Part 3

Pierre Cottet oli ennen nähnyt monta kuollutta, mutta ei yhtään inhottavampaa kuin tämä irvistävä susi, joka roikkui silmät selällään ja keltainen hammasrivi loistaen. -- Häntä inhotti kajota tuohon ruumiiseen, joka oli jo kylmä ja kankea. Mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja leikkasi nuoran poikki. Ei ollut vara hukata aikaa, jos ei mieli päästää murhaajia karkuun. Pimeää satamakatua pitkin tuli hiipien auto, jonka sivulyhdyt olivat sammuksissa. -- Cottet huusi sen pysähtymään ja kantoi ruumiin vaunuun. Ohjaaja katsoi ihmeissään poliisia ja tämän taakkaa. Mutta hän tunsi Cottet'n ja ajoi käskyjä odottamatta poliisikamariin. Muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisi seisoi puhelimessa, parin konstaapelin kantaessa ruumista tarkastushuoneeseen, missä laskivat sen pöydälle. -- Cottet soitti ensin sataman suulla olevalle tullivartijalle.

-- Onko sieltä kulkenut mitään alusta viime puolen tunnin aikana? hän kysyi palvelusvuorolla olevalta tullimieheltä.

-- Eräs kalastajalaiva, kuului vastaus.

-- Onko se laiturissa?

-- Se lähti viisi minuuttia sitten.

Cottet oli vähällä kirota.

-- Onko satamassa jotakin torpedovenettä? hän jatkoi.

-- On, kaksi. Ja N:ossa 24 on höyry päällä. Mutta...

Salapoliisi ei tahtonut kuulla enempää. Hän sulki puhelimen voitokkaasti hymyillen ja riensi autoon.

-- Tiedättekö, missä torpedoveneet sijaitsevat? hän kysyi ohjaajalta.

-- Tiedän kyllä, tämä vastasi. Pääsette sinne muutamassa minuutissa.

-- Ajakaa, niinkuin piru olisi kintereillä, Cottet kiljasi.

Ja mies teki parastaan. Raskas auto kiipesi ensin kaunista kävelytietä ja kiiti sitten kurjia katuja myöten alas ulkosatamaan.

Siellä oli pilkkosen pimeä. Mutta Cottet'n ilveksensilmät näkivät kipunat kahdesta savupiipusta aivan laiturin luona. Se oli II luokan torpedovene, jonka oli määrä lähteä yövartioon. Kaikki sen lyhdyt olivat sammuksissa, ja se oli jo poistunut muutamia metrejä laiturista saadakseen potkureilleen vapaata tilaa.

-- Seis, Cottet huusi, heiluttaen sähkölamppuaan.

-- Kuka piru te olette? kuului nuori ääni kysyvän torpedoveneen kannelta. Onko teillä jotakin määräystä?

Cottet puri huultaan.

-- Ottakaa minut laivaan, hän huusi. Kysymyksessä on asia, josta saatte iloita. Joka minuutti on kallis.

Maihin viskattiin köydenpää, ja pari minuuttia myöhemmin Cottet seisoi kevyen aluksen kannella. -- Päällikkö otti hänet vastaan sangen tylysti.

-- Tämä on vastoin ohjesääntöä, hän sanoi. No -- mitä siis tahdotte?

Salapoliisi ei menettänyt malttiaan.

-- Kysymys on sotilasasioista, herra kapteeni, hän sanoi. Sikäli kuin voin ymmärtää. Noin puolitoista tuntia sitten tuli tänne joukko salaperäisiä miehiä laivalla Folkestonesta. Heillä oli passit kunnossa, mutta minulla on syytä uskoa, että ne ovat väärät.

-- Mitä se meitä liikuttaa? Olivatko ne vakoilijoita? kapteeni kysyi terävästi.

-- Minulla on syytä luulla vähin joka lajia. Eräs mies, joka aikojen kuluessa on antanut poliisille arvokkaita tietoja, varoitti meitä niistä. Hän oli suostunut tapaamaan minua selittääkseen, mitä lajia miehiä ne olivat. Minä menin tapaamaan häntä, mutta tullessani tapasin vain hirtetyn miehen.

-- Sepä pirua!

