Part 4

Sihteeri oli tuskin laskenut kuulotorven paikoilleen, kun huoneeseen syöksyi nuori, kaunis ja hienosti puettu mies. Hänellä oli silinterihattu päässä, ja hänen pyöreillä, rohkeilla, vähän poikamaisilla kasvoillaan oli hätääntynyt ilme.

Sihteeri nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

Se oli "_The first Sealord_", ensimäinen merilordi, sir Winston Churchill, Mafekingin ja Magersfounteinin sotakirjeenvaihtaja, nykyinen Englannin laivaston sivilipäällikkö.

-- Onko sir Edward saapuvilla? hän kysyi hieman hengästyneenä.

Sihteeri aikoi vastata, mutta samassa ministeri tuli virkahuoneestaan.

Nämä kaksi miestä, jotka aikoinaan olivat ainoat koko Englannin hallituksesta, jotka vaativat sotaa empimättä, kättelivät toisiaan.

-- No, mitä nyt? sir Edward kysyi. Näytätte vähän hätääntyneeltä, rakas ystävä.

-- Olen juuri saanut hämmästyttävän ilmoituksen, Churchill vastasi kiihtyneenä. Kaksi englantilaista laivaa on kaapattu viiden neljännespeninkulman päässä Englannin ensimäisestä sotasatamasta.

-- Saakelin saksalaiset, Grey murahti.

-- Saksalaiset? meriministeri virkkoi katkerasti. Ne eivät, piru vieköön, ole saksalaisia. Nuo laivat on ryövännyt aivan puti-puhtaiksi joku kaappaaja, joku helvetin merirosvo.

-- Mitä sanotte? Portsmouthin edustalla?

-- Juuri niin. Toinen laiva räjäytettiin ilmaan, sittenkun miehistö oli mennyt veneisiin. Toinen sai jatkaa matkaansa viedäkseen terveisiä...

-- Terveisiä?

-- Niin -- terveisiä teille.

-- Minulle?

-- Niin, terveisiä sir Edward Greylle -- Hai-kaloilta.

Silloin Englannin suurin mies ei enää nauranut.

XII.

ENGLANNIN MERIMINISTERIÖSSÄ.

Kolme päivää myöhemmin pidettiin meriministeriössä ylimääräinen istunto. Citystä, Lontoon kauppamaailmasta, oli tullut kirjelmiä, jotka herättivät aikamoista huolta ylimpien meriviranomaisten piireissä.

Me vaadimme arvoisan amiralitetin suojelusta kauppalaivoillemme, sanottiin kirjelmissä. Laivanvarustajamme eivät ole enää varmoja mistään. Laivoja ryövätään enemmän kuin milloinkaan ennen. Luulisi Atlannin olevan täynnä vihollisia. Viiden päivän kuluessa on kokonaista 15 englantilaista laivaa ryövätty mitä hävyttömimmin. Ryövärit ovat vieneet kaikki helposti kuljetettavat tavarat mukaansa, ovat varustaneet itselleen tarpeelliset hiilet ja parhaat muonavarat. Puhumattakaan laivojen käteisistä varoista ja mahdollisista matkustajain kalleuksista.

Asiain näin ollen on todennäköistä, että sotavahingon-vaara lisääntyy hirveästi, ja että useat höyrylaivayhtiöt harkitsevat liikkeensä lopettamista. Mitä se merkitsee Englannin meren-takaiselle kaupalle, käsittää jokainen. Ja me vaadimme arvoisan amiralitetin toimenpidettä tämän kaappaus-raivon tukahuttamiseksi.

Sir Winston Churchill antoi kirjelmän kiertää koolla olevien miesten kesken, jotka tulivat sitä vakavammiksi, kuta enemmän syventyivät näihin Englannin kauppalaivaston hätähuutoihin.

-- Hyvät herrat, lausui meriministeri, jonka pirteillä ja hieman poikamaisilla kasvoilla oli väsynyt ja huolestunut ilme... tähän tulee lisäksi kirjelmä Ranskan meriministeriöltä. Se ilmoittaa, että kaksi "Messageries maritimes"-linjan laivaa on joutunut samanlaisen ryöväyksen uhriksi noin 100 neljännespeninkulman päässä lähimmästä satamasta... Mitä arvelette tästä asiasta, mylord?... hän kääntyi pöydän päässä istuvaan pieneen mieheen, jolla oli ankarat, voimakkaat ja miehekkäät kasvot.

