Part 6

-- Aivan niin, meriministeri jatkoi vilkkaasti. Hän on lähettänyt meille raportin, jonka mukaan kaksi viikkoa sitten tuli Dieppeen joukko epäilyttäviä miehiä, nousten erääseen kalastajalaivaan. Heillä oli kaikilla ulkoministerin passit.

-- No...?

-- Mutta nyt käykin ilmi, että nuo passit ovat väärät. Sir Edward ei koko viime kuussa ole antanut passeja puoltakaan siitä määrästä, mistä tässä on kysymys. Suostutteko te, mr Burns, auttamaan meitä ottamalla selville, ketä nuo miehet ovat? -- Salapoliisi hypähti istuimellaan.

-- Se on mitä helpoin asia maailmassa, hän sanoi vilkkaasti. Minulla on suhteita Dieppessä -- eräs mies, joka on suurempi roisto kuin useimmat niistä, joita tunnen. Mutta hän myy hyviä uutisia hyvästä hinnasta.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Se on eräs ravintoloitsija. Perin kurja mies. Häntä sanotaan Jerôme-vaariksi. Churchill pudisti päätään.

-- Ei käy, hän sanoi.

-- Kuinka niin?

-- Koska Jerôme-vaari on kuollut. Hänet tavattiin hirtettynä erääseen nostoranaan samana iltana, jona nuo salaperäiset englantilaiset lähtivät Dieppestä.

Burns hypähti seisomaan.

-- Mitä sanotte? Jerôme-vaariko hirtetty!... No, silloin on kansainvälisellä liitolla ollut kätensä pelissä. Mutta Jaap van Huysmann on palannut Amerikasta... Ja mitä muuta on tapahtunut?

Ministeri vähän vitkasteli.

-- Olemme saaneet oikein sodanjulistuksen, hän viimein sanoi, laittomilta miehiltä. Nämä ovat julistaneet sodan kaikille sotaakäyville valloille. He nimittävät sitä sodaksi sotaa vastaan.

-- Ja te luulette?

-- Että tämän lystillisen sodan ovat meille aiheuttaneet ne miehet, joita Cottet epäili, mutta ei saanut kiinni sinä iltana Dieppessä. He ovat saaneet käsiinsä torpedoveneen ja harjoittavat nyt kaappausta suuressa mittakaavassa. Kukaan ei ole heiltä turvassa. Luulimme tuon sodanjulistuksen olevan lorua, mutta aika on näyttänyt, että se on mitä verisintä totuutta. Yksi ainoa torpedovene uhkaa koko meidän kauppaamme -- eikä vain meidän, vaan myöskin Ranskan.

-- Mutta eikö Englannin laivasto...?

-- Niin, sepä juuri on hassuinta koko jutussa. Me emme saa kiinni merirosvoja. Torpedovene on kuin noiduttu. Se ilmestyy näkyviin kaikkialla. Täällä ja tuolla ja joka suunnalla. Mutta se livahtaa läpi käsien. Me kierrämme sen saarroksiin. Ja kuitenkin puikahtaa se pois jostakin raosta. Kolmattakymmentä pienempää pikalentäjäämme on ajanut sitä takaa, mutta ei se ole tietävinäänkään. Olemme melkein lakanneet toivomasta saavamme sitä kiinni sillä tavalla. Ja hulluinta on, että saksalaisetkin ovat saaneet tuntea "Hain" hampaita.

-- "Hain"?

-- Niin, sillä nimellä merirosvot esiintyvät. Kuvaava nimi... Se on viime viikolla upottanut kaksi saksalaista sukelluslaivaa. Mutta tämä ei voi korvata meille kauppalaivastomme kärsimiä tappioita. Sen tähden meidän on pakko keinoilla millä tahansa hävittää tuo hai, joka syö meidän kauppalaivojamme, niinkuin nämä olisivat neekeri-kakaroita... Saatte kauniin tehtävän, mr Burns. Me luotamme teihin. Teidän tulee tehdä, mitä koko Englannin laivasto ei voi tehdä. Saatte avoimen valtuuden toimia omin päin. Voitte käydä asiaan käsiksi, kuinka vain tahdotte, kunhan vain pääsette päämäärään.

