Part 6

Kaarina kieltäytyi ensin jyrkästi, mutta vähitellen hän tunsi silmäluomiensa käyvän ihmeellisen raskaiksi. Hän ehdotti, että hän ensin nukkuisi pari tuntia, sitten Manne herättäisi hänet ja nukkuisi hänkin vuoronsa.

Manne suostui tähän. Kaarina levitti sadevaippansa kanervaläjälle ja heittäysi pitkälleen. Manne istui haukotellen penkillä. Saunassa oli miltei pimeä, kun pieni luukkukin oli suljettu. Silloin tällöin hän oli kuulevinaan askelia ulkoa ja kohosi pystyyn valppaana käden puristuessa lujemmin seipään ympärille. Mutta mitään uhkaa ei vihollisen puolelta kuulunut, ja hiljakseen Mannen pää alkoi vaipua rintaa vasten. Hän nukkui vielä makeasti, kun ensimmäinen arka päivänsäde pyrki sisään seinässä olevasta raosta, ja Kaarina heräsi ihmetellen outoa makuupaikkaansa.

Edellisen päivän tapahtumat palasivat mieleen kuin uni. Tuntui mahdottomalta, että hän todellisuudessa oli elänyt moisen jännittävän seikkailun, ei vain lukenut sitä jostakin kirjasta. Tuossa rahilla hänen silmänsä erottivat puolihämärässä Iisan, joka yhä vielä nukkui sadevaippaansa kietoutuneena, ja lattialla veti Manne epämukavassa asennossa sikeitä unia. Kaarina nousi hiljaa ja hiipi varovasti ovelle koettaen avata sitä. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä, ja kolinaan, minkä hänen ponnistuksensa aiheuttivat, heräsi Manne. Vielä unen pöpperössä hän hypähti pystyyn ja hyökkäsi nyrkki ojossa luuloteltua vihollista vastaan.

-- Minähän se vain olen, älä lyö, huusi hätääntynyt Kaarina.

-- Mitä nyt! Joko he tulevat! kirkaisi Iisa kohoten penkiltä tukka pörröllään ja silmät pyöreinä kauhusta.

Kesti tuokion, ennenkuin tilanne selvisi, ja silloin kajahti vapauttava nauru mustuneessa kalasaunassa.

-- Minä aioin mennä vain rannalle peseytymään, selitti Kaarina.

Manne avasi oven, ja kaikki kolme astuivat ulos varovasti pälyen ympärilleen. Kaikki oli rauhallista, mutta eilinen kaunis sää oli kolkostunut. Taivas oli pilvessä, ja tuuli verraten navakasti. Kaarina juoksi rantaan. Hänen mielessään piili hiljainen toivo, että vene jonkin ihmeen kautta olisi paikoillaan. Ehkä Riepponen oli katunut ja tuonut veneen takaisin. Mutta ei -- valkama oli yhtä tyhjä tänään kuin eilen illallakin. Pettyneenä hän kääntyi Mannen puoleen.

-- Pitääkö meidän todellakin jäädä tänne?

-- Siltä näyttää, kuului Mannen lyhyt vastaus.

-- Ja kuinka kauaksi aikaa?

-- Sitä on mahdoton sanoa. Joka tapauksessa aion nyt lähteä ottamaan selkoa siitä, ovatko Riepposet vielä saarella. Mutta ensiksi minun täytyy saada jotakin suuhunpantavaa.

Eväät otettiin esille, ja Kaarina jakoi kullekin voileivän ja pari kylmää perunaa.

-- Ei tästä vatsa täyty, murahti Manne.

-- Jos meidän on elettävä täällä parikin päivää, täytyy meidän säästää, niinkuin itse eilen sanoit, virkkoi Kaarina pannen päättävästi leivän ja voin takaisin koriin.

-- Pitääkö meidän Kaarinan kanssa jäädä tänne kahden? Silloin tulen mieluummin sinun kanssasi, sanoi Iisa.

