Part 5

Nuori nainen kääntyi ympäri ja katseli kaikkea epäluuloisesti. Hänen ympärillään seisovat kunnianarvoiset miehet eivät antaneet hänelle mitään valaistusta. Siinä oli sekä vaaleita että tummia naamoja, ja aivan takana hän huomasi yhden japanilaisenkin. Hänen silmänsä pysähtyivät Ambroise Vilmartin kauniisiin ja avoimiin kasvoihin. Hän oli ottanut päästään harmaan öljyhattunsa, ja tuuli leikitteli hänen kiharilla hiuksillaan. Hänen silmissään oli omituinen kiilto, milloin pikku englannittaren läpitunkeva katse sattui häneen.

-- Well, neiti sanoi pitkäveteisesti, huomaan olevani vihollisten joukossa. Olette ampuneet kuninkaallisen lentäjäosaston upseerin Tom Murphyn ja tuhonneet Englannin valtion vesilentokoneen, ja minä olen vankina laivassa, jolla ei ole nimeä eikä kansallisuutta. Missä olen? Tahdon tietää sen.

Hän polki jalkaa kanteen.

Silloin kuului peräsinhytistä lempeä ja sointuisa ääni.

-- Viekää neiti alas, ääni virkkoi. Ja tarjotkaa hänelle kuppi suklaatia.

XVI.

KYNNET, JOTKA KASVAVAT.

Torpedoveneeseen tuli yhtäkkiä hiljaisuus. Miehet katsoivat hämmästyneinä toisiaan, ja Ambroise Vilmartin otsalle kohosi syvä vihanryppy.

Nuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin puhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan suklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen suurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.

-- Kuka se on? hän virkkoi.

Silloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli hävinnyt kuin puhaltamalla.

-- Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut merkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei ole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti. Me käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden tullen viedään teidät maihin.

Nuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää, voimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen ilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut niin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.

-- Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte suklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan itseänne. Jos...

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet lopettamaan keskustelun... Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän kiiruhti pois...

Nuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään olivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä ja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin muuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki kyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen jakelevan komentohuutoja... Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla torpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.

Nuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen järjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan hyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan hänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.

Hetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin, pidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri oli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen pitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin tapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta ja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa joukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli kaukaa dynamon jyskytystä.

Laivassa ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Meri oli nyt aivan kirkas kuin peili, ja mainingit tuskin huomattavissa. Haaksirikkoutunut vesilentokone häämötti kaukana näköpiirissä. Hän näytti vielä erottavan sen mies raukan, joka pää puhki ammuttuna istui ohjauslaite kädessä, tuijottaen ijäisyyteen. Muuten ei näkynyt mitään...

Annettiin komento. Ja mitä suurimmaksi hämmästyksekseen hän näki, että laiva nosti Englannin laivaston lipun.

Hän oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta huuto pysähtyi hänen huulilleen, sillä äkkiä kohosi vedenpinnalle ohut, harmaa putki vain noin 5-600 metrin päässä torpedoveneestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Se oli sukelluslaiva, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti. Mutta torpedovene ei näkynyt välittävän siitä. Kohtalaisella vauhdilla se jatkoi matkaansa etelää kohti.

Samassa hän kuuli kellon soivan konehuoneessa. Ja kansi hänen allaan rupesi vapisemaan. Hän näki vedenpinnalla harmaanvalkoisen tulen. Se oli kuin merikäärme, joka kiiti eteenpäin hirveätä vauhtia.

Silloin hän tiesi, että nyt tapahtuisi jotakin. Hän tahtoi kirkaista, mutta ei voinut. Torpedovene kääntyi nyt terävässä kulmassa.

Kuului komentohuutoja. Ja valkea esine lensi kuin pitkä teräskala muutamia metrejä heidän takapuoleltaan ja jatkoi matkaansa etäisyyteen.

Mutta torpedovene syöksi hirveätä vauhtia tuota harmaata putkea kohti. Kaikki sen jäsenet vapisivat. Se oli kuin eläin, joka raivostuneena hyökkää taisteluun -- esihistoriallinen peto, joka syöksee toisen esihistoriallisen eläimen kimppuun.

Sukelluslaiva koetti kääntää nokkaansa vihollista vastaan. Mutta se ei voinut kääntyä kyllin nopeasti. Torpedovene ajoi valtava ryöppy keulassa suoraan hirviön päälle.