Burns oli noussut seisomaan. Hän oli vakavan näköinen, seisoessaan siinä huulet yhteen puserrettuina, kulmakarvat rypyssä ja kädet nyrkissä.

-- Minä otan heidät kiinni, hän virkkoi käheästi. Antakaa minulle nopeakulkuinen motorivene, hyvä passi ja suositus Pierre Cottet'lle. Sitten saamme nähdä, eikö "Hai" joudu kiinni.

XX.

KAKSI NUORANPÄTKÄÄ.

Pierre Cottet seisoi jälleen laiturilla, johon Folkestonesta tuleva laiva laski, ja katseli tarkkaavasti kannella olevia harvoja matkustajia. Kulku Kanavan poikki oli ollut viime aikoina uskallettua. Saksalaisten vedenalaisten rohkeat risteilyretket olivat tehneet väylän vaaralliseksi, eikä huhu siitä, että oli liikkeellä myöskin kaappaaja, joka iski sekä ystävää että vihollista, ollut suinkaan vaikuttanut mieliin rauhoittavasti.

Cottet'n tutkiva katse pysähtyi pitkään, rotevaan mieheen. Hän seisoi vähän takalistolla, poltellen piippu-nysäänsä, muutamien kauppamatkustajain tunkeutuessa esiin päästäkseen pian maihin.

Cottet ei oikein pitänyt miehen ulkomuodosta. Epäsäännölliset kasvot ja pienet korvat muistuttivat häntä väkivaltaisista rikollisista ja hän mietti mielessään, että tuon miehen paperit hän katsoisi oikein tarkkaan.

Ja kun mies astui sillalle, kädessä pieni, ruskea nahkalaukku, ja nyökkäsi ystävällisesti ranskalaiselle salapoliisille, esiintyi tämä hyvin jäykästi, ankarasti ja virallisesti. Hän vilkaisi ojennettuihin papereihin ja katsoi hämmästyneenä muukalaista.

-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi, ja hänen äänessään oli hienoinen epäilyksen vivahdus.

-- Olen, englantilainen virkkoi lyhyesti. Ja te olette luultavasti Cottet, kuuluisa Pierre Cottet?

-- Kuten suvaitsette, ranskalainen salapoliisi vastasi kumartaen, pikimmältään vilkaistuaan passia helposti tunnettavine valokuvineen ja tultuaan siitä vakuutetuksi, että mikään epäilys ei tässä ollut mahdollinen.

-- Saamme työskennellä yhdessä, Burns jatkoi iloisena. Olen iloinen saadessani toimia yhdessä niin kuuluisan virkatoverin kanssa. Minulla on erikoiset terveiset mr Redpathilta.

Ranskalainen joutui yhä enemmän ymmälle.

-- Olen hyvin kiitollinen siitä, että mr Redpath muisti minua, hän sanoi hyvällä englanninkielellä. Olin Lontoossa muutamia vuosia sitten Crawleyn, Prinsessankadun rikkaan pankkiirin, murhan johdosta. Olin niin onnellinen, että sain tehdä Englannin poliisille palveluksia, mutta en muista nähneeni teitä, herra Burns, sillä kertaa.

-- Se on selvääkin, skotlantilainen vastasi levollisesti. Minä puuhailin siihen aikaan enimmäkseen nyrkkeilyssä ja painissa. Ne olivat surullisia aikoja. Sitten sain toimen Scotland Yardissa anarkistiosastolla yhdessä Patrick Davisin kanssa. Nyt olen juuri kohonnut tarkastajaksi ja odotan tulevani milloin hyvänsä passitetuksi taivaaseen. Mutta sanokaahan, herra Cottet, eikö tästä läheltä mistään saisi vähän kylmää olutta.

