Part 3

Sisaren avomielisyys ei suinkaan ollut omiaan parantamaan Iisan muutoinkin mustaa mieltä. Surkeana, silmät vesissä, tukka puuterin ja vernissan peitossa hän istui peilin ääressä. Kaarina oli loukkaantuneena vetäytynyt syrjään.

-- Ei tästä hyvää synny, huokasi Sikke kaadettuaan puolet puuterirasian sisällyksestä Iisan päähän. Minä menen noutamaan äitiä.

Rouva Tulla saapui ja iski kauhistuneena kätensä yhteen nähdessään tyttärensä sekasotkuisen pään. Iisa puhkesi uusiin kyyneliin ja syytöksiin Mannea vastaan, ja Ralle, joka oli seurannut äitinsä hameen liepeissä, juoksi kertomaan isälle.

Käherryspihtien, ahkeran harjaamisen ja kampaamisen avulla saatiin Tisan tukka viimein sellaiseen kuntoon, että voitiin lähteä pappilaan. Mutta kylätuuli oli pois puhallettu, Mannen täytyi rangaistukseksi jäädä kotiin, ja Iisa ja Kaarina murjottivat kumpikin omalla tahollaan.

Pappilassa istuivat nuoret jo kahvipöydän ääressä, joka oli katettu tuuheaan sireenimajaan. Hilja riensi vieraita vastaan.

-- Kas vain, huudahti Sikke, kun tytöt astuivat kukkalavoilla reunustettua käytävää pitkin. Plotinakin on täällä. Jopas jotakin!

-- Niin, vastasi Hilja matalalla äänellä. Äiti tahtoi, että pyytäisin Plotina rukan. Mutta kylläpä kovalle otti, ennenkuin sain hänet tulemaan. Tiedättehän, miten ujo ja ihmisarka hän on. -- Mutta hyvänen aika, Iisa, sinäpä olet oudon näköinen! Olet ruvennut kampaamaan tukkasi eri lailla kuin ennen.

-- Niin olenkin, mutisi Iisa ja johtaakseen Hiljan huomion muuanne hän lisäsi: -- Että tuo Plotinakin kehtaa tulla iänikuisessa haalistuneessa pumpulihameessaan.

-- Hänellä ei kai poloisella ole muuta.

-- Pysyköön sitten kotona. Minä en ilkiäisi tuollaisena näyttäytyä ihmisten seurassa.

Aivankuin tuntien, että häntä arvosteltiin, painoi Plotina päänsä hartioiden väliin kuin pelästynyt lintu. Hänen pukunsa oli tosiaan hiukan omituinen. Hame oli viheriäruutuinen, pusero siniraitainen, kaulukset ja hihansuut pilkulliset.

-- Raukka, kuuli Kaarina itsensä mutisevan, ja kääntyen nopeasti Hiljan puoleen hän sanoi:

-- Tahdotko olla hyvä ja tutustuttaa minut Plotinaan. Hän on mielestäni hauskemman näköinen vaatimattomassa puvussaan kuin moni muu, joka kopeilee hienoissa vaatteissa. Viimeinen sutkaus oli Iisalle, joka sen oivaltaen kärkkäästi vastasi:

-- Onpa sellaisia, jotka kopeilevat, vaikka ei ole siihen syytäkään.

Plotinan kalvakkaat kasvot lensivät tulipunaisiksi, kun Kaarina ystävällisesti häntä tervehdittyään kysäisi:

-- Saanko istua viereesi? Minä olen vieras paikkakunnalla, joten minulla on täällä vain vähän tuttuja.

-- Voi mitä sinä puhut, Kaarina, huudahti Hilja, mehän pidämme jo kaikki sinusta kuin vanhasta tuttavasta, Pentti ja minä etupäässä. Jokainenhan tahtoisi istua sinun vieressäsi, miekkonen.

Pentti, Hiljan veli, apteekkioppilas, mutisi hyväksyvästi. Hän oli Kaarinan innokas ihailija ja vietti esimiehensä, apteekkarin, harmiksi suuren osan päivästään ikkunan ääressä nähdäkseen vilahduksenkaan Kaarinasta ja lähetti hänelle usein Hiljan mukana pastilleja ja hajuvettä. Kaarina istui Plotinan viereen, mutta huomasi pian tuottavansa tytölle enemmän rasitusta kuin hupia. Kaikista hyväntahtoisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut keskustelua sujumaan vierustoverinsa kanssa. Hän sai vain yksikantaisia ja vältteleviä vastauksia kysymyksiinsä ja huomautuksiinsa. Tyttö näytti pikemmin vaivaantuneelta kuin iloiselta hänen naapuruudestaan, pusersi nenäliinaa käsissään ja kierteli vartaloaan hermostuneesti. Kaarina sattui vilkaisemaan hänen jalkoihinsa ja huomasi kenkien olevan rikki kärjistä. Toisessa sukassa oli reikä.