Amiraali lordi Fischer of Kilverstone kohautti olkapäitään.

-- Ottakaamme ensin täysi selvyys siitä, kenen kanssa olemme tekemisissä, hän sanoi reippaasti. Onko niitä vain yksi kaappaajalaiva, voi onko niitä useampia?

-- Olen pyytänyt Anchor-linjan höyrylaivan "Campanian" kapteenin tulemaan tänne voidakseen mieskohtaisesti antaa herroille raportin, meriministeri vastasi. Hän odottaa viereisessä huoneessa.

Tämän tärkeän seuran kolmas mies, hoikka ja harmaatukkainen vanhempi herra, jolla oli siniset, vilkkaat silmät, puuttui nyt puheeseen.

-- Tässä on toimittava rivakasti, hän lausui semmoisella äänellä kuin mies, joka on kauan seisonut komentosillalla eikä ole tottunut hiljentämään ääntään seuran mukaan. Olemme kyllä kauan kuhnustelleet suurissa asioissa, päästämmekö nyt pikku asiat yllättämään itsemme?

Lordi Fischer rypisti kulmakarvojaan.

-- Tietysti emme, hän sanoi nyrpeänä. Torpedovenelaiva on jo lähetetty Kanavaan tutkimaan tarkoin koko alueen, missä näitä ryöväyksiä on tapahtunut.

-- Mutta entä sukellusveneitä? toinen kysyi.

Sir Winston hymyili huomaamatta. Sillä sukelluslaivat olivat sir Percy Scottin kiihkona. Hän oli aikoinaan pontevasti vaatinut, että Englannin laivaston tulisi panna pääpaino vedenalaiseen osastoon, mutta sillä kertaa ei ollut toteltu tuon tulisen ja tarmokkaan amiraalin varoitushuutoa. Nyt -- kun sir Percy oli vanhentunut -- oli tämä ajatus tullut hänellä melkein kiihkoksi.

-- Otaksun, ministeri lausui asiantuntijaa kohtaan kunnioittavalla äänellä, että kaikki voimat pannaan liikkeelle niitten yritysten musertamiseksi, joilla moinen epäsäännöllinen valta koettaa häväistä meidät. Mutta herrojen suostumuksella pyydän nyt kapteeni Sullivanin esittämään suullisen raporttinsa.

Molemmat amiraalit nyökkäsivät.

Meriministeri soitti.

-- Pyytäkää kapteeni Sullivania tulemaan sisään hän sanoi huoneeseen tulleelle palvelijalle.

Minuutin perästä astui leveäharteinen, päivettynyt mies pieneen istuntosaliin.

-- Käykää istumaan, kapteeni, meriministeri sanoi muitta mutkitta, ja kertokaa meille lyhyesti ja selvästi, mitä teille tapahtui matkallanne "Campanialla".

Sullivan kumarsi. Hänen punainen naamansa tuli yhä punaisemmaksi. Hän ei huolinut tuolia, jota hänelle tarjottiin, mutta astui aivan pöydän luo ja alkoi kertomuksensa kiertelemättä ja kaartelematta.

-- En ole koskaan kokenut semmoista, hän sanoi kiihtyneenä. Meillä oli ollut erinomainen merimatka, kunnes viime perjantaina olimme Cape Clearin kohdalla. Se tapahtui iltapäivällä neljännestä vajaa 6. Sillalla oli yliperämies. Silloin tulee Rosscarbery Baystä torpedovene, joka ajaa meidän eteemme ja antaa meille merkin, että meidän on pysähdyttävä. Perämies lähetti sanan minulle ja minä riensin sillalle. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että sillä olisi mitään pahaa mielessä, ja minä käskin pysäyttää koneen. Minua ihmetytti, että laiva ei näyttänyt lippuaan, ja jotakin sen tapaista lausuin perämiehelle, joka juuri katseli kiikarillaan.

