Part 2

-- Françcois Delmalla oli toinenkin poika, raajarikko jatkoi vähän viivytellen. Hän oli syntynyt avioliitossa. Hänen äitinsä elää vielä. Saatuaan 21 vuotta sitten tietää isänne suhteesta tuohon kauniiseen belgialaiseen naiseen, hän alkoi vainota tätä verisellä vihalla. Äitinne kuoli synnyttäessään teidät, ja minä hankin teille hyvän ja uhrautuvaisen isän... Siihen aikaan minä olin vähän toisen näköinen. Tuskin uskonette, kun sanon, että minä parikymmentä vuotta sitten olin Europan mestari raskaan sarjan painissa. No... mutta minun oli pakko kadota. Suuri-suuntainen varkaus Rue de la Paix-kadun varrella Parisissa. Se tuotti meille toista miljonaa markkaa. Mutta toimeenpanokustannukset olivat vähän liian suuret, kolmen ihmisen henki, joista ikävä kyllä kaksi tuli minun osalleni. Sitten otin vuokran eräässä purjelaivassa, jonka piti lähteä Etelämeren saarille... Alkujaan olin tuuminut yrittää hiukan merirosvousta. Mutta kuunarissa tapasin matkustajan, jonka piti mennä lähetystöihin Salomonin saarille. Hän oli viisas mies. Hän opetti minulle paljon, ja uskallan sanoa, että olin harras oppilas. Ukko Price olisi voinut olla Canterburyssä arkkipiispana, niin viisas hän oli. Hän jutteli helvetistä ja taivaan ihanuudesta, niin että itse pirullakin olisi selkäpiitä karminut. Mutta ikävä kyllä oli piru saanut hänestä voiton eräässä tilaisuudessa, jossa kysymys oli ollut kauniista tytöstä. Suoraan sanoen! Häntä ei lähetetty Canterburyyn, vaan pakanamaihin lähetystyöhön...

Meistä tuli hyvät ystävät, ja hän opetti minun selittämään lakia ja profeettoja. Hänen kehotuksestaan päätin ruveta hänen apulaisekseen ja toivoin hartaasti saavani syntivelkani kuitiksi saarnaamalla Salomonin saarten pakanoille... Meidät laskettiin maihin Malaytan saarella. Sureva seurakuntansa oli Englannissa antanut Pricelle ihanat matkaeväät, ja olinhan minäkin säästänyt itselleni jonkun verran, josta voi olla hyötyä... Uskallan sanoa, nuori ystävä, että teimme kovasti työtä. Saarnasimme suurimmille roistoille, niin että jyrisi, ja rakensimme itsellemme kauniin talon, jossa oli monta verantaa ja ampuma-aukkoa, sijaiten se pienellä saarella, jossa oli runsaasti kokos-palmuja ja kautsukkia... Meidän oli pakko ampua heistä kymmenkunta, ennenkuin käännyttämiseen tuli mitään vauhtia; mutta sitten menikin useita vuosia siunauksellisessa työssä, ja meidän varastomme kasvoivat sangen runsaasti. Mutta Price oli käynyt niin uutteraksi, että tahtoi välttämättä tunkeutua saaren sisäosiin saarnaamaan noille ihmissyöjille. Sitä paitsi oli hänen tarkoituksensa tarkastaa eräitä timanttikaivoksia, joita siellä piti olla.

Mutta eräänä päivänä koko lauma hyökkäsi meidän kimppuumme. Palvelijamme tapettiin ja meidät itsemme vangittiin ja sidottiin niiniköysiin.

