Part 2

Manne tervehti kömpelösti, töin tuskin hattuaan nostaen. Hän oli noin kolmentoistavuotias, kesakkoinen, laiha ja pitkäkoipinen pojannulikka.

Kunnallisneuvos Tullan matala, keltavärillä sivelty rakennus sijaitsi keskellä kirkonkylää, vastapäätä harmaaksi maalattua apteekkia ja kirkkaanpunaista leipurinmyymälää. Portinpielessä oli puomi maalaisten hevosia varten ja pihalla ryhmä punamullalla siveltyjä ulkohuonerakennuksia. Pihan perällä oli keittiökasvitarha, jokin pieni kukkalava, pari syreenipensasta ja siperialainen hernepuu. Portista vasemmalla oli värjätyillä laseilla varustettu kuisti, jonka ympärille oli istutettu spireapensaita.

Portailla seisoi lihava, helakankeltaiseen puseroon puettu, mustatukkainen nainen toruen maalaista, joka hattu kourassa nolona raapi korvallistaan.

-- Minähän olen sanonut teille, että kunnallisneuvos ei nyt ole tavattavissa. Tulkaa huomenna ja kauppapuodin kautta. Tätä tietä käy vain herrasväki ja vieraat, asiamiehet kulkevat puodin ja keittiön kautta. Mutta nämä savolaiset ovat niin itsepintaisia, ettei niihin pysty mikään. Astua talsivat verannan kautta ja likaavat puhtaat, valkoiset matot.

Mies poistui mutisten jotakin, joka kuulosti kuin: "aika topakka mamma". Nainen, jonka Kaarina aivan oikein arvasi olevan talonemännän, kääntyi nyt tyttöjen puoleen.

-- Käykää sisään, siinähän nuori opettaja tuleekin. Mikä nimenne taas olikaan?

-- Kaarina Holsti.

-- Jahaa, minä sanon sitten vain Kaarina, ja sinä saat sanoa täti. Fransiska ja Isabella, viekää vieras sisään. Te tulette asumaan kaikki kolme samassa huoneessa.

Kunnallisneuvoksen asunto sisälsi paitsi suurta, pimeähköä, punaisilla plyyshihuonekaluilla varustettua salia, ruokasalin, jonka kalusto oli keltaista koivua, pari pienempää huonetta ja puotikamarin, jonka takana oli myymälä eli puoti, kuten sitä jokapäiväisessä kielessä sanottiin. Tyttöjen huoneeseen kavettiin ullakolle. Se oli sievä, laajahko huone. Lattialla oli valkeat matot, huonekalut olivat samoin valkoiset, paitsi nurkkasohvaa, joka oli päällystetty suurikukkaisella kretongilla. Seinällä riippui pari hirvittävän huonoa vesivärimaalausta.

-- Ne ovat Isabellan maalaamia, selitti Fransiska nähtävällä ylpeydellä. Hän osaa maalata jo sadetta ja päivänpaistettakin.

Isabella heitteli niskojaan. -- Sinä olet aina sama lörpöttelijä, tokaisi hän.

Rouva Tulla kapusi hengästyneenä portaita ylös.

-- Niin, tämä on nyt vain sellainen väliaikainen asumus tytöille. He saavat komeamman, jahka me rakennamme uuden talon, tämä on jo liian ahdas.

-- Mutta äiti, sovimmehan me hyvästi tähänkin taloon. Minun mielestäni on niin mukava asua tässä vanhassa kodissa, missä kaikki on niin tuttua.

-- Sinä, Fransiska, et näitä asioita käsitä. Meille tulee nyt paljon laajempi seurustelupiiri, kun papasta on tullut kunnallisneuvos. Ja sitäpaitsi ei ole hienoa asua tällaisessa puotirakennuksessa. Minun hermoilleni käy tuo alinomainen puotikellon helinä ja kaikenmoinen sekalainen haju, mikä sieltä tulvii.

-- Sikestä olisi kai mukavinta asua savupirtissä, puuttui Isabella puheeseen.

