Part 8

Ovi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja kynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta hymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat valkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän tarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin tahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.

Edna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja hänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.

Ja se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin sydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.

Mutta yhtäkkiä hänen harmaat silmänsä keksivät nahkatuolissa istuvan kamalan kummituksen. Tuo loistava olento, jolla oli niin pyöreät, suloiset olkapäät, näytti saavan kuin horkan puistatuksen.

Silloin Pekka Pleym nousi jäykkänä ja mahtavana. Ja hän ojensi runnellut kätensä ja hänen torvimainen suunsa suipistui.

-- Olkaa tervetullut, miss Lyall, hän lausui sanomattoman lempeällä äänellä. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Te olette semmoisten miesten keskellä, jotka tahtovat olla teidän tukenanne maailmassa, niinkauan kuin olette meille uskollinen...

Nuori näyttelijätär katseli hämillään ympärilleen. Tuo kaunis, sointuva ääni tuntui hänestä hyvältä. Nuo vääristyneet kasvot eivät enää näyttäneet pelottavan häntä.

-- Miss Edna Lyall, Pleym jatkoi tavattoman arvokkaasti, sallimus on tuonut teidät luoksemme. Se ei varmaankaan ollut mikään sattuma. Elämä ei usein haaskaa lahjojaan, ja tässä tilaisuudessa se on antanut meille teidät. Vastalahjaksi me annamme teille aviomiehen -- nuorimman ja toivorikkaimman meistä kaikista. Ambroise Vilmartilla ei ole enää isänmaata. Mutta hän on ennemmin taikka myöhemmin tuleva kuninkaaksi maailmassa, jota te olette rakastava.

Ja entinen lähetyssaarnaaja levitti hirmuiset kätensä, ja aivan kuin unessa pikku näyttelijätär kuuli, kuinka tuo mies, jolla oli niin kamalat kasvot ja lempeä ääni, puhui kauniita ja suloisia sanoja avioliitosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Erikoisen kauan hän viipyi kuvauksessaan uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa.

Ja kuin unessa miss Edna Lyall ja Ambroise Vilmart vihittiin toisiinsa mitä täydellisinten säädösten mukaan niin kirkollisten menojen ja virsien kuin sormusten ja urkujensoiton puolesta.

XXVI.

PIENI TEATTERITEMPPU.

Muutamia päiviä myöhemmin "Hai" lepäsi varmassa luolassaan Guernseyn luona. -- Tullessaan kannelle, mrs Vilmart -- niinkuin kaikki häntä nyt kutsuivat -- pysähtyi hämmästyneenä seisomaan paikalleen. Minne silmänsä käänsikin, hän näki korkeita kallioseiniä, holveja ja pilareita aivan kuin kaartuneina ihanan, puoliksi peittyneen meren yli. Aivan heidän vieressään oli pieni kalastajalaiva, ja torpedoveneen miehistö oli innokkaassa puuhassa lastaamassa sen suureen lastiruumaan kaikenlaisia nassakoita, arkkuja ja tynnyreitä.

Keulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi hänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen kirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja onnellinen hän oli.

Suloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo. Noille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei kaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti, hän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi rakastajaansa.

-- Yhä yhtä rakastunut, lausui ääni hänen vieressään.

Hän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi paperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.

-- Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan sävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle -- ja onnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta se tekee mielen katkeraksi.

-- Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä terävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista miestä.

-- Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei juuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin epäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua. Ainoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö Sunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana aika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan vaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen suuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin. Minä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän ja syvästi tunteinani surun vallassa.

Vilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan ujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna hymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren aviomiehen ymmälle.

-- Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita tuhkanharmaita kutreja.

Edna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan katseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey asteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin olisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.

-- Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi pitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin. Minä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle kahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!

Edna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta. Ambroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut viime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä... Nyt mies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi miehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan tehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.

-- Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi pitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä rakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini... eikä tehtävämme ole vielä päättynyt.

Nuori mies katsoi häntä vakavasti.

-- Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän on lähettänyt minulle yhden enkeleistään.

Edna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä kyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.

-- Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies voisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät... että minä seuraan sinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa jotakin...