Muutapa ei juuri olekaan kerrottavaa. Price, joka oli pyöreä ja lihava kuin rasvatiinu, paistettiin ja syötiin samana päivänä. Ja harvoin olen kuullut kehuttavan ketään miestä niin, kuin nämä ihmissyöjät kehuivat Priceä. Minua he kohtelivat suuremmalla halveksumisella. Kovat lihakseni eivät olleet heidän makuunsa. Ja mukuroituani erästä heidän poppamiestään hiukan liian kovasti, puserrettiin minut puukapulain väliin ja päätäni kärvennettiin hehkuvalla raudalla. Pitelivät minua tunnollisesti, niinkuin näette... Lopuksi minut nakattiin pois kelvottomana ja muodottomana lihamöhkäleenä... Mutta seuraavana päivänä minut löysi avustusretkikunta, joka oli lähetetty saarelle tarkastamaan Pricen ja minun hommiani. Siinä oli lääkäri mukana -- innokas ja uuttera mies. Nähtyään minun tähteeni, hänessä heräsi koko hänen kunnianhimonsa. Hän hoiteli minun raatoani liikuttavalla hellyydellä, paikkasi, ompeli ja hieroi lihaksiani, saadakseen minut osapuilleen ihmisen hahmoiseksi. Kuten näette, se ei onnistunut. Mutta hengen hän sai säilymään ja järjen. Ja siitä hän oli niin ylpeä, että kirjoitti tapauksesta tohtoriväitöskirjan, ja jos hän nyt ei ole professorina Oxfordissa, niin ei se hänen vikansa ole.

Siinä on tarinani, nuori mies. Ei ole monta, joka tahtoo uskoa sitä. Mutta en luule, että kukaan tuntisi raskaan sarjan nyrkkitaistelijaa, François Delman ystävää Pekka Pleymissä, siinä tanskalaisessa raajarikossa, josta maallinen Jumalan kuva on tyysti turmeltu.

V.

KEKSINTÖ JA TORPEDOVENE.

Dick Anstey nousi.

-- Sikäli kuin olen ymmärtänyt nuorta ystäväämme, hän on yhtä mieltä meidän kanssamme siitä, että on toimittava.

Ambroise katsoi vuoroon toista, vuoroon toista, ja hänen kasvoilleen levisi halveksiva hymähdys.

-- Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi pisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti itselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun makuuni... Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani...

Pleym katsoi ylös.

-- Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani. Sinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi... Ja jos olet isäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana, jolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti... Valtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole meidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan. Odotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta amerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain kuulla sinun keksinnöstäsi...

Nuori mies katsoi hämmästyneenä.

-- Minun keksinnöstäni? En oikein ymmärrä, kuinka...

Anstey oli noussut seisomaan.

-- Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti. Kyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut lentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin...

Pleym katseli malttamatonna englantilaista.

-- Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan. Sitä paitsi hän tuntee minun kynteni... Niin, se keksintö ei merkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan. Mutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa yksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan joka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan...

Ambroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli hävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko oli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai hänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.

-- Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi, jota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta vasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin semmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen yhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli semmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se voisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti päähäni... eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen, että voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy -- sekä etäisyyden että suunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen sähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän yli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin, kuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka määrätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain määrätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin laittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä suunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli -- jos nimittäin se oli rakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin piirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla säällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö semmoisen keksinnön merkitystä.

Ambroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat liikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen kiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin hänen sielussaan kasvaisi kynnet -- käyrät ja tukevat miehenkynnet, jotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki -- säälimättä ja tunnottomasti.

Dick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin liikkuivat.

-- Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä niinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa taloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä isäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen mies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat ihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni. Mutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan... ja Ansteynkin tekee mieli olla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä oikean käden.

-- Piru heidät periköön, englantilainen murahti.

-- Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön pahaa puhetta tulko ihmisen suusta... Mutta palatakseni lähtökohtaamme: Mitäpä "Emdenin" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi ollut ne magnetineulat, joista puhuit!... Hänhän olisi silloin voinut leikkiä "kissaa ja hiirtä" koko Englannin laivaston kanssa.

Vilmart hymyili.

-- Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut pelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän aparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet -- ollen se erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin voimakas ilmaisemaan.

Pleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan hänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.

-- Ja nämä aparaatit ovat valmiina? hän kysyi.

-- Ovat. Ne ovat käsilaukussani. Se on minun ainoa omaisuuteni tätä nykyä. Jos meillä nyt olisi ollut panssarilaiva, olisimme voineet laittaa ne siihen...

-- Panssarilaiva?

-- Niin, taikka torpedovene.

-- Torpedovene?... No, eikö muuta? Saamas' pitää, poikani, jos vain maltat odottaa vuorokauden.

Vilmart nauroi.

Mutta nauru pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän luki noitten kahden miehen kasvoilta jotakin, joka sai hänen miettimään asiaa.

-- Torpedovenekö? hän kysyi.

Dick Anstey astui hänen eteensä.