-- Ja sinusta keisarinlinnassa, tiuskasi nenäkäs ääni.

Oven suussa seisoi äskeinen kesakkoinen poika, joka oli jäänyt toimittamaan Kaarinan matkatavaroita laivalta.

-- Sinulla ei ole täällä mitään asiata, Manne, mene matkoihisi siitä viisastelemasta. Likaat vain puhtaat matot pölyisillä jaloillasi, torui Isabella veljeään.

-- Antakaa anteeksi, armollinen neiti, että uskallan lähestyä jalosukuisuuttanne, mutta minun oli määrä tuoda tämä matkakori ylös. Ja suutarin raskas kori se olikin.

Hän lennätti kannettavansa keskelle lattiaa vihaisesti ja pälyi syrjäkarein Kaarinaan.

-- Kiitos kaunis, sanoi Kaarina ystävällisesti, ikävä, että sinulla on ollut niin paljon vaivaa tavaroistani.

-- Viis minä vaivoista, murahti poika, olen minä raskaampiakin kuormia kuljettanut, mutta se minua harmittaa, kun pitää kantaa retuuttaa kaupunkilaismamsellien hetaleita.

-- Armand, älä puhu sopimattomasti, nuhteli rouva Tulla. Olisit käskenyt Villen kantamaan koria.

-- Villen! Hän meni puotiin punnitsemaan silliä Mattilan vanhalle emännälle.

-- Niinkuin huomaat, Kaarina, on Armand vielä liian suorasukainen. Mutta minä toivon, että hän nyt, kun papasta on tullut kunnallisneuvos, käsittää, että sivistyneen ihmisen tulee valita sanansa.

Poika veti suunsa ivalliseen irvistykseen.

-- Kaikkea kanssa! Minäpä en maksa papan kunnallisneuvoksesta viittä penniä.

Rouva Tulla ei ollut kuulevinaan poikansa nenäkästä huomautusta.

-- Tulkaa sitten tunnin kuluttua illalliselle, pappa saapui äsken ja on nälissään. Sinä, Armand, peset kätesi ennen ateriaa, ne ovat likaiset, näen minä, kuten tavallisesti.

-- Kylläpäs tässä talossa nykyjään ollaan hienoja, murahti Manne. Ei riitä enää yksi pesu päivässäkään.

Illallispöydässä Kaarina tapasi talon isännän ja nuorimman lapsen, pyöreäposkisen Raoulin, seitsenvuotisen pojannaskalin. Kunnallisneuvos oli tanakka, hyvinvoivan näköinen maalaiskauppias. Hänen puheensa liikkui enimmäkseen metsäkaupoissa, sahayrityksissä ja muissa liikeasioissa. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi äkkiarvaamatta joutunut miltei toiselle puolelle maapalloa, tuntui niin kummalliselta kuulla arvosteltavan ihmistä yksinomaan sen mukaan, miten paljon hänellä oli rahoja tai mitä hyötyä hänestä oli liikeyrityksissä. Rouva Tulla säesti miestään, mutta koetti nähtävästi silloin tällöin saada keskustelun korkeampaan sävyyn. Kaarinan paikka oli Villen, vanhemman puotipojan vieressä. Tämä oli niin hämillään uuden naapurinsa läheisyydestä, että tuon tuostakin pudotti kahvelinsa tai veitsensä, ja sai joka kerran kunnallisneuvoksettarelta musertavan silmäyksen. Manne istui yrmeänä, tytöt eivät ottaneet osaa keskusteluun, kuikuttelivat vain keskenään muista välittämättä. Kaarina huomasi, että hienot, romaaneista lainatut nimet Fransiska, Isabella, Armand ja Raoul jokapäiväisessä käytännössä olivat yksinkertaisesti Sikke, Iisa, Manne ja Ralle. Ainoastaan kunnallisneuvoksetar käytti alkuperäisiä nimiä, hänkin enimmäkseen vieraiden läsnäollessa ja juhlallisimmissa tilaisuuksissa.