Hän pudisti päätään.

-- Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne. Huomenna lähdemme jälleen ajoon.

Edna koetti miehuullisesti kestää kärsimänsä pettymyksen.

-- Oi niin, hän sanoi iloisesti, ruveten puhumaan Pekka Pleymin äänilajiin, näyttäkäämme koko Europalle "Hain" hampaat. Mutta minä vain pelkään sinun tähtesi, ystäväni. Jonakin päivänä meidät otetaan kiinni, ja silloin...

-- Tuskin, mies huudahti kiivaasti. Me haistamme vihollisemme jäljet...

-- En oikein ymmärrä sinua.

Ambroise mietti hetkisen. Hän näki vaimonsa huolestuneen ja kyynel-sekaisen katseen, tunsi itsensä turvalliseksi ja selitti, minkälaisen aparaatin oli keksinyt.

Nainen kuunteli tarkkaavasti.

-- Sinähän olet nero, hän lausui ihastuneena. Sehän on keksintö, joka on varmaan miljonien arvoinen.

-- Niin onkin, mies myönsi ylpeästi.

-- Mutta miksi et ole myynyt sitä Englannin hallitukselle? nainen kysyi innokkaasti.

-- Koska minun ei ole sopinut, mies vastasi melkein ankarasti.

Edna katui kysymystään.

-- Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida vahingoittaa -- tavalla taikka toisella?

Ambroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto mairitteli häntä.

-- Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs menetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni vaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko aparaatti on hyödytön.

Edna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei uskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa suuteloon.

Ambroise sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti.

-- Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään. En minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja nerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.

Mies kumartui hänen ylitseen.

-- Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa minä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni silmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni iloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun suutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua rakastan!

* * * * *

Samana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa, raskasta rykimistä.

-- Mikä sinun on, Edna? hän kuiskasi. Oletko sairas?

-- En, ei se mitään, vaimo virkkoi. Minä vilustun niin vähästä. Se on luultavasti meri-ilma... rintani ei ole vahva...

Nuori belgialainen hyppäsi pystyyn kuin teräsjousi.

-- Enkös minä sitä arvannut, hän sanoi hartaasti. Sinä et siedä tätä rasittavaa matka-elämää. Sinun täytyy päästä täältä pois. Mitä sanot Rivierasta?

-- Minun ei lainkaan tee mieleni, hän kuiskasi, taistellen uutta yskäkohtausta vastaan.

-- Sinun täytyy. Vaikka minun sitten täytyisi kantaa sinut käsilläni läpi koko Ranskan.

-- Mutta sinun aparaattisi! vaimo virkkoi raukeasti.

-- Sen voi joka lapsikin hoitaa.

-- Niin, niin, hän huokasi väsyneesti. Puhukaamme siitä huomenna...

Mutta Edna Lyall valvoi tuntikausia, nauttien mainiosta näyttelemis-taidostaan. Hän oli oppinut tuon erinomaisen yskän harjoitellessaan "Kamelianaisen" Marguerite Gauthier'ta itsensä Berbohm Treen johdolla.

XXVII.

OLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.

Maassa oli kevyt sumu, mutta taivas oli selkeä ja kirkas.

Ranskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat mainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä. Merituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa maata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä. Pienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui rannikon vaarallisten särkkien yli.

Peräsinhuoneen synkkä olento oli äkkiä noussut.

-- Nyt ajamme matalikkoon, hän kuiskasi. Pitäkää varanne!

Vene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät mainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen ympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.

Mutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta vilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei kuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin -- ei pienen majakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella, suunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.

Muutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen muutamien metrien päähän rannasta.

Perämies nousi seisomaan.

-- Nyt olemme perillä, hän kuiskasi kahdelle suuresta kajuutasta nousevalle olennolle. Jean kantaa tavarat maihin ja sitten teidät. Menkää suoraan tuohon taloon ja pyytäkää hevosta Barnevilleen. Se on tuolla näkyvän kaupungin nimi. Sanokaa hänelle terveisiä François'lta ja antakaa hänelle 20 frangia, niinhän ymmärtää yskän. Pyytäkää hänen ajamaan "Ulkomaalaisten hotelliin" ja ottakaa siitä huone. Huomisaamuna menee juna Parisiin... No, vie rouva maihin, Jean!