-- Sehän on vasta pirullinen torpedovene, hän virkkoi. Minä en sitä käsitä. Mutta katsokaahan keulaa, kapteeni.

Alus oli nyt tullut parin kaapelinmitan päähän. Ja otettuani Zeiss-kiikarini ja katsottuani torpedovenettä, olin vähällä pudottaa sen hämmästyksestä. Sillä koko terävä keula kääntyi hetkeksi sivuttain, ja silloin minä näin näyn, jota tuskin koskaan unohdan. Laivan keulaan oli maalattu, Herra minua armahtakoon, kuin taisteluun hyökkäävän hai-kalan pää, jossa oli 3-4 metriä pitkät hampaat... Ja samassa kohosi sen signaalimastoon lippu, jossa oli sääriluita ja muita pirullisia tunnusmerkkejä. Silloin minä arvasin, että nyt on piru merrassa ja toinen tokeessa, ja käskin koneen ottaa täyden vauhdin. Mutta laiva ei päästänyt meitä. Käskin Marconi-sähköttäjän kutsua apua. Mutta se oli myöhäistä. Se pirun laiva laski meidän sivullemme, ja joku hirveä merirosvon perkele huusi meille selvällä englanninkielellä, että jos emme seisota heti paikalla, niin saamme torpedon suolistoomme. Minulla oli laivassa 800 matkustajaa eikä ollut valitsemisen varaa.

Kymmenen minuutin perästä oli torpedoveneestä 8 miestä minun laivassani. Heillä oli naamarit kasvoilla niinkuin ryöväreillä vanhoissa romaaneissa. Tietysti minä olisin voinut hyökätä roistojen kimppuun, mutta samalla hetkellä olisin saanut torpedon konehuoneeseen. Ensiksi he kävivät tapaamassa varastonhoitajaa, kiristäen häneltä joukon elintarpeita, jotka meidän oli kannettava laivaveneeseen.

Ajattelin joka tapauksessa voivani pelastaa laivakassan. Mutta tullessani huoneustooni kohtasin ovessa yhden noista pirun merirosvoista, ja hänellä oli rahalipas kädessä. Siinä oli lähes 5,000 puntaa. Oli viittä vajaa, että en ampunut miestä, mutta maltoin mieleni muistaessani asemamme turvattomuuden.

-- Kuulkaapas, kapteeni, mies lausui kohteliaasti. Näen, että sormianne syhyttää. Mutta jättäkää väkivalta sikseen. Se on viisainta. Antakaa heti määräys, että kaikki matkustajat nousevat kannelle!... Pyydän teitä varsin pitämään kiirettä, sillä muuten "Campania" ei enää koskaan näe Liverpoolia!...

Kapteeni Sullivan pysähtyi sitä muistaessaan ja kuivasi hikistä otsaansa suuri-ruutuisella nenäliinalla.

XIII.

KAPTEENI SULLIVANIN KERTOMUS.

-- Tilanne oli tavattoman kiusallinen, kapteeni Sullivan jatkoi masentuneella äänellä... ja ensimäinen ajatukseni oli iskeä tuota kohteliasta pirua kuonoon. Mutta sitten muistin kelpo laivaani ja laivassa olevia säikähtyneitä ihmisiä... _Well_, käskin perämiehen varoittaa matkustajia ja ilmoittaa heille, kuinka asiat olivat. He nostivat kauhean metakan, mutta...

Ryövärit olivat hyvin hienotunteisia. He tekivät työnsä nopeasti ja perinpohjaisesti. Korut ja rahat hävisivät hämmästyttävän nopeasti. He penkoivat matka-arkut ja saivat runsaan saaliin. Matkustajat olivat raivoissaan, mutta roistojen säyseä käytös rauhoitti heitä jonkun verran.

Kun muuan amerikalainen nainen kiljasi:

-- Enkö sitten saa pitää mitään? niin eräs ryöväreistä vastasi:

-- Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se ole suinkaan vähän arvoinen...

Turhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän aikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän Marconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka taholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja, mutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei ollut 100 neljännespeninkulman alueella.

Sitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat mereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita ja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät laskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun torpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet ja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa Liverpooliin enemmittä selkkauksitta.

Kapteeni Sullivan rykäsi.

Lordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille verikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.

-- Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten mitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.

Sullivan nyökkäsi innoissaan.

-- Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin ymmärtää, oli se _saksalainen_ II luokan torpedovene. Olen katsellut ulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman mallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape Clearin ryövärilaivassa.

-- Tarkoitatte siis, että olemme tässä tapauksessa tekemisissä saksalaisen kaappaajan kanssa, sir Percy kysyi.

Kapteeni Sullivan pudisti päätään.

-- Piru minut periköön -- anteeksi, että kiroilen! -- jos ne eivät olleet selviä englantilaisia, jotka tulivat minun laivaani.

Meriministeri katseli ympäri tätä pientä seuraa. Sitten hän kysyi harvakseen:

-- Ettekö voisi ajatella, kapteeni, että heidän joukossaan olisi ollut irlantilaisia?

-- Se on mahdollista, sir, Sullivan vastasi punastuen. Mutta ei kukaan niistä, jotka kotkottivat "Campanialla", ääntänyt irlantilaisen tavalla. Voin sanoa sen sitäkin varmemmin, kun itse olen irlantilainen.

-- En tarkoittanut tehdä mitään viittauksia, lordi Winston kiiruhti sanomaan. Mutta minusta tuntuu ylipäänsä niin uskomattomalta, että yksikään Britannian alamainen voisi antautua moisiin konnamaisuuksiin.

Sullivan pudisti paksua päätään.

-- Niin luulisi, hän sanoi alakuloisesti. Mutta ryöstöä johtanut mies oli kuitenkin syntynyt jossakin Yorkshiressä yhtä varmasti kuin minä Dublinissa. Se oli pitkä, solakka mies, ja hänen leukansa oli juuri semmoinen kuin näkee Flamborough Headilla.

-- Oliko muita tuntomerkkejä? meriministeri kysyi.

-- Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi poikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen olleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti kaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen pelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä katsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama... Mahdollista on, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset säikähyttää hengiltä.

-- Muistatteko hänet? kapteeni Sullivan, sir Percy kysyi.

-- En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. -- Meriministeri nousi.

-- Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä esityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka sillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua rikoksiaan.

Sullivan nousi, kumarsi nöyrästi ja astui kiiruusti ulos huoneesta.

Nuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Viimein amiraali Fischer keskeytti äänettömyyden.

-- Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme suvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.

-- Mutta _jos_ hän pääsee? sir Percy murahti.

-- Niin on vain yksi keino jälellä, meriministeri virkkoi.

-- Ja se on? molemmat amiraalit kysyivät kuin yhdestä suusta.

-- Poliisipäällikkö on suositellut minulle miestä, joka on nuori ammatissaan. Mutta _hän_ tuntee Europan kaikki pahantekijät yhtä hyvin kuin te, mylord, tunnette Englannin laivaston. Hän ei ole vielä saanut tilaisuutta näyttämään, mihinkä hän kelpaa. Mutta...

-- Hänen nimensä? sir Percy kysyi uteliaana.

-- Hän on skotlantilainen, sir Winston vastasi. Hänen nimensä on _Ralph Burns_.

XIV.

VAARA ILMASTA.

-- Nyt ovat koirat ulkona, Pekka Pleym murisi, katsoessaan "Hain" langattoman sähkölennättimen huoneen paksuista akkunoista. Ambroise Vilmart nyökkäsi. Hän seisoi aparaattiinsa nojaten ja näytti vavahtelevien magnetineulojen asennoista lukevan vihollisen liikkeitä. Tanskalainen vilkaisi tuota kummallista, kompassin näköistä pyöreätä levyä, joka oli ripustettu etummaisen akkunan ulkopuolelle. Eri-väriset neulat olivat hermostuneessa liikkeessä. Ne olivat kuin eläviä olentoja, jotka vainuavat etäistä vaaraa.

Nuori insinööri katsoi ylpeänä aparaattiaan.

