Part 5

Neljä päivää oli kulunut suloisessa joutilaisuudessa. Kaarina ja Iisa loikoilivat pihanurmella saunakukkien ja vuohensilmien keskellä, Sikke pesi mummon maitohulikoita, ja Manne puuhaili kastematojen kanssa.

-- Kuulkaapas, sanoi Kaarina kohottautuen rennosta asennostaan, nyt nämä laiskanpäivät saavat loppua. Huomenaamulla alkaa työ. Eikö niin?

-- Minulla ainakin on askareita yllin kyllin, vastasi Sikke päättävästi, en ennätä aikaani tuhlata turhanpäiväisiin lirkutuksiin. Lupasin huomenaamulla lähteä mummin kanssa lehdeksiä tekemään kaskimaalle.

-- Entä milloin luemme sitä uutta ruotsalaista kirjaa, jonka toin teitä varten?

-- Lukekaa Iisan kanssa kahden. Minua ei nyt luvut huvita.

-- Toivotonta, naurahti Kaarina Iisaan kääntyen.

-- Semmoinen Sikke on aina Vehmasmäellä. Kotona hän on kiltti ja taipuvainen, mutta täällä hän ei tiedä muusta kuin lehmistä ja porsaista. Arvaapas, mitä hän vastasi minulle tänään, kun kysyin, minkä soittokoneen ääni hänestä on kaunein. "Separaattorin", hän vastasi. Onkos mokomaa proosapyttyä nähty?

-- Niinpä se vain minusta onkin, vastasi Sikke levollisesti. Kun ensimmäisenä aamuna heräsin separaattorin surinaan, jota en taas ollut sitten viime kesän kuullut, tuntui minusta, ettei mikään musiikki maailmassa ollut ihanampaa.

Kaarina hymyili surunvoittoisesti. Siken peittelemätön luonnollisuus johti mieleen Pappilan Maijun lehmineen, vasikkoineen. Ah niin -- siellä Hämeessä Maiju ja Elsa nyt kyttäsivät viinimarjapensaiden varjossa tai samoilivat tuttuja paikkoja, suurten kuusimetsien siimeksessä. Ja Lanterissa eleli vieras isäntä nauttien isän huolella ja taidolla hoidetun hyötymansikkamaan hedelmistä. Mitä tehnevät, miten viihtynevät Kati ja Heidi ja Pulle?

Ja jossakin kaukana Etelän ruusutarhoissa ikävöivät isä ja äiti, lapsiansa ikävöivät ja huolehtivat. -- Ah, elämä on sentään raskasta! (Viimeinen ajatus oli Kaarinasta niin kaunis ja runollinen, että hän päätti kirjoittaa sen päiväkirjaansa.)

Manne oli saanut kastematonsa hyvään kuntoon ja astui tyttöjen luo.

-- Kuulkaas, eiköhän lähdetä mustikkaan?

-- En minä viitsi, vastasi Iisa haukotellen. Mutta Kaarina heräsi synkistä mietteistään ja huudahti vilkkaasti:

-- Lähdetään vain, se olisi hirveän hauskaa.

-- Minulla on loistavat meiningit, kehuskeli Manne. Lähdetään oikein veneellä jonnekin saareen ja koko päiväksi. Pulskat eväät mukaan.

Kaarina hypähti pystyyn. -- Mainiota! Mutta kuules, Manne, minä tulen mukaan vain sillä ehdolla, että sinä tänään kirjoitat pari sivua ruotsia.

-- Hyi, ettäs kehtaat! Silläkö lailla sinä minut palkitset? Ellen minä olisi ruvennut vaatimaan sinua mukaan, istuisit tällä haavaa ikkunassa paistamassa särkiä apteekin Pentin tai jonkun muun rohtoherran kanssa.

-- Sinä olet todella suurenmoisen jalomielinen, myönnetään, mutta tiedäthän, että sinun on syksyllä suoritettava ehtosi, ja siksi sinun täytyy lukea.