-- Se oli enemmänkin, herra kapteeni. Sillä kun minun piti etsiä murhaajia, jotka epäilemättä ovat noitten 40 miehen joukossa, niin nämä olivat paenneet tullivartion ohitse ja hävinneet yöhön 30 hevosvoimaisella motorilla varustetulla kalastajalaivalla. Meidän täytyy saada heidät kiinni, herra kapteeni. He eivät ole edellä muuta kuin puoli tuntia.

-- Mutta eivätkö ne ole sivili-asioita? vakava kapteeni kysyi hiukan epäluuloisella äänellä.

-- Eivät, Cottet vastasi väkinäisen levollisesti. En pane suurta merkitystä mainitsemaani murhaan. Ihmisen henki ei nykyisinä aikoina ole suuressa arvossa. Mutta siinä on pohjalla suuria asioita. Olen varma siitä, että olemme tässä joutuneet tekemisiin pirullisen vakoilijajoukon kanssa, joka laskee miinoja...

Nuori meriupseeri muuttui yhtäkkiä. Hän juoksi täyttä vauhtia keulaan.

-- Nimenne? hän kysyi melkoista ystävällisemmällä äänellä.

-- Cottet!

-- No, oletteko Pierre Cottet! Miksi hemmetissä ette sanonut sitä heti! Kyllä minä saan ne peevelit kiinni, ennenkuin ovat sikarinsa polttaneet.

-- He ovat koko joukon edellä.

-- Puh! Me ajamme 25 peninkulmaa.

-- Mutta motorivene kai voi piilottautua jonnekin?

-- Ette tunne täkäläistä rannikkoa. Täällä ei ole sijaa soutuveneellekään. Luottakaa minuun, herra salapoliisi. Takaan, että meillä on roskaväki kiinni 20 minuutissa. Jos ei... Kapteenin käytös muuttui yhtäkkiä vähemmän varmaksi.

-- Mitä tarkoitatte? Cottet kysyi jännityksellä.

Kapteeni ei vastannut.

-- Minusta näyttää tulet käyvän niin hämäriksi, salapoliisi jatkoi.

-- Hitto sentään, kapteeni mutisi ja antoi käskyn koneelle, joka heti rupesi käymään hiljempaa.

Heidän kasvoihinsa löi äkkiä kova koillistuuli. Salapoliisi nosti takkinsa kauluksen korvilleen. Hän kääntyi kaupunkiin päin ja huomasi kauhistuksekseen, että valot eivät enää loistaneet.

-- Meneekö tämä nopeasti? hän mutisi ihmetellen.

Samassa kapteeni pysähdytti koneet. Heidän ympärillään oli yhtäkkiä niin merkillisen hiljaista. Pieni laiva tuntui kuin vyöryvän salaperäiseen, läpinäkymättömään pimeyteen.

-- Roskaväellä on onni, kapteeni huusi raivoissaan. Koillinen tuo mukanaan sumun. Ja se on niin sakea, että sen voisi panna juustokuupan alle.

Mutta äkkiä hän heristi korviaan.

Aivan oikealta puolelta kuului tasainen puhkuminen niinkuin velton meri-eläimen sydämentykytys.

-- Motorivene, kapteeni kuiskasi. Se ajaa suoraan syliimme. Pankaa tykit kuntoon, luutnantti, ja pitäkää miehet valmiina ottamaan vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä suuri kalastajalaiva ajoi torpedovenettä kohti, raapaisten sen perää. Mutta laivan peräsimessä oleva mies oli viimeisessä hetkessä kääntänyt peräsintä, niin että raskas alus pääsi irti ja hävisi jälleen sumuun.

-- Pysähdyttäkää siellä, kapteeni ärjäsi. Tasavallan nimessä.

Ei kuulunut vastausta. Kalastajalaiva jatkoi matkaansa, löyhkäten ja jyskyttäen. Kapteeni kuohui raivosta ja sähkötti koneeseen: hiljaa eteenpäin!

-- Se sika ei pääse meiltä karkuun. Niinkauan kuin meillä on korvat ja nenä tallella, seuraamme sitä.

Mutta pitemmälle hän ei päässyt. Sillä sumusta kajahti hempeä ja iloinen ääni, joka soi omituisen kirkkaana.

-- Hyvästi, herra kapteeni. Ja terveisiä Pierre Cottet'lle!