-- Niin, toisen luokan torpedovene, jossa on 40 miestä ja jolla on 25 solmun vauhti. Rakennettu Zeebrüggessä Saksan hallitukselle. Se on huomenna iltapäivällä meidän.

VI.

HYVÄÄ JA HARVINAISTA URHEILUA.

Pekka Pleymin paksu, juuttilainen veri oli kuumissa maissa laimistunut. Hän ei ollut nähnyt Kattegatin laineita sen päivän jälkeen, kun hän rehellisessä tappeluksessa kelpo toverien kanssa oli iskenyt kallon puhki eräältä maamieheltään. Lehdet sanoivat sitä tapoksi, ja nuori juuttilainen luikki tiehensä erään aarhusilaisen kauppalaivurin mukana, joka tarvitsi käypäistä laivamiestä. Sattuma vei Pekka Pleymin Rotterdamiin, missä hän karkasi.

Siitä pitäen hänestä tuli kansainvälinen ja seikkailija. Hän elätteli itseään painijana ja myöhemmin nyrkkeilijänä, ja semmoisena hän joutui yhteyteen monien ihmisten kanssa, jotka elivät kieroissa väleissä yhteiskuntaan, ja tunsi voivansa hyvin.

Painittuaan Parisissa erään väkevän hollantilaisen kanssa, jonka nimi oli Jaap van Huysmann, hän yhtyi tähän vaiteliaaseen mieheen, jonka levollisen ja velton ulkokuoren alle kätkeytyi sielu, jossa leimusi viha yhteiskuntaa vastaan. Pekka Pleym saavutti vähitellen tämän merkillisen miehen ystävyyden ja luottamuksen. Hänestä tuli hollantilaisen adjutantti, ja jonkun ajan kuluttua hän oli jäsenenä siinä mahtavassa pahan tekijäin liitossa, joka François Delman johdolla kauhistutti maailmaa monet vuodet. Mutta Pekka parka joutui aikaisin pois pelistä, muuttaen siihen lähetystyöhön, joka muutamien vuosien siunauksellisen menestyksen jälkeen päättyi siihen, että häntä oli kauhea ihmisen nähdä.

Innostuneet ihmissyöjät olivat tosiaan pusertaneet kaiken kauneuden tämän väkevän painijan ja nyrkkeilijän ruumiista, mutta heidän ei ollut onnistunut puristaa järkeä eikä viisautta tanskalaisen aivoista. Ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että Parisin polisi voisi todentaa häntä, ja kun yksinpä Bertillonin järjestelmäkin olisi riivatun buskmanien toimittamien päänpuserrusten jälkeen pettänyt, niin Pekka Pleym palasi kauheana kuvatuksena sivistyneeseen maailmaan ja vanhojen ystäväinsä luo.

Nyt hän siis istui Jerôme-vaarin kurjassa hotellissa, tuntien viimeinkin olevansa sillä vihreällä oksalla, jonka nimi on onni. Oliko puhe vain torpedoveneestä?... No niin, se hänellä oli. Se oli käytettävissä.

Mutta Pekka Pleym ei ollut mikään pitkäveteinen kerskailija. Nautittuaan pikku riemunsa, hän kävi kiiruusti käsiksi tosiasioihin. Sattumalta oli muuan saksalainen torpedovene ajanut erään Normandian saaren rannalle. Kovassa tuulessa se oli tarttunut kiinni hiekkasärkkään eräällä ulommaisella saarella Guernseyn luona. Peläten tulevansa päivän noustessa vangituksi, miehistö oli soutanut toiseen torpedoveneeseen, joka tyhjin toimin kääntyi takaisin yön pimeyteen.

-- Sattuipa silloin, hyvät herrat, tanskalainen lausui sanomattoman arvokkaana, että minä olin seuraavana aamuna päivän valjetessa jonkun neljännes-virstan päässä rannalle ajautuneesta torpedoveneestä. Olimme motoriveneellä salakuljetus-hommissa, niin että meidän oli täysi syy karttaa kaikkien asianharrastajain huomiota.

En voi kieltää, että hämmästyimme huomatessamme torpedoveneen ajelehtimassa vastaamme. Se oli tulvaveden aikana päässyt irti ja viipotti nyt tuuliajolla.