Illallisen jälkeen, kun pojat ja Ville olivat lähteneet huoneesta, istuutui rouva Tulla leveänä ja mahtavana sohvaan.

-- Kaarinahan tietää, aloitti hän puheensa, mitä varten olemme ottaneet sinut kotiimme. Tytärpuoleni on arvattavasti selittänyt, että me haluamme saada sivistyneen, hienotapaisen toverin lapsillemme, jollaista täällä maansydämessä on vaikea löytää. Sitäpaitsi tulisi ohjata lasten lukuja. Fransiskalla ja Armandilla on kumpaisellakin ehdot ruotsissa ja Isabellalla saksan kirjoituksessa, Mannella vielä sen lisäksi laskennossa. Olisi myös harjoitettava soittoa tyttöjen kanssa sekä opetettava ruotsinkielen alkeita Raoulille. Mitenkä on, osaatko tanssia?

-- Kyllä, olen käynyt tanssikoulun.

-- Sehän sopii. Silloin voit opettaa tytöille uusimpia tansseja. Tänne tulee tänä kesänä paljon kesävieraita, muun muassa on läänin maaherra ostanut Linnavuoren komean huvilan ja tulee siis myöskin viettämään täällä kesänsä. Toivottavasti pidetään perhetanssiaisia, ja meidän tytöt ovat jo siinä iässä, että voivat ottaa osaa huvituksiin. Väliaikoina voit sitten auttaa minua kasvitarhassa.

Kaarina tunsi päätään huimaisevan. Ruotsia, saksaa, laskentoa, soittoa, tanssia, kasvitarhanhoitoa! Sehän oli hirveätä!

-- Pelkäänpä, etten kykene suorittamaan kaikkia luettelemianne tehtäviä, sopersi hän.

-- Miksi ei, ryhtyi kunnallisneuvos puheeseen, palkkahan on hyvä, sata markkaa noin nuorelle tytölle on jo melkein liikaa. Sillä pitää osata toimittaa paljon.

Kaarina punastui hiusmartoa myöten. Hyi sentään, tämmöistä hän ei ollut saattanut kuvitellakaan. Hän tunsi ensimmäisen kerran elämässään olevansa toisen palkkalainen. Kyynelet pyrkivät silmiin, hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Onneksi pelasti hemmoteltu Ralle tilanteen. Hän juoksi parkuen sisään, Manne oli tehnyt hänelle pahaa. Manne kutsuttiin sisään ja ilmoitti, että Ralle oli käynyt puodissa näpistämässä rusinoita ja että hän oli antanut pojalle tukkapöllyä. Kunnallisneuvos läimähytti molemmille pojille korvapuustin, Rallelle, koska hän oli luvatta käynyt myymälässä ja Mannelle, koska hän oli kiusannut Rallea. Ralle juoksi täyttä kurkkua huutaen äitinsä turviin.

-- Eihän tätä tämmöistä melua jaksa kuunnella, huudahti Iisa kärsimättömästi. Tule pois, Sikke, mennään noutamaan postia. Minä lupasin tavata Hiljan postitoimiston ulkopuolella.

Tytöt riensivät ulos, ja heidän seurassaan uskalsi Kaarinakin hiipiä pois huoneesta. Hänen oli miltei mahdoton kauemmin hillitä liikutustaan. Jäätyään yksin tyttöjen yhteiseen huoneeseen hän heittäytyi istumaan ja purskahti itkuun.

Hirveätä! Hän ei mitenkään voinut, ei jaksanut jäädä tänne. Huh, sellaisia tylyjä, vastenmielisiä ihmisiä!

-- Ei, ei, kuiskasi hän, minä lähden pois täältä. Jo huomispäivänä matkustan, sanon, etten kykene täyttämään kaikkia tehtäviä.