-- Minä annan palttua koululle, huusi Manne ja juoksi tiehensä sitä menoa. Iltapuolella hän kuitenkin hätäpikaa töhri ruotsinvihkoonsa pari sivua ja heitti vihon Kaarinan syliin.

Kaarina oli mielissään. Hänellä oli siis kuitenkin jonkinlainen vaikutusvalta rajuun Manneen. Mutta tarkastaessaan kirjoitusta hän ravisti päätään. Poika oli auttamattoman huolimaton. Kaksitoista virhettä samalla sivulla. Kauheata!

Marjamatka alkoi erinomaisilla enteillä. Ilma oli ihana, järvi tyyni ja taivas pilvetön. Sikke varasi eväskoriin talon paraita herkkuja, itse hän jäi kotiin auttamaan mummoa vuonien keritsemisessä.

-- Minne te oikein lähdette? kysyi mummo saattaessaan marjamiehiä rantaan.

-- Viitasaareen kai, vastasi Manne toisten puolesta, siellähän niitä mustikoita ennen oli. Ja nyt sitä lähdettiin. Istu sinä, Kaarina, perään, Iisa ja minä soudamme.

-- En minä voi soutaa, intti Iisa. Käteni ovat paljosta pitsinvirkkauksesta hellät, soutakoon Kaarina. Hän istui perään, mutta laski tuokion kuluttua melan käsistään suojatakseen itseään päivän polttavilta säteiltä.

Mannea suututti, hän lupasi tervata Iisan hienon hipiän heti maihin tultua.

Kun vene alkoi lähetä Viitasaarta, pysähytti Manne äkkiä soutunsa ja sanoi:

-- Kuulkaa, minä tiedänkin paljon paremman mustikkapaikan kuin tämä Viitasaari. Marttilan Hilma kehui, että Eräsaarilla on vähän tuhottomasti mustikoita tänä vuonna.

-- Onko sinne vielä pitkäkin matka? kysyi Kaarina.

-- On muutama kilometri vielä. Mutta se on mahtava paikka. Pääsaarella on korkea vuori, Haukkavuori, ja metsätkin ovat niin jylhät, ettei näillä mailla ole vertaista. Tuossa se jo näkyykin. -- Manne osoitti kädellään korkeata taivaanrannalla kohoavaa vuorta.

-- En minä viitsisi niin pitkälle lähteä, esteli Iisa, mutta Kaarina huudahti:

-- Soudetaan vain sinne. Nimikin kuulostaa niin romanttiselta. Kyllä me Mannen kanssa jaksamme soutaa.

-- Älä sillä lailla kisko, neuvoi Manne, sellainen kiivas soutu vain väsyttää. Turhanpäiväistä tyttöjen intoilemista! Mies vetää tyynesti ja rauhallisesti. Kas näin.

Voimakkain, tasaisin ottein Manne liikutteli airojaan. Kaarina koetti seurata hänen esimerkkiään. Hän huomasi Mannen olevan oikeassa. Käsivarsia väsytti jo liian kiivaasta vetämisestä, ja käsissä oli rakkoja. Huh, olipa matkaa vähän liiaksikin!

Mutta kun vene vihdoin liukui rantahiekalle, ei Kaarina katunut vaivojaan. Manne oli valinnut satamaksi lahdenpoukaman, jota molemmin puolin rajoittivat korkeat, äkkijyrkät kalliot. Muutaman kymmenkunnan askelen päässä rannasta oli pieni kalasauna ja sen takana vihanta koivujen ja haapojen ympäröimä nurmi.

-- Mikä ihana paikka! huusivat tytöt yhteen ääneen.

-- Eikös olekin, kehui Manne tyytyväisenä. Minä pistäysin täällä pikimmältään viime kesänä ukin rengin, Esan kanssa. Tuo vuori tuossa, hän viittasi oikealle, on Kaikukallio ja tuo korkeampi, vastapäinen, on Haukkavuori.

-- Mutta missä täällä mustikoita kasvaa? kysyi Iisa. Ei kai noilla paljailla kallioilla?

-- Ei niillä, mutta jos kuljemme Haukkavuoren vasenta rinnettä, tulemme notkelmaan, ja siinä pitäisi Hilman sanojen mukaan kasvaa julmasti marjoja.