Nuori neiti kalpeni. Mitä tämä oli? Kuului kauhea tärähdys. Merestä kohosi valtava teräskupu ja kaatui kyljelleen; se repeili murtuneiksi teräslevyiksi, kuului räjähdys, ja koko meri heidän ympärillään kiehui... Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa torpedovene kiiti edelleen vesiryöpystä. Mutta sukelluslaiva upposi, ja öljy poreili sen haudalla.

Ambroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä olivat kovat ja julmat.

-- Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen käsivarteensa.

-- Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa, joka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa, jota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.

Mutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon. Vaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa pelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti puristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet kauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.

Se muistutti karvaista petolinnun kynttä -- taikka orangutangin valtaista surmansormea.

Sitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän nauroi sen nähdessään.

-- Ne ovat François Delman kynnet, hän mutisi, jotka nyt kasvavat esiin.

XVII.

NÄYTTÄMÖN TÄHTI.

-- Olette englantilainen? nuori nainen kysyi kääntyen Dick Ansteyhin.

Tämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei ollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa pikku englannittareen.

-- Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä on pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se on hyvää hermostumisessa.

-- En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en ole semmoinen, kuin luulette.

Anstey hymyili.

-- Ette, sen näkee teistä, hän sanoi.

Neiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä. Mutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.

-- Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon jälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti, joka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa iltaruskossa.

-- Oli, Anstey vastasi.

-- Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa nähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla on rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen lentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen jäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä kansallista yhtenäisyyttä.

Dick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti nyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana, joista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli nähnyt vain miesten katseissa.

-- Ettekö sure ystävänne kuolemaa? hän kysyi tutkivasti.

Neito kohautti olkapäitään.

-- Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän otti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin ohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin jalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.

-- Ehkä hänen sydämensä oli parempaa ainetta? Anstey tuumi itsekseen.

Nuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa oli hienoista ivaa.

-- Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta... Enemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen tehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä...

-- Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi... Emme kuulu mihinkään laivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme niitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu. Tehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin lipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat taistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä täällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin takaisten herrojen kanssa.

-- Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti peräsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän niskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli... Loppujen lopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.

-- Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen nainen, mutta me teemme _miesten_ työtä -- vapaitten ja riippumattomien miesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.

Neito mietti hetkisen.

-- Jos ymmärrän teidät oikein, hän sanoi pitkäveteisesti, niin tämä laiva yksinkertaisesti harjoittaa merirosvousta.

Anstey kohautti olkapäitään ja huiskahutti kädentynkäänsä.

-- Emme pidä tässä laivassa siitä nimityksestä, hän sanoi kursailematta. Mutta yleisessä, jokapäiväisessä, kansainoikeudellisessa merkityksessä on nimitys kylläkin hyvä... Tämän laivan kaikkein pyhimmässä istuu mies, joka loukkaantuu, jos sanotte häntä merirosvoksi. Hän on tähteitä eräästä nerosta, eikä hän miellytä teidän kauneudenaistianne. Mutta hän on siitä huolimatta idealisti. Hän kertoo teille, että me harjoitamme kaappausta... Tämä laiva on hänen kuningaskuntansa, ja täältä hän on lujalla pergamentilla sinetteineen päivineen julistanut sodan koko maailmalle. Hän sanoo teille, että se on laittomien miesten taistelua sodan laittomuutta vastaan. Minulla on asiasta toinen mielipide, mutta se merkitsee vähemmän. Teidän pitää jutella hieman hänen kanssaan. Puolessa tunnissa hän käännyttää teidät. Hän on harvinainen mies. Se oli hän, joka pyysi teitä suklaatia juomaan.

-- Hänellä on kaunis ääni.

-- Ja kaunis sielu.

-- Onko hän englantilainen?

-- Ei, ikävä kyllä. Muuten hän olisi ollut Yorkin piispana...

Syntyi lyhyt äänettömyys. Torpedovene oli nyt kääntänyt nokkansa itään ja porhalsi kovaa vauhtia Englannin kanavaa kohti. Merelle laskeutui hämärä, ja aurinko laski paksuihin, veripunaisiin pilviin.

-- Ja kuka te sitten olette, neiti? Anstey kysyi äkisti.

Englannitar säpsähti, mutta malttoi nopeasti mielensä.

-- Se kai ei vaikuta asiaan, hän viimein vastasi.

-- Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti. Mutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette vaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.

Nuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului väkinäiseltä.

Anstey katsoi häntä tarkkaavasti.

-- Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut näyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?

-- Mutta kuinka te voitte tietää?...

-- En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen tavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet minut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut heidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja vahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia he ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua nauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen miehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt minusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään... Se on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna Lyall Empire-teatterista -- 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen "principal boy"?...