Kaarinan suu vetäytyi hymyyn. Muistui mieleen hyvä ystävä, Iris Klewe, jonka sukissa oli usein parsimattomia reikiä, niin että toverien vuoronperään oli tapana parsia hänen sukkavarastoaan.

Plotinan katse oli seurannut häntä ja huomannut hymyn. Hätäisesti hän vetäisi jalkansa tuolin alle ja pusersi entistään tuskaisemmin nenäliinaa käsissään.

-- Kaarina, kuului Hiljan iloinen ääni toiselta puolen lehtimajaa. Etkö tule pelaamaan krokettia? Pelataan kolmessa puolueessa. Iisa ja Pentti himoitsevat voittaa vuoronsa. Sinä kai et halua tulla mukaan, Plotina?

-- En, vastasi Plotina hiljaa. Minä jo menenkin kotiin.

-- Älä toki, ethän ole vielä saanut maistaa syntymäpäiväkakkuakaan. Se on tällä kertaa vallan mainio. Kirsikkahillolla koristeltu.

-- Kiitos, minun täytyy mennä auttamaan isää.

-- Puh, huudahti Pentti enemmän hyväntahtoisesti kuin hienotuntoisesti. Anna sinä isä-ukon raapustaa yksin sepustuksiaan. Ei niitä sentään kukaan lue.

-- Jää sinä vain kakkua syömään, Plotina, kehoitti Iisakin -- ei kai sellaisia herkkuja Mökissä tarjota. Ellei Klio mahdollisesti ole ruvennut lypsämään kultarahoja, lisäsi hän toisten nauraessa.

Plotina lennähti punaiseksi. Kaarinan valtasi lämmin myötätunto. Seistessään iloisten, hyvinpuettujen ikäistensä keskellä puhui Plotinan koko laiha, kulunut olento puutteen ja kärsimysten mykkää kieltä. Ei kukaan näistä onnellisista, huolettomista syntymäpäivävieraista ollut ilkeä, ja kuitenkin he saattoivat olla armottomia köyhää tyttöä kohtaan aavistamattakaan, miten heidän ajattelematon pilansa häntä loukkasi.

Hän ei voinut malttaa mieltään.

-- Häpeä, Iisa, hän huudahti kiivaasti, on halpamaista tehdä pilkkaa jostakin, senvuoksi, että hän on köyhä.

-- Olet aivan oikeassa, Kaarina, me olemme kaikki kovin ajattelemattomia, huudahti Hilja pahoillaan. Ja Pentti riensi katuvaisena saattamaan vitkalleen poistuvaa Plotinaa.

-- Ei Iisa pahaa tarkoittanut, riensi Sikke puolustamaan, mutta Iisa keskeytti hänet:

-- Ei sinun tarvitse minua puolustaa. Ja sinä, Kaarina, tekisit viisaimmin, jos sen sijaan, että annat minulle sopimattomia neuvoja, menisit kotiin pitämään huolta Mannen läksyistä. Kuulin äidin valittavan isälle eilen, ettei hänen lukunsa lainkaan edisty.

Tässä Iisa laski pienen valheen, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli nöyryyttänyt Kaarinaa kaikkien syntymäpäivävieraiden kuullen.

Kaarina tunsi piston ja kävi sanattomaksi. Vapisevin huulin hän sitten kääntyi Hiljan puoleen ja koettaen hillitä liikutustaan hän lausui niin rauhallisesti kuin saattoi:

-- Iisa voi olla oikeassa. Ehkä on paras minun lähteä nyt.

-- Ei tule kysymykseenkään, esteli Hilja. Sinä et saa lähteä. Älä piittaa Iisan sanoista, rakas Kaarina, hän on nähtävästi pahalla tuulella jostakin, lisäsi hän hiljaa, tuommoinen hän usein on, oikullinen ja itsekäs. Meille tulee niin ikävä, jos sinä menet.

