Part 1

KAARINAN KESÄLOMA

Kirj.

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

I.

Kaarina Holsti astui ensimmäistä kertaa eläessään sisään sairaalan portista. Pelonsekaisella kunnioituksella hän katseli suurta punaista tiilirakennusta kirkkoineen. Käytävässä, jo heti ovesta sisään tultaessa, lehahti sairaalailma vastaan; nuoresta, kevätilman tuoksua äsken hengittäneestä tytöstä tuntui miltei kaamealta tänä nukutusaineiden, lysolin ja lääkkeiden täyttämä ilmakehä.

-- Saako tavata tohtori Holstia? kysyi hän käytävässä liikkuvalta sisarelta.

-- Olkaa hyvä, numero 19.

Kaarina avasi oven. Hän oli päättämällä päättänyt olla vahva ja iloinen tavatessaan vanhemmat. Mutta kun hän näki isän kalpeana ja oi, kuinka laihtuneena, kärsivän näköisenä, pettivät hänen voimansa.

-- Isä rakas, rakas isä, muuta hän ei saanut itkultaan sanotuksi heittäytyessään syleilemään vuoteella lepäävää isäänsä.

Isän huulet vapisivat.

-- Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemään lempitytärtä kuten aina ennen.

Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänen kyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.

-- Etkö äitiä tervehdikään?

Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.

-- Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitää hauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröön hän lisäsi: -- Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.

Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti -- aina hän oli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälle isän vuoteen viereen.

-- Ostin isälle vähän appelsiineja.

-- Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaa ollenkaan liikuttaa käsiäni.

Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästi päätään.

-- Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti on päässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviä toiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?

Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälle tolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessä kyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisi päivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkasta tytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.

-- Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina teki lähtöä.

-- Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä, mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles, isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitä hirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa ja koira.

-- Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. -- Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti. Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta, täytyy mennä läksyjä takomaan.

Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.

-- Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.

Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen seurusteluhuoneeseen, jonka seinillä oli Jumalan äidin ja Kristuksen kuvia. Istuutuen sohvalle hän veti Kaarinan viereensä.

-- Entä nyt, äiti? kysyi Kaarina arasti. Hän huomasi äidillä olevan jotakin ikävää puhuttavaa, jota hänen oli vaikea tuoda esille.

-- Sinä näet, Kaarina, alkoi tohtorinna, että isä on hyvin sairas. Tämä kevät on ollut sanomattoman vaikea, tuskia päivällä ja yöllä.

-- Voi äiti, Kaarina puristi äidin kättä, miksi et ole minulle kirjoittanut, millä kannalla asiat olivat? Mainitsit vain melkein kuin ohimennen isän vanhasta vaivasta, kiusallisesta leinistä. En voinut arvata hänen olevan näin huonona. Oikein kauhistun, kun ajattelen, että minä olen täällä vain pitänyt hauskaa huolettomuudessani, silloin kun isä on kärsinyt ja sinä hänen kanssaan.

-- Et olisi kuitenkaan voinut meitä auttaa, Kaisu, koulutyösi vain olisi siitä kärsinyt. Kati on ollut minulle suureksi iloksi ja avuksi, hän on lukenut ääneen isälle ja auttanut, missä on tarvittu. Et usko, kuinka hän on kehittynyt.

-- Niin, mutta minä olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaiken.

-- Sinun aikasi kyllä vielä tulee; siitä nyt juuri aionkin puhua kanssasi. Lääkäri, joka isää hoitaa, arvelee, että on välttämätöntä hänen lähteä jonnekin kylpylaitokseen ulkomaille, luultavasti Ranskaan, Aix les Bainsiin, jossa on mainioita rikkilähteitä. Olemme sen vuoksi todellakin tuumineet lähteä, niin pian kuin isä suinkin pääsee liikkeelle, toivoakseni toukokuun lopulla.

-- Siis kesäksi -- oi äiti! huudahti Kaarina mielipahalla.

-- Niin, ikävähän on juuri kesäksi lähteä pois, kun sinäkin pääset kotiin.

-- Ja kauanko viivytte? Kenties koko kesän?

-- Luultavasti.

-- Miten käy sitten Lanterin, äiti, meidän, lasten, ja puutarhan ja kaiken? Tämähän on hirveätä!

