Part 9

Sillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun tapaansa katselemaan matkustajia.

Nuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin käteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi näki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.

Kaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa kokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa. Asemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen silmäyksen.

Salapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle selvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja vartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.

Englannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa -- kadonnut ja itkien kaivattu _Edna Lyall_ se oli ilmestynyt hänen silmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa -- kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.

Mutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa selvä.

Juna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun sähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre Cottet'lle Dieppeen.

Sitten hän meni ajatuksiinsa vaipuneena rantaan motoriveneelleen.

XXIX.

COTTET PARISISSA.

Pierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä tunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.

Hänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt asemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen sähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä olihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä kovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen pikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen pölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.

Hänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista. Kuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan Kanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle miehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta -- "_never mind_", niinkuin englantilainen sanoo -- täällä hän nyt istui Parisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen Taverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut iloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.

No niin -- hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka toisi "Empiren" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria toiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta tavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan pilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä hauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan eriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden ja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain perusteeton epäluulo.

Mutta sittenkin -- --

Cottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät aprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän riensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän vihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen kautta Gare St. Lazaren asemalle.

Ranskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti paperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään, ja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti valaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti mielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen vähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa valosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.

Pierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä ensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren parin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin mielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.

Hän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien tarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja tuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä koskaan hänen silmiinsä oli sattunut.

Aivan oikein -- nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa vain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n tarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen, että vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall, niin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.

Cottet kohtasi hänen katseensa. Nainen katsoi häntä tutkivasti ja nyökkäsi tuskin huomattavasti. Jollakin ovelalla tempulla hän sai työnnetyksi seuralaisensa kulkemaan aivan salapoliisin ohitse. Ja ollessaan viimemainitun kohdalla hän yhtäkkiä kysyi hyvin kuuluvasti englanninkielellä:

-- Missä Hôtel d'Orsay on, Ambroise?

Pitkä mies rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jonkun varoituksen. Mutta katsoessaan naisen suuriin, viattomiin silmiin, sanat pysähtyivät hänen huulilleen, ja vaihtuivat ylimalkaiseksi huomautukseksi, että se on hyvin siisti hotelli Seinen vasemmalla rannalla ja että siitä on kaunis näköala Tuilleriain puistoon.

Cottet naurahti tyytyväisenä. Siinä ei ollut sijaa väärinkäsitykselle. Tuo nuori nainen oli arvannut peijakkaan hyvin. Eikä Cottet epäillyt hetkeäkään, että hän oli tahallaan ohjannut hänet jäljille.

Sillä välin nuori pari meni menojaan. Cottet tunsi nyt olevansa niin varma asiastaan, että meni ulos sivuovesta ja otti auton suoraan Quai d'Orsaylle, odottaakseen siellä pariskunnan tuloa.

Eikä hän erehtynytkään. Muutamia minuutteja myöhemmin matkustajat astuivat autosta hotellin edustalla.

Cottet ymmärsi, että hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, jos mieli päästä perille tästä salaperäisestä jutusta. Tuo kuuluisan näyttelijättären kanssa matkustava nuori mies näytti olevan hyvin varovainen. Ja eihän hän sitä paitsi tiennyt, tokko tässä olikaan mitään semmoista, mikä olisi vaatinut mitään sekaannusta poliisin puolelta.

Varmuuden vuoksi hän pistäytyi puhuttelemaan ovenvartijaa, joka hyväntahtoisesti ilmoitti hänelle, että äsken tulleet matkustajat olivat ilmoittaneet olevansa Ambroise Vilmart rouvineen, ja että he olivat luultavasti belgialaisia pakolaisia. He asuivat N:o 6:ssa ja olivat tilanneet illallisen huoneeseensa.

Silloin Cottet esitteli itsensä ja selitti, että nuorta paria epäiltiin vakoojiksi.

Ovenvartija, joka oli kelpo ranskalainen, siitä aivan haltioitui, asettautuen heti isänmaan ja salapoliisin käytettäväksi.

Siitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet, joka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen havaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle katseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän esiintymisen.

Sinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä miehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.

Mutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut vanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen suunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut häntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan että Englannin poliisi oli jäljillä.

Kuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat täynnä merirosvojen aarteita.

Niin -- nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta aviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi hankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian, että hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa uusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa noille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä naisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät hirsipuussa, joka ikisen.

Ambroise liikahti ja nousi äkkiä istumaan.