-- Ei Iisa tarkoittanut pahaa, ehätti Sikke taaskin selittämään.

Mutta Kaarina oli liian loukkaantunut voidakseen jäädä. Hän heitti hyvästi lohduttomalle Hiljalle ja hänen pahoitteleville vierailleen ja poistui sydän täynnä katkeruutta ja kaunaa. Hän tunsi vihaavansa Iisaa tällä hetkellä.

Nopein askelin hän astui pappilan pitkää lehtokujaa maantielle, sydän takoi rinnassa ja poskia poltti. Hän tunsi olevansa liian kiihoittunut voidakseen heti mennä kotiin ja kiersi senvuoksi pitempää tietä. Kirkonkylän laitaan jouduttuaan hän huomasi pienen, vihertävän talon, jota ympäröi valkoinen, vanhuuttaan kallistuva aita. Pieni rakennus teki rappeutuneen vaikutuksen, jokin ikkunapuu oli vinossa ja katosta oli päreitä irrallaan. Aita oli niin matala, että Kaarina saattoi nähdä pihalle. Harmaatukkainen, kumaraselkäinen mies istui kyyryllään maassa rikkaruohoja kitkien. Hän oli sama vanha herra, jonka Kaarina oli nähnyt Plotinan kanssa itsepintaista vuohta kuljettamassa.

Nopeat askelet maantiensorassa saivat Kaarinan käännähtämään. Hän joutui sen tehdessään kasvotusten Plotinan kanssa. Tytöllä oli paperipussi kumpaisessakin kädessä. Hän näytti hämmästyneeltä Kaarinan nähdessään ja aikoi ilman muuta pujahtaa hänen ohitseen portista sisään. Mutta Kaarina pysäytti hänet.

-- Asutko täällä? kysyi hän.

-- Asun.

-- Olen hyvin pahoillani siitä, että sinua äsken loukattiin, sanoi Kaarina, mutta vaikeni hämillään huomatessaan, että olisi ollut hienotunteisempaa olla asiaa koskettelematta.

-- Oh, he eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, vastasi Plotina alistuvasti. Nuoret ihmiset ovat usein ajattelemattomia.

-- Nuoret, etkö sinä sitten ole nuori?

Plotina hymyili heikosti. -- Ainakin tunnen olevani vanhempi kuin ikäiseni tavallisesti ovat. Olen aina asunut isäni kanssa kahden, lisäsi hän ikäänkuin selitykseksi.

-- Eikö sinulla ole äitiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

-- Ei, hän kuoli minun pienenä ollessani. Siitä asti isä on minua hoitanut ja kasvattanut. Kas, tuossapa hän onkin.

Puheena ollut henkilö oli lopettanut kitkemisensä ja läheni porttia. Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen huoliteltu. Tuuhea parta oli huonosti hoidettu, pitkähköjä hiuksia peitti vanha, haalistunut ja kuhmuinen huopahattu, joka varmaankin oli kestänyt monet sateet ja päivänpaisteet. Takki oli ahdas ja nukkavieru, housut lyhyet ja polvista miltei puhki. Hätäisellä, kömpelöllä liikkeellä hän kohotti hattuaan tervehtiäkseen.

-- Sinä viivyit kauan, tyttöseni, hän sanoi kääntyen Plotinan puoleen.

-- En kahta tuntiakaan, isä kulta. Pistäysin kotimatkalla hiukan ostoksilla, vastasi Plotina iloisesti hymyillen.

-- Jahah, ja Hilja Saarinen on tullut sinua saattamaan.

-- Ei, isä, oletko jo unohtanut, miltä Hilja Saarinen näyttää. Tämä on Kaarina Holsti, kunnallisneuvos Tullan kesävieras.

-- Vai niin, vai niin, hoki maisteri ja tarkasti Kaarinaa likinäköisillä silmillään. Käykää sisään, käykää sisään, tyttöset, lisäsi hän avaten portin.

Kaarinan teki mieli noudattaa kutsua, häntä halutti tutustua molempiin omituisiin ihmisiin. Heissä oli kumpaisessakin jotakin hänen mielikuvitustaan kiihoittavaa. Päälle päätteeksi kuului pihalta vielä määkinää, ja pitkäpartainen, lystikkään näköinen vuohi tulla kepsutti portille laahaten pitkää köyttä jäljessään. Se katseli vierasta vanhan, hiukan uneliaan mamsellin katseella ja kihnutti sarviaan Plotinan kylkeä vastaan.