-- Siitä ei tule mitään. Et sinä jaksa kiertää rantoja, väsyt puolitiessä ja olet vain minulle vastuksena.

Iisa hyrähti itkuun. -- Minua niin peloittaa. Jos he tulevat tänne ja tappavat meidät. Jää, Manne kulta, meidän luoksemme.

-- Kas niin, semmoista se on, kun lähtee tyttöjen kanssa yhteen komppiin, kuului Mannen vähemmin kohtelias vastaus.

Ja hän lähti äkäisenä harppaamaan polkua pitkin.

-- En minä kauan viivy, huusi hän mennessään lohdutukseksi.

Kaarina koetti rauhoittaa Iisaa, ja haihduttaakseen hänen ikäväänsä hän alkoi kertoa koulujuttuja ja pikkutapahtumia toverielämästä. Iisa kuunteli ensin mielihalulla, hän ihaili kiihkeästi kaikkea pääkaupunkilaista ja uneksi usein ajasta, jolloin hänkin pääsisi Helsinkiin. Mutta vähitellen hänen mielenkiintonsa laimeni, hänen katseensa kävi yhä hajamielisemmäksi, ja viimein hän kysäisi:

-- Eikö sinun mielestäsi Manne ole viipynyt jo liian kauan?

Kaarina katseli pientä rannekelloaan.

-- Hän on ollut poissa kaksi tuntia. Kai hän pian palaa.

Hän ei enää jaksanut keksiä uutta puheenaihetta, ja molemmat tytöt vaipuivat miltei täydelliseen äänettömyyteen. Jonkin ajan kuluttua Kaarina huomasi, että Iisan silmistä tippui kyyneliä.

-- Älä huoli itkeä, hän lohdutti, kyllä me jollakin tavalla pääsemme tästä pulasta.

-- En minä sitä sure, mutta minua niin peloittaa Mannen puolesta. Mitä jos nuo katalat viinankeittäjät ovat hänet tappaneet!

Kaarina tunsi itsensä liikutetuksi. Oli niin outoa nähdä itsekkään Iisan huolehtivan jonkun toisen puolesta, vieläpä juuri Mannen, jonka kanssa hän oli alituisesti sotajalalla.

-- Jos Manne vain onnellisesti tulee takaisin, en enää koskaan kieli hänen kepposistaan äidille, jatkoi Iisa. Hän saa minun puolestani uittaa kastematojaan hajuvesipullossani ja sulloa sänkyni täyteen takiaisia.

Kun hän tähän tapaan oli hetken vaikeroinut, ehdotti Kaarina, että he kiipeisivät Kaikukalliolle katsomaan, näkyisikö Mannea. Mutta siihen ei Iisa millään ehdolla suostunut, ei hän myöskään sallinut Kaarinan lähteä. Hän ei missään nimessä suostunut jäämään yksin.

Viimein kun molemmat tytöt jo olivat miltei tylsät odotuksesta, palasi Manne märkänä ja väsyneenä.

-- He ovat lähteneet, hän ilmoitti, kävin urkkimassa heidän viinatehtaallaan asti, mutta pois olivat korjanneet kaikki keittovehkeensä. Ja visusti he olivat peittäneet jälkensä. Ovelia veikkoja nuo Riepposet.

-- Tapasitko yhtään ihmisasumusta? kysyivät tytöt yhteen suuhun.

-- En minä etsinytkään. Tiedänhän minä, ettei Eräsaarilla ketään asu.

-- Entä venettä?

Manne ravisti päätään kieltävästi.

-- Täytyy odottaa, kunnes joku sattumalta saapuu manterelta. Ehkäpä joku nuotanvetäjä, tässä on parin manteren isännän kalavedet.