Tämä ajatus rauhoitti häntä, hän taukosi itkemästä, valeli vedellä silmiään ja kaivoi esille matkakoristaan vanhempien ja sisarusten valokuvat. Nähdessään isän ja äidin rakkaat piirteet hän uudelleen heltyi itkuun. Mitähän he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet lapsensa olevan niin yksin ventovieraiden keskellä, ihmisten luona, joille hän ei merkinnyt muuta kuin palkattua palvelijaa. Kuinka isä olisi pahastunut!

-- Tein sen hyvässä tarkoituksessa, kuiskasi hän painaen kuvaa poskeansa vasten. Sitten hän otti esille pienen raamattunsa ja haki esille tutut sanat: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." -- -- --

Kun Sikke ja Iisa vähän myöhemmin tulivat kotiin, saattoi hän jo rauhallisesti vastata heidän kysymyksiinsä kouluelämästä Helsingissä, jopa innostua kertomaan jonkin pienen kaskunkin opettajista.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko iloisesti sisään ikkunasta, ja sen kirkkaassa valossa näyttivät eiliset ikävät vaikutelmat liioitelluilta. Kaarina päätteli itsekseen, että oli liian hätäistä nyt vielä suunnitella poislähtöä, ennenkuin työ oli alkanutkaan. Olihan häpeällistä jättää kesken jokin yritys, vain siksi, että se tuntui vaikealta. Melkeinpä kuin jos soturi pakenisi taistelutanterelta ennen ottelun alkamista. Hän pyysi paperia ja kynää ja alkoi laatia työsuunnitelmaa. Se tuli tällainen:

8-9 Manne laskentoa. 9-10 Manne ruotsia. 10-11 Väliaika. 11-12 Sikke ruotsia. 12-1 Iisa saksan kirjoitusta. 1-2 Ralle ruotsia. 2-4 Väliaika. 4-5 Soittoa. 5-6 Tanssiharjoitusta. 6-9 Loma-aikaa, puutarhatoimia y.m.

Kunnallisneuvos murahti tyytyväisenä lukiessaan tämän monimutkaisen lukusuunnitelman.

-- Oikein ajateltu, täsmällisyys on hyvä niin liikeasioissa kuin kotitoimissa.

Aivan tarkkaan ei työ kuitenkaan sujunut, niinkuin Kaarina oli suunnitellut. On myönnettävä, että tunti 1-2 jotenkin säännöllisesti kului siten, että nuori opettaja etsi Rallea, joka poikkeuksetta katosi näkymättömiin niin pian kuin kello läheni yhtä. Oli aivan mahdoton saada häntä silloin käsiinsä, hän oli ja pysyi poissa päivällisiin asti, jolloin hän ilmestyi pöytään hiukan nolona, mutta jyrkästi väittäen, että hän oli unohtanut koko tunnin. Estääkseen häntä livahtamasta asetti Kaarina tunnin heti aamiaisen jälkeen, mutta silloin sai Ralle aina niin kovia vatsanväänteitä, että äiti heltyen hänen ruikutuksistaan ehdotti lupaa siksi päiväksi. Täten Rallen alkuharjoitukset ruotsinkielessä vähitellen sammuivat itsestään, kunnes ei kukaan enää niistä muistuttanutkaan.

Mannen tunnit olivat Kaarinalle oikea kärsivällisyyden koetuskivi. Poika oli niin laiska ja huolimaton kuin ikinä kolmentoistavuotias vekara olla saattaa, sitäpaitsi häneltä puuttui lukupäätä. Kun vielä lisäämme tähän, että hänen kätensä olivat likaiset ja käytöksensä uhitteleva ja veltto, voimme ymmärtää Kaarinan vaivoja hänen suhteensa. Iisa ei ollut tyhmä, mutta oikullinen ja haluton lukemaan, ja Sikke puolestaan oli varsin huonopäinen. Useammin kuin kerran nuori opettaja työlästyneenä oppilaisiinsa päätti heittää koko vaivalloisen toimensa sikseen ja matkustaa pois. Mutta velvollisuuden tunto oli vahvempi, hän jäi paikalleen, tieto siitä, että hän hitusenkin saattoi auttaa vanhempiansa, helpotti työn taakkaa. Hän oli jo Helsingistä kirjoittanut isälle ja äidille ja odotti nyt jännityksellä kirjettä Aix les Bains'istä. Moittivatko vanhemmat häntä omavaltaisesta menettelystä? Kenties hän olikin heidän mielestään menetellyt väärin? Tällaiset epäilykset vaivasivat häntä ja pimittivät hänen muutoinkin pimeitä päiviään.