-- Jos olisit nähnyt isän kärsimyksiä tänä keväänä, et noin puhuisi, Kaisu. Äidin äänensävyssä oli moitetta.

-- Anteeksi, rakas äiti, olen kovin itsekäs. Eihän mikään tietysti ole ikävää, kun isän terveys on kysymyksessä. Mutta tuntuu kauhealta ajatella kesää ja Lanteria ilman sinua ja isä kultaa.

Tohtorinna oli hetken ääneti. Sitten hän lausui:

-- On vielä muuan seikka, josta minun täytyy sinulle puhua. Lääkäri, joka hoitaa isän virkaa hänen sairautensa aikana, on pyytänyt saada Lanterin asunnokseen. Hän on varakas ja tarjoo siitä varsin korkean vuokran.

-- Mutta, äiti, ettehän ole siihen suostuneet? Meidän kaunis kotimme, rakas Lanterimme vieraiden hallussa! Mahdotonta!

-- Isän tauti on jo maksanut paljon, ja olo kylpylaitoksessa nielee tuhansia. Me emme ole rikkaita, Kaarina, pienikin summa on tervetullut lisä varoissamme tätä nykyä.

Kaarina aivan jähmettyi. Hänen ei koskaan ollut tarvinnut tähän asti ajatella elämän aineellista puolta. -- Minne me lapset sitten joudumme? kysyi hän matalalla äänellä.

Tohtorinna huokasi.

-- Se seikka on kyllä tuottanut minulle paljon päänvaivaa. Olen suunnitellut sitä ja tätä, ja viimein päätin kirjoittaa täti Jenny Sorolalle pyytäen, että hän ottaisi teidät luokseen. Hän lupasikin sen tehdä.

-- Jenny-tädin luo!

Tohtorinna kietoi käsivartensa tyttärensä ympäri.

-- Rakas lapsi, älä tee tätä minulle vaikeammaksi, kuin mitä se muutoin on. Tunnenhan minä Jenny-tädin, ja tiedän, että teillä, varsinkin sinulla monessa suhteessa on vaikea hänen luonaan. Mutta hän on kuitenkin isän sisar, ja vaikka hänellä onkin omituisuutensa, tulee hän omalla tavallaan pitämään teistä hyvää huolta. Siinä suhteessa olen aivan rauhallinen. Ole sinäkin järkevä, tyttöni.

Kaarina huomasi kyyneleitä äidin silmissä. Samassa tuokiossa hänen mielialansa vaihtui.

-- Tiedätkö, äiti, minä suorastaan häpeän. Täällä minä istun ja teen tyhmiä vastaväitteitä, silloin kun sinä olet suunnitellut ja tuuminut kaikki valmiiksi Jenny-täti on Jenny-täti, siitä ei mihinkään pääse, mutta eihän kesä ikuisesti kestä. Koetan välttää kaikkia kareja hänen suhteensa. Ollihan on hänen kummipoikansa ja tädin suuri suosikki. Kyllä me tytöt aina jotenkin tulemme toimeen.

Tohtorinna painoi suudelman tytön otsalle.

-- Nyt tunnen tyttöni. Katsos, on varsin tärkeätä, että isän ei tarvitse huolehtia raha-asioista. Kuten äsken sanoin, maksaa hänen viransijaisensa Lanterista harvinaisen hyvän vuokran, ja sen lisäksi hän ottaa hoitaakseen puutarhan erinäisillä ehdoilla. Hän on näet innostunut kasvitarhan- ja kukkainviljelijä. Isä on niin iloinen tietäessään, että hänen rakas puutarhansa on hyvissä käsissä. Isä rukka, hän kantaa vaivansa ihailtavan kärsivällisesti. Mutta nyt meidän täytyy erota, lapseni, isä kai jo odottaa minua, ja sinun on painauduttava läksyjesi ääreen.

Kun Kaarina hetkistä myöhemmin astui Eläintarhan varjoisaa tietä kaupunkiin päin, oli hänen mielensä syttä synkempi. Hänestä tuntui, että hän oli onnettomin olento maailmassa.

II.

Siiri Vuorio paiskasi algebrankirjansa pulpetinkannelle, niin että pamahti.