Pitkä matruusi, joka oli vienyt rannalle kaksi tukevaa käsilaukkua, kahlasi nyt kantaen nuorta rouvaa, joka oli erittäin hyvin turkiskappaan kääritty.

-- Odota silmänräpäys, Ambroise, Pekka Pleym sanoi peräsinhuoneesta ja kumartui nuorta miestä kohti... -- Sinä menet vaaralliselle retkelle. Ole varovainen ja ole vaiti! Eikä minun kai tarvitse sanoa sinulle, että sinun täytyy varoa vaimoasi. Älä luota häneen täydellisesti. Ja jos huomaat jotakin vilppiä, niin ole varuillasi. Älä anna rakkauden herpaista itseäsi. Sinä et tunne häntä vielä. Hän on näytellyt ilveilyä ennenkin. Älä päästä häntä näkyvistäsi... ymmärrätkö, poikani!

-- Minä luotan Ednaan, Ambroise sanoi arvokkaasti...

-- Se on väärin, raajarikko sanoi hartaasti. Rakasta häntä, mutta epäile häntä. Ei ainoastaan oman itsesi tähden, vaan myöskin _meidän_ tähtemme. Jos sinussa virtaa isäsi veri, niin et anna pettää itseäsi. Osota hänelle luottamusta, mutta pidä piilossa epäluottamuksesi. Ja jos hän kavaltaisi sinut ja meidät, niin anna hänen maistaa kynsiäsi...

Ambroise aikoi vastata, mutta raajarikko keskeytti hänet.

-- Siitä asiasta ei ole sen enempää sanomista, hän lausui lempeästi. Sinä viet siis laukut Parmentier'lle Bonaparten kadulle. Sano hänelle, että se on pieni alku. Matkusta sitten Rivieralle, särje pelipankki Monte Carlossa ja haaveile kuutamossa, mutta älä usko liikoja rakkauteen. Sillä ei ole suurta arvoa. Mene nyt, poikani! Täsmälleen kolmen viikon perästä klo 12 yöllä olen täällä sinua odottamassa -- joko vaimoinesi tai ilman häntä! -- Ambroise puristi raajarikon käyriä sormia.

-- Kiitän neuvoistasi, hän sanoi. Ja minä seuraan niitä.

Sitten ei puhuttu muuta. Pitkä matruusi kantoi Ambroisen vaimonsa luo, sanoi hyvää yötä ja hävisi veneeseen.

Mutta nuori pari astui verkalleen valontuiketta kohti. Se tuli pienestä mökistä, joka oli hyvässä piilossa hedelmäpuutarhan sisässä. Siihen oli ikäänkuin hakattu aukko sitä yhtä akkunaa varten, josta valo loisti merelle.

Ambroise haparoi matalalle ovelle ja koputti. Omistaja ei nähtävästi kiirehtinyt avaamaan. Huoneista kuului kaikenlaista hälinää. Koko talo tuntui nurkuvan, että tultiin herättelemään. Viimein ketju irroitettiin ja reikeli vedettiin auki. Sitten avattiin ovi raolleen.

-- Kuka siellä? kysyi matala ja karkea ääni.

-- Täällä on kaksi matkustajaa, jotka tahtovat hevosta Barnevilleen, Ambroise vastasi äreästi.

-- Mahdotonta, mies sanoi. Meillä ei ole hevosta kotona.

-- Minulla on terveisiä François'lta ja 20 frangia taskussani.

Miehen liikkeisiin tuli heti toinen vauhti. Hän repäsi oven selälleen.

-- Herrasväki on hyvä ja astuu sisään. Hevonen valjastetaan heti paikalla.

Kelpo kalastaja näytti unohtaneen, että hevonen ei ollut kotona.

-- Herrasväen täytyy suoda anteeksi, hän lisäsi. Ajat ovat vaaralliset. Ei kukaan enää ole turvassa. Vasta eilen oli täällä nuuskimassa muuan englantilainen salapoliisi.

-- Mitä hän nuuski? Ambroise kysyi.