Molemmat miehet lähtivät kaupunkiin päin. Kun he saattoivat nähdä yli koko sataman, pysähtyi Burns äkkiä ja osotti erästä nostoranaa.

-- Tuohon siis Jerôme-vaari hirtettiin, hän virkkoi.

Cottet katsoi ihmetellen vieressään seisovaa pitkää miestä.

-- Niin, siihen. Minä itse löysin hänet. Hän roikkui kuin silli. Mutta kuinka...?

-- Herra ties', kuka hänet tappoi, Burns jatkoi. Se oli varmaan joku, joka tunsi tehtävänsä.

Cottet katsoi terävästi virkaveljeään.

-- Siitäkö syystä olette tullut Kanavan tälle puolelle? hän kysyi.

-- Niin, Burns vastasi lyhyesti. Minua kyllä haluttaisi saada kiinni Jerôme-vaarin murhaaja. Se olisi hyvä saalis.

Cottet nyökkäsi.

-- Minä olen tuuminut samaa, hän sanoi mietiskellen. Jerôme-vaari kyllä jouti minun puolestani menemään helvettiin. Se oli inhottava mies. Mutta meillä oli hänestä hyvää apua. Jos hän olisi elossa, niin...

-- "Hai" ei mellastaisi Kanavassa, Burns keskeytti hänet. Mutta minä luulen, että kunhan me molemmat lyömme päämme yhteen, niin pedoille tulee vähän huono olo meidän kulkuväylillämme.

-- Huomaan teillä olevan hyvät tiedot, ranskalainen sanoi. Me olemme viikon kuluessa menettäneet kolme laivaa, ja meriministeriössä on aivan suorastaan pakokauhu. Kaikkiin satamiin on lähetetty määräykset pitää silmällä torpedovenettä, jonka keulaan on maalattu hai-kalan pää.

-- Oikein, Burns virkkoi. Mutta kenen luulette johtavan tätä joukkoa? hän jatkoi vilkkaasti.

-- Minulla on omat ajatukseni, ranskalainen vastasi vältellen.

-- Mutta tuntuu siltä, että yhdestä asiasta olemme yksimieliset: että Jerôme-vaarin murhaaja tai murhaajat ovat läheisessä yhteydessä niitten miesten kanssa, jotka ovat julistaneet sotaakäyvälle Europalle sodan.

-- Sikälihän meillä on johtolanka, Cottet lausui miettivästi...

-- Enemmän... meillä on paljon enemmän. Meillä ei ole ainoastaan lanka, vaan kokonainen manillanuora.

-- En ymmärrä teitä oikein...!

-- No, se nuora, jolla Jerôme-vaari hirtettiin. Sen täytyy voida kertoa meille yhtä ja toista. Toivon, että sitä ei ole viskattu pois.

-- Ei tietysti.

-- Minä tunnen vähän manillanuoria, ja olen ottanut muutamia malleja mukaani. Minua huvittaisi tutkia, minkälaisilla aineilla vihollisemme työskentelevät.

Cottet'ta näytti vähän harmittavan. Häntä kiukutti, että tämä suuri, englantilainen nuorukainen, jolla oli niin epälahjakas ulkomuoto oli iskenyt asiaan juuri siitä kohdasta, jota hän itse ei ollut lainkaan ajatellutkaan.

-- Minä käsken tuoda nuoran, hän sanoi kuivasti. Missä te asutte? Ja milloinka käymme toimeen?

-- Ei ole vara hukata aikaa. Saatuani puoli pulloa olutta ja hiukan voileipää, olen valmis tarttumaan asiaan.

Miehet pysähtyivät "Grand Hotel'in" eteen. Burns vuokrasi siitä huoneen ja sai riittävän määrän olutta.

