Part 7

-- Kysyin teiltä vain, missä osassa te ensi kerran esiinnytte, hän sanoi naurahtaen. Minä olen huvitettu näyttämötaiteesta ja voisin ehkä antaa teille jotakin opastusta. On usein vaarallista epäonnistua, tiedättehän, varsinkin kun saa esitettäväkseen pääosan, johon ei ole sovelias. Silloin eivät kauneimmatkaan sääret voi pelastaa. Maailma on niin ankara... _Ja me täällä merellä olemme paljon ankarammat kuin maailma_.

Dick Ansteyn äänessä oli hienoinen uhkaus.

Edna Lyall katsoi haaveksien mieheen, hyräillen jotakin romanssia lemmestä, ruusuista ja keväästä.

Mutta laulu pysähtyi äkkiä hänen huulilleen. Hän näki suoraan edessään peräsinhuoneen valaistusta ilmaventtiilistä semmoiset kasvot, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, vääristyneet, pöhöttyneet kasvot, joissa oli kuin orangutangin leuka ja syvät, kiiluvat silmät kuin uhrinsa kanssa leikkivän käärmeen päässä.

Kului hetkinen. Sitten hirmuinen pää katosi, ja kuu jatkoi taas ikuista hymyään.

Mutta miss Edna ei enää laulanut lemmestä, ruusuista ja keväästä.

XXIII.

KOSINTA.

Seuraavana päivänä "Hai" yllätti erään matkustajalaivan 25 neljännespeninkulman päässä Cherbourgin satamasta. Se oli eräs "Messageries Maritimes"-yhtiön Länsi-Intian reitillä kulkevia laivoja. Puolessa tunnissa rohkeat kaappaajat olivat saaneet tavaraa puolen miljonan frangin arvosta ja tuoneet ne pieneen laivaansa. He jättivät jälkeensä 100 raivoisaa matkustajaa ja kapteenin, joka oli pakahtua vihasta. Matkustajalaivan langaton sähkölennätin kirkui apua joka puolelta, mutta sinä päivänä ei näyttänyt sattuvan olemaan yhtään sotalaivaa niillä vesillä. Cherbourgin satamasta tuli kyllä kokonainen laivasto, mutta sen saapuessa tapahtumapaikalle "Hai" oli kadonnut. Ranskalaiset torpedonhävittäjät hajaantuivat joka suunnalle, mutta pienen kaappaajan huomattiin nyt niinkuin ennenkin liikehtivän niin hyvin, että yksikään niistä ei saanut nähdä edes mastonhuippuja tuosta uhkarohkeasta merisissistä.

Palatessaan torpedoveneeseen ranskalaisesta laivasta, missä oli ollut johtamassa ryöväystä, Ambroise Vilmartilla oli mukanaan suuri nahkainen matka-arkku.

Pikku näyttelijätär, joka lentäjäpuvussaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla oli seurannut koko toimitusta, katsoi jännityksellä matka-arkkua, jonka nuori belgialainen nosti laivaan. Neito hymyili. Vain pari tuntia sitten hän oli valitellut tuolle nuorelle miehelle kärsivänsä vaatteiden puutteesta. Ja nyt, -- oli synti sanoa, että "Haissa" ei osattu olla ritarillisia.

-- En tiedä, miellyttääkö teitä käyttää toisten vaatteita, Ambroise sanoi työntäen matka-arkun hänen eteensä. Mutta hätä ei lue lakia. Minä valitsin, kuka laivassa oli kaunein ja rikkain. Se oli eräs nuori brasilialainen neiti, joka oli matkalla Parisiin. Luulen hänellä olevan säätynsä mukaisen pukuvaraston. Ja sikäli kuin voin nähdä, oli hän jokseenkin saman kokoinen kuin te. Tietysti ei niin kaunis... mutta vähän sinnepäin...

Nuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen hämmingistään.

-- Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen veikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda vähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos käytän brasilialaisen hameita?

Ambroise kiivastui.

-- Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme omaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme paremmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin se voi tapahtua vaarantamatta itseämme.

Hän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää epäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui vaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli ollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen toiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret & Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen verkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.

Saatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa ihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita. Niin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja tuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa mitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.

Himokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista uhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet eivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.

Ne olivat hänen -- kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä monella, monella numerolla.