-- Se oli ovela mies, kalastaja vastasi... hänellä oli hajua. Hän kyseli harmaata kalastajalaivaa, jolla on papukaija mastossa ja kaksi punaista juovaa purjeessa. Ja kun minä en tiennyt mitään asiaan, uteli hän, olinko koskaan nähnyt miestä, joka muistutti orangutangia.

Edna alkoi heristää korviaan. Häntä nukutti pitkän purjehduksen jälkeen, mutta nyt hän rupesi virkistymään.

Kalastajan suuret tähystävät silmät tuijottivat häneen. Ja huomattuaan hänen vilkastuvan salapoliisin mainitsemisesta, kalastaja sai kuin tulpan suuhunsa.

-- Kuka tuo nainen on? hän kysyi epäluuloisesti.

-- Hän on vaimoni, Ambroise vastasi.

Kalastaja mietti hetkisen.

-- En muista sen miehen, joka sanoi itseään François'ksi, koskaan sotkeneen naisia asioihinsa. Ja kuka sinä olet?

-- Hänen poikansa, Vilmart vastasi äreästi.

Pieni kumaraharteinen mies vilkastui äkkiä. Hänen omituisesti ulkonevat silmänsä pyörivät tarkastellen nuoren miehen ympäri. Ne pysähtyivät hänen käsiinsä.

Nämä nähtyään, kalastaja nyökkäsi.

-- Se on totta, hän sanoi hiljaa itsekseen ja meni ulos valjastamaan hevosta.

-- Minä en pidä tuosta miehestä, Edna kuiskasi. Kunhan hän vain ei kavaltaisi meitä. Hänellä oli niin julmat silmät. Ja mikä se englantilainen salapoliisi voisi olla, josta hän puhui? Minusta tämä tuntuu kamalalta.

-- Älä pelkää, rakkaani, Ambroise kuiskasi. Nyt olemme kohta matkalla Parisiin.

Ednan ajatukset kääntyivät äkkiä toiseen suuntaan.

-- Kunhan hän vain ei ryövää meitä, hän virkkoi hiljaa. Noilla laukuilla on varmaan hyvin suuri arvo.

-- Se on totta, mies nauroi, ainakin muutamia miljoneja.

-- Ja ne ovat sinun?

-- Ei. Ne ovat "hai-kalojen" yhteistä omaisuutta.

-- Mutta kuka ne nyt saa?

-- Minä vien rahat pankkiirillemme Parisiin.

-- Se kuuluu suurelliselta. Ajatteles, pankkiirille! Onko meillä semmoisia suhteita?

Ambroise oli mielissään kuullessaan vaimonsa sanovan "meillä". Olipa hän saanut järkevän pikku vaimon. Syntyi muutaman minuutin äänettömyys.

-- Kun hän vain ei varastaisi rahoja, Edna kuiskasi äkkiä.

-- Ketä tarkoitat?

-- Pankkiiria.

-- Sen hän kyllä jättää tekemättä.

-- Kuinka niin? Minusta näyttävät kaikki pankkiirit tekevän nykyään kassavaillinkeja.

-- Siitä ei hänelle hyvä seuraisi. Vaikka hän pakenisi etäisimmälle saarelle, niin meidän kostomme tapaisi hänet. Me olemme siksi vahvat ja meillä on siksi kovat kourat.

Edna nyökkäsi hajamielisenä.

-- Niin, mutta etkö luule, rakas Ambroise, että rahat olisivat parhaassa turvassa meillä?

-- Minulla ei ole niihin mitään oikeutta, hän sanoi tyynesti ja torjuen.

Edna ymmärsi, että tässä hän puski kallioon. Tämä merirosvo ja suur-varas oli siis rehellinen mies. Se kuulosti kovin naurettavalta.

Mutta hänen silmänsä eivät eronneet noista kahdesta laukusta. Ja hänen pienet toimeliaat naisaivonsa rupesivat hautomaan vaarallisia suunnitelmia, joilla hän hankkisi itselleen paljon rahaa ja isänmaansa kiitollisuuden.

XXVII.

MERKILLINEN KOHTAUS.

Barnevillen rautatieaseman odotushuoneessa istui mies kirjoittamassa sähkösanomaa.