-- Etkö sinä nuku? hän kysyi hieroen silmiään.

-- En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma rakas poikani.

XXX.

ENSIMÄINEN VAROITUS.

Pierre Cottet'n seuraavana aamuna tuodessa kahvia huoneeseen N:o 6, pariskunta oli jo ylhäällä.

Nuori aviopari näytti olevan mainiolla vasta-naineiden tuulella, naureskellen ja lyöden leikkiä keskenään. Hänen aikoessaan poistua, nuori rouva toi hänelle vaaleanpunaisen kangaskengän.

-- Olkaa niin ystävällinen, hän sanoi, katsoen salapoliisia suoraan silmiin, ja lähettäkää tämä suutarille, niin että solki tulee ommelluksi kiinni. Mutta minun täytyy saada se takaisin kiiruusti. Lähdemme ulos puolen tunnin kuluttua, ja siihen mennessä...

-- Kyllä toimitetaan, rouva, Cottet keskeytti hänet, kumartaen kohteliaasti.

Hän otti vaaleanpunaisen pikku kengän käteensä ja poistui huoneesta.

Käytävässä hän pysähtyi ja tutkisteli kädellään tuota pientä sievää jalkinetta. Aivan oikein, olipa se aika ovela nainen, sillä aivan kengän kärkeen oli työnnetty rypistetty paperilappu. Hän veti sen varovasti esiin ja meni kiiruusti ovenvartijan huoneeseen. Se oli aivan lyhyt englanninkielinen kirje. Mikään mestariteos se totisesti ei ollut, ei käsialan eikä oikeinkirjoituksen puolesta, mutta Pierre Cottet ei ollut koskaan lukenut mitään asiakirjaa, joka olisi niin huumannut hänen sieluaan. Se kuului:

"Olen näyttelijätär Edna Lyall Empirestä, Lontoosta. Pelastuin Murphyn lentokoneesta Kanavassa. Olen sitten ollut merirosvojen laivassa 'Hai', jossa minut pakoitettiin naimisiin yhden johtajan, Ambroise Vilmartin, kanssa. Jumalan tähden pelastakaa minut. Vangitkaa mieheni hänen mennessään ulos hotellista. Voin antaa tietoja merirosvoista. Mutta pitäkää minut toistaiseksi erillään asiasta. Muuten minua kohtaa hirveä kosto..."

Cottet vaipui syviin mietteisiin, seisoen pikku kenkä kädessä.

Oli siis tullut se suuri hetki, jolloin hän -- köyhä, tuntematon ranskalainen -- pistäisi leikkausveitsen Europan vaarallisimpaan mätäpaiseeseen. No hyvä, oli sota-aika, ja tykkien jyske teki monet äänet kuulumattomiksi. Mutta hänen urotyönsä kajahtaisi riemusoittona läpi sodan pauhun.

Ja tuosta kengästä tulisi historiallinen. Se vietäisiin kyllä kerran Karnevali-museoon, merkittynä hänen ja Edna Lyallin nimellä.

Pierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui näihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli huumautunut onnestaan -- ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt ei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä oli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja rakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä näyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi puhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta...

Mutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot kaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys vaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa eteen, katsoen kelloaan.

-- Eikö sinulla ole toisia kenkiä? hän kysyi hieman kärsimättömästi.

-- On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä näihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun...

Mies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen väräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.

-- Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole liian vähissä vaatteissa...?

-- En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan kerro mieluummin suunnitelmistasi!

Hän heittäytyi sohvalle ja katsoi miestään kaihoisin silmäyksin.

Ambroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka Pleym sanonut. Älä vaimoosikaan.

Kun hän ei vastannut, katseli Edna välinpitämättömästi.

-- Kerroit minulle jotakin keksinnöstäsi, hän lausui tuijottaen haaveksivasti kattoon;... tuntuu varmaankin ihanalta, kun on keksinyt koneen, josta kellään ei ole aavistustakaan. Kunhan ei vain kukaan voisi tehdä sitä kelpaamattomaksi. Sinä sanoit, että...

-- Oo, ole huoleti, mies keskeytti hänet vilkkaasti ja näytti olevan ylpeä hänen osottamastaan harrastuksesta... Niin kauan kuin kukaan ei tunne aparaattiani, ei kellään ole edellytyksiä suojella itseään sen vaikutuksilta.

-- Mutta _voiko_ siltä sitten suojella itsensä? vaimo kysyi. Hänen äänessään oli omituinen sointu, joka sai Ambroisen muistamaan Pekka Pleymin varoitusta.