Vihdoin, eräänä iltana, kun Kaarina oli kasvitarhassa istuttamassa kukkakaalintaimia, saapui hartaasti toivottu kirje. Ilosta punastuen ponnahti Kaarina pystyyn kumaraisesta asennostaan nähdessään Iisan kädessä ulkomaisella postileimalla varustetun kirjekuoren. Hän aikoi heti rynnätä sisään lukeakseen aarrettaan, mutta rouva Tulla sanoi kuivasti:

-- Laitetaan nyt nämä taimet ensin yhtä päätä maahan.

Ja pari tuntia sai Kaarina vielä istuttaa ja kastella taimia, ennenkuin vihdoin pääsi avaamaan kirjettään. Se oli äidiltä. Hellin sanoin hän siinä nuhteli Kaarinaa siitä, että tämä oli ominpäin heittäytynyt oloihin, jotka saattoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi. "Me käsitämme kyllä, isä ja minä, hyvän tahtosi", sanottiin kirjeessä, "mutta olemme levottomat tähtesi. Kirjoita siis heti meille, sillä varsinkin isä, joka muutoinkin on heikko, huolehtii ylenmääräisesti siitä, että sinä mahdollisesti olet joutunut ikävien ja vaativaisten ihmisten luo. Toivon, että tyttöni joka tapauksessa vakavasti ja tunnollisesti hoitaa tehtävän, jonka hän mielestäni liian ajattelemattomasti on ottanut suorittaakseen. Kunpa olisitkin päässyt perheeseen, jossa saat hyvän ja sopusointuisen kodin!"

Ja isä oli lisännyt tervehdyksenään seuraavat sanat: "Isä toivoo, että Kaisutyttö muistaa käyttää Päivättären silmälaseja, tiedäthän niitä, jotka auttavat meitä näkemään hyvän ja kauniin siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa. Silloin hän parhaiten voi vaikuttaa oppilaisiinsa, ja syksyn tullen he ehkä voivat sanoa: me olemme olleet tekemisissä hyvän ihmisen kanssa."

Kaarina luki kirjettään korkean fiikuskasvin suojassa perheen mauttomasti sisustetussa ja epäkodikkaassa seurusteluhuoneessa. Sikke virkkasi ikkunan ääressä pitsiä, Iisa ja Manne pelasivat halmaa ja riitelivät, Ralle kiusasi kissaa, ja keittiöstä kuului rouva Tullan kimeä ääni, kun hän torui Lyytiä, pitkää, vaaleaveristä sisäkköä, jolla oli onneton taipumus särkeä astioita.

"Hyvän ja sopusointuisen kodin" kirjoitti äiti. Hohoh, äiti kulta, mitähän sinä oikein arvelisit tästä perheestä, likaisesta, huolimattomasta Mannesta, itsekkäästä, juoruilevasta Iisasta, jurosta Sikestä, turhamaisesta, tyhmän ylpeästä rouva Tullasta ja hemmoitellusta Rallesta sekä loppujen lopuksi itse kunnallisneuvoksesta, tuosta ovelasta pohatasta? Ja oliko mahdollista keksiä mitään hyvää ja kaunista tässä ympäristössä, niinkuin isän sanat kuuluivat? Hän loi silmänsä Manneen, joka parhaillaan tukisti ulvovaa Rallea. Mannen ja Rallen suhteen tuskin Päivättären silmälasitkaan auttoivat. He olivat laiskoja ja pahankurisia poikia kumpainenkin.