-- Tuletko sisään? kysyi Plotina arasti.

-- Kiitos, en tällä kertaa, mutta jos sallitte, tulen mielelläni joskus toisen kerran, vastasi Kaarina lämpimästi.

-- Meillä ei käy vieraita, mutta jos sinua haluttaa, olet tervetullut luoksemme, sanoi Plotina.

Kaarina jatkoi matkaansa mieli täynnä uusia vaikutteita ja paljon rauhallisempana kuin pappilasta lähtiessään. Iisan sanat kirvelivät vieläkin, mutta viha oli haihtunut. Pieni, ränsistynyt mökki asukkaineen askarrutti hänen mieltään. Plotina oli puhunut niin rauhallisesti äskeisestä loukkauksesta. Mahtoiko hän käyttää Päivättären silmälaseja?

Lähetessään kunnallisneuvoksen taloa hän huomasi Mannen, joka hajareisin istui aidalla ja syljeskeli auringonkukansiemeniä pitkin tietä.

-- Hoi, huusi hän nähdessään Kaarinan, mitä sinä näin varhain tulit?

-- Tulinpahan sinun seuraksesi.

Oli aina vaikeata saada Manne työn ääreen, mutta tällä kertaa hän oli tavallista taipuisampi äsken saamansa kurituksen johdosta. Hetkisen vastaan hangattuaan hän haki ruotsin vihkonsa ja istuutui kirjoittamaan. Kaarina istui mietteissään hänen vieressään. Hän muisteli viime kesää, iloisia, huolettomia päiviä Lanterissa. He olivat juuri näihin aikoihin olleet jalkamatkalla, parvi koulunuorisoa: Iris Klewe, Elsa ja Aksel Heinonen, Pohjolan pojat ja pappilan Maiju. Kati oli päässyt ensi kertaa isompien kanssa retkeilylle ja oli ollut äärettömän onnellinen. He olivat olleet partiolaispuvussa, olivat viettäneet yönsä ladoissa ja taivasalla, syöneet viiliä ja talkkunaa, samoilleet viipeitä metsäpolkuja ja laulaneet sydämen riemusta. Miten erilaista kaikki nyt oli! Täällä hän istui kuivassa kirkonkylässä ohjaamassa laiskaa poikaa, saaden tuon tuostakin muistutuksen siitä, että oli palkattu apulainen, koti oli hajallaan, isä ja äiti kaukana.

Hiljainen kyynel varastihe hänen poskelleen. Miten Tyyne Virta silloin keväällä sanoikaan: "Sinä Kaarina, jolla on kaikki mitä elämä tarjota voi! Olet opettajien lemmikki, toverien hellimä, hyvän kodin onnellinen lapsi, kukaan ei sinulle pahaa sanaa puhu." -- Ja niin oli ollutkin, päivänpaistetta oli hänen elämänsä ollut.

Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.

Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä itseensä.

-- Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.

Kaarina pyyhki nopeasti kyynelen poskeltaan.

-- Kirjoita sinä vain, äläkä välitä minusta.

-- Mutta sinä itkit, näin sen selvästi. Äiti tai Iisa ovat kai taas pauhanneet sinulle.

-- Minulla on koti-ikävä.

-- Vai koti-ikävä! Kaikkea ne tytötkin itkeä tillittävät. Ventas, mulla taitaa olla vähän laastaria sinun koti-ikävällesi, postissa tuli kirje, vaikka olin sen unohtaa. Ja Manne alkoi etsiä lupaamaansa kirjettä tyhjentäen taskunsa pöydälle sietämättömällä perinpohjaisuudella. Vihdoin viimein, kun hän oli latonut Kaarinan eteen läjän mitä erilaisempia esineitä: ongenkoukkuja, messinkipalasia, rusinoita, lakritsia ja kappaleen sähköjohtolankaa, löytyi kirje pahoin rutistettuna. Kaarina tarttui siihen ahnaasti. Se oli äidiltä, iloinen rohkaiseva kirje. Isä oli parempi, he olivat molemmat, isä ja äiti, tyytyväiset tietäessään, että Kaarinan oli hyvä olla. Hänen hauskat, leikkisät kirjeensä olivat paras todistus siitä. Kaarina hymyili surunvoittoisesti. "Hauskat, leikkisät kirjeet!" -- Niin, äiti kulta, mahdotonta oli saattaa sairaan isän tietoon kaikkia ikävyyksiä. Hän oli kuvannut olonsa niin valoisaksi kuin mahdollista, ja oikeastaan -- niinhän olikin tehtävä -- oli viisainta ottaa ikävätkin asiat leikkisältä kannalta, silloin ei tullut petkuttaneeksi vanhempia, surullisia kirjeitä hän ei saanut isälle kirjoittaa.