-- Voi kyllä, hän vastasi pitkäveteisesti. Koko merisodan teknikassa on keksintö toistaan vastassa. Nykyään koko maailma sanoo sukelluslaivaa tulevaisuuden aseeksi merellä. Se on hullu ajatus. Sillä sukelluslaiva on loppujen lopuksi kaikkein turvattomin ase. Yksi ainoa pikku keksintö tekee ne aivan arvottomiksi. Olemme nyt kehittyneet joka alalla niin pitkälle, että kohta ei ole sijaa kuin yhdelle ainoalle sota-aseelle: koneelle, joka voi kuljettaa laivaa sekä veden alla että ilmassa -- sukellusvene ja ilmalaiva yhdistettyinä.

-- Lentolaiva siis?

-- Niin -- jotakin sen tapaista. Se tulee, se tulee. Jos ei ennen, niin ensi sotaan, kunhan Venäjä ja Englanti joutuvat riitaan saaliinjaosta.

Edna tuskin kuuntelikaan häntä...

-- Minä en ole huvitettu siitä, hän sanoi kärsimättömästi. Vaan ainoastaan sinusta ja sinun... Sinä pidät minua varmaan hirveän tyhmänä, koska et viitsi kertoa minulle mitään nerokkaasta keksinnöstäsi.

Hän ojensi kätensä ja veti Ambroisen luokseen. -- Senkin häjy poika, hän kuiskasi.

Ambroise punastui mielenliikutuksesta.

-- Mitä siis tahdot? hän virkkoi käheästi.

-- Tahdon tietää, voiko kukaan tehdä keksintöäsi arvottomaksi. Kuinka se olisi mahdollista?

-- Rakkaani, nuori mies kuiskasi hurmaantuneena, sen voisi sinulle sanoa kuka tahansa radioteknikan tuntija. Aparaattini perustuu sähköaaltoihin, mutta mikä tahansa Marconi-asema voi ympäröimällä itsensä samanlaisilla aaltoliikkeillä aina estää minun magnetineulani...

Hän pysähtyi yhtäkkiä. Häntä kadutti avomielisyytensä.

-- Tätä et saa sanoa kellekään ihmiselle, hän sanoi jyrkästi, katsoen hänen harmaihin, kaihomielisiin silmiinsä, joissa kimmelsi pieni keltanen kiilto...

-- Tunnetko minut niin huonosti? vaimo kuiskasi hellästi, luoden katseensa alas...

Ovelle koputettiin.

Nuori näyttelijätär irroitti nopeasti kätensä miehensä kaulasta, ja Ambroise näki, kuinka hänen hienot sormensa vapisivat hermostuneina.

-- Pelkäätkö jotakin? mies kysyi epäilevästi, ja hänen terävät silmänsä supistuivat ja katseensa valpastui...

-- Olen aina ollut hermostunut, Edna virkkoi vaikertaen.

Koputettiin uudestaan.

-- Sisään, Vilmart huusi. Huoneeseen astui Cottet.

-- Kynsien hoitajatar armolliselle rouvalle, hän lausui nöyrästi. Nainen odottaa viereisessä huoneessa. Kuten rouva muistaa, oli hänen määrä tulla kello puoli kymmenen.

Näyttelijätär tuijotti häntä hämmästyneenä. Hän ei ollut tilannut mitään kynsien hoitajaa.

Mutta äkkiä hän oivalsi.

-- Sen minä kokonaan olin unohtanut, hän sanoi vilkkaasti... Rakas Ambroise, hän kääntyi mieheensä, ole kärsivällinen vielä 20 minuuttia.

-- Ja armollisen rouvan kenkä tulee valmiiksi neljännes-tunnin kuluttua, tarjoilija lisäsi, avaten oven... Tätä tietä, rouva, hän jatkoi, osottaen käytävälle.

... Ambroise Vilmart jäi yksin. Hän aavisti jotakin pahaa, minkä tähden, sitä hän ei voinut selittää -- hermostunutta levottomuutta, joka sai sydämen jyskyttämään hänen rinnassaan.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän kuuli korvissaan lähenevän vaaran varoitushuudon.

XXXI.

YLLÄTYS.

Nuori belgialainen ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa rikollinen. Eikä hän tuntenut sitä nytkään, vaikka tiesi, että hänen kulkemansa tie voisi milloin tahansa viedä hänet hirsipuuhun tai giljotinin alle. Sitä vastoin hän ajatteli vähemmin sitä, että hän oli likipitäen karannut Belgian armeijasta. Sittenkun hänen haavansa olivat parantuneet, olisi hänen velvollisuutensa ollut ilmoittautua palvelukseen takaisin.