-- Huh, sanoi Iisa, en minä ainakaan viitsi mennä sinne vaatteitani repimään. Menkää te Kaarinan kanssa, minä jään tänne ruokaa laittamaan.

-- Ja romaania lukemaan, mutisi Manne. Hän oli nähnyt Iisan pistävän eväskoriin kotoaan ottamansa kirjan. Hei, Kaarina, lähdetään me sitten. Vai pelkäätkö sinä hienoja vaatteitasi ja korkeakantaisia kenkiäsi?

-- En toki, olenhan tullutkin vartavasten mustikkaan. Joudutaanpas nyt, minä oikein palan halusta päästä kapuamaan tuonne vuorenharjalle. Sieltä mahtaa olla ihana näköala.

Manne ja Kaarina ottivat tuohisensa ja lähtivät kiipeämään vuorta ylös.

-- Muista laittaa päivällinen valmiiksi ajoissa, varoitti Manne mennessään Iisaa.

-- Totta kai. Tuokaa te vain marjoja, kyllä minä ruuasta huolen pidän.

Hän kokosi risuja ja alkoi tehdä tulta. Mutta muutamia kertoja turhaan yritettyään hän kyllästyi koko hommaan ja päätti ensin huuhtoa perunat. Sen tehtyään hän heitti ne pataan, nosti padan kahden kiven väliin ja puhalsi tulta, joka itsepintaisesti kieltäytyi tottelemasta hänen ponnistuksiaan.

-- Kai se vähitellen syttyy itsestään, hän tuumi ja heitti koko puuhan sikseen, otti kirjansa ja rupesi etsimään itselleen sopivaa makuupaikkaa. Koska hän käärmeitä peläten ei uskaltanut jäädä ulos, levitti hän vaippansa kalasaunan penkille ja heittäytyi pienen ikkunaluukun alle pitkälleen. Sivu sivulta hän ahmi jännittävää kertomusta, kunnes viimein huoneessa vallitseva puolihämärä alkoi häntä nukuttaa ja hän uupui uneen.

Sillä aikaa Kaarina ja Manne kapusivat kuin vuorivuohet ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Ylhäällä heidän päänsä päällä vihelsivät haukat kimakoita varoitushuutojaan raivostuneina siitä, että rohkeat ihmislapset uskalsivat lähestyä heidän pesäpaikkojaan. Siellä täällä näkyi kivillä revittyjä sulkia ja höyheniä, lintujen ja muiden pikkueläinten luita jäännöksinä petolintujen verisistä aterioista. Joskus oli vuori niin jyrkkä, että vain polvillaan ja tarrautumalla kiinni johonkin käyrään mäntypahaiseen saattoi päästä ylös. Manne kiipesi ketterästi jyrkintäkin seinää, mutta Kaarinalta kävi nousu vaikeammasti, hänen hameensa olivat vastuksena ja sitäpaitsi hän oli tottumattomampi kuin Manne kiipeilyurheiluun. Kerran hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Pensas, johon hän tarttui kiinni, petti, ja hän tunsi hiljaa luisuvansa alaspäin. Hän koetti tarttua kiinni viereiseen sammalmättääseen, mutta silloin komensi Manne käheällä, käskevällä äänellä:

-- Älä luota siihen, se irtaantuu.

-- Tämä pensas pettää, huusi Kaarina hätääntyneenä. Kivet hänen jalkainsa alla alkoivat vyöryä.

-- Tartu minuun heti, kuului sama käskevä ääni, ja Manne ojensi paljaan, ruskettuneen säärensä häntä kohti.

-- Jaksatko sinä?

-- Tottele.

Kaarina empi hetken, mutta luotuaan silmänsä alaspäin, missä ammottava syvyys väijyi valmiina nielaisemaan hänet, jos hän olisi lähtenyt vyörymään alaspäin, hän puri hampaansa yhteen ja tarttui Mannea jalkaan. Tämä alkoi laahautua varovasti ylöspäin pidellen kiinni vanhan, sitkeän petäjän juuresta.