Tytöt tuijottivat sanattomina eteensä. Tuntui kauhealta viettää toinen yö autiossa kalasaunassa. Ja nälkä alkoi käydä yhä vaativammaksi. Syötyään laihan päivällisen he sateesta huolimatta menivät ulos ja keräsivät Kaarinan ehdotuksesta joukon kasveja. Onneksi Kaarina oli pistänyt mukaan kasvion, joten he saivat tutkituksi useita kukkia. Niin kului iltapuoli verraten nopeasti, ilta joutui, ja he heittäytyivät tilapäisille vuoteilleen nälkäisinä ja alakuloisina kuunnellen, kuinka sade rapisi kalasaunan pärekattoa vastaan ja tuuli vaikeroi puissa.

-- Etkö osaa ulkoa jotakin raamatunlausetta, Kaarina? pyysi Iisan ääni nöyränä. Manne murahti tähän jotakin halveksivaa, mutta sulki kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti Kaarinan lukiessa ulkomuistista:

"Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas minun tukevat."

Heidän silmänsä sulkeutuivat, ja he vaipuivat vähitellen uneen nähden kirjavia kuvia uhkaavista vaaroista ja onnellisesta pelastuksesta.

Toinen yö Eräsaarilla oli loppuun kulunut. Aurinko oli hajoittanut pilvet, kastehelmet kimaltelivat maassa ja tuuli oli asettunut. Saarivangit heräsivät ja riensivät heti ensi työkseen rannalle tähystämään toivottua venettä. Iloisesti leikittelivät auringonsäteet sinisellä selällä, mutta venettä ei näkynyt lähellä, ei kaukana. -- Me kai kuolemme täällä nälkään, kuului Iisan masentunut ääni. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja hiljaiseksi. Mannea hänen muuttunut käytöksensä kirveli, hän olisi mieluummin kuullut tytön toruvan, oli vaikeata nähdä häntä noin kärsivänä ja murtuneena.

Mikä onneton päähänpisto olikaan saattanut heidät soutamaan Eräsaarille!

Aamiaista syödessä hän salaa pisti taskuunsa oman leipäosuutensa ajatellen: Tyttöjä varten, jos hätä tulee.

Ja hän tunsi olevansa äärettömän jalomielinen ja ylevä.

Ajan kuluksi he lähtivät mustikkaan ja löysivätkin mainion marikon. Tytöt poimivat ahkerasti, heille oli lohdutuksena työ, mutta Manne väsyi pian. Leipäviipale hänen taskussaan tuntui polttavan, teki mieli murtaa siitä pieni pala, sillä mustikat eivät olleet kyenneet sammuttamaan hiukaisevaa tunnetta sydänalassa. Hänen rohkeutensa oli arveluttavassa määrässä laskeutunut, mieli mustana hän samoili metsää suunnaten askelensa miltei umpimähkään saaren pohjoispäätä kohti.

Tytöt olivat sillä aikaa saaneet marja-astiansa täyteen.

-- Miten suuria kauniita marjoja, huudahti Iisa. Kunpa nyt vain pääsisi kotiin näyttämään niitä mummille, lisäsi hän huoaten.

-- Kyllä me vielä pääsemme, lohdutti Kaarina.

-- Sinä et sitä itsekään usko.

Kaarina ei vastannut. Totta oli, että hänenkin mielessään oli alkanut kyteä hiljainen epäilys siitä, voisivatko he elävinä suoriutua seikkailustaan. Mutta ei -- ei saanut heittäytyä toivottomaksi. Tietysti täytyi jonkun tulla heitä pelastamaan.

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti samassa miellyttävän kuvan: Saunarannassa oli vene, Vehmasmäen vanhukset ovat tulleet heitä noutamaan.

-- Riennetäänpä kalasaunalle, Iisa, joudutti hän. Minulla on aivan sellainen tunne, että meitä on tultu noutamaan.

Iisan kasvot kirkastuivat. Toisen luja usko tarttui häneenkin. Juoksujalkaa he alkoivat painautua saunarantaan päin. Mutta perille päästyään he pettyneinä seisahtuivat. Laaja, autio ulappa levisi heidän silmäinsä eteen, mutta ranta oli yhtä tyhjä kuin ennenkin.

Iisa heittäytyi mättäälle istumaan, peitti kasvot käsiinsä ja purskahti valtavaan itkuun.