Sitten oli kaikki hiljaista. Veden päältä ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja bentsiininhaju häipyi vähitellen

Neljä tuntia torpedovene risteili etsiskellen ristiin rastiin. Mutta laiva oli kuin puhallettu näkymättömiin.

Niin se todella olikin. Sillä ajeltuaan hetkisen edestakaisin, Pekka Pleym käänsi suoraan Cherbourgia kohti puolittain hankamyötäisellä, joka vei kalastajalaivaa 9 peninkulman vauhdilla.

Ja sumua kesti vuorokauden. Sen hajotessa Normandian saaret loistivat ilta-auringon valossa.

-- Joku meidät oli ilmiantanut, Anstey virkkoi sytyttäessään piippuaan ruhvin takana. Luulen, että se oli Jerôme-vaari. En paljon maksaisi hänen hengestään tällä hetkellä.

-- En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin kietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole kiusaa.

IX.

LAITTOMIEN LIITTO.

Sumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan jyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen porinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.

Erotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli Välimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta -- kieltä, jonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman seikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se on kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen pelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.

Se on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään kielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut kielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan saamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen kanssa.

Ambroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä, joita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän ymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden puhuttiin.

Joukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset pojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta. Päinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen silausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun verran haistelleet tämän maailman oppia.

-- Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä. Se on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina, jota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä ei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta he ovat _sivistyneitä_ pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia ammatissaan... En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan "yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi". Ne ovat työskennelleet monet vuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet niille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista: hyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma, tunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka tehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät, tutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa heille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa _vastaan_. Tässä näet yhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin voi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja lujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista. Täällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän kanssa... Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös tuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin kanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan saada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä oli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet höyrykonetta. No -- kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää. Ja siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit kirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen... Nyt hän on meikäläisiä... Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea mies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli kerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen asiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä suurimmista risteilijöistä. Lugeni -- niinkuin me häntä kutsumme -- kohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään erään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi. Se on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa... Saat nähdä, että hänen seurassaan on hauska olla... Ja tuo japanilainen. Meidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran Parisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi kiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi, että hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä ilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi siitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi sekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä... Vilmart oli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä jännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon tavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä. Sitten hän nyökkäsi.

-- Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä kysyvästi.

-- Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli loistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui tekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin voimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta hänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.

Nuori belgialainen katsoi häntä jännityksellä.

-- Mistä syystä?

-- Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet luonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset. Kun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta hänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, -- niistä ikäänkuin pistivät kynnet ulos.

Anstey vaikeni.

-- Mitä sitten? nuori mies kysyi.

-- Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin niistä pistävät kynnet esiin.

He vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella, tuijottivat jännittyneinä eteensä.

Pikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt korkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä edes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta syöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.

Mutta miehet eivät hievahtaneet.

X.

"HAI".

Oli varsin merkillistä, kuinka nopeasti kaikki perehtyivät tuohon pieneen saksalaiseen torpedoveneeseen. Tanskalainen istui päällikönpaikalla vastaanottamassa raportteja. Hänen lempeään ja iloiseen ääneensä oli tullut jyrkempi sointu. Oli ilmeistä, että hän osasi komentaa, ja että hänen väkensä tiesi, mitä hän oli miehiään.

Konehuoneessa isännöi Jarvis. Hänen silmänsä ja kätensä tutkistelivat kiireesti jokaista koneosaa.

-- Noista saksalaisista voi sanoa mitä tahansa, hän lopetti päällikölle antamansa raportin, mutta kyllä ne ymmärtävät tehtävänsä. Tämä kone on niin hyvä, kuin suinkin olla voi.

Lugenillakin on sanottavana vain kehumisia pienistä nopeasti ampuvista tykeistä ja ampumatarvevarastoista. Pienen italialaisen silmät loistivat, hänen tehtyään kiertotarkastuksensa.

-- Laivassa on kolme torpedoa, hän sanoi Pleymille. Ne ovat toista järjestelmää kuin ne, joihin minä olen tottunut. Mutta mikäli voin ymmärtää, on niillä suurempi vaikutusalue kuin tavallisella Whitehead-torpedolla.

Dick Anstey oli kiireesti tarkastanut laivan muonavarat.