Oli varhainen aamu, ja mies haukotteli väsymyksestä. Hänen nostaessaan päänsä sähkösanomalomakkeesta, saattoi nähdä Ralph Burnsin leveät ja luisevat kasvot. Hän oli kovasti laihtunut viime aikoina, tuo Scotland Yardin oiva salapoliisi. Hänen nopeakulkuinen motoriveneensä oli satamassa, mutta se ei ollut häntä paljoa hyödyttänyt. Ei hänellä ollut koskaan elämässään ollut niin huono onni.

Mutta yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli, ja se oli siinä, että tuo salaperäinen kaappaaja ei nyt moneen päivään ollut tehnyt jokapäiväisiä rosvouksiaan. Se näytti pitävän lomaa. Taikka ehkä sille oli sattunut joku onnettomuus, joka oli pakoittanut sen menemään satamaan. Mutta mihin satamaan?

Ralph Burns oli kuin kissa pistoksessa. Se onni, joka niin usein oli auttanut häntä mitä tukalimmissa pulmissa, näytti nyt pysyttelevän hänestä loitolla.

Odotushuoneeseen rupesi tulemaan ihmisiä, ja Parisiin menevä juna ajoi asemalle.

Burns lopetti sähkösanomansa ja asteli pilettiluukun vieressä olevalle lennätinasemalle. Siinä seisoi juuri eräs mies ostamassa kahta ensimäisen luokan lippua Parisiin. Burns pani hänet erityisesti merkille, kun mies oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja tavattoman voimakas rakenteeltaan. Salapoliisi mitteli häntä vaistomaisesti ja tuumiskeli, minkälainen hän olisi vastustajana painissa. Hänellä oli semmoinen piintynyt tapa.

Nyt tuo pitkä mies kääntyi. Silloin Ralph Burns ensimäisen kerran näki Ambroise Vilmartin, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Scotland Yardin jättiläinen katseli nuoren belgialaisen kasvoja eräänlaisella mielihyvällä. Hänen edessään seisova mies oli kuusi jalkaa pitkä ja hänellä oli vaalea, viisas ja voimakas pää ja kirkkaat harmaat silmät, jotka tuntuivat katselevan elämää sen valoisalta puolelta.

Burns tuli katsoneeksi samaan suuntaan kuin vieraskin. Oven suussa istui penkillä nuori nainen haaveillen aamuauringossa. Salapoliisi näki matkaharson alta vain pyöreän leuan ja häikäisevän valkean kaulan, mutta nämä yksityiskohdat miellyttivät häntä varsin omituisesti. Hänen tunteellisessa mielessään virisi ikäänkuin hämärä aavistus, että tässä hänellä oli edessään jotakin, joka antaisi hänelle työtä pitkäksi aikaa.

Nuori nainen käänsi hitaasti kasvonsa nuorta seuralaistaan kohti.

Burns tuijotti häneen hämmästyneenä. Nyt hän näki selvästi harson läpi naisen suuret, loistavat lapsensilmät. Missä hän oli nähnyt ne ennen?

Hän käänsi ehdottomasti silmänsä toisaalle, jotta tuo nuori pari ei huomaisi hänen innokasta tuijottamistaan. Hän seisoi vielä paperi kädessä, luki läpi sähkösanoman ja rypisti sen sitten kouraansa. Sitten hän palasi paikalleen ja rupesi ajattelemaan. Missä Herran nimessä hän oli ennen nähnyt nuo silmät? Kunhan tuo nuori nainen nyt vain olisi niin ystävällinen, että nostaisi harson pois! Edna näytti kuin arvanneen hänen ajatuksensa. Hän veti teatterimaisen hitaasti harson pois ja katseli ympärilleen. Suurilla, harmailla silmillään hän tarkasti koko huoneen ja kiinnitti katseensa hetkeksi salapoliisiin.

Burns tunsi, kuinka sydän jyskytti hänen rinnassaan. Hän aivan kalpeni. Nyt hän tiesi ennen nähneensä tuon nuoren tytön -- monet monituiset kerrat. Mutta missä? -- Herran nimessä missä?