-- Hei, nyt minä sinut suolaan, senkin kiusankappale, vihoviimeinen ilkimys!

-- Ja minä, ja minä! Olkoon onneksi!

Huutaen ja nauraen pojat läimähyttivät enemmän tai vähemmän risaiset kirjansa pulpeteille.

-- Ajatelkaas, kokonaista kolme ihanaa kuukautta ilman kielioppia, ilman Pythagorasta, ilman vuosilukuja ja kirkko-isiä! huusi Kaarina.

Luokassa vallitsi lievimmin sanoen vilkas mieliala. Pojat istuivat pulpeteilla jalkojaan heilutellen, toiset tanssivat ympäri huonetta intiaanihyppyä. Muutamat siisteimmistä tytöistä järjestivät koulupöytiään, pyyhkivät pölyn, tyhjensivät roskat paperikoriin ja repivät rikki kirjeitä, joita lukukauden kuluessa oli pulpettiin kasaantunut sekä luvallisia että luvattomia teitä. Kaikki huusivat ja puhuivat yht'aikaa.

Elsa Heinonen istui paikallaan nyyhkyttäen, vesissä silmin.

-- Älä nyt sentään sula, Elsa-tyttö, lohdutteli Jussi, hänen vierustoverinsa. Sainhan minäkin ehdot, niin että paukahti, mutta en silti aio vesilätäköksi ruveta.

-- Sinulla ei olekaan vanhempia sisaria niinkuin minulla, jotka yhtä mittaa toruvat.

-- Eipä ei, mutta näetkös, minulla on isä, ja aika faari hän onkin saarnaamaan.

Maiju Väyrysen pyöreät, punaiset posket olivat tavallista vakavammat. Hänkin oli saanut ehdot saksan kielessä ja algebrassa.

-- Huh, puhisi hän, että tyttöjen sentään täytyy näin kauheasti rääkkääntyä. Mutta minä jätän koko koulun, sen totta tosiaan teen, ja rupean karjakoksi. Ylioppilasta minusta ei kuitenkaan kuuna kulloisna päivänä tule. Lehmiä sitävastoin hoitaisin vaikka koko ikäni. Voi, jospa tietäisitte, kuinka hauskoja pikku vasikat ovat, niin herttaisia ja sieviä. -- Ja pappilan suurta karjaa muistellessa palasi Maijun kasvoille niille niin ominainen tyytyväisyys ja hyvätuuli.

-- Se oli oikeata puhetta, huusivat pojat nauraen. Eläköön karjakko Maiju Väyrynen! Alas geometriset sarjat ja logaritmit!

-- Kuulkaa, eikö mennä Fazerille syömään päättäjäistortut? ehdotti joku.

-- Mennään, mennään, kuului kuorossa. Ja pian oli suurin osa luokkaa matkalla koululaisille niin tuttuun kahvilaan.

Kaarina erottautui muitten huomaamatta tovereistaan. Hänen apea mielensä ei sointunut yhteen toisten remuavan ilon kanssa. Tyyne Virta, laiha, köyhästi puettu tyttö yhtyi häneen. Heillä oli sama matka.

-- Etkö sinä menekään toisten mukaan Fazerille? kysyi Tyyne ihmetellen. Kaarina oli aina ylimpänä siinä, missä iloa pidettiin.

-- En ole sillä päällä nyt.

Tyyne katsahti häneen oudoksuen. Mikähän Kaarinan oli? Hyvän todistuksen hän tietysti oli saanut, arvaahan sen, luokkansa etevimpiä tyttöjä. Muutoinkin hänellä oli kaikki niin siloista ja kevyttä. Opettajien ja toverien suosikki hän oli, eikä hänellä jokapäiväisestä leivästä huolia ollut, sen saattoi nähdä.

Tyyne huokasi. Hänen kodissaan oli köyhyys ainainen vieras.

Tyyneä hyvästellessään Kaarina kysyi: -- Missä aiot viettää kesäsi?

-- Minä matkustan Hämeeseen. Olen saanut paikan eräässä ruotsalaisessa perheessä, jossa opetan lapsille suomea.

Kaarina katseli häntä säälien.

-- Eikö ole ikävä olla noin ventovieraissa?