Hän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut hyttiin astunutta nuorta belgialaista.

Ambroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut kohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.

-- Sopivatko? hän kysyi.

Pikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua, ikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä... Mutta hän malttoi pian mielensä.

-- Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean, tutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin -- sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää kuolemanhyppyä.

-- Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä. Hän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren miehen raivokkaan tunkeilevaisuuden... Mutta en tiedä, voinko ottaa vastaan teiltä kaikkea tätä.

Belgialainen näytti tyytymättömältä.

-- Tehän olette loukkaantunut niistä, hän sanoi lyhyesti.

Neito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut aikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä. Mutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.

-- Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun päivälliselle, hän lausui ystävällisesti -- hyvin mielissään siitä, että oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.

Mutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava veri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta oikeaan tai vasempaan.

-- Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän virkkoi kulmiaan rypistäen.

Mutta juuri niitä minuuttejapa neito ei tahtonut suoda hänelle; mutta hän käsitti pian, että tämä vaarallinen nuorukainen ei ollut niitä, joitten suun sai tukkoon namusilla.

-- Hyvä ystävä, voitte saada niin monta, kuin tahdotte, hän huudahti hyvästi teeskennellyllä hämmästyksellä. Mutta meillähän on aikaa yllin-kyllin, mikäli minä tiedän.

Hän oli toivonut, että tämä pieni nuhde olisi kääntänyt miehen ajatukset toisille urille, mutta Ambroise Vilmart, tasankojen mies, oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen kallio, jota ei käynyt horjuttaminen.

-- Sallimus on teidät meille lähettänyt, Ambroise alkoi kiertelemättä. En tiedä, oliko se hyvä vai paha sallimus. Aivan kirjaimellisesti puhuen, taivas teidät lähetti. Jos minä en olisi nostanut vedestä tätä taivaan lahjaa, niin te olisitte nyt kuollut... Otaksun myös, että Englannissa te olette kuollut ja sanomalehdet ovat teidät haudanneet.

Miss Edna hymyili, ja hänen harmaat silmänsä olivat kiintyneet tuohon nuoreen mieheen rukoilevin ja lapsellisin katsein. Se teki miehen taas epävarmaksi, mutta hän puri hammasta ja jatkoi:

-- Kun seison tässä tänä iltana, niin johtuu se siitä, että minä rakastan teitä.

Tämän sanottuaan, hän tuli tummanpunaiseksi. Ja miss Edna, joka oli pitänyt häntä silmällä, käsitti tyytymättömyydestään huolimatta, että tämä kainosteleva nuorukainen oli harvinaisen kaunis mies, josta useimmat naiset mielellään olisivat kilpailleet. Mutta miss Lyall ei ollut toisten kaltainen, ja hänen suunnitelmansa olivat aivan liian haaveilevat ja lennokkaat pysähtyäkseen kauniiseen merirosvoon.

-- En tiedä, kuulitteko, mitä sanoin? Ambroise kysyi hieman kiivastuen hänen vaikenemistaan... Tuliko tämä ehkä liian äkkiä?... Mutta täytyyhän teidän tuntea voimanne. Minä tunsin sen ensi silmäyksestä, kun te avasitte silmänne. Ja nyt olette joutunut tukalaan asemaan. Me emme uskalla päästää teitä luotamme. Ja toiselta puolen on asemanne täällä laivassa ajan mittaan sietämätön. Teidän olisi järkevintä tulla minun kanssani naimisiin, miss Lyall. Silloin teistä tulisi meikäläinen. Teitä kannetaan käsillä. Teistä tulee tämän laivan hyvä tähti...

Miss Lyall tunsi äkkiä vihan kuohahtavan tuota nuorukaista vastaan, joka muitta mutkitta ehdotti hänelle avioliittoa, joka oli niin kaukana hänen kunnianhimostaan. Mitä hän tuolla kiharatukkaisella nuorukaisella tekisi? Hän aikoi antaa kieltävän vastauksen, mutta äkkäsi samalla Ambroisen oikean käden, joka oli puristettuna oven salpaan.

Ja taas hän tunsi käsittämätöntä pelkoa tuota kynsien tapaista, karvaista nyrkkiä kohtaan, joka näytti olevan luotu kuristamaan. Se kukisti hänen uhmansa. Tässä täytyi olla kärsivällinen. Hänen aikansa kyllä tulisi.