Nuori nainen nyökkäsi myöntäen.

-- No, oletteko nähnyt minut?

-- En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka "Magazine"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa numerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä ammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta... Sanokaas, vieläkö lordi Avondale on elossa? Onko hän rintamalla?

-- Hänet on ammuttu, näyttelijätär vastasi kuivasti.

-- No, se olikin parasta, Anstey tuumi. On parempi kuolla taistelutantereella, kuin olla kovan ja armottoman naisen rääkättävänä.

Nuori nainen katsoi vihaisesti tuota pitkää, yksikätistä miestä.

-- Olen kuullut, että merirosvot ovat kohteliaita naisille, hän sanoi kiivaasti.

-- Niin olemmekin, Anstey vastasi. Mutta minä olen lakannut leikkimästä naisten kanssa. Yrittäkää te häntä, joka on tuolla sisällä. Hän on nuori tiikeri, jota ansaitsee kesytellä... Mutta olkaa varuillanne, hänellä on hirveät kynnet. Muuten täytyy minun niinkuin kaikkien muittenkin lausua teille tunnustukseni...

-- Mistä?

-- Kauniista sääristänne, miss Lyall. Kuuluisista kauniista sääristänne.

XVIII.

RALPH BURNS.

Noin 7 ajoissa illalla kulki eräs mies Piccadillyyn päin kaikkein pahimmassa tungoksessa. Ihmisvirta vyöryi edes-takaisin, autot kirkuivat kukin omalla tavallaan, ja suuret irlantilaiset "bob'it" seisoivat kuin pilarit, tehden näyn yhä kirjavammaksi.

Oli sota-aika, eikä mahtavan liikkeen melussa ollut tavallista, vilkasta iloisuutta. Sanomalehtipojatkin vaimensivat ulvontaansa, eivätkä katutytöt prameilleet niin räikeissä ja houkuttelevissa väreissä kuin muuten.

Mutta mies ei kiinnittänyt huomiota näihin ilmiöihin, jotka olisivat hämmästyttäneet jokaista muukalaista. Hän kulki puolelta toiselle, niinkuin ei tietäisi, kuinka saisi ajan kulumaan. Milloin hän kurkisti johonkin akkunaan, milloin tarkasteli jotakin teatteriohjelmaa taikka syventyi "Empire"-teatterin kaunottarien suuriin valokuviin, kiintyen varsinkin nuoren, trikoissa tanssivan neidon kuvaan, joka muodosti "Empiren" näkemisen-arvoisten näyttelijättärien keskustan. Mies huokasi. Sillä tuo nuori näyttelijätär oli hurmaavan näköinen, nojautuessaan prinssin-puvussaan jonkun loihditun metsän maalattua puuta vasten.

-- Edna Lyall, mies tuumi. Ja hän kiintyi nimeen sitäkin enemmän, kun hänen taskussaan olevassa sanomalehdessä oli pitkä kuvaus nuoren, etevän neidon katoamisesta. Hänen otaksuttiin hukkuneen vesilentokoneessa. Tämän eriskummaisen näyttelijättären uskaliaisuus ja uhkarohkeus olivat kaikesta päättäen vieneet hänet kuolemaan. Tunnetun sotilaslentäjän Tom Murphyn aivan sopimattoman, mutta inhimillisesti katsoen anteeksiannettavan heikkouden kautta hän oli päässyt lähtemään tiedustelulennolle Kanavan poikki. Eräs englantilainen risteilijä oli löytänyt haaksirikkoutuneen koneen uiskentelemassa muutamien satojen neljännespeninkulmien päässä Scillystä kaakkoon.

Mies tepasteli pois pienen torin yli. Hänellä oli leveät rumat kasvot; mutta silmät olivat kirkkaat ja hyväntahtoiset, ja koko hänen olennossaan oli terveyttä, nuoruutta ja voimaa, mikä sai nuoret, sipsuttelevat pikku-tytöt kääntymään hänen perästään. Mutta hän ei ollut tietävinään. Hän raivasi itselleen tietä tavalla, joka on luonteenomaista miehelle, joka on vuosikaudet tuntenut Lontoon asfaltin jalkainsa alla.

Äkkiä hän pysähtyi erään ravintolan eteen. Näytti siltä, kuin jotakin olisi muistunut hänen mieleensä. Sitten hän pistäytyi baariin. Siellä seisoi kolme -- neljä miestä tiskiin nojaten ja hatut niskassa. Yksi heistä nyökkäsi tulijalle.