-- Katsokaas, hän virkkoi, osottaen tummanpunaista magnetineulaa, joka äkkiä ponnahti koilliseen... tuolla tulee suuri laiva 15 neljännespeninkulman päässä.

-- Kun magnetineula näyttää niin selvän tuloksen, on se merkki siitä, että tulossa on valtainen teräsruho... Tuo vihreä, neula, joka vapisee kuin haavanlehti, merkitsee tuskin muuta kuin torpedovenettä... Tuo punainen on vähän levottomampi... sanokaamme, että se tietää torpedoveneen hävittäjää. Ja tuo valkea, joka lakkaamatta heiluu edes-takaisin, merkitsee luultavasti sukellusvenettä tai lastihöyrylaivaa.

-- Meitä saarretaan kolmelta puolelta, belgialainen vastasi. Pohjoisesta tulee kaksi torpedonhävittäjää viiden dreadnoughtin kanssa. Ne ovat jotakuinkin 10, 12 ja 15 neljännespeninkulman päässä meistä. Ja mikäli voin nähdä, ne kulkevat suurella vauhdilla... Lännessä on liikkeessä kokonainen torpedovenelaivue. Se näyttää kulkevan kaakkoon päin... Sukelluslaiva on lähinnä... Se on tällä hetkellä 4 neljännespeninkulman rajalla... Mutta otettuamme signaalimaston alas, on sillä tuskin toivoa nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

-- Näetkö muita laivoja?

-- Näen, Vilmart virkkoi, tuolla tulee etelästä joku vanha rautalaiva. Se on luultavasti rahtilaiva Espanjasta Liverpooliin. Sivuutamme sen tunnin kuluessa.

Pekka Pleymin torvimainen suu rypistyi irveen. Sillä tavalla tämä entinen lähetyssaarnaaja hymyili.

-- Lugeni on kauan valittanut kaipaavansa appelsiineja, hän lausui. Tässä on tilaisuus saada. Jos onni on suotuisa, voimme ehkä siepata jonkun määrän espanjalaista maaviiniä tai jotakin muuta Alicanten rypälenestettä.

-- Mutta eikö ole vaarallista puuttua pikku-asioihin? belgialainen huomautti, seuraten hieman levottomana magnetineulojen heilahduksia. Mikäli voin nähdä, on meille tällä hetkellä avoinna vain yksi tie. Se on kaakkoon... Jos sattuu onnettomasti, voisi pari ranskalaista panssarilaivaa sen tuketa meiltä. Ei ole helppo päästä karkuun, jos valonheittäjä keksii meidät yöllä.

-- Ei kukaan voi välttää kohtaloaan, tanskalainen sanoi. Englannin kanssa ei ole leikkimistä, ja ranskalaiset voimme kohdata millä hetkellä hyvänsä. Mutta nyt ajamme etelään. Ja minä kun olin ajatellut levähtää pari päivää kalliorotkossamme Normandian saarilla. Jos otamme Välimeren laivan herkut mukaamme, niin se nyt ei paljon nakkaa sinne eikä tänne. Sen tapaisissa laivoissa ei ole langatonta lennätintä, joka voi antaa meistä tietoa. Ja kuta suurempaa pelkoa herätämme vihollisessa, sitä enemmän se sekaantuu takaa-ajossa... Siitä syystä on meidän sitä lisättävä. En ole narrimainen enkä turhamainen... Äläkä sinä luule, että tämä koristeellinen hai-kalamaisuus minua miellyttää. Mutta minä tunnen ihmiset. Ne uskovat vielä pirullisiin voimiin... ajattelevat vielä taivasta ja helvettiä... Mitä taivaaseen tulee...

Pekka Pleym ei saanut tilaisuutta lausumaan ajatustaan näistä asioista, sillä italialaisen musta pää näkyi ovessa.

-- Näkyvissä on vesilentokone, kapteeni. Se tulee pohjoisesta, noin 2,000 jalan korkeudessa. Olemme vallan unohtaneet ajatella taivasta.

Pekka Pleymin nyljetty pää tuli tummanpunaiseksi, ja silmät painuivat hetkeksi kuoppiinsa. Mutta tämä omituinen kiihtymys hävisi kylmäverisestä merirosvosta aivan heti.