-- Kas niin, sanoi Manne, autettuaan Kaarinan viereensä pienelle penkerelle, tyttö on sentään aina tyttö, ja poika on poika, vaikka pojalla olisikin ehdot laskennossa ja tyttö olisi viisas kuin professori.

Kaarinan kaikki jäsenet vapisivat vielä säikähdyksestä ja hermojännityksestä. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi nauraa Mannen voitonriemuiselle ryhdille. Poika katseli häntä huvittuneena ja samalla hiukan kummastellen.

-- Hohoh, sinä vain naurat, minä ajattelin sinun pillahtavan itkuun tai ainakin pyörtyvän. Pahoittelin tässä juuri, etten tullut ottaneeksi Iisan hajuvesipulloa matkaan.

-- Mistäpä sinä arvaat, kuinka lähellä itku oikeastaan on, ajatteli Kaarina, mutta ääneen hän virkkoi: -- Se aika on ollut ja mennyt, jolloin tytöt pyörtyivät ja itkivät. Me yhteiskoulun tytöt olemme reipasta väkeä, emme me turhanpäiten vetistele. Mutta jatketaanpa nyt matkaa, muutoin emme saa mustikoita.

Kohtalo oli kuitenkin nähtävästi päättänyt, että heidän mustikkaretkensä sillä haavaa jäisi ilman marjoja, sillä kun he päästyään vuoren harjalle ja vähän aikaa ihailtuaan komeata näköalaa painautuivat samoilemaan vuoren vastakkaista loivaa rinnettä alas, huomasivat he maassa kahden jykevän kiven kolossa suuren padan. Padassa oli torvi, joka johti vieressä olevaan saaviin.

Manne vihelsi pitkään.

-- Heipä hei! siinä on viinankeittovehkeet täydessä komeudessaan. Tehdäänpäs veijarille pienet kepposet.

Hän potkaisi saavin kumoon ja kirkas neste valui maahan. Karkea kirous kuului samassa aivan heidän vierestään, ja pörröinen pojan pää kohosi korkean kiven takaa, jossa sen omistaja oli piileskellyt. Raivostuneena poika pui nyrkkiään ja huusi täyttä kurkkua:

-- Rosvot! Koirat! Sudet! Isä, i-isää, tule tänne!

Manne ja Kaarina seisoivat hetkisen jähmettyneinä. Mutta sitten Kaarina kiskaisi Mannea hihasta ja kuiskasi hätäisesti: -- Juostaan pakoon. Hän voi tehdä meille pahaa.

Manne työnsi Kaarinan käden halveksivasti syrjään ja asettui katselemaan poikaa kädet puuskassa.

-- Vai niin, hän puhui mahtavasti kuin olisi hän ollut vähintään itse pitäjän leveäselkäinen nimismies. Vai viinankeitossa täällä ollaan! Tiedätkös, lurjus, mikä siitä seuraa? Hyvät sakot tai vettä ja leipää.

Poika raivostui yhä enemmän ja syytämällä syyti suustaan parjaustulvan, jossa kaikki kielemme haukkumasanat karkeimpaan kiroukseen asti olivat edustetut. Mannekin suuttui vuorostaan. -- Maltas, sinä suurisuinen vekara. Kyllä minä sinut tunnen. Etköhän vain ole Riepposia? Kyllä teidät tiedetään, viinankeittäjät. Hänen vielä puhuessaan kuului metsästä risahtelua, ja nopeat askelet lähenivät.

Kiroilevan pojan kasvot saivat entistä häijymmän ilmeen.

-- Ähä kutti, senkin voro, isä tulee ja näyttää sinulle, mikä olet miehiäsi.

Pitkä, harteva mies pyssy olalla näkyi puitten välissä. Kaarina tarttui uudelleen Mannea käteen.

-- Juostaan, juostaan. Hän tappaa meidät.

-- Taitaa juutas sen tehdä. Se on Hiski Riepponen itse.

Hän läksi juoksemaan hätäillen Kaarinalle:

-- Tule kiireen vilkkaa, pysyttäydy minun kintereilläni.