-- Enhän lainkaan tunne teitä, hän kuiskasi.

-- Opitte kyllä pian tuntemaan, mies vastasi ahdistaen. En ole mitään muuta kuin se, minkä näette edessänne -- uhkarohkea, rikolliseksi syntynyt insinööri, joka on tehnyt erään suuren keksinnön. Rahaa minulla on tarpeeksi, vaarat väijyvät ympärilläni kuin korppikotkat, seikkailut loistavat vanavedestämme -- ihanaa elämää sille, joka on nuori ja toivoo nopeata loppua ja kaunista kuolemaa.

-- Minulla ei olisi mitään vastaan nähdessäni tuon röyhkeän miehen hirressä, hän ajatteli. Mutta hän kuiskasi vain samalla äänellä:

-- Tämä tulee kaikki niin yhtäkkiä. Te tiedätte, että minä olen vielä niin nuori... Ja uskonnollinen vakaumukseni kieltää minua menemästä naimisiin ilman papin vihkimistä.

Hän iloitsi tästä hyvästä keksinnöstä ja vilkaisi salaa kosijaansa.

Ambroise raukka oli sangen onnettoman näköinen.

Silloin kuului käytävän ilmaventtiilistä lempeä ja levollinen ääni.

-- Älä ole siitä huolissasi, lapseni. Laivassa on pappi. Minä olen vihkinyt useita satoja pariskuntia Salomonin saarilla. Lähetyssaarnaajavaltakirjani on täysin kunnossa... Voimme ryhtyä toimeen viidessäkymmenessä minuutissa.

XXIV.

VIISIKYMMENTÄ MINUUTTIA.

Kuuluisa näyttelijätär, "Empiren" ylpeys, istui hytissään jälleen yksin.

Hänen korvissaan soi lakkaamatta: viidessäkymmenessä minuutissa! Hän oli kauhean kiihdyksissä. Koko hänen riippumattomuutensa huusi tätä hänen vapaalle tahdolleen tehtävää väkivaltaa vastaan. Ja niin yhtäkkiä kuin se oli tullut! Hän ei ollut saanut aikaa tehdä vastarintaa. Siinä äänessä, jonka omistajaa hän ei ollut koskaan nähnyt, oli jotakin ihmeellisen hypnotisoivaa. Se vihloi hänen korviaan kuin lempeä uhkaus, jota ei voinut välttää.

Tämä laiva oli täynnä hirviöitä ja salaisia uhkauksia. Ja yhtäkkiä hän muisti ne kamalat kasvot peräsinhuoneen venttiilistä. Hänestä tuntui, kuin aarniometsän kauhut olisivat ottaneet asuntonsa tämän vaarallisen teräspedon sielussa.

Edna Lyall ei pelännyt miehiä. Niitä hän oli käärinyt sormiensa ympäri siitä hetkestä alkaen, kun naisvaistot olivat hänessä heränneet. Ne eivät koskaan olleet saaneet valtaa hänen tunne-elämästään. Katse hänen silmistään, hymy hänen huuliltaan oli riittänyt tekemään tyhjiksi rohkeimmatkin toiveet. Hän oli syntynyt hallitsemaan miehiä kauneutensa ja norjan, suloisen ruumiinsa voimalla.

Ja nyt tuli tämä nuori kiharatukkainen mies ja tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin viidenkymmenen minuutin perästä.

Edna puri hammasta ja nousi seisomaan. Se ei tapahtuisi koskaan. Mennä naimisiin merirosvon kanssa, joka tavallaan seisoi jo toisella jalalla hirsipuun portailla -- mikä toivoton, idiotimainen skandali! Se tekisi tyhjiksi kaikki hänen suurenmoiset suunnitelmansa. Hän pui nyrkkiin pienet sormensa, joissa jalokivet loistelivat. Ne olivat koruja, joita hän oli saanut Englannin aatelisilta ja ylhäisimmiltä miehiltä...

Silloin hän taas kuuli äänen käytävästä. -- Kehoitan teitä ottamaan päällenne valkoisen leningin. Se on niin juhlallista. Myrttiseppelettä emme ikävä kyllä voi hankkia. Mutta teidän täytyy kiiruhtaa. Sulhanen odottaa!