Tyyne hymähti: -- Olen kiitollinen siitä, että pääsen maalle. Sinä et suinkaan ole koskaan kokenut, mitä merkitsee asua koko pitkä kesä jossakin Robertinkadun kivimuurissa, pihan perällä, lisäsi hän katkerasti.

Kaarina katseli miettiväisenä poistuvaa toveriaan. Tyyne raukka oli aina katkera ja miltei vihamielinen parempiosaisia tovereitaan kohtaan. Mutta tällä kertaa Kaarina ymmärsi häntä. Mahtoi tuntua kiusalliselta aina elää elämän varjopuolella, silloin kuin muut hänen ikäisensä tytöt saivat pelkkää päivänpaistetta osakseen. Mutta jos Tyyne olisi tiennyt, kuinka apea hänen, Kaarinankin, mieli tällä kertaa oli, niin hän ehkä olisi vähemmän tylysti häntä kohdellut.

Kotona Kaarina vielä kerran otti luettavakseen kirjeen, jonka hän kyllä jo oli lukenut pari kertaa, mutta jonka sisällystä hänen yhä vielä oli vaikea sulattaa. Se oli Jenny-tädiltä.

Rakas Kaarina, -- sanottiin siinä, -- ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa sinulle, että olen pakotettu tekemään välttämättömän muutoksen siihen suunnitelmaan, jonka äitisi ja minä laadimme teidän kotimaahan jäävien lasten suhteen. Sain nimittäin pari päivää sitten kirjeen rakkaalta norjalaiselta ystävältäni -- sinähän olet kuullut hänestä -- ja tässä kirjeessä hän ilmoittaa nyt vihdoinkin aikovansa toteuttaa hänen ja minun mielituumamme -- saapua Suomeen kesää viettämään minun luokseni. Kuten ehkä olen kertonut, on Gunvor Sörensen hyvin herkkähermoinen ja sairaalloinen. Hänen täytyy tietysti siis saada oma huoneensa, s.o. juuri se huone, jonka olin varannut sinulle ja tytöille. Näin ollen en siis parhaimmallakaan tahdolla voi ottaa teitä kaikkia luokseni, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Olen punninnut asiaa seikkaperäisesti, ja pitkällisen harkinnan jälkeen tullut seuraavaan päätökseen: Koska vanhempasi ennen lähtöään uskoivat lapsensa minun huostaani, tunnen olevani velvoitettu pitämään huolta kolmesta nuorimmasta, jotka vielä kaipaavat tarkempaa huolenpitoa. Kummipoikani on itseoikeutettu asumaan luonani, Heidin otan myös mielelläni, hän on hiljainen ja nöyrä ja pystyy hyvin pitämään Ollista huolta. Koska en tahdo myöskään erottaa Heidiä ja Katia toisistaan, hyvin tuntien heidän hellän välinsä, toivon voivani lausua Katinkin tervetulleeksi, vaikka hän mielestäni onkin huolimaton ja lörpöttelevä. Voin sijoittaa heidät kaikki kolme siniseen huoneeseen. Sitä vastoin en parhaalla tahdollanikaan saa sinulle sijaa pienessä huvilassani. Neuvon siis sinua kääntymään pastori Väyrysen perheen puoleen. Pastorinrouva Väyrynen, sen tiedän, tulee ilomielin vastaanottamaan sinut kotiinsa -- tietysti maksua vastaan -- muu ei voi tulla kysymykseen.

Maanantai-iltana lähetän hevosen asemalle noutamaan lapset. Koeta saada heidät siihen valmiiksi.

Sinua tervehtii tätisi Jenny Sorola.

Kaarina jäi kirjeen luettuaan tuijottamaan eteensä. Siis koditon! Sillä Väyryselle hänen ei sopinut pyytää, siellä oli väkeä ilmankin liiaksi. Paitsi talon omaa lukuisaa nuorisoa oli Elsa Heinosen määrä tapansa mukaan viettää pappilassa kesänsä, samoin oli varattava tilaa ylioppilaalle, jonka johdolla Maijun tuli lukea ehtojaan. Täytyi siis kuulustella jotakin perhettä, joka piti täysihoitolaisia kesällä. Ehkäpä joku tovereista tiesi. Ei, hän ei tahtonut kysyä heiltä. Moni luokkatovereista oli pyytänyt Kaarinaa luokseen viikoksi tai pariksi, mutta koko kesäksi hän ei voinut lähteä ketään vaivaamaan. Hanna Ström ja Iris Klewe, hänen parhaat ystävänsä, olivat vielä ulkomailla.