Suin päin pakenivat molemmat yli kivien ja kantojen. Kaarina kompastui, kaatui ja vieri niine päivineen vuorenrinnettä myöten, joka onneksi siinä kohden oli loivaa, alas kanervikkoon. Manne harppasi hänen jäljestään ja tapasi Kaarinan istumassa sammalissa. Hän oli surkean näköinen, tukka pörröllään, suu täynnä multaa ja sammalia, kädet naarmuissa, hameessa mustikkapilkkuja. Manne oli repinyt molemmat säärensä verille, housuissa oli repeämä.

-- Huh, ähki hän, olipa onni, ettet särkenyt päätäsi kiviin, Kaarina. Miten sinä noin taitamattomasti juokset?

-- Enhän minä joutanut eteeni katsomaan. Marja-astianikin on kadonnut, ja nekin vähät marjat, joita siinä oli, ovat tipo tiessään. Hyss, tuossa hän taas on.

Hän viittasi heidän yläpuolellaan kohoavalle penkerelle. Kaksi kiiluvaa silmää hehkui sieltä heitä vastaan ja käheä ääni huusi:

-- Varokaa, te sudenpenikat! Ettekö luule minun teitä tuntevan? Tullan sikiöitä olette, sen verenimijän. Katsokaa minua tarkkaan, jotta voitte selittää isällenne, miltä Riepposen Hiski näyttää. Ja kysykää häneltä, vieläkö hän muistaa, kuinka hän makeilla sanoilla ja konjakilla sai minut myömään taloni muutamasta sadasta. Sen hän teki, konna, ja kun minä selväpäisenä tulin kauppaa peruuttamaan, hän nauroi vasten kasvoja ja möi taloni pois kuudestakymmenestätuhannesta. Kysykää häneltä vielä, missä koko sen kyläkunnan isännät nyt maleksivat, joilta hän petkutti metsät ja talot muutamalla markalla. Ei minunkaan ennen isäntämiehenä tarvinnut salassa metsiä piileskellä ja korpirojua keittää. Mutta nyt keitän uhallakin, ja sen, joka minua häiritsee, ammun kuin koiran. Tuossa saat siitä, että kaasit viinani maahan.

Salaman nopeudella hän kohotti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Manne kaatui maahan ja jäi siihen jäsentä liikahuttamatta. Mies katosi nopeasti.

Kaarina syöksyi Mannen luo ja vaipui polvilleen hänen eteensä.

-- Manne, Herra Jumala, Manne, oletko haavoittunut?

Poika ei vastannut, Kaarina alkoi epätoivoissaan ja ääneen itkien avata hänen takkiaan löytääkseen haavan. Hänen katseensa osui pojan kasvoihin, ne elehtivät merkillisesti, ja hänen suureksi helpotuksekseen Manne äkkiä alkoi nauraa kikattaa.

-- Jumalan kiitos, etkö olekaan haavoittunut?

-- Ei enempää kuin mitä keltiäiset täällä sammalissa parhaillaan minua purevat.

-- Hävytöntä petkuttaa minua noin. Luulin sinun jo kuolleen, kun olit niin ääneti.

Kaarina pyyhki harmistuneena kyyneleitä silmistään.

-- Yhteiskoulun tytöt eivät turhia vetistele, naureskeli Manne.

-- Hyi sinua, kehtaat vielä laskea leikkiä, kun vakavat asiat ovat kyseessä. Hän voi vielä tulla takaisin meitä takaa ajamaan.

Manne kohosi istumaan. -- Tulkoon vain, hän sanoi hammastaan purren. Kyllä minä hänelle näytän. Kuulitko, mitä hän sanoi isästäni? Sanoi häntä verenimijäksi ja konnaksi?

Kaarina nyökäytti päätään, mies sekä säälitti että hirvitti häntä.

-- Raukka, hän sanoi, ei mahda olla hauskaa menettää oman typeryytensä tähden taloaan ja joutua köyhyyteen.

Manne murjotti synkkänä eteensä.

-- Syyttäköön itseänsä. Sinä et niitä asioita ymmärrä.