Nuori neitonen lyyhistyi kokoon. Vihainen katse hänen silmistään hävisi ja niihin tuli sen sijaan omituisen pelon ilme. Hän kumarsi päätään eteenpäin, niinkuin olisi pelännyt, että häntä lyödään.

-- Tulen aivan heti, hän sanoi melkein nöyrästi. Hän ei tuntenut enää omaa ääntään.

Sitten hän rupesi penkomaan arkkua. Ja kun hänen kätensä koskettivat kaikkea tuota kimaltelevaa silkkiä, oli se kuin palsamia hänen huoliinsa ja uhmaansa. Mitä oli avioliitto, rakkaus ja kaikki muu sen rinnalla, joka hänen elämässään yksin oli todellista: kaunis silkki, hohtokivet ja kalpea kulta väsyneine, tuijottavine silmineen?... Tässä tukevassa, suunnattomassa nahka-arkussa oli hänen valtansa ja voimansa: Pehmeä "Liberty", joka imeytyi hänen vartalonsa ympärille kuin kultainen panssari, loistelias "Taffeta", joka kuiskutti aisteja hurmaavia sanoja miesten korviin.

Niin -- kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten ryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä hän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien nimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen rakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut vaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän tunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän oli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt koko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki paljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun esikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä kultakolikoilta.

Mutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi pyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa. Sillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut hänelle moniin vuosiin. Well -- se ei ollut, niinkuin lordi Avondale kuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi kultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen -- ei, se oli hänen öittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus. Juopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi loasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon...

Oi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi ensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen tulevaisuuttaan kohtaan!

Hän polki jalkaa lattiaan.

Ja nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan naimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!

Mutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli vahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa... Häntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä... ja taas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine, epäinhimillisine ryppyineen...

Hänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli noita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä koskaan haihtuneet.

Ja verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään oleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja himoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa... Hän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima Englannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia toalettitaiteen aseita. -- Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja valikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.

Hän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen rohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se muistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin -- englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella hänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen hurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja varieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja hän esittäisi osansa hyvin!... Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä miestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan... Sen miehen onni loppuisi lyhyeen.

Ja kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin kuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet valtasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä tuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla vapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo Ambroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä? Hän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi autonohjaajaa tai lakeijaa...

Kymmenen minuuttia myöhemmin koputettuaan hänen ovelleen ja astuttuaan hyttiin, Lugeni oli vähällä huudahtaa ihastuksesta. Hän oli nähnyt kauniita naisia Rooman hovitanssiaisissa, ja eräs hurmaava nainen oli karkoittanut hänet niistä piireistä, joihin hän kuului. Mutta hän ei muistanut seisoneensa vastatusten niin säteilevän olennon kanssa kuin se, jonka hän nyt tapasi tässä pienessä, ahtaassa huoneessa.

Mutta hieno tykistöupseeri malttoi pian mielensä ja kumarsi täydellisellä siroudella tuolle nuorelle naiselle.

-- _Bellissima_, hän sanoi kunnioituksella. Minä olen nuoren ystävämme puhemies. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, niin vien teidät vihkipallille.

Edna katsoi tyydytyksellä pientä italialaista, jolla oli niin hehkuvat silmät ja luja katse. Hänellä oli yllään mitä nuhteettomin hännystakki, ja orvokinväriset liivit istuivat kuin valetut hänen samalla kertaa voimakkaalla ja sirolla varrellaan. Tukka oli hieman ohimoilla harmahtava, ja iso arpi poskessa kertoi verisestä seikkailusta.

Neito astui hänen luokseen ja laski siron kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Kuulkaahan, hän sanoi sulavasti, kenenkä kanssa minä menen naimisiin? Ja hän höysti kysymyksensä hymyllä ja kiemailevalla liikkeellä.

Mutta italialainen vetäytyi kuoreensa, omituisesti hymyillen. Hän ihaili naisellista kauneutta, mutta elämä oli opettanut hänen halveksimaan naisia.

-- Sulhanen odottaa, hän sanoi kohteliaasti. Saatte semmoisen miehen, kuin ansaitsette. Jos pidätte hänestä, niin hän pitää teistä. -- Hän keskeytti äkkiä ja katsoi tiukkaan naista.