-- Olisit voinut olla minulle turhia luulottelematta, kuului nyyhkytysten kesken.

Kaarina katseli häntä syyllisenä. Sitten hän kääntyi, pujahti sisään kalasaunaan ja puhkesi kyyneliin hänkin.

-- Heipä hei! Mikäs hätänä! kajahti Mannen ääni tuokion kuluttua.

Kaarina kohotti päätään. Mannen ääni kuului niin reippaalta.

-- Pyyhi pois kyynelesi, Iisa-muori, voit varata ne parempaan tarpeeseen. Missä Kaarina on?

Kaarina juoksi ulos. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi Mannella olevan hyviä uutisia. Poika oikein hehkui iloa ja tyytyväisyyttä.

-- Pillit pussiin nyt vain, tytöt, ja matkaan.

-- Oletko nähnyt veneen? kirkaisivat tytöt.

-- Olen, mutta se on toisella saarella ja meidän on riennettävä, ennenkuin se ennättää lähteä pois.

Muutamissa sekunneissa tytöt olivat säälineet tavarat kokoon. Säihkyvin silmin alettiin nousta Kaikukallion rinnettä ylöspäin, iloinen, mahtaileva Manne etupäässä.

-- Minä olin sittenkin oikeassa, Iisa, kehuskeli Kaarina. Tunsin vaistomaisesti, että apu oli läsnä, selitti hän voitonriemuisena Mannelle.

-- Kunpa ei vene vain kerkiäisi lähteä, tuskaili Iisa.

Toiset jouduttivat askeleitaan, Iisan otaksuma oli enemmän kuin kauhea. Vuorenharjalla he hengästyneinä pysähtyivät ja loivat sykkivin sydämin katseensa pohjoiseen. Noin puolen kilometrin päässä Eräsaarelta kohosi toinen pienempi saari ja sen rannassa -- oi onnea -- näkyi vene.

-- Se on siellä vielä, se on siellä vielä, huusivat tytöt ja alkoivat riemastuneina juosta vuorenrinnettä alas. Tiheän viidakon poikki pujoteltuaan he saapuivat sille kohdalle, josta oli lyhyin matka vastapäiselle rannalle. Mutta tässä he pysähtyivät. Niin -- vene oli kyllä siinä, mutta kuinka he saisivat sen omalle puolelleen. Siinäpä pulma.

-- Siirtykää nyt vähän tuonnemmaksi, kehoitti Manne ja alkoi vetää takkia yltään.

-- Et kai aio sitä uimalla noutaa, huusi Iisa.

-- Totta kai, en minä sitä lentämällä saa tälle puolen.

-- Mutta jos sinä hukut.

-- Roskaa, siirtykää syrjempään.

Kuului molskahdus ja Mannen vaaleatukkainen pää kohosi vedestä.

Tytöt seurasivat jännityksellä hänen retkeään. Mahtaako hän jaksaa uida tuon pitkän välimatkan? Mitä jos hänen voimansa uupuvat kesken? Jos hän hukkuu ihan heidän silmäinsä edessä! Ehdottomasti he sulkivat kätensä ristiin ja supisivat hiljaisen rukouksen.

Manne, kesakkoinen, raju, kaikkien nalkuttama Manne oli kohonnut sankariksi heidän silmissään.

-- Eläköön!

Kaarina se oli, jonka huulilta melkein hänen itsensä tietämättä oli päässyt raikuva riemuhuuto. Reipas uimari oli noussut toiselle rannalle.

Tytöt kavahtivat toistensa kaulaan, nauroivat ja itkivät yht'aikaa. He olivat pelastetut!