-- Olutta ja makkaraa on yllin kyllin, hän virkkoi, mutta muuten ei näytä varustaudutun pitemmälle matkalle. Meiltä puuttuvat nisujauhot ja tuore liha.

Ei ole terveellistä ahtaa sisäänsä suolattua lihaa miesten, jotka elävät aivan tykkien suun edessä... Ja totta puhuen, whiskystä on puute. Rommia ei ole. Ylimalkaan tämä on kaunis pikku raittiuslaiva, jossa ei, ole muuta väkevää kuin se, mitä saksalaiset sanovat olueksi.

-- Hyvä, Pleym virkkoi, lähipäivinä tulee laiva, joka tuo Argentinasta elävää karjaa Southamptoniin. Se on eräs Nelson-linjan laivoja. Antakoon se meille tuoretta lihaa. Onko laivassa jäähdytyshuonetta?

-- On; kokki sanoo, että perässä on pieni huone, jossa säilytetään hapankaalia ja makkaraa. Heitämme sen roskan mereen, niin saadaan tilaa heinä-arojen karjalle...

Ambroise Vilmart oli loistavalla tuulella kajuuttaan tullessaan, tutustuttuaan torpedoveneen langattomaan sähkölennättimeen.

-- Se on tavattoman voimakas asema, hän sanoi. En pidä järjestelmästä. Mutta dynamo on mainio. Olen jo yhdistänyt laitteeni johtoon ja eristänyt aparaatin. Nyt tarvitsee vain lämmittää kone ja panna dynamo käyntiin. Kyllä se käy.

-- Saamme odottaa, kunnes tulee pimeä, Pleym virkkoi. Nyt on takaa-ajo käynnissä. Vannon, että tänä päivänä on Kanavassa sotalaivoja kirjavanaan. Ja joka vartioasemalla on kaksinkertaiset tähystäjät. Koko rannikko Dieppestä Brestiin nuuskitaan pohjia myöten, arvaan minä. Sääli vain, että merimies pahat eivät löydä tätä rakoa. Maailmassa on korkeintaan vain kolme miestä, jotka tämän tuntevat. Ja niillä on siitä siksi paljon hyötyä, että eivät sitä ilmaise... Mutta kuitenkin toivoisin, että olisi yö taikka että tulisi jälleen sumu. Sillä sitten ei viipyisi kauan, kun olisimme merellä. Ja sitten... yhteenkasvaneet lihakset puristuivat kokoon kauhean miehen kasvoilla... Sitten alotamme siunauksellisen toimintamme, hän lausui. Pikku sotamme niitä vastaan, jotka käyvät sotaa. Jos minulla olisi jotakin tekemistä Haagin rauhanlaitoksen kanssa, niin tahtoisin sanoa, että annamme suurvalloille pienen läksytyksen. Amiraali von Tirpitz ja amiraali Jellicoe saavat muuta ajattelemista kuin leikkiä kissaa ja hiirtä, ja Englannin kauppalaivasto saa opetella uuden värssyn pöytärukoukseensa... Kuulehan, poikani, sinä itse olet pakolainen, jolla ei ole kotia eikä isänmaata. Ja me, olemme heikot suuria vastaan. Mutta tässä sodassa täytyy kerran tulla hetki, jolloin pienet nousevat suurten ylpeyttä vastaan ja käyttävät niitä ampiaisenpistoja, joita voivat tehdä valtojen pöhöttyneihin kasvoihin... Ymmärrätkö? Tämä pikku laiva on meidän kuningaskuntamme. Me julistamme sodan sotia vastaan... Olenpa laittanut kirjelmän, joka ensi tilassa lähetetään sotaa käyvien valtojen ulkoministereille. Tämän laivan kannelta lähetämme kaikille niille, jotka elävät uskossa omaan voittamattomuuteensa, rehellisen uhkauksemme upottaa heidän kauppalaivansa ja hajottaa heidän sotalaivastonsa... Onko se mieleesi?

-- Te lausutte ajatuksenne hämmästyttävän selvästi, Vilmart sanoi hymyillen. Kaunistelette merirosvouksemme monilla suloisilla sanoilla. Mutta älkää pelätkö kuulevanne minulta siveyssaarnoja, vaikka mahdollisuus tulla hirtetyksi ei olekaan kovin houkutteleva.