Salapoliisi koetti näyttää välinpitämättömältä naisen tarkastaen silmätessä häntä, mutta se ei onnistunut hänelle kokonaan. Naisen ammatillisen kaihomielisiin harmaihin silmiin tuli jyrkempi harmaa sävy, ja salapoliisi tunsi hänen tarkastelevan juuri häntä jonkinlaisella tarkoituksellisella osanotolla.

Siitä alkaen nainen näytti tahallaan pyrkivän auttamaan hänen pettävää muistiaan. Hän hymyili seuralaiselleen, näytellen kauniita, valkeita hampaitaan; hän nosti kevyttä matkahattuaan, päästäen tuhkanharmaat kutrinsa valahtamaan matalalle otsalleen.

Ralph Burnsin muisti oli verraton. Hän tunsi joka naaman, jonka kerran oli nähnyt, ja hänen aivonsa olivat mitä herkimmät valokuvaamaan jokaiset näkemänsä kasvot.

Mutta nyt koneisto petti, ja se kiukutti häntä. Eihän hänellä ollut mitään tekemistä noitten akkunan luota näkyvien kasvojen suhteen, mutta sittenkin.

Ei tuo nuori nainenkaan salannut, että oli huvitettu salapoliisista. Ja Burns huomasi ihmeekseen, että nainen katsoi häntä, joka kerta kun hänen miehensä kääntyi häneen selin. Hänen kasvoillaan oli vuoroin rukoileva, vuoroin kehoittava ja kiemaileva ilme.

Salapoliisi mietti kauan, oliko tuo selvä silmäpeli ylimalkaista kuhertelua, vai oliko tuolla nuorella naisella sydämellään jotakin, jota ei tahtonut uskoa miehelleen.

Että tuo pari oli naimisissa, sen hän oli jo kauan huomannut. Paksut, himmeät, hieman mauttomat kultasormukset vihkisormessa puhuivat siinä suhteessa kyllin selvää kieltä.

Burns koetti karkoittaa näitä ajatuksiaan. Mitä tämä juttu häntä liikutti? Hän oli salapoliisi, mutta täällä Ranskassa hänen valtansa ei ulottunut pitkälle. Ja vaikka siinä olisikin jotakin epäkunnossa, niin korjatkoon nuori rouva itse kastanjat tulesta. Hänellä Burnsilla, oli hoidettavanaan asia, joka vaati hänet aivan kokonaan, niin että hänen velvollisuutensa vaati häntä pysymään erillään tuon naisen kiemailevista silmistä.

Tämän järkeilyn jälkeen hän veti taskustaan vanhan "Daily Mail'in" ja rupesi hartaasti tutkimaan viimeisen sivun kuvia.

Mutta hän huomasi, että hänen oli työläs pitää koossa ajatuksiaan, ja parin minuutin kuluttua kohottaessaan silmänsä, hänen katseensa jälleen sattui tuon nuoren rouvan rukoileviin lapsensilmiin. Vieläpä hän näytti tuskin huomattavasti nyökkäävän päällään!

Burns tukahdutti kirouksen ja viskasi lehden kädestään. Mitä tuo nuori nainen oikeastaan kurkisteli?...

Silloin hän huomasi kiireessä kääntäneensä takkinsa reunan, niin että hänen salapoliisimerkkinsä oli tullut näkyviin, ja se se varmaan oli herättänyt tuon naisen huomion. Sepä perhanaa!... Hän yritti lukea Asquithin viimeksi parlamentissa pitämää puhetta. Mutta puheen miehekkäistä ja harkituista sanoista huolimatta hänen ei onnistunut pitää ajatuksiaan koossa. Ahaa... tuo kaunis nainen tarvitsi siis apua. Nyt nainen tiesi hänen olevan poliisimiehen... Oliko hän sattumalta joutunut jonkun rikoksen piiriin? No, sitä ei käynyt auttaminen. Hän ei ollut mikään avioliittodraamojen spesialisti, ja isänmaa vaati häneltä muita tehtäviä kuin selvitellä likaisia lemmen murhenäytelmiä.

Sillä hän vähitellen lohdutti mielensä eikä sen jälkeen enää katsellut noita vaarallisia silmiä.