Muutaman minuutin kuluttua oli Manne tuonut veneen ja pukeuduttuaan hän huusi tytöt rantaan. Armollisesti, kuin ruhtinas vastaanottaa alamaistensa kunnianosoitukset, hän kuunteli tyttöjen ylenpalttisia kiitollisuuden purkauksia. Ja soutaessaan heitä saaria erottavan salmen poikki hän tyytyväisenä tunnusteli säästynyttä leivänpalaa taskussaan. Nyt kun nälkäkuolema ei enää uhannut, uskalsi hän nauttia siitä hyvällä omallatunnolla. Olipa onni, että hän oli jaksanut voittaa kiusauksen, vaikka oikeastaan se oli sattuma, joka oli tullut hänelle avuksi viime hetkellä. Sillä juuri silloin, kun hän Kaikukallion harjalle kiivettyään väsyneenä ja nälissään kaikista jalomielisistä päätöksistään huolimatta oli tarttunut leipään sammuttaakseen sillä kalvavaa nälkäänsä, oli hänen silmänsä huomannut veneen vastaisen saaren valkamassa.

Juuri ennenkuin laskettiin maihin, huudahti Iisa: -- Entä jos tämä vene onkin Riepposten! Jos he ovatkin tuolla saarella.

Manne keskeytti soutunsa ja katseli tyrmistyneenä Iisaan, tuokion kaikki kolme sanattomina punnitsivat mielessään moista kauheata mahdollisuutta. Sitten Manne parilla rivakalla aironvetäisyllä souti maihin ja hyppäsi rantaan.

-- Olkaa veneessä, minä otan selkoa siitä, mitä väkeä täällä on.

Vähän ajan kuluttua hän palasi ja ilmoitti lyhyesti: -- Kaikki hyvin. Tytöt huoahtivat helpotuksesta ja hypähtivät hietikolle. Rannalta vei kapea polku niitylle, jolla työskenteli mies ja vaimo. He olivat torpan väkeä manterelta ja olivat tulleet korjaamaan heinäänsä pieneltä saariniityltä. Suurella osanotolla he kuuntelivat kuvausta lasten seikkailusta, vaimo päivitteli Riepposten julkeutta, ja mies tokaisi tuon tuostakin pienen ihmettelevän: -- Jopas.

He suostuivat viemään nälkiintyneet lapset Vehmasmäelle ja jakoivat heille puolet eväistään. Pian kiiti vene kahden voimakkaan airoparin soutamana yli selän, ja kauas loittonivat Eräsaaret, jäivät näkymättömiin Kaikukallio ja Haukkavuori.

* * * * *

Mummi istui vesissä silmin penkillä ja katseli äänetönnä ukkoa, joka pöydänpäässä kallisti hiljakseen piimähaarukkaa ja haukkasi voileipää.

-- Mitäpäs siinä muuta sitten, kun lähteä kirkolle vain surusanomaa viemään, huokasi hän.

-- Niinpä niin, sinne sitä on mentävä, kun ei vieläkään kuulu marjamiehiä, vaikka jo kolmas vuorokausi on kulumassa.

-- Katsoitteko tarkkaan kaikki rannat?

-- Katsottiin mitä ymmärrettiin. Meitä oli kolme venekuntaa miehiä, mutta ei näkynyt missään venettä eikä lapsia.

Mummi huojutti raskaasti vanhaa ruumistaan. -- Kaipa ne sitten ovat järven pohjassa.

Ukko Tulla laski piimätuopin kovasti pöytään, pyyhki suunsa ja nousi.

-- Hae pyhätakkini aitasta, minä lähden nyt.

Eukko nousi ja astui hitain askelin pihan yli aittaan.

-- Auta, hyvä Jumala, jupisi hän itsekseen, kolme kukoistavaa lasta, ja kaikki poissa.

Pihalla astui Sikke itkettyneenä, silmät turvoksissa häntä vastaan.

-- Minä lähden ukin kanssa kotiin. Voi, voi, mitä nyt isä ja äiti sanovat?

Pukeuduttuaan pyhävaatteisiinsa ukko Tulla lähti hiljaa astuskelemaan rannalle. Vanhus oli tykkänään muuttunut, hänen luontainen leikillisyytensä oli kadonnut, puhe oli yksikantaista ja äreätä. Mummo ja Sikke kulkivat matalalla äänellä keskustellen hänen jäljessään.