-- Ja teidän tulee muistaa yksi asia.

-- Mikä?

-- Että miehellänne on uskolliset kädet sille, jota hän rakastaa, mutta kynnet sille, jota hän vihaa.

Neito säpsähti vaistomaisesti. Hänestä tuntui, kuin kylmä väristys olisi karminut hänen selkäänsä. Taaskin nuo kynnet -- nuo hirmuiset kynnet.

Sitten hän kumarsi ja tarttui nöyrästi huokaisten Lugenin käsivarteen.

XXV.

VIHKIÄISET.

Pekka Pleymillä oli vähän rahvaanomainen maku teatterimaiseen. Entisen raskaan-sarjan painijan ja lähetyssaarnaajan heikkoutena oli pukea tekonsa vahvasti dramalliseen muotoon. Hän tahtoi verhoutua semmoiseen salaperäisyyteen, joka vaikuttaa voimakkaasti ja huumaavasti alkuperäisellä asteella olevien ihmisten mieliin.

Hän oli tavattoman viisas mies, mutta hänen sivistyksensä oli seikkailurikkaan nyrkkivallan ajoilta. Hän oli paljon lukenut, eikä hänen maailmansa tullut suuremmaksi, kun hänen runneltu ulkomuotonsa sulki hänet pois sykkivästä, yhteiskunnallisesta elämästä. Sen vuoksi François Delma, joka antoi erinomaisen arvon tanskalaisen terävälle ja läpitunkevalle ymmärrykselle ja hänen uskomattomalle rohkeudelleen, ei ollut rohjennut panna häntä minkään yrityksen etupäähän. Hän oli tähän saakka ollut vain "mukana" niissä valtavissa yrityksissä, joita tuo suuri ranskalainen pahantekijä-sanomalehtimies oli pannut toimeen vahvimmalla järjestöllä, mikä vielä oli nähnyt päivänvaloa rikosten historiassa.

Pekka Pleym istui, kuten hän itse mielellään lausui, niinkuin lihava ristihämähäkki verkkonsa keskellä, joka kauhistutti koko sivistynyttä maailmaa sodan kauhujen keskellä. Ja tuo hirmuinen raajarikko nautti vallastaan, miljonien kasaantuessa hänen pieneen laivaansa.

Ja tänä iltana hän tunsi olevansa oikeassa vauhdissaan. Häntä ei ollut näkynyt sen koommin, kun kaunis englannitar oli tuotu "Haihin". Ja vielä vähemmin hän piti Ambroise Vilmartin kiihkeästä rakastumisesta pikku näyttelijättäreen. Hän tunsi syvää epäluuloa naisiin ylipäänsä, eivätkä hänen varovaiset havaintonsa olleet vahvistaneet hänessä uskoa tähän sievään hurmanhenkeen. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hukuttaa tyttö kuin kissanpoika. Mutta Ambroisen takia hän säästi neidon, ja Pekka Pleym se sitten järjesti tämän naimakaupan tukkiakseen naisen suun.

Koko maailmassa ei ollut mitään, mitä hän ei olisi uhrannut tälle nuorelle belgialaiselle. Hän näki tässä nuorukaisessa sen nousevan valon, sen synnynnäisen päällikön, jonka tarvitsi vain varttua kokemuksessa ja tunnottomuudessa itse tarttuakseen niihin ohjaksiin, jotka olivat kirvonneet François Delman käsistä.

Mutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin voimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin koristettu kuin "Hain" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka Pleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli ottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen "Empiren" tytön kanssa. Ajatus oli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall sai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin jumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.

Salonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli ripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli levitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä ranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni alttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä istui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen silkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.

On hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan hengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä -- hän erehtyi surkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli ollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai kiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin rumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa, sai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.

Salongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki juhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä hännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan ja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli Jarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa ja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen ja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata hihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen kultasankaisia kakkuloitaan.

Ambroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä olevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku, joka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan, puki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt olevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli onnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen kaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa -- niinkuin olisi kuunnellut jotakin kaukaista ääntä.

Ambroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita, mutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti, että ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää... Hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin kärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli alottelija -- vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen käärmetarhan matelijoita. No niin -- siitä hän saisi kärsiä!...

Äkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita askeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.