Part 10

-- On niin ikävä, kun sinä lähdet, Kaarina, sanoi Sikke. Eikö totta, Iisa, me olemme paljon pitäneet Kaarinasta.

Iisa nyökäytti päätään.

-- Soisin, että olisimme olleet ystävällisempiä häntä kohtaan.

-- Mikäs esti, sanoi Manne. Hän ojensi ujostellen tuohesta kutomansa puukontupen Kaarinalle. -- Tuossa on, jos huolit. Ja häveten liikutustaan hän viheltäen poistui huoneesta.

Aikaisin seuraavana aamuna Kaarina seisoi Ainamon kannella ja katseli jälkeen jäävän kirkonkylän punaisia ja kellertäviä rakennuksia. Vajaat kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli astunut jalkansa kylän laivalaiturille arkana, pelko ja jännitys mielessä. Miten paljon hän olikaan kokenut sinä aikana hyvää ja pahaa, iloa ja surua. Hän muisteli Siken jäähyväissanoja:

-- Kaarina, sinä olet ollut hyvä meille, ja Iisa oli lisännyt:

-- Parempi kuin mitä olisimme ansainneet.

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.

Ehkä se olikin elämän salaisuus.