-- Hyvää huomenta, Burns, hän sanoi iloisesti. Liikutko asioilla?

Pitkä mies tilasi Manhattan-cocktailin.

-- Olen vain kävelyllä, hän vastasi, kohauttaen kärsimättömästi leveitä hartioitaan... Jos tämmöistä jatkuu, niin otan eron ja menen rintamalle. Lontoo on tullut rauhalliseksi kuin joutsenlampi. Ei mitään rikoksia, ei mitään vaihtelua konnamaisuuksissa... Minä näännyn, Jones hyvä.

-- No, sen huomaan, vastasi hymyillen nuori mies, jolla oli tummat kasvot ja hiukan vilkuilevat silmät. Sinä aivan käpristyt kokoon.

Burns joi cocktailinsa,tyytymättömästi murahtaen.

-- Ei mitään tehtäviä, ei mitään takaa-ajoa, hän valitteli... Yksinpä anarkistimmekin näyttävät käyneen huilaamaan. Whitechapelista on tullut aivan ihanteellinen paikka, sittenkun Europassa alkoi paukkua. Vai mitä sinä arvelet?

-- Minä viihdyn sangen hyvin, Jones vastasi, ja imelä hymy hänen punaisilla, pyöreillä huulillaan tuli melkein vastenmieliseksi. Nyt on niin rauhallista, että voi antautua omiin pikku huvituksiinsa. "Empiressä" on nykyään paljon kauniita naisia.

Burnsin voimakkaat sieramet rypistyivät halveksivasti.

-- En siedä patshulin hajua, hän sanoi halveksuen. Siellä oli vain yksi ainoa joka kelpasi, eikä häntä nyt enää ole.

-- Tarkoitat Edna Lyallia, Jones keskeytti hänet. Minä olen saanut asian tutkittavakseni. Tulin juuri Portsmouthista katsomasta vesilentokonetta ja Murphy-vainajaa... Ei ole lainkaan varmaa, että kaunis laulajattaremme on hukkunut. Hän on niitä, jotka pysyvät pinnalla. Olisin halukas uskomaan, että hän nykyisin laulelee saksalaisille. Ei niin kaunista naista jätetä virumaan mereen.

Ravintolaan tuli pieni sähkösanomankantaja, katsellen ympärilleen. Hänen pienet tummat silmänsä tutkivat tarkoin läsnäolijoita, pysähtyen Burnsin suunnattomiin hartioihin.

-- Oletteko Ralph Burns Scotland Yardista? poika kysyi. Burns nyökkäsi.

-- Olen ajanut polkupyörällä kaksi tuntia teidän perästänne, poika sanoi, ojentaen sähkösanoman. Se oli kiireellinen pikasähkösanoma... Olen seurannut teitä paikasta paikkaan. Scottin ravintolassa oli eräs, joka oli nähnyt teidän menevän poikki kadun "Empiren" kohdalla. Ja silloin minä ajattelin...

-- No, no, poika hyvä, Burns virkkoi hyväksyvästi. Hän repäsi kiireesti sähkösanoman auki ja luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.

Hänen vastapäätään olevalta mieheltä oli äkkiä kadonnut alituinen hymy. Hänen kasvoilleen tuli terävä, jännittynyt ilme.

-- No, hän lausui äänellä, joka kuului teennäisen välinpitämättömältä, mitä sähkösanomia sinä saat?...

Mies, jota sanottiin Ralph Burnsiksi, käänsi sähkösanoman huolellisesti kokoon ja pisti sen rintataskuunsa. Roteva skotlantilainen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen ikäänkuin raudaksi ja tuleksi. Yksinpä hänen verikoiramaisilta kasvoiltaankin oli hävinnyt niitten miellyttävä sävy, jonka sijalle oli tullut jyrkät rypyt. Hän katsoi ohi vieressään olevan miehen, ei vastannut hänen kysymykseensä, maksoi juomansa ja riensi ulos.

Hänen virkaveljensä katsoi synkästi hänen jälkeensä ja meni hänkin ulos.

Mutta Ralph Burnsille, mahtavalle skotlantilaiselle, oli tullut tulinen kiire. Hän hyppäsi autoon ja kiljasi ohjaajalle osotteen -- niin ääneen, että juuri bsarista ulos astuva nuori salapoliisi Jones kuuli sen.

XIX.

MERIMINISTERIN VIRKAHUONEESSA.

Sir Winston Churchill istui yksityishuoneessaan rummuttaen pöytää sormillaan.