Me lähestyimme sitä varovasti, mutta kun emme nähneet siinä ristin-sielua, niin nousimme tuohon pikku hirviöön. Siinä ei ollut sitten merkkiäkään edes laivarotistakaan. Se oli meidän ensimäinen onnemme. Toinen oli se, että aivan lähellä oli yksi noita kallioluolia, joita Normandian saarilla on tuhka-tiheään. Me otimme torpedoveneen peräämme ja veimme sen 10 jalan syvyiseen veteen erääseen kallionlokeroon, missä se makaa kuin lapsi äitinsä sylissä.

Saksalaiset olivat nähtävästi aikoneet räjäyttää laivan ilmaan, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Mutta sytytyslanka oli joutunut epäkuntoon, mitä minä pidän kolmantena onnenani. Ja semmoinen laiva! Se on niin uusi ja virheetön, että reilusti uskallan vannoa, sen olleen koematkallaan... Tykit ovat paikoillaan, torpedoputket valmiina käytettäviksi, ja minä näin selvästi, että ruumassa oli tarpeeksi hiiliä hyvää Atlannin matkaa varten.

-- Mutta, intti nuori mies -- --

-- Ei siinä ole mitään "mutta", Pekka keskeytti mahtavasti. Tarkoitat kai, että meillä ei ole kylliksi miehiä? On kyllä, näetkös, meidän joukollamme on asiat täydessä järjestyksessä. Sillä on konttori Lontoossa ja pankki Parisissa. Ja vaikka François Delma onkin kuollut ja tämä riivatun sota on saanut vähän sekaannusta koneistoon, niin me selviydymme sittenkin. Ja kun Dick Anstey kertoi minulle, mitä sinä olit uskonut hänelle sairaalassa keksinnöstäsi, silloin näin sen tien, jonka sallimus on meille osottanut... Rikoksen ijankaikkinen taistelu kaikkea ja kaikkia vastaan, meidän sotamme sotaa vastaan... Ymmärrätkös nyt, poikani, kuinka merkillinen tehtävä meidän suoritettavaksemme on uskottu, kun maailman kaikki perkeleet on päästetty irralleen... No!

Ambroise Vilmart oli katsellut haaveksien akkunasta. Hän oli nähtävästi kovasti liikutettu. Hänen kauniilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan kuvastuivat kaikki hänen sielussaan ajelehtivat vaihtelevaiset tunteet.

Dick Anstey astui verkalleen hänen luokseen. Hänen pienet kiiluvat silmänsä loistivat kuin näädällä.

-- Muistakaa ennen kaikkea, hän sanoi, painostaen että taistelemme etupäässä Saksaa vastaan. Meillä on kaikilla syytä vihata preussilaisia. Ne ovat Englannin verivihollisia, ne iskivät rautakouransa Tanskaan 1864, ja kuinka ne ovat rääkänneet Belgiaa? Herstal on raunioina, Lüttich on tuhkaläjänä, Antwerpen ja Bryssel ovat kokeneet niitten julmaa sortoa. Ja sinä olet belgialainen, ystäväni -- sinut on tuuma tuumalta karkoitettu maastasi. Eikö sinulla olisi mitään kostettavaa? Ei ainoastaan Saksalle, vaan kaikille niille, jotka ovat tämän sodan aiheuttaneet.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kuului vain ison seinäkellon naksuttava käynti.

Oli kuin vuosisatainen viljelys laahustaisi esiin.

Silloin nuori mies nousi hymyillen.

-- No, hyvät miehet, hän sanoi, odotatte vastausta. Jokunen omantunnon hitunen koettaa pidättää minua. Minä kuvittelen niin. Mutta minä en ole velkapää osottamaan yhteiskunnalle mitään sääliä. Ja sitä paitsi on minun yhteiskuntani nykyään revittynä hajalleen. Niin että ajatus hiukkasesta merirosvouksesta...

-- Hys, Pleym kuiskasi, se oli ruma sana. Joka sodassa on ollut kaappaajansa. Tämä rannikko voi kertoella niitten teoista.

Oliko Jean Bart merirosvo -- taikka Surcouf? Joka lapsi St. Malon ja Calais'n välillä voi sanoa sinulle heidän olleen sankareita.

-- No, älkäämme ruvetko liian juhlallisiksi, nuori insinööri virkkoi. Kun kaikki perustelut on käytetty, niin on meillä vielä yksi, joka on hyvä niille, joilla on suonissaan seikkailun syntistä verta.

-- Ja se on? Anstey kysyi.