Mitäs muuta kuin ruveta lehdissä katsomaan ilmoituksia! Hän nouti päivän lehden arkihuoneesta ja alkoi sitä tutkia.

-- Kaksi koulupoikaa saa täysihoitoa -- Ylioppilas haluaa maalla täysihoitoa --. Nuori sivistynyt tyttö saa paikan hyvässä perheessä lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana. Palkka sata markkaa kesältä ja vapaa ylläpito ynnä matkat. Vastaus t.l.k. osoitteella: _Kunnallisneuvoksetar_.

Kaarina hätkähti. Entäpä jos hän yrittäisi: lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana! Miksi hän ei siihen pystyisi? Sillähän olisi koko pulma ratkaistu, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa penniäkään isän rahoja, joita hän nyt itse niin kipeästi tarvitsi. Päinvastoin saisi pistää vielä satamarkkasen säästöön -- omia ansaitsemiaan rahoja, saisi auttaa omalta taholtaan isää ja äitiä. Kunnallisneuvoksetar! Sehän oli kovin hienoa ja kuulosti samalla niin hauskalta ja maalaiselta. Sen enemmän siekailematta Kaarina istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, ja töhrittyään puolisen tuntia pari kolme paperiarkkia täyteen hän viimein löysi sopivan sanamuodon vastaukselleen -- ja kiirehti sitä lennättämään sanomalehtikonttoriin. Punoittavin poskin hän ojensi kirjeensä sisään luukusta postineidille, ja mutisten Caesarin sanat: alea jacta est, hän riensi takaisin kadulle. Kotimatkalla hänet valtasi äkillinen katumuksen puuska. Olikohan hän menetellyt liian omapäisesti? Olisi ehkä ensin pitänyt neuvotella Jenny-tädin kanssa.

Mutta sitten hän rauhoitti mieltään sillä, ettei ollut juuri luultavaa, että hänen tarjouksensa hyväksyttäisiin, ja silloinhan asia raukeaisi sikseen. Hän päätti olla siitä kenellekään puhumatta ja vietti iltapuolen huoneessaan järjestellen ja pakaten tavaroitaan. Asia jännitti kuitenkin siksi paljon hänen mieltään, että kun Siiri Vuorio ja Elsa Heinonen tulivat häntä tervehtimään, he saivat varsin hajamielisiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ellei Elsa olisi ollut huoneessa, olisi Kaarina varmaankin uskoutunut Siirille, mutta Elsa rukka oli sekä kotona että koulussa kuulu lörppösuisuudestaan.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan pyydettiin Kaarinaa puhelimeen.

-- Neiti Holstiko on puhelimessa? kysyi tuntematon naisen ääni. Kaarina myönsi pamppailevin sydämin.

-- Tahtoisitteko käydä sen eilisen ilmoituksen johdosta puheillani? jatkoi ääni. Kenties sopisi ottaa koulutodistukset mukaan.

Ilmoitettuaan nimensä ja osoitteensa puhuja lopetti keskustelun. Kaarina jäi hämillään seisomaan puhelimen ääreen. Häntä sekä nauratti että itketti. Teki mieli peräytyä koko seikkailusta, ilmoittaa vain, että olikin päättänyt toisin. -- Ehkäpä täti Vuorio, Siirin äiti, ottaisi hänet luokseen, jos hän puhuisi hänelle pulmansa. Mutta toiselta puolen oli niin perin houkuttelevaa seistä omilla jaloillaan ketään rasittamatta. Tuntui kuin olisi hän siten ottanut osan vanhempien huolista kantaakseen.

Niinpä Kaarina kaikesta epäröimisestä ja arkuudesta huolimatta määrätyllä kellonlyönnillä istui komeasti sisustetussa huoneessa vastaten punakan, hiukan uneliaan näköisen rouvan kyselyihin.