Käteltyään mummia hyvästiksi Sikke istuutui perään ja ukki kävi kokkatuhdolle. Äänetön, surullinen souturetki alkoi. -- En minä uskonut eläessäni näin raskaalle matkalle lähteväni, virkkoi ukko puoliääneen. Siken silmistä vuotivat kyynelet viljanaan.

Niemen nenässä, juuri siinä, missä vene salmen kautta kääntyy etelään päin, vilahtivat airot päivänpaisteessa ja toinen vene tuli näkyviin niemen takaa.

Ukko pysäytti soutunsa.

-- Mitäs väkeä siinä tulee, kun semmoinen äänen sorina käy järvellä?

Vetten yli kuului iloinen laulun loilotus. Nyt erottautuivat sanatkin:

Honkain keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa --

-- Voi sun taavetti! pääsi ukolta. Eikös vain ne juupelit siinä tulekin! Ja laulaa loilottavat, että rannat raikuu.

Sikke nauroi ääneen mielihyvästä.

Hoi laari laari laa,

kuului Mannen ääni. Jo nyt näkyi koko venekunta selvästi, Manne istui perässä, ja tytöt heiluttivat nenäliinaa. Hekin olivat huomanneet toisen veneen.

-- Hei hohoi, kiepsauttakaa takaisin kotiin vain! huusi Manne täyttä kurkkua, nyt tullaan maistamaan mummin piimärieskaa.

Poissa -- tuulen teitä oli nyt mielen masennus ja alakuloisuus. Ja koko sen päivän riitti juttua ja ihmettelyä. Vähän väliä ukko Tulla ravisti päätään hokien:

-- Vai uskalsivat ruojat, julkesivat Riepposet, veneen veivät, vastatervatun veneeni.

Illalla, kun tytöt taas lepäsivät mukavissa vuoteissaan vilpoisessa aitassa, kuuli Kaarina Iisan puhuvan matalalla äänellä Sikelle:

-- Sikke sinä, Manne ei ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minä luulen, että tällä seikkailulla on ollut oma tarkoituksensa. En aio enää riidellä Mannen kanssa.

-- Olisipa se hauska, jos te kaksi eläisitte sovussa keskenänne.

Siken ääni ilmaisi, kuinka mieluinen Iisan tunnustus hänelle oli. Hänen rauhaa rakastava mielensä oli aina kärsinyt sisarusten riidoista. --

VIII.

Seikkailu Eräsaarella joudutti lasten kotiinlähtöä. Iisa eli alinomaisessa pelossa, että Riepposet vielä jollakin tavalla koettaisivat heitä vahingoittaa. Vasta kun levisi tieto, että veljekset olivat poistuneet paikkakunnalta, hän rauhoittui. Mutta hän ikävöi takaisin kirkonkylään, ja Siken ja Mannen vastaväitteistä huolimatta hän sai tahtonsa perille.

Kotona ja kylässä herätti seikkailurikas marjaretki tietenkin suurta huomiota. Manne ei mielellään kertonut tapahtumasta; Kaarina huomasi, että hän vältti tätä keskustelunaihetta, ikäänkuin olisi pelkkä Riepposten nimikin jo häntä vaivannut. Hän oli myöskin kieltänyt Kaarinaa kertomasta, että Hiski Riepponen oli koettanut häntä ampua.

-- Ehkä hän ei tarkoittanut minuun osata, sanoi hän, enkä minä tahdo häntä linnaan, onhan siinä kyllin, että isä on vienyt hänen talonsa, lisäsi hän katkerasti.

Pari päivää sen jälkeen, kun nuoret olivat kotiutuneet Vehmassaarelta, sanoi kunnallisneuvos ruokapöydässä:

-- Ensi kesänä päästään uuteen taloomme asumaan.

-- Sepä hauskaa! sanoi rouva Tulla, joko pian ruvetaan rakentamaan?