Tanskalainen nousi vaivalloisesti seisomaan.

-- Sinä olet rakastuva tähän laivaan, hän lausui, laskien toisen muodottoman kätensä nuoren miehen olalle. Etkä suostu koskaan eroamaan siitä... Mutta nyt minun täytyy mennä keulaan hieman katsomaan, mitä Macpherson laittelee. Meillä on laivassa eräs irlantilainen, jolla oli hyvä nimi taidemaalarina... Olen hankkinut suuren lipun, johon on kuvattuna pääkallo -- niinkuin Marryatin merirosvoilla. Ja nyt pitää Macpherson huolta hirvityksen muusta osasta... Nimi on yksinkertainen. Olemme sopineet niin, että veneen nimeksi pannaan "Hai".

XI.

SODANJULISTUS.

Oli ollut kiire päivä Englannin ulkoministeriössä. Ihmisiä tuli ja meni yhtä mittaa, ja yksityissihteeri retkotti pulpetillaan puolikuolleena väsymyksestä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja yli 6:n. Nuori mies huokasi raskaasti lukitessaan oven viimeisen kävijän jälkeen. Sitten hän palasi takaisin kirjoituspöytänsä ääreen, heittäytyi tuolissaan selkänojoon ja sulki silmänsä. Hän haaveili olevansa pienessä huvipurressaan Cowes'issa ja antoi palttua koko maailman menolle. Isle of Wight loisti auringonpaisteessa, Europassa oli rauha, ja purressa istui pieni sinisilmäinen Lontoon neitonen paperossia poltellen... Hän säpsähti ja avasi silmänsä selälleen... Eikö joku nauranut?

Eiköhän hän ollut erehtynyt?

Ei, hän ei ollut erehtynyt. Nyt hän oli aivan valveilla ja hän tunsi naurun -- itse sir Edward Greyn nuoruudenaikaisen naurun.

Sihteerin naama venyi pitkäksi ja tutkimattomaksi, Mitä tarkoitti Englannin hallituksen suurin voima, sen diplomatinen sielu tällä odottamattomalla mielenpurkauksella?... Hän ei muistanut kuulleensa sir Edward Greyn nauravan sitten heinäkuun 1914, kertoessaan viime lohestaan, jonka oli saanut ongella Skotlannissa. Nyt oli nauru käynyt oudoksi ylellisyydeksi ulkoministeriössä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ovessa sir Edwardin kauniit ja ylevät rotukasvot. Hän nauroi yhä, heiluttaessaan pergamenttia, josta näkyi suurin kirjaimin piirrettyä kirjoitusta. Sihteeri nousi tuoliltaan.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee? hän kysyi.

-- Maailmasta ei ole vielä kaikki huumori hävinnyt, hyvä Macara, hän sanoi tyynesti... Olkaa hyvä ja rekisteröikää tämä merkillinen asiakirja ja lähettäkää se sir Winston Churchillille. Hänelle se tuottaa huvia. Kuten näette, on se sodanjulistus. Meillä on tästä päivästä alkaen uusi vihollinen.

Sihteeri katsoi häntä hämmästyneenä.

-- Niin, kuten näette. Sodanjulistus sangen valikoiduin sanoin laittomien leiristä. "Hai-kalat" ovat viskanneet meille hansikkaansa. Nyt saamme olla varuillamme, hyvä Macara!

Sir Edward viskasi halveksien tuon komean pergamentti-lehden sihteerille ja meni takaisin yksityishuoneeseensa.

Mutta nuori Macara kävi sangen ahnaasti käsiksi tuohon merkilliseen asiakirjaan, joka hetkeksi oli saanut Englannin suurimman miehen unohtamaan ajan vakavuuden. Ja hän luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä. Se kuului:

"Sir Edward Grey!