-- Äiti, äiti, parkui Ralle, Manne rääkkää minua.

Rouva Tulla syöksyi tuiskuna keittiöstä ja sivalsi Mannea korvalle.

-- Häijy poika, aina sinä kiusaat pikku veljeäsi.

-- Ralle kiusasi kissaa, puolustihe Manne.

-- Entä sitten, hän on pikkuinen ja sinä iso. Häpeä!

Ralle näytti äidin selän takana Mannelle pitkää nenää. Kaarinaa harmitti. Manne hävisi aina hänen ja pikku veljen välisissä kiistoissa, sillä äiti piti lellipoikansa puolta, Manne taas oli koko perheen yhteinen syntipukki, jota jokainen näykki ja soimasi.

Kun rouva Tulla oli mennyt noutamaan Rallelle lohdutukseksi hilloa, pyysi Kaarina saada nähdä Mannen postimerkkikokoelmaa. Pojan kiukustuneet kasvot sulivat, hän harrasti kaikella sielullaan postimerkkien keräystä. Näennäisesti välinpitämättömänä hän nouti albuminsa ja heitti sen Kaarinan eteen tavallisella huolimattomalla tavallaan.

-- Oikein arvokas kokoelma, kehui Kaarina, ja Mannen suupielet värähtivät mielihyvästä. -- Mutta sinulla ei ole ainoatakaan algerialaista. Ehkäpä minä voin hankkia sinulle. Kaksi hyvää ystävääni oli viime vuonna Algeriassa. Kun tulen kotiin, lähetän sinulle pari, jos haluat.

-- Lähetä vain, murahti Manne.

-- Tiedätkö, sanoi Kaarina hymyillen, tässä olisit voinut käyttää tuota pientä, somaa sanaa: kiitos.

-- Pötyä, hankkasi Manne vastaan. Mutta tytöt ne aina rakastavat koreita sanoja.

Kaarina nauroi iloisesti. -- Totta, myönnän, että pidän paljon ainakin kohteliaista ihmisistä.

-- Toisin sanoen, sinä et pidä minusta, kivahti Manne. Minähän olen sellainen epäkohtelias tollo. Sen saan monta kertaa päivässä kuulla äidiltä ja Iisalta. Pojan ääni oli yrmeä, ja hän nousi lähteäkseen.

-- Älähän hätäile, en ole vielä nähnyt puoliakaan postimerkeistäsi. Minun veljelläni oli hyvin hyvä postimerkkikokoelma. Hän opetti minuakin tuntemaan arvokkaimmat postimerkit.

-- Hän on tietysti sellainen poika, joka osaa liverrellä tytöille.

-- Hän oli hyvä poika, sanoi Kaarina matalalla äänellä.

-- Mokomakin pyhimys!

-- Hän kuoli kolme vuotta sitten.

Kaarinan huulet alkoivat vavista. Hän tunsi tällä hetkellä valtavaa koti-ikävää, tunsi myös, mikä ero oli iloisen ja ystävällisen Pauli-vainajan ja hänen vieressään seisovan töykeän pojan välillä.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Ellei Kaarina olisi ollut niin liikutuksensa vallassa, olisi hän huomannut Mannen kasvoissa jotakin erikoista. Niiden tylyt juonteet ikäänkuin pehmenivät ja silmiin tuli kaunis ilme. Mutta kun Kaarina jälleen loi häneen katseensa, istui Manne kädet housuntaskuissa ja vihelteli jotakin rekilaulua. Kaarina rypisti silmäkulmiaan, hän oli pahoillaan siitä, että oli antautunut liikutuksensa valtaan sydämettömän pojan läsnäollessa.

Mutta kun hän hetkistä myöhemmin lähti huoneeseensa, pistettiin hänen kouraansa vinnin portailla pieni paperikäärö ja Manne livahti hänen ohitsensa portaiden kulmauksessa. Hän avasi käärön ja nauroi itsekseen. Se sisälsi viisi tahmeata, puolipehmennyttä karamellia, jotka arvatenkin olivat majailleet Mannen taskussa päiväkauden.

