivulloisen näköinen nainen, tyttäret, kaksi tummahipiäistä tyttöä, kaksoiset ja toistensa näköiset kuin marjat, sekä heidän sukulaisensa, veljekset Maunu ja Erkki Pohjola.

Rouva Tulla saattoi vieraansa kunniapaikalle sohvaan ja kuiskasi sitten Mannelle, joka kiusaantuneen näköisenä, tärkkikaulus kaulassa ja kiiltonahkakengät jalassa, seisoi oven suussa:

-- Mene nopeasti sanomaan Kaarinalle, että hän tulee auttamaan kahvintarjoilussa.