Tahdomme huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne, että Englanti tästä päivästä alkaen saa tekemistä uuden vihollisen kanssa. Niitten miesten järjestö, jotka eivät koskaan ole nauttineet mitään hyvää yhteiskunnan suojeluksesta ja joita on rääkätty sen vankiloissa, on päättänyt kaikin sen käytettävissä olevin keinoin vastustaa sotaa sodan omilla aseilla. Maa on meiltä tukittu. Mutta meret ovat -- Englannin suurista sanoista huolimatta -- vielä vapaina vapaille miehille. Julistamme Englannille sodan merillä. Ja Albionin ylpeä kansa on pian saava tuntea Hain hampaita. Ei yksikään laiva ole täst'edes turvattu. Me kukistamme Englannin kaupan, teemme Englannin kauppalaivaston turvattomaksi sen omilla rannikoilla. Emmekä me laske aseitamme, ennenkuin suurvallat ojentavat toisilleen rauhan ja sovinnon käden.

Kanavassa, toukokuun 22 päivänä.

Hai-kalat.

Jk. Samanlainen sodanjulistus on samana päivänä lähetetty toisille sotaa käyville valloille.

Samat."

Sihteeri Macara hymyili laskiessaan kädestään tuon juhlallisen asiakirjan. Mutta nauraminen ei oikein tahtonut hänelle luonnistua. Tuossa mahtipontisessa kirjelmässä oli jotakin, joka sai hänet tuntemaan epämääräisen aavistuksen, että uhkauksen pohjalla oli jotakin. Ja hän päätti jutella hieman Scotland Yardin päällikön kanssa -- ministerin tietämättä. Eihän ole haitaksi olla varovainen.

Hetkisen mietittyään hän tarttui puhelimeen ja pyysi yhdistämään salapoliisin numeroon. Kohta hän sai päällikön puheilleen.

-- Sanokaahan, Macara tiedusti varovasti, onko viime viikkoina ollut pahantekijäin maailmassa mitään liikettä... Syynä kysymykseeni on eräs hieman merkillinen kirjelmä, joka on aiheuttanut suurta naurua ulkoministeriössä...

Poliisipäällikön vastaus sai nuoren diplomatin höristämään korviaan.

-- Kysymyksenne hämmästyttää minua suuresti, Scotland Yardin mahtimies vastasi. Olemme näet tänään ulkoministeriön kanslian kautta saaneet tiedon eräästä sangen huomiota herättävästä passien väärennyksestä. Samaan aikaan on Sohosta ja Whitechapelista kadonnut joukko epäluulonalaisia olentoja. Olemme seuranneet heidän jälkiään. He ovat viime viikolla menneet Folkestonen kautta Dieppeen. Ja kaikilla oli passit, joissa oli sir Edwardin nimi. -- Sihteeri höristi korviaan.

-- Niitten täytyy olla väärät, hän kiiruhti huomauttamaan. Viime viikoilla ei ole annettu muuta kuin viisi ministeripassia. Southamptonissa paljastetun viime vakoilijajutun jälkeen olemme olleet erinomaisen varovaisia ministeripassien antamisessa...

-- Sen tiedän, poliisipäällikkö keskeytti hänet. Käännyimme sen vuoksi pari tuntia sitten teidän kanslianne puoleen. Ja lähemmin tarkastettaessa havaitaan, että sieltä on käsittämättömällä tavalla hävinnyt kimppu lomakkeita, joita säilytetään kanslian rautakaapissa. Nähtävästi ovat taitavat käsialanväärentäjät käyttäneet näitä lomakkeita omiin tarkoituksiinsa. Enkä minä epäile lainkaan, että ne ja tuo epäilyttävä joukkue ovat jossakin yhteydessä keskenään.

-- Ja kuinka monta miestä sillä tavalla on päässyt Kanavan yli? -- Mutta ei suinkaan Ranskassa ole nykyisinä aikoina niinkään helppo kadota?

-- Ei luulisi. Kuitenkin ovat he menneet menojaan. He nousivat kalastajalaivaan heti Dieppeen tultuaan. Sikäläinen poliisi hälytti liikkeelle ranskalaisen torpedoveneen, mutta kutteri katosi sumuun eikä ole sen koommin ollut näkyvissä. Se on raivostunut joukkokunta... ei tiedä, hitto vie, mihin ne miehet voivat ryhtyä.

-- No, mutta kalastajalaiva ei kai ole omiaan herättämään mitään pelkoa.

-- Ei, tietysti.

-- Mutta antakaa meidän kuitenkin saada tietoja tapahtumain kulusta. Minulla on syytä luulla sen huvittavan hänen ylhäisyyttään...