IV.

Kirkossa käydessään Kaarina oli huomannut pienikasvuisen, laihan tytön, joka aina viimeisenä saapui kirkkoon ja ensimmäisenä lähti sieltä. Hänellä oli yllään haalistunut, huonosti ommeltu pumpulihame ja päässä pieni musta olkihattu, jonka ainoana koristeena oli kauhtunut, sinipunerva silkkinauha. Hänen kasvoissaan oli arka, huolestunut ilme, ja kulkiessaan hän tiukasti piti katseensa maahan luotuna. Hän herätti Kaarinassa mielenkiintoa varsinkin senjälkeen, kun hän oli tavannut tytön kerran maantiellä. Tämä oli silloin ollut vanhanpuoleisen, omituisen näköisen herran seurassa, joka talutti nahkahihnasta mustankirjavaa vuohta. Vuohi oli nähtävästi harvinaisen itsepintainen otus, se pyrki tien laidalla kasvavaan kaalimaahan ja tuotti seuralaisilleen suurta kiusaa tuon tuostakin pysähtymällä, jolloin sitä oli miltei mahdoton saada paikaltaan liikkumaan. Kaarina olisi mielellään jäänyt katsomaan, miten vuohen ja ihmisten välinen taistelu päättyi, mutta ei keksinyt mitään sopivaa syytä seisahtuakseen.

Saman päivän iltana hän kohtasi taas tytön palatessaan Siken ja Iisan seurassa postista. -- Posti-illat olivat kirkonkylän nuorten elämässä tärkeitä hetkiä, silloin he aina tapasivat toisensa postitoimiston ulkopuolella. -- Pieni vuohenkuljettaja tervehti ujosti, miltei hätäisesti sivuuttaessaan kunnallisneuvoksen tytöt, hänellä oli kainalossa paksu paperipinkka. Kaarina oli huomaavinaan hänen kasvoillaan entistään huolestuneemman ilmeen.

-- Kuka tuo on? kysyi hän kääntyen Iisan puoleen.

-- Tuoko? Sehän on Plotina.

-- Plotina, sepä hassunkurinen nimi.

-- Hassu hän on itsekin ja isä vieläkin hassumpi, sanoi Iisa halveksivasti. Huomasitko, Sikke, hänellä oli joitakin kirjoituksia kainalossaan. Maisteri on tietenkin taas saanut repposet jollekin suurelle nerontuotteelleen.

Kaarina loi puhujaan kysyvän katseen, ja Sikke lausui haukotellen:

-- Mistä sen arvaat?

-- Kuulin postineidin juttelevan äidille, että maisteri tuon tuostakin lähettää sepustuksiaan sanomalehtiin ja kustantajille, mutta ne palautetaan säännöllisesti hänelle takaisin. Kukapa viitsisi painattaa mokoman löyhkäpään sepustuksia.

Kaarina katseli poistuvan tytön jälkeen. Hän näytti niin säälittävältä, niin pieneltä astuessaan pölyisellä tiellä hiukan kumarassa. Olikohan hän kuullut Iisan sydämettömät sanat?

-- Niin, sanoi Sikke hitaasti, parempi olisi, etteivät he tuhlaisi rahoja postimaksuihin. He tarvitsevat kyllä joka pennin omaan ruokaansa.

-- Ovatko he köyhiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

-- Köyhiäkö! He eivät omista muuta kuin pienen mökkipahasen ja maapalstansa. Luulenpa, että he niinkuin sadussa kerrotaan, syövät homehtuneita leivänpalasia ja silakanpäitä, selitti Iisa ylimielisesti.

-- Käyttekö te koskaan heidän luonaan?

-- Emme, vastasi Iisa niskojaan keikauttaen. Äiti ei pidä siitä, että seurustelemme kaikenlaisten ihmisten kanssa.