Hän lähti kiivaasti astumaan potkien silloin tällöin jonkin kiven menemään tieltään. Huomasi, että miehen sanat olivat kipeästi osuneet häneen. Ääneti, alakuloisena Kaarina kahlasi hänen jälkiään syvässä kanervikossa. Äkkiä Manne pysähtyi ja heristi korviaan. Metsästä kuului ääniä. Hän nosti sormen huulilleen varoittavasti.

-- Siinä he ovat taas, hän kuiskasi, nyt minä menen ja vaadin hänet tilille siitä, mitä hän sanoi isästäni.

-- Sinä et saa, Manne, hän tappaa sinut, hätäili Kaarina itku kurkussa.

-- Hän on solvaissut isääni, intti poika itsepintaisesti.

-- Mutta hänellä on pyssy ja sinä olet aseeton. Hän ampuu sekä sinut että Iisan ja minutkin. Onko se sinusta hauskaa?

Manne murahti jotakin, mutta huomasi itsekin samassa aikomuksensa mielettömyyden. Hiljaa ja varovasti he jatkoivat matkaansa, kunnes vähitellen salaviinanpolttajien raa'at äänet häipyivät kuulumattomiin. He olivat jo oman laskelmansa mukaan jotenkin lähellä kalasaunaa, kun äkkiä kuulivat nopeita askeleita takanaan. Manne kyyristyi silmänräpäyksessä korkean kivilohkareen taa ja veti Kaarinan mukaansa. Samassa tuokiossa ilmestyi polunmutkaan äskeinen kiroileva poika. Hän harppasi aivan heidän ohitseen aavistamatta, että jonkin askelen päässä hänestä olivat samat henkilöt, joita hän niin julmasti oli äsken uhannut.

Vasta kun hän oli kadonnut alas tiheään notkoon, uskalsivat Manne ja Kaarina hiipiä esiin piilopaikastaan. He eivät kuitenkaan enää rohjenneet seurata samaa tietä, vaan poikkesivat pienelle syrjäpolulle. Onnettomuudekseen he joutuivat väärään suuntaan ja saivat kiertää pitkälti, ennenkuin viimein väsyneinä huomasivat joutuneensa Kaikukalliolle vastapäätä Haukkavuorta. Täältä oli kuitenkin helppo rantaa pitkin pyrkiä kalasaunalle.

-- Mitähän Iisa arvelee, kun olemme olleet näin kauan poissa, sanoi Kaarina. Hän on varmaankin sekä levoton että äkäinen.

Mutta kun he viimein nälkäisinä saapuivat kalasaunalle, odotti heitä siellä ikävä yllätys. Iisaa ei näkynyt missään, ja perunapadan alla oli vain tuhkaa.

-- Minne ihmeellä Iisa on mennyt! huudahti Kaarina.

-- Ja vene on poissa, sanoi Manne. Mitä tämä tietää? Onkohan hän lähtenyt soutelemaan? Ei luulisi, yksin.

Kaarina juoksi kalasaunalle, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan. Sitten hän viittasi Mannea luokseen.

-- Mitä nyt? kysyi Manne. Vieläkö seikkailuja?

-- Kuuletko kummallista uikutusta kalasaunasta? On aivan kuin joku itkisi.

Manne juoksi saunan porstuaan ja vetäisi ovea. Se oli lujassa salvassa. Hän painoi korvansa seinää vasten. Nyt hän selvästi kuuli jonkun itkevän.

-- Iisa sinäkö siellä olet?

-- Päästä heti minut ulos! kuultu sisältä Iisan raivostunut ääni.

Manne alkoi kiskoa salpaa auki. Mutta se oli lujassa eikä ottanut auetakseen.

-- Tämä on Riepposten työtä, mutisi Manne. Juupelin veijarit!

-- Annas minä tulen auttamaan.

-- Mitäs itikan avusta! Maltas, minä tiedän tepsivän keinon.