-- Ilmoitus koski isäni perhettä, selitti rouva, siihen kuuluu paitsi isääni, kunnallisneuvos Tullaa, äitipuoleni, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Teidän asiaksenne tulisi ohjata molempien poikien lukuja sekä sen lisäksi harjoittaa ruotsinkieltä tyttöjen kanssa. Te kai puhutte ruotsia hyvin?

-- Kyllä, luullakseni, vastasi Kaarina.

-- Ehkä sitten voimme pitää asian päätettynä. Teillähän näkyy olevan hyvät todistukset. Voisitteko matkustaa jo ensi viikolla?

Kaarina vääntelihe tuolillaan tulipunaisena. -- Ehkä minä kuitenkin hiukan tuumin ensin, sai hän viimein sanotuksi.

-- Mitä se hyödyttää? Jos te kerran haluatte tällaista paikkaa, niin on paras, että heti ratkaisemme asian. Minä matkustan myös muutaman päivän kuluttua Savoon -- isäni asuinpaikka on nimittäin Savossa -- ja me voimme matkustaa yhdessä, minä kyllä pidän huolta matkakustannuksista.

Kaarina yritti vielä muutamia heikkoja vastaväitteitä, mutta ne hukkuivat pontevan rouvan hyväntahtoiseen huolenpitoon. Ja kun hän viimein lähti talosta, oli hän luvannut olla lähtövalmiina päivän kuluttua. Mutta sitä ennen hänen oli matkustettava kotiin ja hommattava pikkutytöt ja Olli matkaan Jenny-tädin luo.

Ja jätettävä hyvästi Lanterille! Se ajatus oli katkera, mutta toisaalta oli houkuttelevaa syöksyä uuteen elämään ja seikkailuihin.

III.

Ainamo-laivan väri oli alkujaan ollut valkoinen, sanottakoon se heti väärinkäsitysten välttämiseksi, mutta vuosien vieriessä oli likaisen harmaa kerros niin tyyten peittänyt alkuperäisen maalin, että vain harvinaisen rikas mielikuvitus saattoi loihtia esiin jotakin valkoista aluksen kupeista. Vieraassa matkustajassa herätti laivan muutoinkin hiukan epämääräinen puhtaus vastenmielisyyttä ja arastelua, mutta oman paikkakunnan väestö pääsi heti kotoiseen tunnelmaan laivan kannelle astuessaan. Oli niin tuttua nähdä laivan peräpuoli täynnä jauhosäkkejä, sokeritoppia, pakkilaatikoita ja kanakoreja sekä muuta aineellista hyvinvointiamme tarkoittavaa lastia. Oli aina totuttu pujottelemaan mahdollisimman kapeista solista ja seisoskelemaan pitkin hyttien seinämiä, tilaa kun oli niin herttaisen niukalta ja istuimia vain jokunen.

Kaarina kävi hiukan ymmälle joutuessaan äkkiarvaamatta tähän uppo uuteen ympäristöön. Rouva Palmunen oli kyllä Helsingissä tehdyn suunnitelman mukaan matkustanut hänen kanssaan yhdessä, mutta erosi laivalaiturilla matkatoveristaan jatkaakseen matkaansa hänkin kyllä laivalla, mutta toista reittiä kuin Kaarina. Koska laivan kumpikin hytti oli "ylösotettu" kuten päivettynyt ystävällinen avojalka siistijätär ilmoitti, oli Kaarinan sijoituttava kannelle. Kaikki laivan kuusi istuinpaikkaa oli vallattu, joten Kaarina huomasi saavansa tyytyä käyttämään muuatta pakkilaatikkoa istuimenaan. Vähän ajan kuluttua alkoi kuitenkin pakkilaatikon sisästä kuulua paheksuvaa röhkinää, laatikon asukas, paksu, pyöreä porsas, osoitti täten kuuluvalla tavalla mielipahaansa siitä, että sen näköalaa pimitettiin. Kaarina ponnahti säikähtyneenä seisomaan ja loi neuvottoman katseen ympärilleen.

-- Istukee, neiti, tähän penkille, vielähän tähän soppii, kuhan työnnetään syrjempään nuita joutavia hynttyitä, virkkoi reipas ääni hänen takanaan.