-- Että se, mihin nyt lähdemme, Ambroise vastasi ylpeästi heilahuttaen päätään, on hyvää, rohkeaa ja harvinaista urheilua. Hei, hurraa, pojat!

VII.

SUUREN NOSTORANAN TAKANA.

-- No, miehet, sanoi voimakas ja roteva salapoliisi, joka oli pitämässä huolta siitä, että ketään epäiltävää henkilöä ei Folkestone-laivalla pääsisi Kanavan yli, onpa teitä monta. Ja mihin matka?

-- Mennään Guernseyhin, vastasi pitkä, tukeva mies, jolla oli kirjava silkkikuikan nahkasta tehty kauluri. Hän näytti olevan niitten 40-50 miehen johtaja, jotka tuoreita passejaan heilutellen kerääntyivät ranskalaisen salapoliisin ympärille.

-- Ja mitä teette Guernseyssä?

-- Kalastamme. Se on kai luvallinen asia. Eivätkö paperit kelpaa? -- Sivilipukuinen poliisimies ei näyttänyt olevan tyytyväinen. Hänen ruskeat, älykkäät silmänsä lensivät miehestä mieheen tuossa omituisessa seurassa. Hän oli nähnyt englantilaisia kalastajia ennenkin. Ja hänen poliisivaistonsa teki vastustamattomasti vertailuja tämän meluisan ja vilkuilevan joukon kanssa. He olivat vahvasti ja säännöllisesti puetut, ja heidän tavaransa olivat ylipäänsä semmoiset, kuin englantilaisilla merimiehillä on mukanaan. Mutta hän tunsi epämääräistä epäluuloa ympärillään oleviin naamoihin.

Se oli kovin sekalainen seurakunta, jonka jäsenet näyttivät syntyneen hyvin eri ilmansuunnilla. Muutamat heistä olivat vaaleita ja leveitä, kuin Pohjanmeren tuolla puolen syntyneet, toiset olivat iholtaan ruskeita ja keltaisia ja semmoista muotokuntaa, jota näkee Palermon ja Neapelin merimieskapakoissa, -- olipa joukossa muutamia semmoisia mustanpuhuvia miehiä, jotka huomattavasti muistuttavat niitä, jotka tekevät olot epävarmoiksi Buenos Airesin satamapaikoissa. -- Ja kuitenkin oli heissä semmoinen iloinen ja varma huolettomuus, kuin miehissä, jotka ovat tottuneet elämään vaaroissa ja nauttimaan niistä.

Ranskalainen salapoliisi etsiskeli jotakin opastusta todentaakseen tämän merkillisen joukon, huolellisesti tarkastaessaan passeja ja hakiessaan niistä jotakin ristiriitaisuutta. Mutta kaikki laillistuspaperit olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kaikissa oli sir Edward Greyn allekirjoitus. Ja vastahakoisesti huokaisten täytyi salapoliisin päästää heidät menemään.

-- Voitte mennä, hän sanoi silkkikuikan nahkaisella kaulurilla koristetulle johtajalle. Mutta ei mitään lörpöttelyjä, ymmärrättehän. -- Etunenässä kulkeva roteva englantilainen katsoi häntä suoraan silmiin. -- Mitä tarkoitatte? hän kysyi kohteliaasti, mutta jyrkästi.

-- Salapoliisi kohautti olkapäitään. -- Sen kai itse parhaiten tiedätte, hän vastasi vältellen. Ihmisiä pidetään silmällä. Ja jos eivät pysy alallaan, niin ryhdytään toimenpiteisiin. -- Lähdemme täältä tunnin kuluttua, merimies virkkoi. Dieppe ei ole mikään huvipaikka lontoolaisille.

-- Menkää, salapoliisi komensi vastenmielisesti.

Kalastajat laskeutuivat verkalleen laiturille. Heillä ei näyttänyt olevan kiire eivätkä tuntuneet olevan uteliaita.

Salapoliisi katseli miettivästi heidän jälkeensä. -- Hitto ties', mitä Jerôme-vaari voi tarkoittaa, hän mutisi, vetäen taskustaan pienen likaisen paperilapun tarkastellen suuria, töherrettyjä kirjaimia. Siihen oli kirjoitettu:

"Monsieur. Varokaa Guernseyhin meneviä kalastajia. Niillä on piru mielessä. Voin tavanmukaisesta korvauksesta kertoa teille hämmästyttäviä asioita. Tulkaa tapaamaan minua tunnin kuluttua Folkestonen laivan saapumisesta suuren ranan takana. Mutta varovasti. Liikkeellä on vaarallista väkeä.