-- Heti kun maisteri on muuttanut. Minä toimitin hänelle häätökäskyn tänä aamuna.

-- Voi sentään! huudahti Sikke, pitääkö Plotinan lähteä pois kodistaan? Minne he sitten muuttavat?

-- Sitä en tiedä, mutta Mökki on minun maallani ja tiellä rakennuspuuhilleni.

-- Eikö maisteri Saramaa ole ostanut sitä palstaa? uskalsi Kaarina kysyä.

Tulla loi häneen tuikean katseen.

-- Hän kyllä väittää niin tehneensä, mutta kauppakirjaa ei ole olemassa, hän on vain vuokralainen, kaikki muu on turhaa puhetta. Suntion perillinen ei tiedä kaupasta mitään. Ukko on hajamielinen ja luulee ostaneensa siinä, missä on vain vuokrannut. Missään tapauksessa kauppa ei ole laillinen, kun ei ole kauppakirjaa eikä koko hommaa ole laillistettu oikeudessa.

Kaarina tunsi syvää sääliä ystäviänsä kohtaan, hän odotti vain sopivaa hetkeä päästäkseen pujahtamaan Mökkiin. Varmaankin istuivat molemmat, isä ja tytär, surun vallassa.

Illalla hänelle tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Iisa ja rouva Tulla olivat ompelijan käsissä, ja Sikke lähti hakemaan käsityömalleja kanttorin Almalta. Hän pyysi Kaarinaa seurakseen, ja Kaarina ehdotti, että hän pistäytyisi Mökissä sillä aikaa, kun Sikke viipyi kanttorissa.

Plotina istui keittiössä kädet helmassa, kun Kaarina astui sisään. Hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.

-- Tiedätkö sinä jo? kysyi hän matalalla äänellä.

-- Tiedän, vastasi Kaarina. Mitä nyt aiotte?

-- En käsitä. Täti Saarinen on ystävällisesti tarjonnut meille väliaikaisen asunnon piharakennuksessa, mankelihuoneen vieressä. Mutta isää on niin vaikea saada ymmärtämään, että hänen täytyy muuttaa. Hän väittää vain, ettei hän lähde pois omasta talostaan eikä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin poismuuton suhteen.

-- Milloin teidän on muutettava?

-- Viikon kuluessa. -- Oi, Kaarina, minä kävin eilen isän tietämättä kunnallisneuvoksen puheilla. Arvelin hänen heltyvän, kun oikein selittäisin asemamme. Isän sydän murtuu, jos hänet karkoitetaan tästä rakkaasta mökistä. Minä pelkäsin kovin, tiedäthän, kuinka ujo olen, mutta rohkaisin mieleni isän tähden. Se oli turha retki. Kunnallisneuvos oli niin kova, niin taipumaton. Hän on paha mies.

Plotinan tavallisesti niin levolliset kasvot ilmaisivat kiihtymystä, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Kaarina katseli häntä säälien. Hän saattoi kuvitella, kuinka tyttö raukka puettuna suuriruutuiseen pumpulihameeseensa arasti hiipi puotiin, pyrki puotipoikia ujostellen kunnallisneuvoksen puheille ja sydän kurkussa, nenäliinaansa pyörittäen, puhui rikkaalle miehelle hätäänsä siinä toivossa, että hänen sydämensä heltyisi. Ja kuinka poloinen sitten masentuneena kieltävän vastauksen saatuaan hitaasti palasi kotiin, missä vanha isä itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä omasta talostaan.

Hän huudahti kiivaasti: -- Olet oikeassa, Plotina, kunnallisneuvos on ilkeä mies.

-- Hyss, kuiskasi Plotina nopeasti, kuulen isän askelet, puhukaamme jostakin muusta.

Maisteri astui sisään näennäisesti reippaana, hymy huulillaan. Isä ja tytär koettivat pettää toisiaan. Kaarinan silmiä sumensi. Eihän rakas Jumala saattanut jättää noita avuttomia, sydämenhyviä ihmisiä tunnottoman pohatan armoille.