Sinne tuotiin myöskin se ohut manillanuoran pätkä, jolla Jerôme-vaari oli surmattu.

Burns tutki nuoran hyvin tarkkaan. Hän leikkasi siitä palasen ja vertasi sitä useihin malleihin, joita hänellä oli matkalaukussaan.

-- Se on englantilaista tekoa, hän sanoi. Hienompaa manillaa ei ole kaupassa. Katsokaa, kuinka se on hienoa ja notkeaa -- niin ohkaista ja niin vahvaa, että voisi kannattaa elefantin. Minä tunnen lajin. Oletteko kuullut puhuttavan Joe Simpsonista?... Ettekö?... Hän oli sen kansainvälisen liigan jäseniä, jonka johtajaa me turhaan olemme monet vuodet etsineet.

Tuon Simpsonin otin kiinni juuri silloin, kun hän oli surmannut erään englantilaisen salapoliisin, joka valepuvussa oli päässyt pujahtamaan anarkistien joukkoon. Me luulimme saavamme puserretuksi Simpsonilta totuuden, sen totuuden, joka epäilemättä johtaisi meidät Jaap van Huysmanniin ja siihen suureen Tuntemattomaan. Mutta suunnitelmamme ei onnistunut. Kun meidän seuraavana aamuna piti noutaa anarkisti vankilasta, oli hän kuollut. Hän oli hirttäytynyt kaikista varokeinoista huolimatta.

Tuli selville, että miehellä oli ollut sidottuna paidan alla ohut manillanuora vyötäisille. Sitä hän oli käyttänyt. Olen tuonut sen mukanani kaikkien mahdollisuuksien varalle.

Suuri skotlantilainen veti taskustaan ohuen nuoranpätkän ja pani sen Jerôme-vaarin kaulasta tavatun nuoran viereen.

Cottet ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä.

Sillä molemmat nuoranpätkät olivat niin yhtäläiset kuin kaksi vesipisaraa.

-- Nyt ymmärrätte, Burns jatkoi voitokkaasti hymyillen, että joka tapauksessa olemme saaneet kiinni siitä nuoranpäästä, joka vie meidät suoraan Jerôme-vaarin murhaajaan. Ja hänestä ei ole monta askelta --

-- Tarkoitatte?

-- Hai-kaloihin!

XXI.

ITSE PIRU.

-- Oletteko huomannut, Burns kysyi levittäessään huolellisesti lautasliinaa rintansa päälle, että ajatus juoksee parhaiten hyvän aterian jälkeen?

Cottet hymyili ja heitti tutkivan silmäyksen ruokalistaan.

-- Se on, kuinka asian ottaa. Mutta en voi kieltää, että muutamat hyvät Marennes'n...

Burnsin silmät leimahtivat.

-- Ostereja, hän huudahti. Kuolema ja kirous! Vihreät Marennes'n osterit vaikuttavat minuun suorastaan innostavasti. Sota on riistänyt meiltä Ostenden osterit, mutta me elämme kuitenkin. Sanokaamme kolme tusinaa, rakas virkaveli. Vihreissä Marennes'n ostereissa on omituista meriveden runoutta. Toivottavasti ne ovat pysyneet kunnossa sodasta huolimatta.

-- Taidatte olla aikamoinen herkuttelija, ranskalainen nauroi.

-- Minäkö? -- No, ei koko Scotland Yardissa ole suurempaa materialistia. Mutta hyvä päivällinen antaa ajatuksilleni lentoa. Se vahvistaa muistoani ja terottaa kekseliäisyyttäni...

Siitä tulikin tosiaan mainio päivällinen. Heidän päästyään kahviin, Ralph Burns helotti kuin ruusu. Ja hän sytytti Muria-sikarin asiantuntijan-nautinnolla.