Hän sieppasi maasta aimo kiven, ja kun hän oli sillä pari kertaa kolhaissut salpaa kaikin voimin, irtaantui se, ja Manne aukaisi oven. Saunasta syöksyi Iisa itkettyneenä ja vihaisena kuin sähisevä kissa.

-- Sinunko kepposiasi tämä taas on? Kyllä saat sen kalliisti maksaa, jahka tullaan kotiin.

-- Minun! toisti Manne ällistyneenä.

-- Älä hassuttele, sanoi Kaarina tiukasti, vaan kerro, kuka sinut sulki sisään.

-- Minä luulin, että se oli Manne, sanoi Iisa. Kuka se sitten oli?

-- Riepposen Taavetti arvattavasti, sanoi Manne. Ja äkkiä hän hurjasti kirkaisi: -- Hän se on vienyt veneemmekin.

-- Herra Jumala, nyt olemme aivan heidän vallassaan, voihki Kaarina.

-- Nyt minä en ymmärrä mitään, sanoi Iisa. Tiedän vain sen verran, että kun olin pannut perunat pataan, levitin vaippani kalasaunan penkille ja heittäysin lukemaan. Nukuin sitten ja heräsin siihen, että kuulin hätäisiä askeleita, ovi paukahti äkkiä kiinni ja salpa vedettiin eteen. Suutuin kauheasti, sillä luulin Mannen taas keksineen jonkin uuden keinon minua kiusatakseen. Olen istunut ainakin kolme tuntia telkien takana.

-- Ei niin kauan sentään, sanoi Kaarina, tiedätkös, Manne, tuo ilkeä poika juoksi tänne silloin, kun me piileksimme kiven takana.

Manne nyökäytti päätään. -- Niinhän se lurjus teki.

-- Ja me samoilimme metsää tunnin verran, vai mitä arvelet?

-- Niin tai ehkäpä parikin. Ja sillä aikaa tuo juutas tuli tänne ja vei veneemme, ettemme pääsisi heitä ilmiantamaan.

-- Kuka? Ketä ilmiantamaan? uteli Iisa. Kertokaa toki.

-- Minä en kerro sanaakaan, ennenkuin saan ruokaa, väitti Manne. Hän läheni Kaarinaa ja sanoi matalalla äänellä: -- Ei hiiskaustakaan ampumisesta.

Kaarina katsahti häneen kysyvästi, mutta Manne virkkoi vain:

-- Muista, ei hiiskaustakaan.

Sillä aikaa kuin Kaarina ja Iisa ottivat esille ruokaa eväskorista, kuvaili Manne heidän seikkailujaan Iisalle, joka tuon tuostakin puhkesi huudahduksiin sellaisiin kuin: Kauheata! Hirveätä! Se oli oikein! Mitähän isä tästä sanoo!

Tytöt pistivät juuri hyvällä ruokahalulla poskeensa kolmatta voileipää, kun Manne äkkiä pudotti kädestään perunan, kuin olisi se häntä polttanut, ja sanoi:

-- Kuulkaas, tytöt, me saamme pidellä vähän varovammin eväitämme. Ei ruuanhitustakaan enää.

-- Ohoo, huudahti Iisa, vastahan minä olen päässyt alkuun.

-- Alkakaa korjata vain ruokia takaisin koriin, neuvoi Manne. Kaarina totteli, hän arvasi melkein, mitä Manne tarkoitti, mutta Iisa nurisi valittaen nälkäänsä.

-- Mutta etkö sinä käsitä, että meidän täytyy syödä huomennakin, sanoi Manne kärsimättömästi.

-- Huomenna!

-- Niin juuri. Vai aiotko sinä uimalla pyrkiä kotiin?

Iisa katseli silmät pyöreinä veljeänsä.

-- Et suinkaan tarkoita, että meidän pitää jäädä tänne?

-- Sitäpä juuri tarkoitan. Ellei joku sattumalta souda tänne, saamme maleksia täällä Eräsaarilla ehkä parikin viikkoa.

Iisa purskahti kyyneliin. Kaarinakin tunsi itkun puristavan kurkkuaan.

-- Kauheata, me kuolemme täällä nälkään ja viluun.