Mutta velvollisuudella ei ollut koskaan ollut suurta sananvaltaa Ambroise Vilmartiin. Hän oli isänsä poika -- nuori mies, jolla on rautainen tahto tekemään juuri sen, mitä itse hyväksi näkee. Hänen nuoruutensa oli kulunut työhön ja urheiluun -- urheiluun ja työhön. Naiset olivat hänelle tuskin mitään merkinneet siihen hetkeen asti, jolloin Edna Lyall oli tullut hänen tielleen ja saanut koko hänen rakkautensa purkautumaan tulivuoren tavoin. Tämä lempi oli enemmän kuin mikään muu herättänyt uinuvan leijonan. Ja siitä lähtien hänen tietoisuudessaan tuli yhä selvemmäksi, että hän oli yhteiskunnan kesytön peto. Olipa hetkiä, jolloin hänen mielessään tuntui epäilystä siitä, eikö hän ollut valinnut väärää uraa. Hänessä alkoi liikahdella jotakin omantunnon tapaista. - Hänessä ikäänkuin heräsi se, jota siveysopin saarnaajat sanovat vastuuntunnoksi, hänen saatuaan nyt suojeltavakseen kauniin ja uskollisen naissielun.

Hän koetti muovailla itselleen kuvaa mahtavasta isästään -- rikos-nerosta, joka, vaikka olikin kuollut, vielä eli Parisin sanomalehtimiesten mielessä kunniallisena ja nerokkaana miehenä. Niin hyvin hän oli osannut peittää itsensä, tuo François Delma, joka eli niin kunnioitettuna laittomien miesten mielessä, että he osottivat hänen aviottomalle pojalleen mitä suurinta luottamusta ja uskollisuutta!

Ja hänen kävellessään ylellisesti sisustetussa hotellihuoneessa odottelemassa vaimoaan, hänen mieleensä muistuivat ne miehet, joitten kanssa hän oli ollut "Haissa" toista kuukautta.

Ensiksikin Pekka Pleym, viisas ihmisvihaaja, mutta teatterimainen konna, joka verhosi kaikki pahat tekonsa sofistisilla lähetyssaarnaaja-pöyhkeilyillä... Sitten Dick Anstey, hieman suvaitsematon, kyynillinen maailmankiertäjä, joka oli rypenyt kaikenlaisessa turmeluksessa Singaporesta hamaan San Franciskoon, mutta joka yhä oli ulkokuoressaan säilyttänyt sivistyneen englantilaisen kuvan... Sitten Lugeni, hiljainen italialainen, jonka umpimielinen viha uudenaikaiseen sivistykseen oli asestanut hänen kätensä ja aivonsa taisteluun -- ikuiseen taisteluun. Hän pysähtyi hetkeksi mietelmissään. Hänen huoneensa ulkopuolelta oli kuuluvinaan hiipiviä askeleita. Ja silmänräpäyksen tuntui hänestä, kuin joku olisi koskettanut ovensalpaa. Hän kuunteli; mutta ääni ei uudistunut.

Hän aivan hermostui tästä odottamisesta. Piru vieköön semmoiset kynsienhoitajat!... Nyt hän olisi jo ollut matkalla Parmentier'lle kansainvälisen pahantekijäliiton pankkiirille Bonarten kadulle. Jumalan kiitos, se oli aivan lähellä!

Sitten hänen piti mennä Ednan kanssa tekemään kauppaliikkeistä ostoksia. Hän iloitsi kuin lapsi nuoresta vaimostaan ja salli hänen saada kaikki, mitä hänen mielensä halasi. Oo, käsillään hän kantaisi koko elämänsä -- tuota nuorta, suloista ja uskollista naista, jonka suuret, kirkkaat silmät vakuuttivat pysyväistä, ihanaa ja loistavaa tulevaisuutta... Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt vaimoaan -- tämähän oli vielä niin nuori. Kuinka ihanaa olikaan elää semmoiselle naiselle ja kuolla hänen puolestaan, jos niin vaadittaisiin!