-- Nyt, hän virkkoi, pannen koipensa ristiin, on aika tullut ryhtyä asioihin. Ei kukaan voi päästä puhumalla niin hyviin tuloksiin, kuin me salapoliisit. Minä en välitä paljon analytisestä menettelytavasta. Synteesi on minun alani. Minä rakennan mielelläni teorian -- minua ei koskaan ole maittanut kiintyä pieniin, vaivaisiin tosiasioihin ja eritellä niitä kuin kemisti. Alkaaksemme alusta: "Kansanvälinen liiga rikoksen edistämiseksi" on nukkunut kauan. Jumala ties', mistä syystä. Se ei minua liikutakaan. Mutta varmaa on se, että Lontoosta Dieppeen on tullut siitä joukkokunta, joka on ruvennut kalastelemaan sameassa vedessä. Juuri he näyttelevät hai-kalojen osaa... Jos saisimme tietää, kuka on heidän johtajansa, niin olisimme päässeet pitkälle. Dieppestä nuo herrat lähtivät kalastajalaivalla. Mistä se oli kotoisin?

Cottet nojautui häntä kohti.

-- Olen tiedustellut sitä pitkin koko rannikkoa, hän sanoi. Mutta se on hävinnyt. Puhuttelin erästä satamaluotsia, joka oli nähnyt sen. Ja hän arveli, sen olevan kotoisin joko Guernseystä tai Jerseystä.

-- Ja oletteko käynyt Guernseyssä tutkimassa asiaa?

-- En, kuinkapa se olisi mahdollista? Olenhan kuin naulattu tähän paikkaan, eikä meillä ole niin paljon apua, että voisimme järjestää tyydyttävää tarkistusta.

-- Sitten tulevat roistojen tuntomerkit? Voitteko muistaa niistä mitään?

-- Voin, ranskalainen vastasi. Joukossa oli pari naamaa, joihin kiinnitin huomiota. Ensi sijassa oli eräs pieni, tumma mies, jolla oli ilmeisesti etelämaalaisen ulkomuoto. Hänen kätensä olivat hyvin ylhäiset ja hienot ja kasvoiltaan hän oli herrasmies. Mutta kuvaavinta hänessä oli naamassa oleva arpi, jota hän keinotekoisista peitteistä huolimatta ei voinut kokonaan salata. Se ulottui poskiluusta muutaman tuuman korvan alapuolelle.

Burnsin silmät leimahtivat.

-- Kuolema ja kadotus, hän huudahti. Sen täytyy olla Lugeni.

-- Kuka? Cottet kysyi innokkaasti.

-- Hän sanoo itseään Lugeniksi, Burns vastasi. Aivan viime aikoihin asti on hän asunut Sohossa poikamiesten kodissa. Hän on italialainen, joka tavalla tai toisella on joutunut kieroihin väleihin kotimaansa viranomaisten kanssa. Lontoossa hän on antanut miekkailuopetusta. Hän on hyvin suosittu... Mutta häntä on aina epäilty. Hänet on nähty monta kertaa yhdessä Jaap van Huysmannin kanssa. Ja juuri ennen sotaa hän oli käymässä Hampurissa, missä hän ilmeisesti tapasi joukon miehiä, joitten asiat eivät ole oikealla tolalla. Niin -- Lugeni kuului sivistyneeseen rikollisten köyhälistöön... Sitten toiset?

-- Heidän joukossaan oli eräs japanilainen.

Burns hyppäsi tuolillaan.

-- Solakka, keltainen mies, jolla on suuret poskipäät ja isommat silmät kuin japanilaisilla yleensä?

-- Se sattuu aivan paikalle.

-- Well. Se oli Sato, Burns sanoi varmasti. Hän on lääkäri ja harjoittaa sen ohella kaikenlaisia pirullisia konsteja. Mutta johtaja -- kuka hitto se on?

-- Mies, joka johti keskustelua heidän puoleltaan, Cottet sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen, näytti älykkäältä työmieheltä. Se oli voimakas mies, noin 40 ikäinen, ja hänellä oli iso parta ja levollinen käytöstapa. Muuten hänessä ei ollut mitään erikoista.