Oli aivan ihmeellistä, kuinka hänen kauniit, pyöreät kasvonsa olivat muuttaneet luontoaan viime kuukausina. Monet sanoivat, että eivät enää tunteneet sir Winstonia.

Mutta asia oli se, että tämä kuuluisa sanomalehtimies, rohkea seikkailija, parlamentillinen urheilija oli tuntenut voimakkailla hartioillaan _vastuunalaisuuden taakan_. Hänen itsensä huomaamattakaan, jokapäiväiset huolet olivat antaneet hänelle sen vakavuuden, joka ei koskaan ollut kuulunut tämän hilpeän, viisaan ja vallanhimoisen miehen vahvoihin puoliin. Ne pienet, huolellisesti muodostellut leikinlaskut, jotka olivat tehneet hänet niin pelätyksi Englannin parlamentissa, kuuluivat nyt harvinaisuuksiin. Olosuhteet olivat kasvattaneet hänen suurta, laajaa älykkäisyyttään ja perinpohjaisuuttaan. On muuten omituista, kuinka, sallimus aina aikanaan luo omat miehensä ja asettaa ne kaikki oikeille paikoilleen. Vanhat miehet vaipuvat hiljaiseen huomaamattomuuteen, eikä heidän puheensa saa enää yleisen mielipiteen tärykalvoa värähtelemään. Ja hyödylliset miehet syntyvät itse ajan hädästä ja ahdingosta.

Niin oli sota luonut sir Winston Churchillin ja monista hänen sielussaan piilevistä tarmokkaista vaistoista synnyttänyt kaukonäköisen, uutteran ja tarmokkaan toiminnan miehen.

Nyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli opettanut Englannin meriministerille -- että täytyy osata odottaa, kun on taistelussa.

Ja merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta, pöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi odottamisen hyödyllisen taidon.

Oli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi avattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului juttelevan sihteerin kanssa.

Meriministeri nousi ja avasi itse oven viereiseen huoneeseen.

-- Onko mr Burns täällä? hän kysyi.

-- Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin pöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.

Sir Winston tarkasti eräänlaisella hyväksyvällä ihailulla häntä vastaan astuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi kiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.

-- Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti... Ja pitäkää huoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse... Meillä on vakavia asioita.

-- Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti heidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa työhuoneessa.

-- On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen sanoi.

-- Sikäli kuin olen käsittänyt, mr Burns, ministeri jatkoi samalla äänellä, olette te varsin vaarallisessa asemassa. Olette toisin sanoin metsästämässä anarkisteja täällä Lontoossa.

-- Me emme pääse vanhenemaan sillä alalla, Burns sanoi levollisesti. Mutta onhan se sitä, mitä sanomalehtimies sanoo jännittäväksi ja hauskaksi. Ei ole pitkiä aikoja pomminräjähdysten ja revolverinlaukausten välillä. Mutta nykyisinhän ihmiset ovat sangen mukiinmeneviä.

-- Te tunnette heidät siis hyvin? ministeri kysyi innostuneena.

-- Tunnen, Burns vastasi. Ei niissä ole monta, joka ei olisi minulla kiikarissa. Mutta nyt...

Churchill kumartui äkkiä innostuneena eteenpäin.

-- Nyt, te sanoitte... on juuri tällä hetkellä heikäläisten keskuudessa poikkeuksellinen olotila?

-- Niin...

-- Kuinka niin?

-- Kun viime aikoina ei ole ollut mitään työtä, niin voihan siihen olla se syynä. Europan joukkomurhat kai myöskin vaikuttavat osaltaan, että nuo herrat tuntevat olevansa tarpeettomia. Mutta...

-- Kuulkaahan, Burns, ministeri sanoi, äkkiä muuttaen äänensä, leirissä ei ole niinkään hiljaista, kuin poliisi luulee. Ja sen tähden olen kutsunut teidät tänne. Teidän täytyy auttaa meitä eräässä asiassa, joka oikeastaan ei kuulu Scotland Yardille, mutta kuitenkin koskee Englannin etuja tuntuvassa määrässä.

Burns rypisti kulmiaan.

-- Olisinko erehtynyt, hän tuumi puolittain itsekseen. Olisiko täällä Lontoossa...?

-- Ei, ei, ministeri keskeytti hänet hieman kärsimättömästi. Mutta nyt saatte kuulla. Sanokaas, oletteko kuullut puhuttavan ranskalaisesta salapoliisista, jonka nimi on Pierre Cottet?

-- Tietysti. Sukkela mies. Hän on Dieppessä inspehtorina Ranskaan tulevien ulkomailta matkustajain tarkastusasemalla.