-- Tyttöseni, keitähän nuorelle ystävällemme kahvia, sanoi maisteri. Siitähän on pitkä aika, kun hän viimeksi oli meillä.

Plotina näytti hätääntyneeltä eikä noussut kuten tavallisesti heti noudattamaan isänsä käskyä. Kaarina epäili, että hänen pieni kahvitoosansa oli tyhjä. Hän kielsi hartaasti Plotinaa vaivaantumasta, koska hänen heti taas oli lähdettävä. Vilkkaalla tavallaan hän sitten alkoi kertoa Eräsaaren retkestä ja viinanpolttajista. Maisteri kuunteli huvitettuna, Plotinakin unohti hetkeksi huolensa.

Kaarinan hyvästellessä pisti Plotina läjän vanhoja kirjekuoria hänen käteensä.

-- Olen ottanut talteen muutamia ulkomaisia postimerkkejä, hän sanoi, sinähän kerroit Mannen keräänvän postimerkkejä.

-- Voi, Plotina, oletko tallettanut postimerkkejä kauppaneuvos Tullan pojalle! huudahti Kaarina.

-- Olen, vastasi Plotina rauhallisesti, eihän hän ole syypää siihen, mitä hänen isänsä tekee.

-- Sinä hyvä sielu, virkkoi Kaarina syleillen ystäväänsä. Manne tulee tästä kovin iloiseksi. Hän on hyvin innostunut postimerkkien kokoilija.

Raskain mielin Kaarina heitti hyvästi Mökin asukkaille, ja hänen tietämättään oli äänessä jonkin verran katkeruutta, kun hän ojensi kirjekuoret Mannelle lausuen -- Plotina lähettää sinulle nämä. Hän on kuullut, että keräät postimerkkejä.

-- Plotinako? Äläs! huudahti Manne.

Punastuiko hän vai kuvitteliko Kaarina vain. Manne ja Kaarina olivat kahden arkihuoneessa. Manne nouti vettä ja alkoi irroittaa postimerkkejä kuorista. Viimeistä irroittaessaan hänestä tuntui, että kuori oli tavallista paksumpi. Hän pisti kätensä sen sisään ja veti esiin kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Luotuaan siihen silmäyksen hän huudahti hämmästyksestä.

-- Mutta tässähän se on! Tule katsomaan, Kaarina.

-- Mikä!

-- Kauppakirja!

Kaarina heitti kädestään kynän, jolla hän oli korjannut vihkoja, semmoisella voimalla, että punainen muste pirskahti paperille. Hän juoksi Mannen luo ja alkoi ahmimalla lukea pojan kädessä olevaa paperia: Kauppakirja Suntio Ananias Vanhasen ja Maisteri Kristoffer Saramaan välillä. -- Tyttö vaipui tuolille, kätki kasvot esiliinaan, itki ja nauroi yht'aikaa.

-- Arvasinhan sen, arvasin, ettei hyvä Jumala heitä hylkää, hoki hän ilosta suunniltaan.

Manne katseli häntä miettiväisenä.

-- Sinä naurat, sinä Kaarina, mutta mitähän isä sanoo? Hänen suunnitelmansa menevät nyt myttyyn. Joka tapauksessa pitää hänen saada tämä tietää.

Hän otti paperin Kaarinan kädestä ja nousi lähteäkseen. --

-- Menetkö näyttämään sitä isällesi?

-- Menen.

Kunnallisneuvos istui huoneessaan tilikirjan ääressä. Kun Manne astui sisään, käännähti hän äreästi.

-- Minulla on kiireellistä työtä nyt, älä tule häiritsemään.

-- Minulla on vähän puhuttavaa isälle, sanoi Manne. Hän huomasi, ettei hänen ollut niinkään helppoa tuoda esiin sanottavaansa.

-- Entä mitä? Puhu suusi puhtaaksi äläkä siekaile, sanoi kunnallisneuvos kärsimättömänä.

Manne ojensi kauppakirjan isälle. -- Minä löysin tämän.