Burns pudisti päätään.

-- Ettekö muista enempää? hän kysyi.

-- En, Cottet vastasi. Mutta on eräs seikka, joka on herättänyt huomiotani. Samana iltana, jona nuo 40 englantilaista tulivat Dieppeen, eräs sataman vieressä asuva nainen kävi ilmoittamassa poliisille, että jostakin eläinnäyttelystä oli varmaan päässyt karkuun orangutangi. Kun semmoista eläintä ei ollut kaupungissa, niin säikähtyneen naisen ilmoitus viskattiin paperikoriin tavallisena hysterisenä lörpötyksenä...

Mutta nyt saatte kuulla: Kaksi päivää myöhemmin tuli nainen uudestaan erään rakastajansa kanssa, joka oli satamatyömiehenä kanavaliikenteen palveluksessa. Mies kertoi, että juttu orangutangista on sittenkin totta. Sillä samana iltana, jona Jerôme-vaari kuoli, hän oli nähnyt hirveän apinan varjon liikkuvan Jerôme-vaarin hotellissa. Mies oli niin säikähtänyt tuota omituista ja yliluonnollista varjoa, että juoksi peloissaan pakoon... Hän ei ollut puhunut näkemästään mitään, ennenkuin oli lehdistä lukenut Jerôme-vaarin kuolemasta.

Asia näytti meistä silloin vähän hämärältä. Minä tiedustelin sitä asianomaisesta korttelista ja kaivelin tuota orangutangi-juttua, kunnes lopuksi pääsin siitä jonkun verran tolkulle.

Kävi näet selville, että muutamia päiviä sitten oli tullut kaupunkiin -- ei orangutangi, vaan hirveän muodoton mies, joka kyllin salaperäisessä valaistuksessa helposti voi mennä Afrikan aarniometsän alkuasukkaasta. Hirviö tuli junalla. Hänellä oli lippu Marseillesta, ja herätti hän kauhua vaunuissa, joissa näyttäytyi. Junailijan olisi tehnyt mieli ajaa hänet ulos, mutta raajarikkoisen silmissä oli jokin ilme, joka sai hänet antamaan armon käydä oikeuden sijasta.

-- Ja eikö tätä orangutangi-miestä, Burns kysyi jännityksellä, ole nähty sen jälkeen?

-- Ei, Cottet vastasi. Se hävisi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Mutta alhaalla satamakaduilla on orangutangi tullut päivän polttavaksi puheenaineeksi. Aivan kuin Jack-Halkaisija olisi päässyt irti, taikka kuin itse piru...

Burns hyppäsi pystyyn.

-- Olen lukenut kapteeni Sullivanin, "Carmonian" kapteenin, raportin, hän lausui. Hänkin oli nähnyt itse pirun, silloin kun hai-kalat ryöstivät hänen laivansa... Näitten näkyjen täytyy merkitä jotakin.

-- Tarkoitatteko, että orangutangi...?

-- On tämän kaappaajajoukon johtaja. Juuri niin. Tahtoisin nähdä sen pirun hirsipuussa.

XXII.

UHKAUS JA KASVOT.

Kului viikko, ja sen aikana Ralph Burnsin motorivene kävi jok'ikisessä kalastajasatamassa Dieppen ja St. Malon välillä.

Mutta vainu petti skotlantilaisen tällä kertaa. Tässä kaappaajassa oli jotakin salaperäistä, se kun lenteli Kanavassa edes-takaisin, tuon tuostakin tervehtien vieraita kauppalaivoja. Se tuli ja meni koko sen suuren laivaston läpitse, joka sitä oli ajamassa takaa, melkein uskomattomalla varmuudella.