Jerôme-vaari."

Salapoliisi katsoi kelloa. Oli vielä kaksikymmentä minuuttia kohtaukseen tuon ovelan ravintoloitsijan kanssa, joka niin taitavasti osasi pysytellä sovinnossa lain ja rikoksen kanssa.

_Pierre Cottet_ ei ollut mikään alottelija ammatissaan. Hän oli ansainnut kannuksensa Parisissa Guichardin ja Lepinen johdossa, ja nyt oli hänelle uskottu vastuunalainen toimi olla poliisin puolesta tarkastamassa muukalaisliikennettä tärkeimmässä yhdistyskohdassa, mikä Ranskalla oli muuhun Europaan. Hän astui tulliaseman puhelimeen antamaan määräyksiään paikalliselle etsivälle poliisille. -- Hänet oli vallannut eräänlainen levottomuus. -- Eiköhän hänen olisi ollut paras pidättää noita salaperäisiä kalastajia?...

Pierre Cottet'lla oli hyvä vainu. Sepä juuri tekee Parisin etsivän poliisin Europan taitavimmaksi ajokoiraksi. Ja nyt hän tunsi veressään sen omituisen kutkan, jonka hän oli huomannut niin monasti ennen arveluttavina ja kohtalokkaina hetkinä. Vaistomaisesti hän veti taskustaan vahvan browninginsa ja tutki sen tarkoin. Se oli tosiaan saanut kauan levätä. Parisin apashit olivat sotanäyttämöllä, ja suurissa kaupungeissa olivat rikokset lamassa. Ampuminen, jota tarvittiin, tapahtui Belgiassa.

Mutta kuitenkin -- Pierre Cottet oli tällä hetkellä huomaavinaan tuulahduksen suuresta rikoksesta. Nyt ei ollut liikkeellä roskaväki -- ei, tällä kertaa hän oli tuntevinaan itse sen raskaan, tuntemattoman käden, joka vuosikymmeniä oli pidellyt kouristuksessaan yhteiskuntaa. Cottet kietoi kauhtanan tiukempaan ympärilleen. Hän oli nyt tullut kadulle. Dieppe oli hänen edessään pimeään peittyneenä.

Etäältä kuului sanomalehtipoikien huutoja.

Salapoliisi katsoi kelloaan ja astui reippaammin. Puolipimeässä hän löysi sen suuren ranan, josta Jerôme-vaari oli maininnut kirjeessään. Pimeätä taustaa vasten se näytti mahtavalta hirsipuulta. Heti sen alta hän kuuli ison motoriveneen sätkätyksen. Sitten sekin ääni katosi pimeyteen. Kaikki tuli yhtäkkiä niin hiljaiseksi. Cottet oli nyt tullut ranan luo. Kello oli 10 minuuttia yli määräajan. Hän astui ranan ympäri. Takapuolella hän äkkiä törmäsi yhteen erään miehen kanssa.

-- Sinäkö se olet, Jerôme-vaari? hän kuiskasi. -- Mutta mies ei vastannut. Salapoliisi tarttui lujasti tuntemattoman kaulukseen. Olipa se pitkä mies, sillä hänen hartiansa olivat melkein korttelia ylempänä kuin Cottet'n.

-- No, mies hyvä, salapoliisi virkkoi, mitäs sinä täällä hommaat?

Kun mies ei vieläkään vastannut, otti Cottet taskulamppunsa ja valaisi tuon äänettömän miehen kasvoja.

Hän hätkähti kauhistuneena. Sillä valaistus lankesi suoraan ravintoloitsijan kamalille, vaaleankeltaisille kasvoille. Hän oli siis kuitenkin tullut täsmälleen. Hänen ryppyisessä linnunkaulassaan oli ohut manillanuora, joka oli kiinnitetty yhteen ranan haarukkaan, ja hänen jalkapohjansa olivat vain neljä tuumaa maasta. Mutta nämä tuumat olivat olleet ratkaisevat. Jerôme-vaari oli kuollut.

VIII.

VIIMEISESSÄ HETKESSÄ.