V.

Kunnallisneuvoksen koko perhe oli lähtenyt vierailulle penikulman päässä olevalle maatilalle.

-- Saat käyttää tämän iltapuolen mielesi mukaan, oli kunnallisneuvoksetar sanonut Kaarinalle astuessaan tilaviin ajopeleihin. -- Muista kuitenkin huolehtia kukkien kastelemisesta.

Pois vierivät vaunut, ja Kaarina katseli ilomielin niiden jälkeen. Oli onnellista kerrankin viettää kokonainen iltapuoli ilman skaaloja, tanssiharjoituksia ja läksyjenohjausta.

-- Nytpä pistäynkin Plotinaa tervehtimässä, päätti hän, sieppasi hattunsa ja lähti astumaan Mökkiä kohti.

Pihalla ei ollut muita kuin vuohi, joka tyytyväisenä seisoi lieassa pureksien horsmia. Kaarinalla oli tilaisuus tarkastaa pikku kasvitarhaa, ja hän teki sen asiantuntijan silmällä, sillä Lanterissa kaikki perheen jäsenet harrastivat kasvitarhanhoitoa. Mielihyväkseen hän huomasi pikku palstan olevan erinomaisessa kunnossa. Rikkaruohot oli tarkoin kitketty, porkkanat seisoivat suorina yhtä pitkän välimatkan päässä toisistaan, hernekepit olivat mallikelpoisessa rintama järjestyksessä, pavut ja punajuuret reheviä.

-- Siistiä väkeä, mutisi hän kolkuttaessaan ovelle. Ovikelloa ei ollut.

Plotina tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään tulijan, Kaarinasta tuntui miltei siltä kuin hän olisi ollut epämieluisa vieras.

-- Häiritsenkö? kysyi hän. Minulla oli vapaa iltapuoli, ja teki mieleni tulla teitä tervehtimään.

-- Olet hyvin tervetullut, sanoi Plotina ujosti.

Heti sisään astuessaan Kaarina huomasi, ettei huoneessa vallitseva järjestys lainkaan vetänyt vertoja puutarhan siisteydelle. Pikku rakennus sisälsi kolme huonetta ja niistä oli jokainen enemmän tai vähemmän kirjojen ja paperien hallussa. Puulaatikolla oli nidos Tietosanakirjaa, astiainpesupöydällä sanomalehtiä levällään; näki, että lukuharras pikku emäntä oli astioita pestessään vilkaissut lehteenkin. Keittiön viereisessä huoneessa, jossa Kaarina arvasi Plotinan asuvan, riippuivat ikkunaverhot vinossa, vuodepeitteelle oli heitetty pari paksua kirjaa ja kiikkutuolimatosta törrötti pumpuli esiin vuorin ja päällyksen välistä.

-- Istuhan tähän kiikkutuoliin, pyyteli Plotina, minä pistäydyn vähän keittiössä, isä on kamarissa kirjoittamassa.

Kaarina istuutui, otti yhden vuoteella olevista kirjoista ja alkoi sitä selailla. Se oli laaja historiallinen teos, ja Kaarina, joka erityisesti harrasti historiaa, syventyi siihen pian.

Hiljainen rykiminen sai hänet luomaan silmänsä ylös. Maisteri seisoi ovella silmälasit kädessä ja katseli vierasta hieman oudoksuen. Kaarina nousi ylös tervehtiäkseen, samalla solui kirja hänen sylistään maahan. Hämillään anteeksi pyytäen hän kumartui ottaakseen sen ylös, mutta maisteri olikin kyykistynyt ja piteli jo kirjaa hellävaroen sylissään.

-- Ahaa, sanoi hän raukeasti hymyillen, pikku neiti tutkii Meyerin Geschichte des Altertums. Se on hauska kirja, hyvin hauska, vai mitä arvelette?

-- Olen hyvin innostunut historiaan, vastasi Kaarina ujosti.

Maisteri nyökäytti pörrötukkaista päätään.

-- Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?

-- Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

-- Minulla on erittäin nerokkaasti kirjoitettu teos, joka käsittelee babylonialaista ja assyyrialaista kulttuuria. Teidän pitäisi nähdä se, pikku neiti, se on täällä huoneessani.

Kaarina seurasi innostunutta maisteria seuraavaan huoneeseen. Maisteri alkoi etsiä kirjahyllyltään luvattua kirjaa, ja sillä välin Kaarinalla oli aikaa tarkastaa huoneessa vallitsevaa miltei järjestelmällistä epäjärjestystä.

Iso kirjoituspöytä oli tykkänään paperien, sanomalehtien, käsikirjoitusten ja kirjojen peitossa, siellä täällä vain törrötti jokin mustepullo, kynttiläjalka tai kynäteline paperien keskeltä kuin majakka myrskyisellä merellä. Lattialla pöydän vieressä oli läjä paksuja kirjanidoksia, kirjoja oli tuoleilla ja pienellä kuluneen nahkasohvan edessä seisovalla pöydällä, jolla sitäpaitsi oli koko joukko vanhoja savukelaatikoita kannet auki ja täynnä herneitä, papuja ja muita keittiökasvien siemeniä. Niiden vieressä oli puutarhasakset, veitsi sekä pieni istutuslapio. Maisteri harrasti nähtävästi puutarhatyötä tasan tieteiden kanssa.

-- Plotina, Plotina! huusi maisteri kärsimättömänä, minä en löydä Kingin historiaa. Hameväki, lisäsi hän kääntyen tuttavallisesti Kaarinan puoleen, sotkee aina papereitamme ja kirjojamme, järjestystä muka pitää olla. Järjestystä! Hän pudisti halveksivasti päätään.

Kaarina puri huuhaan salatakseen hymyään. Hänen silmänsä eivät tosiaan keksineet minkäänlaista järjestyksen alkuakaan huoneessa. Hyllyjä ja kirjoja peitti paksu pölykerros.

Plotina riensi sisään.

-- Haetko Kingin historiaa, isä? Sinullahan oli se juuri aamulla.

-- Niin, niin minä selailin sitä aamulla ja nyt se on poissa. Sinä olet tietysti korjannut sen järjestysinnossasi.

Plotina hymähti luoden veitikkamaisen katseen Kaarinaan.

-- Isä hävittää usein tavaroitaan ja syyttää sitten minun järjestysintoani. Ikäänkuin pölyriepu ja huisku saisi lähestyäkään hänen huonettaan.

Hän alkoi auttaa isäänsä kirjan etsimisessä, tuolit tyhjennettiin moneen kertaan kirjoista ja papereista, kirjoituspöytälaatikot, yksinpä paperikorikin puurrettiin juurta jaksain, vaikka oli mahdoton ymmärtää, kuinka laaja historiallinen teos voisi sopia paperikoriin. Mutta Mökin hajamielisille ja epäkäytännöllisille asukkaille ei sellainen mahdollisuus nähtävästi ollut mikään mahdottomuus. Sillä aikaa kun isä ja tytär näin touhusivat, porisi ja kiehui kahvipannu tulella voimiensa takaa kummankaan heistä kiinnittämättä siihen rahtuakaan huomiota.

-- Kyllä se nyt kuohuu aivan tyhjiin, ajatteli Kaarina, hyökkäsi keittiöön, nosti pannun syrjään ja vähensi tulta. Kun hän palasi huoneeseen, oli isäntäväki yhä vielä etsimispuuhissa lainkaan huomaamatta hänen poissaoloaan. Äkkiä Plotina katosi ulos ja palasi hetkisen kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan ja kadonnut kirja kädessään.

-- Tässähän se on, isä kulta. Sinulla oli se mukanasi aamulla, kun lypsit Klioa. Etkö muista!

-- Totta tosiaan, maisteri iski kämmenellään otsaansa. Olemme hiukan hajamielisiä, Plotina. Hän näytti kirjaa Kaarinalle. Tämä on aivan erinomaisen huvittava kirja, nuori ystäväni. Voin vakuuttaa, etten ummistanut silmiäni sinä yönä, jolloin rupesin sitä lukemaan. Ja ajatelkaas, että saatoin unohtaa sen pihalle. Klio olisi voinut syödä sen suuhunsa, niin, Kliokin voi olla ahne historialle -- hän nauraa hohotteli sukkeluudelleen. -- Se on kiltti vuohi, mutta ymmärtää perin vähän tieteitä. Apteekkari antoi sille koiruuksissaan nimen Klio, se on tosin pyhän asian häpäisemistä, mutta kun koko kirkonkylän väki sanoo sitä Klioksi, on se saanut pitää nimensä.