Ei ollut ainoatakaan ranskalaista tai englantilaista sotalaivaa, joka olisi voinut ylpeillä nähneensäkään tätä vaarallista ryöväriä. Jos ei ryöstetyiltä laivoilta olisi saatu niin yksityiskohtaisia kuvauksia ryöväreistä, olisi luullut heidän kykenevän tekeytymään näkymättömiksi milloin tahansa.

Ralph Burns pelkäsi jo saavansa pitkän nenän. Hän oli niin varmasti odottanut löytävänsä sen sopukan, josta ryövärilaiva teki retkiään, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat...

Lontoon salapoliisin ponnistaessa kaiken taitonsa tarmonsa päästäkseen päämääräänsä, Edna Lyall käyskenteli vapaana ja rauhallisena pienessä torpedoveneessä. Häntä oli kohdeltu erinomaisen suopeasti, hänen käytettäväkseen oli annettu erikoinen hytti, eikä kukaan loukannut häntä millään tavalla.

Tämä nuori nainen oli hyvin viisas. Hän oli kumminlahjakseen saanut sen sielun kylmyyden, joka on niin tuhoisa miehille. Nousseena Lontoon katuojasta hurmaavan ruumiinsa ja sielunsa kohottamana erikoiseksi englantilaiseksi kaunottareksi, hän oli 19 vuoden ikäisenä saavuttanut sen kylmän rohkeuden ja sen levollisen röyhkeyden, jotka tekevät paheen keinoksi kaikkien nautinnonhimon loistavien päämaalien saavuttamiselle.

Edna Lyall ei koskaan antautunut. Hänen sielussaan ei ollut niin paljon hellyyttä ja innostusta, että hän olisi voinut antautua minkään rehellisen tunteen valtaan. Näyttämöstä oli tullut hänen elämänsä siitä saakka, kun hän oli 14-vuotias, ja komedian ihmistä kuluttava taide oli kiinnittänyt hänet kaikkiin niihin ihaniin valearvoihin, jotka joka päivä levittävät myrkkyään voimakkaitten turmeltumattomain miesten keskuuteen.

Mutta tällä "Empiren" nuorella neitosella oli eräs ominaisuus, joka ei ole huonoissa naisissa tavallinen. Hänellä oli lujat hermot ja seikkailunhaluinen veri, joka ei väistänyt minkään vaaran jännitystä.

Lontoon yleisön istuessa "Empiressä" ymmällä ihastuksesta katselemassa kaunista "Hurmaaja-Prinssiä", tiedettiin että tuo säteilevä kaunotar, jolla oli niin isot, viattomat silmät, oli viettänyt koko lomakautensa Afrikassa ampumassa petoeläimiä nuoren lordi Avondalen kanssa.

Edna Lyall oli iskenyt kyntensä tuohon nuoreen mieheen, ja muitten ovelien näyttelijättärien tavoin hankkinut itselleen niin monta kirjallista tunnustusta lordilta, että tämän olisi ollut pakko mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta nuorella anglosaksilla oli parempi onni. Tuli sota, ja lordi Avondale oli sen ensimäisiä uhreja.

Edna Lyallia suututti niin julma sallimus, joka oli riistänyt häneltä loistavan tulevaisuuden. Mutta hän ei surrut. Lordi Avondale oli oiva ja rehellinen nuori mies, mutta hän ei ollut iloinen. Ja Edna Lyall oli kauhean vihainen siitä, että hän ei ollut tehnyt testamenttia hänen hyväkseen, joka oli niin uhrautunut hänelle. Olihan hän matkustanut lordin kanssa Afrikaan, pannen siten uuden tahran arvaamattoman kalliiseen maineeseensa.