-- Viluun emme hevin kuole heinäkuussa, mutta nälkä voi kiusata. Onhan sentään mustikoita metsässä.

-- Ukki ja mummi tulevat kyllä meitä hakemaan, kun ei meitä rupea kuulumaan, keksi Iisa lohdutuksekseen.

-- Voi, hehän luulevat meidän lähteneen Viitasaareen, eivät he tiedä meitä täältä hakea, virkkoi Kaarina.

Huomatessaan tämänkin toivon pettävän vaipui Iisa täydelliseen lohduttomuuteen. Hän valitti ja vaikeroi, syytti Mannea ja Kaarinaa siitä, että he olivat tahtoneet Eräsaarille, vaikka oli päätetty lähteä Viitasaareen, ja väitti kuolevansa mielenliikutuksesta.

Molemmat toiset kuuntelivat häntä jonkin aikaa, mutta sitten Kaarina sanoi vakavasti:

-- Heitä jo tuo turha ruikutus, se sopisi Rallelle, mutta ei sinun ikäisellesi tytölle. Me olemme varsin vaikeassa asemassa, se on totta, mutta itku ja syyttelyt eivät rahtuakaan muuta asiaa, pikemmin päinvastoin. Tuumikaamme järkevästi, mitä meidän on tehtävä. Mitä sinä, Manne, arvelet?

-- Sinun ei tarvitse minua neuvoa, vastasi Iisa nyyhkyttäen. Olisit mieluummin neuvonut Mannea soutamaan Viitasaareen, niinkuin oli päätetty. Äiti ei sinua siitä kiitä, että olet tukemassa Mannen tyhmiä päähänpistoja sen sijaan, että opettaisit hänelle ruotsia ja laskentoa.

-- Älä piittaa hänen pippuristaan, Kaarina, puhui Manne. Minun mielestäni meillä ei tällä kertaa ole muuta neuvoa kuin rauhoittua ja varovasti ottaa selkoa siitä, ovatko Riepposet lähteneet saarelta. On kaksi mahdollisuutta: joko he pötkivät täältä pakoon jonnekin muualle viinavehkeineen tai tekevät meidät vaarattomiksi.

Kaarinaa värisytti ja Iisa itki entistä katkerammin.

-- Mikä on sinun luulosi? kysyi Kaarina.

Manne rypisti silmäkulmiaan tärkeän näköisenä. Näyttipä miltei siltä kuin hän olisi nauttinut seikkailusta.

-- Kenties he arvelevat meitä tultavan etsimään ja pitävät viisaimpana poistua täältä.

-- Mutta miksi he veivät veneemme?

-- Aikaa voittaakseen. He eivät tiedä, montako meitä on täällä, ja tahtovat estää takaisinpaluumme, jottei nimismies saisi tietää heidän olinpaikastaan. Minä ehdotan nyt, että vetäydymme linnoitukseemme, se on kalasaunaan, ja pysymme vihollisilta turvassa sen seinien eli muurien sisällä.

Mannen ehdotus hyväksyttiin. Tytöt siistivät kalasaunan häthätää, Manne kantoi sisään sanajalkoja ja sammalia vuoteita varten.

Aurinko oli jo laskenut, ja kesäyön hämärä teki tuloaan. Manne veti oven kiinni ja sulki sen sisäpuolelta jonkinlaisella väliaikaisella salvalla.

-- Luuletko tuon pitävän, jos he pyrkivät sisään? kysyi Kaarina arasti.

-- Ainakin he saavat tästä ensin maistaa, kerskui Manne osoittaen paksua seivästä, jonka hän oli kuljettanut huoneeseen.

Kaarina katseli häntä ihaillen. Manne oli äkkiä hänen silmissään muuttunut kuin toiseksi olennoksi. Laiska, vallaton poika osoitti nyt tarvittaessa odottamatonta tarmoa ja älyä.

Iisa oli painautunut penkille kalpeana ja itkettyneenä. Toisten suureksi helpotukseksi hän pian vaipui uneen.

-- Nuku sinäkin, sanoi Manne Kaarinalle, kyllä minä vartioin.