Ambroise oli huomaamattaan puristanut kätensä nyrkkiin. Hänen ajatuksensa kohdistuivat vaistomaisesti noihin suuriin, kauheihin raatajankouriin. Kuinka hän vihasikaan niitä tällä hetkellä!... Hänen toverinsa olivat niin usein lyöneet leikkiä noista nyrkeistä, joitten sanottiin niin muistuttavan hänen isäänsä... Hän katsoi niitä tavallaan inhoten. Ednakin pelkäsi noita kynsiä. Sen hän oli usein huomannut. Pelkäsihän hän itsekin noita karvaisia ja leveitä sormia, joilla oli petoeläimen kynsien muoto ja suunnattomat lihasvoimat. Spezzian konepajassa hänen sormiensa ja ranteensa voima oli tullut taruksi. Hän hymyili ajatellessaan kaikkia niitä voimannäytteitä, joita oli suorittanut. Hänen olkavartensa eivät olleet muuta kuin kohtalaisen vahvat, mutta kyynärvarret ja sormet olivat kauheat. Hän voi paljain käsin taivuttaa teräslevyjä, joille muuten täytyi käyttää koneita.

Ja merkillistä oli, että hän tuon tuostakin tunsi, että koko hänen tunne-elämänsä keskittyi hänen sormiinsa. Missä piili hänen voimansa, niissä kyti hänen raivonsa, niistä lähti hänen valtansa. Niinkuin Samsonilla voima oli hiuksissa, niin se oli Ambroise Vilmart'illa kätkettynä sormiin. Nämä hänen ulottimensa elivät kuin omaa itsenäistä elämäänsä, puolittain hänen aivojensa tarkastuksen ulkopuolella. Kaikki hänen mielialansa kuvastuivat hänen käsissään. Ne koukistuivat raivosta ja vihasta, ne oikenivat taas suoriksi, kun hän tyyntyi.

Taas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta tuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?

Silloin koputettiin ovelle. Huoneeseen tuli tuo eroamaton tarjoilija.

-- Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja kirjoittaisi nimensä päiväkirjaan... Niin herran ei tarvitse mennä poliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se hotellin puolesta.

-- Ymmärrän, Vilmart vastasi äreästi. Onko päiväkirja mukananne?

-- Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava hotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä menee takaukseen vieraistaan.

Vilmart nyökkäsi ja astui käytävään.

-- Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen heti takaisin.

Sitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui pitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.

-- Oletteko te isäntä? Vilmart kysyi.

-- Nöyrin palvelijanne, mies vastasi vitkastellen. Oletteko herra Vilmart?

-- Olen.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa sisään kirjoittamaan nimenne, hän sanoi kohteliaasti, osottaen avattua päiväkirjaa.

Hän nousi seisomaan.

-- Olkaa hyvä ja istukaa! Suvaitsetteko, että kutsun tarjoilijan todistajaksi?

Vilmart nyökkäsi, istui tuolille ja tarttui kynään. Samassa tuli tarjoilija portaita alas.

-- Rouva on valmis, hän sanoi, ja odottaa huoneessa.

Vilmart nyökkäsi.

Isäntä viittasi tarjoilijalle.

-- Pierre, hän sanoi, olkaa todistamassa herran nimikirjoitusta.

Tarjoilija astui kunnioittavasti kumartaen huoneeseen samalla hetkellä, kun Ambroise Vilmart tarttui kynään...

Kuului rautojen helinää. Nuori belgialainen kääntyi hämmästyneenä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, ennenkuin hän kerkisi tajuta asemaa, olivat molemmat todistajat ripeällä ja taitavalla liikkeellä panneet käsiraudat hänen ranteisiinsa.

Vale-tarjoilija kumarsi hänelle ivallisesti, näyttäen hänelle salapoliisimerkkiään hännystakkinsa alta.

-- Ambroise Vilmart, hän lausui, olette lain nimessä vangittu.

Belgialainen oli mennyt kalmankalpeaksi.

-- Mistä syystä? hän kysyi kolkosti.

-- Merirosvouksesta, Pierre Cottet vastasi. Ryöväyksestä ja murhasta. Teillä on pitkä syntiluettelo selvitettävänä.

-- Ja vaimoni?

Cottet kohoutti olkapäitään.

-- Otaksun, että hänet jätetään vapaaksi. Meillä ei ole mitään näytöksiä häntä vastaan.

-- Sallitaanko minun sanoa hänelle jäähyväiset?

-- Ei.

Ja muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella olevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.

Belgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet olivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut kiehumaan.

Hän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa, ainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään luukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan hänen suonissaan.

Hotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään molemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille tarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.

XXXII.

VERINEN RATKAISU.

Tuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin liian ahtaaksi.