-- Kahvi on pöydässä, ilmoitti Plotina.

-- Kiitos, kiitos, pikku filosofini, hymyili isä. Arvaatteko, miksi hänen nimensä on Plotina? kysyi hän äkkiä kääntyen Kaarinan puoleen.

-- En, vastasi tämä päätään pudistaen.

-- Muistatte tietysti kuka Plotina oli?

-- Eikö hän ollut joku roomalainen nainen, arvasi Kaarina umpimähkään.

-- Aivan niin, muistelkaa tarkemmin.

-- Joku, Kaarina ryki ja ryki -- joku keisarinna, uskalsi hän heittää esille, tai kristitty marttyyri.

Viimeinen otaksuma tuli hiljaa, epäröimällä.

-- Aivan niin, aivan niin, roomalainen keisarinna, innostui ukko. Te osaatte historianne, nuori ystävä. Ja sanokaa lähemmin, minkä keisarin puoliso.

Kaarinan silmät siristyivät hänen turhaan etsiessään aivoistaan Plotinan puolison nimeä.

-- Rohkea rokan syö, hän viimein arveli ja sanoi umpimähkään:

-- Marcus Aureliuksen?

Maisteri loi häneen säälivän silmäyksen ja pudisti pettyneenä päätään.

-- Ei, ei, nuori ystävä, sanoi hän huoaten, Marcus Aureliuksen puoliso oli oikea pahanpäiväinen letukka. Trajanus, tuo karkea, oppimaton sotilas, oli se mies, jolle jumalat olivat suoneet puolisoksi vanhan ajan helmen, hyveellisen ja viisaan Plotinan. Hän harrasti filosofiaa ja tieteitä koko sydämestään, ja hänen ansionsa oli, että tieteitä harrastava Hadrianus valittiin keisariksi Trajanuksen jälkeen. Senpä vuoksi minä, kun rakas vaimoni lahjoitti minulle tytön, annoin hänelle nimeksi Plotina siinä toivossa, että hänestä kerran tulisi yhtä viisas ja hyvä nainen kuin hänen ruhtinaallinen kaimansa kerran oli ollut. Ja se hänestä on tullutkin. Jumala suokoon, nuori ystäväni, että hän kerran elämässään saisi iloa murto-osankaan siitä, mitä hän on tuottanut köyhälle, yksinäiselle isälleen. Maisteri räpytti silmiään liikutettuna, kyynelet eivät nähtävästi olleet kaukana.

-- Kuka puhuu köyhästä, yksinäisestä isästä? sanoi Plotina iloisesti ja astui sisään kantaen hyvin mustaa ja tummunutta kahvipannua. Meitähän on kaksi, isä kulta, ja Klio kolmantena sekä sen lisäksi kaikki vanhat historian suurmiehet täällä hyllyillä ympärillämme. Sellaisessa seurassa ei olla yksin.

-- Totta, totta tyttöseni, vakuutti isä hymyillen. Mutta etkö luule, lisäsi hän luoden neuvottoman katseen kahvipannuun, että pannun pitäisi olla hiukan kirkkaampi? Äidin eläessä se oli kirkas kuin kulta.

-- Niin, en ymmärrä, kuinka muut ihmiset saavat pannunsa pysymään kiiltävänä, valitti Plotina. Minä kyllä pesen sitä aina väliin saippualla ja harjalla, mutta ei se kiillä ollenkaan niinkuin esimerkiksi täti Saarisen pannut.

-- Minä luulen, että se on silloin tällöin keitettävä tuhassa ja hangattava hiekalla, sanoi Kaarina. Niin meillä tehdään.

-- Täytyy koettaa, sanoi Plotina ja maisteli hajamielisen näköisenä kahviaan. Mutta eikö teistä tämä kahvi maistu hiukan omituiselta?

-- Sinä olet varmaan unohtanut panna siihen kahvijauhot, huomautti Kaarina ujosti.

Plotina katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Niinpä tosiaan taisin tehdä, suokaa anteeksi, tässä on vain porovettä. Menen heti paikalla keittämään uutta.

Hän otti pannun ja hävisi keittiöön.