-- Onko se huomannut meitä, Lugeni? raajarikko kysyi levollisesti.

-- Se tähystelee meitä joka puolelta, italialainen vastasi. Pettääkseni sitä, olen vedättänyt harmaita presenninkejä keulan yli ja nostattanut Englannin lipun. Mutta minä epäilen, että se ei usko meitä. Meiltä kai puuttuu joku merkkilippu, arvaan minä.

Pleym nousi vaivalloisesti.

-- Meidän täytyy houkutella se alas, Lugeni, hän sanoi. Antakaa merkki, että meillä on tärkeitä uutisia, niin se kyllä, tulee lähemmäksi.

Italialainen nauroi. Se oli maailmaa kokeneen ja sivistyneen miehen miellyttävää naurua.

-- En usko lentäjäin antavan niin helposti puijata itseään.

-- Uteliaisuus on tässä sodassa vienyt monen kelpo miehen hengiltä, Pleym sanoi profetallisesti. Tee, niinkuin sanoin, ja minä takaan, että muutaman minuutin perästä saat ampua lentäjän. Et suinkaan tähtää harhaan parin sadan metrin päästä...

Vesilentokone oli tehnyt suuren kierroksen heidän ympärillään ja rupesi varovasti laskeutumaan torpedovenettä kohti. Pystyyn nostetussa mastossa liehuva pieni merkkilippu veti sitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Sen liikkeissä oli jotakin vitkastelua, joka osotti, että se ei tuntenut oloaan turvalliseksi.

Kului muutamia minuutteja. Vesilentokone tuli lähemmäksi. Pienestä kuomusta näkyi selvästi pää, joka kurkotti ulos.

Samassa räiskähti kuularuisku... Vesilentokone teki kuperkeikan, joku olento tipahti tuhoutuneesta koneesta ja putosi mereen puolisen sadan metrin päähän torpedoveneestä. Vähän perästä päin tuli lentokone leijaillen vedenpintaan, jääden uiskentelemaan siipiensä varaan.

-- Mitä teemme? italialainen kysyi.

-- Menkööt helvettiin, tanskalainen murahti happamesti.

Mutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme ihmisiä.

Pleym katsoi häntä hämmästyneenä. -- Minkä tähden? hän kysyi melkein nöyrästi.

-- Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja toiseksi, koska hän on nainen.

XV.

HAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.

Ambroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta kohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet olivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan lentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt viimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo lentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt koneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka oli tullut ulos takaraivosta.

Ambroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota. Hänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui pitkissä mainingeissa.

Laivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon vihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten sulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit heiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen sydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli hänen kohtalonsa.

Hän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu naisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.

Ihmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat siinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen ääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.

Nuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti purkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt hänen lentäjäpukunsa ympäri.

Ambroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli harvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista, sillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli täynnänsä kysymystä -- halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää, mihin häntä vietiin.

Ambroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli kaatumaisillaan pirteästä tuulesta.

Jos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon naisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.

Neito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun kaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti, valittavasti kohauttaen olkapäitään.

-- Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas, mutta aivan väritön... No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi huomattuaan nuoren miehen hämmingin.

Ambroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän ei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan kylkeä vasten.

Tarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin nuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä olivat norjat ja vähän poikamaiset.

Ambroise nousi hitaasti perästä. Hän oli hyvin kalpea, eivätkä rypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan syntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.

-- Tervetuloa laivaan, neiti, hän sanoi, tehden juhlallisen kädenliikkeen.

Nuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia ja kaikkea.

-- Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut salata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen ympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli tummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset kuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.

Lugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon uteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.

-- Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on kunnia puhua?

Pikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan hattua, joka peitti hänen tukkansa.

-- Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta valahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.

-- Ei ole, Lugeni virkkoi inholla.

-- No sitten sen täytyy olla itävaltalainen.

Lugeni hymyili.

-- Olette vikkelä arvaamaan, kaunis neiti. Mutta teidän täytyy arvata vielä kerran. Me vihaamme saksalaisia ja itävaltalaisia yhtä paljon kuin tekin.