Pyylevä, ystävällisen näköinen eukko nyki Kaarinaa hameesta ja teki hänelle tilaa vieressään siirtyen lähemmäksi miestään, pientä ukonkäkkyrää. Kaarina istuutui aivan penkin päähän. Pian oli keskustelu täydessä kulussa. Pariskunta, varsinkin eukko, oli tuttavallisen utelias ja tiedusteli tarkoin tytön kotipaikkaa, vanhempia ja matkan päämäärää. Kaarina kertoi olevansa matkalla kunnallisneuvos Tullan luo ja sai kuulla, että Ainamo oli "juuri samaisen Tullan laiva" ja niin vanha, että se aina pari kertaa kesässä piti lepoa, milloin oli kone rikki, milloin kuve puhki, josta syystä se olikin niin paikattu ja parsittu, ettei kukaan ymmärtänyt, kuinka se enää pysyi koossa. Hän sai myös tietää, että Tulla oli köyhästä puotipojasta vähitellen kohonnut rikkaaksi kauppiaaksi ja sahanomistajaksi. Kolme kertaa hän oli ollut naimisissa, kaksi kertaa rikkaan lesken kanssa, joista ensimmäinen oli tuonut hänelle kauppaliikkeen ja toinen sahan. Kolmas oli ollut puotineitinä läheisessä pikkukaupungissa eikä ollut rikas kuten toiset, mutta ylpeä ja kopea, varsinkin senjälkeen kun hänen miehensä nyt keväällä oli koroitettu kunnallisneuvokseksi. Eukkoa olisi nähtävästi haluttanut juoruilla höystää kuulumisiaan, mutta ukko esti hänet aina oikealla hetkellä tokaisten:

-- Mittees sinä, eukko, siinä turhia höpiset?

Seudut olivat viehättävät ja ilma kaunis. Kaarinan mieli, joka matkalle lähdettäessä oli ollut varsin matalalla, alkoi seestyä. Savolaiset järvimaisemat olivat hänelle, Hämeessä kasvaneelle, uusia ja vaihtelevia, puheliaat matkatoverit perin erilaisia kuin jäykät, harvapuheiset hämäläiset. Ja sen lisäksi matka uusiin oloihin, vierasten ihmisten luo, jo sinänsä oli täynnä viehätystä ja jännityksen suloa. Eukon kertomukset kunnallisneuvos Tullasta tosin johonkin määrin arveluttivat häntä, mutta nuoren ihmisen kepeydellä hän poisti mielestään ikävät ajatukset.

Varhain iltapuolella laiva laski sen kirkonkylän rantaan, jossa Kaarinan kesäkoti tuli olemaan. Rannalla odottavasta väkijoukosta Kaarinan etsivä silmä erotti kaksi paksua, punaposkista tyttöä, jotka silminnähtävällä mielenkiinnolla tähystivät matkustajia. Heidän huomionsa näkyi lopulta yksinomaan kohdistuvan Kaarinaan, mutta he eivät lähestyneet askeltakaan, tarkastivat vain häntä rauhallisesti kiireestä kantapäähän ja kuiskuttelivat keskenään. Viimein, kun ei ketään vastaanottajaa tuntunut olevan laiturilla, kääntyi Kaarina laivankuljettajan puoleen ja kysyi, tiesikö hän missä kunnallisneuvos Tulla asui.

-- Tässähän se asuu ihan likellä, vastapäätä apteekkia, vastasi kapteeni, ja tuossahan ne näkyy tyttäretkin olevan, lisäsi hän viitaten molempiin paksuihin tyttöihin. Kaarina lähestyi heitä ja kysyi ystävällisesti tervehtien:

-- Anteeksi, oletteko kunnallisneuvos Tullan tyttäriä? Minä olen Kaarina Holsti.

-- Sitähän me arveltiin tässä Iisan kanssa, vastasi toinen, paksumpi tytöistä, mutta ei kehdattu kysyä. Tulkaa te meidän kanssa jalan. Manne pitäköön huolta tavaroista.

-- Manne, huusi hän puolikasvuiselle pojalle, joka kädet housuntaskuissa kävellä maleksi pitkin laituria, hommaa sinä vieraan tavarat Villen kanssa kotiin.