-- Niin, lisäsi Sikke, joka tavallisesti oli sisarensa kaikuna, äiti tahtoo, että seurustelemme sellaisten kanssa, joista meillä on hyötyä ja jotka merkitsevät jotakin.

Iisa mulautti kiukustuneen katseen avomieliseen Sikkeen.

-- Sinä olet tyhmä kuin lammas, Fransiska, -- Iisa sanoi aina Fransiska tahtoessaan nolata Sikkeä -- käsität äidin sanat oman typerän pääsi mukaan. Maisteri ja Plotina eivät seurustele paljon kenenkään kanssa täällä, kaikki nauravat heille. Maisteri oli ennen opettajana jossakin koulussa, olen kuullut kerrottavan, mutta kun hän ei kyennyt pitämään oppilaitaan kurissa ja muutenkin oli sopimaton toimeensa, täytyi hänen ottaa ero, ja silloin he muuttivat tänne asumaan. Mutta hän on hyvin ylpeä ja luulottelee olevansa suurikin tiedemies -- voitteko ajatella hassumpaa -- ylpeä, vaikka on köyhä, se on kerrassaan naurettavaa.

Pari päivää myöhemmin oli pikku pappilassa kutsut. Hilja, kappalaisen järjestyksessä toinen tytär, täytti viisitoista vuotta. Tullan nuoret olivat myös kutsutut ja valmistautuivat ilomielin kesteihin, jotka olivat ensimmäiset sinä kesänä. Iisa oli juhlan kunniaksi käyttänyt äitinsä käherryssaksia ja istui paraillaan peilipöydän ääressä suorimassa hiuksiaan. Tyytyväisenä kiharoihinsa hän vielä siveli niihin hiukan briljantiinia, kuten oli nähnyt äitinsäkin tekevän.

-- Nyt sinä panit sitä liian paljon, sanoi Sikke. Tukkasi on kuin liimattu.

-- Hyi, miten se haisee merkilliseltä, huomautti Kaarina.

Iisa vei pullon nenäänsä ja ponnahti äkkiä pystyyn.

-- Tämä ei ikinä ole briljantiinia. Joku on vaihtanut pulloni. -- Kuka?

Ovelta kuului nauruntirskettä, ja Mannen kesakkoinen naama pilkisti sisään.

-- Sinä, Manne, Iisa juoksi pullo kädessä ovelle. Sinäkö tämän teit?

Manne katosi, alhaalta kuului vielä hänen vahingoniloinen naurunsa. Iisa riensi peilin eteen. Kauheata! Hänen kauniit kähäränsä olivat tahmeina tarttuneet pitkin päälakea. Pullossa oli maalausvernissaa!

Iisa purskahti kyyneliin.

-- Häijy, pahankurinen poika, huusi hän. Aina hän tekee ilkeyksiään. Mitenkä minä nyt tämän näköisenä voin mennä Saariselle?

Hän oli todella viheliäisen näköinen hiuksineen. Kaarina ja Sikke koettivat häntä lohduttaa.

-- Mitä jos koettaisit ripottaa hiukan puuteria hiuksillesi, ehdotti Kaarina. Muuan tuttavani, Ester Heinonen, käytti aina puuteria, kun hänen tukkansa oli liian rasvainen. Onko teillä puuteria?

-- On kyllä, vastasi Sikke ja haki Iisan säilöstä pienen puuterirasian. Iisa käyttää usein puuteria kaupungissa.

-- Ole vaiti, riuskasi Iisa.

-- Se on hyvin huono tapa, sanoi Kaarina. Minun äitini ei sallisi sellaista, lisäsi hän itsetietoisesti.

-- Minun äitini ei sallisi minun lähteä vieraisiin leipääni syömään, heitti Iisa pisteliäästi.

Kaarina punastui ja puraisi huultaan. Teki mieli vastata jotakin häijyä, mutta Sikke ehätti selittämään.

-- Ei äitikään salli Iisan käyttää puuteria. Hän sanoo sen turmelevan ihoa, mutta Iisa ottaa salaa. Hän oppi kaupungissa sen taidon.