Sitten näyttelijätär heittäytyi urheiluun. Sekin oli yksi tie kunniaan, maineeseen ja sopivaan avioliittoon. Sillä aatelisia urheilijoita on verrattain helppo saada pauloihinsa. Siitä johtui, että Edna Lyallin hurmaavat pikku kasvot usein nähtiin Brooklandin lentokentällä -- ja niin tapahtui, että kaunis näyttelijätär kaikilla sukupuolensa ja ammattinsa keinoilla oli houkutellut armeijan erään lentäjäluutnantin ottamaan hänet mukaansa Kanavan päälle tekemälleen lentoretkelle, joka Tom Murphyn vei kuolemaan.

No niin -- nyt itkettiin Lontoossa hänen kuolemaansa. Mutta miss Edna itse sitä vastoin ei itkenyt. Hänestä tilanne oli sekä hauska että miellyttävä. Tämä oli kyllä suurenmoista merirosvousta.

Mutta merirosvot olivat harvoin iloisia. He tuhlasivat hänelle kunnioitusta ja pientä imartelua. Ja se pitkä mies, jota he sanoivat Ambroiseksi, oli tosin häneen aika lailla hassastunut. Hän käyttäytyi samalla tavalla kuin toisetkin. Mutta hänen nuorekkaassa arkuudessaan ja hänen silmissään oli jotakin, joka muistutti häntä itseään -- joka sai hänen tuntemaan voivansa pahoin. Ei hän ollut milloinkaan tavannut nuorta miestä, joka näytteli niin selvästi lempensä vakavuutta. Tuon nuorukaisen sielussa mahtoi palaa voimakas intohimo, -- ja miss Edna tunsi tämän mykän ihailun vaikuttavan itseensä.

Mutta enimmäkseen hän seurusteli Dick Ansteyn kanssa. Siinä oli hänen makuisensa englantilainen, salaperäinen, pikkumainen ja hirveän hävytön.

Eräänä iltana heidän istuessaan kannella peräsinhytin takana hän päätti hiukan koetella merirosvon suonta.

-- Sanokaahan, hän virkkoi välinpitämättömällä äänellä, heti jatkaen kiemailevasti: "Mitä suunnitelmia teillä on minun suhteeni?"

Anstey hymyili.

-- Teidän tahtonne on minun lakini, hän sanoi ivallisesti.

-- No, sittenhän ei ole hätää, neito vastasi väkinäisesti naurahtaen. Minun tekisi mieleni takaisin "Empireen".

-- Niin minunkin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta minä en voi. Muistan teidät vielä "Cinderellassa"... teidän kauniit säärenne...

-- Lopettakaa nyt jo nuo "kauniit sääret"!... Kertokaa minulle mieluummin hieman siitä, kuinka aijotte saada minut pois laivasta. Minua ei haluttaisi jäädä omien maamiesteni ammuttavaksi.

-- Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne, niin kauan kuin meillä on tuolla perämieshytissä kiharatukkainen ystävämme ja hänen aparaattinsa...

Miss Edna kumartui vaistomaisesti eteenpäin. Anstey huomasi hänen liikkeensä ja lopetti heti keskustelun.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kone kävi nyt vain parin solmun vauhdilla. Oli ihana kuutamoinen ilta. Anstey sytytti vasemmalla kädellään piippunysänsä.

-- Ei ole hauska menettää jäseniään, hän vihdoin virkkoi. Ihminen käy enemmän välinpitämättömäksi, vähemmin tarkkaavaksi. Oikeassa kädessä on enemmän järkeä, kuin luulisikaan. Se ajattelee silloin, kun aivot nukkuvat.

-- Mitä tarkoitatte tuolla lörpötyksellä?

-- Tarkoitan vain, että te voitte olla meille vaarallinen nainen. Jonakin päivänä tahdotte ehkä taas lähteä metsästämään ilmiantaaksenne meidät. Te tiedätte liian paljon.

Hän vilkaisi neitoa pikimmältään. Tämä oli sulkenut silmänsä.

-- No? Anstey kysyi ankarana.

Nuori neitonen avasi silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

-- En kuullut, mitä sanoitte, hän virkkoi haukotellen.

Anstey hymyili.