Part 13
No niin -- mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili häijysti, sitten hän ummisti silmänsä... Ja todellisuus alkoi verkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui syvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet avautuivat kevyesti... Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien siitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän -- niin, aivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin "tähtiä", joita oli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa, missä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän näki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön kuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!...
Sitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati keltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi keinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa mukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi ihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä kosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan ylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi. Aaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti valtaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa parvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.
Kuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt ympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli puolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän villiyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan -- olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen aseensa varmuutta.
Mutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan oivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli merkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut istumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi kajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.
Edna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin hänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen jääkylmäksi kauhusta.
Ja yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon. Se tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen tuolin kaatumiseksi.
Hän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten hän väänsi sähkönappulaa.
Hän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria poltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.
XLIV.
KAHDEN KESKEN.
-- Hyvää iltaa, Dick Anstey lausui ystävällisesti miellyttävästä nojatuolistaan, tupruttaen suuria savupilviä ilmaan. Suokaa anteeksi, rakas rouva, että tupakoin.
Edna Lyall oli tuskin toipunut säikähdyksestään. Kuinka tuo mies oli päässyt sisään poliisin valppaista silmistä huolimatta, oli selittämätön arvoitus. Mutta hänellä oli huonon naisen pää, eikä hän ruvennut harkitsemaan tarpeettomia ongelmia. Ja Dick Anstey oli kohdellut häntä aina jonkinlaisella ystävyydellä. Hän ei pitänyt rouva-nimityksestä. Siinä piili ikäänkuin uhkausta sanojen takana.
-- Minusta on varsin ymmärrettävää, että te ette pidä tästä yöllisestä vierailustani, Anstey jatkoi levollisesti... Mutta mitä tehdä? Tämä talohan on ollut kuin linna. Tuo jättimäinen vekkuli -- tuo Ralph Burns on tosiaan kovassa touhussa. Enkä ole aivan varma, olenko saanut hänet narratuksi. Mutta yhdentekevä. Minun aikani on tullut, ja luulen ruumiini ikävöivän sitä käsivarttani, joka nyt uiskentelee jossakin Yser-kanavassa... No, mitä piditte kukkasista?...
Edna Lyall oli istunut tuolin reunalle. Hänestä tämä tuntui oikeastaan sangen lystilliseltä.
-- Te ette säikähyttänyt minua, hän sanoi, hymyillen hurmaavasti.
-- En, tietysti... Te olette uljas pikku rouva. Mutta niitten olisi pitänyt säikähyttää teitä, kaunis rouva. Sillä ne olivat tarkoitetut pieneksi varoitukseksi, aivan ystävälliseksi, mutta aivan epäämättömäksi varoitukseksi. Tahdoin niin sanoakseni kauniilla kukkaiskielellä antaa teille heikon aavistuksen siitä, mikä teitä odottaa.
-- Se oli hyvin kauniisti teiltä, Edna naurahti väkinäisesti. Saanko tarjota teille jotakin? Lasin whiskyä ja vettä.
-- Kiitos, rouva! Siitä on pitkä aika, kun minä olen mitään juonut. Käytän nyt morfiniä ja opiumia. Ne ovat jalompia myrkkyjä kuin alkoholi... Olin nuorena suuri juoppo. Join whiskyä kuin vasikka maitoa. Se oli minun hulluinta aikaani. Sillä whisky raaistaa rikoksen, kun taas morfini ja opiumi nautittuina parhaitten määräysten mukaan tavallaan jalostavat sen -- ainakin rikollisen omissa silmissä. Ja sehän on pääasia. Mutta anteeksi, kun sanon: ettekö te tahdo juoda jotakin?... Sillä alkoholi on erinäisissä tilaisuuksissa hyvin hyödyllistä. Se vahvistaa rohkeutta ja tekee ihmeen sokeaksi näkemään uhkaavia vaaroja.
-- Olette kovin leikkisällä tuulella tänä iltana, mr Anstey, näyttelijätär virkkoi, puristaen pientä revolveriaan lujemmin kouraansa.
-- En ole, Anstey vastasi, olen pohjaltaan vähän apealla mielellä. Minusta on aina ilkeää nähdä nuoren naisen tekevän itsemurhaa. Teillähän on ollut niin loistavat tulevaisuudenunelmat, rouvaseni. Teidän kykynne on kieltämätön ja kauniit säärenne...
Yöpuvussaan oleva nuori nainen polkaisi jalkaa.
-- Lopettakaa tuo lörpötyksenne, hän keskeytti. Tähän aikaan vuorokaudesta en tahdo kuulla enempää mairitteluja kuin uhkauksiakaan. Suvaitsetteko poistua? Minun tarvitsee vain soittaa saadakseni tämän huoneen täyteen salapoliiseja.
Anstey huokasi syvään.
-- Minua surettaa syvästi, että olen pakoitettu ilmoittamaan teille, hän sanoi anteeksi pyytävällä äänellä, että olen leikannut soittojohdon poikki. Hermoni eivät siedä tänä yönä mitään melua.
-- No, sittenhän tämä on suunniteltu hyökkäys, kelpo Anstey, Edna kirkasi terävästi. Mutta olette unohtanut tämän revolverin!
-- Teidän täytyy olla niin ystävällinen, että ette rääkkää kaunista ääntänne, tois-kätinen englantilainen sanoi haukotellen. Mitä revolveriinne tulee, on sillä eräs paha vika. Se ei ole ladattu. Naiset eivät koskaan voi tottua tarkastamaan asettaan. Eivät edes nekään, jotka ovat ammuskelleet leijonia ja krokodilejä. Ase ei ole koskaan muuta kuin leikkikalu naisen kädessä.
Parhaimmatkin näyttelijättäret näyttelevät yksityiselämässä aina huonosti. Kun heidän edessään ei ole rollivihko, he usein menettävät taitonsa näytellä suurempaa tai pienempää kykyään. Taiteesta teeskentelyyn ei ole monta askelta, eikä teeskentelystä hysteriaan.
Eikä Edna Lyall ollut siinä suhteessa parempi eikä huonompi kuin naispuoliset ammattitoverinsa. Kun kaikki muut aseet pettivät, turvautui hän kyyneliin ja valituksiin. Mitä tuo mies tahtoi hänestä, turvattomasta naisesta?
Dick Anstey muuttui yhtäkkiä vakavaksi. Hänen jyrkkäpiirteisille, monien ryppyjen uurtamille veltoille kasvoilleen, joihin paheet olivat kaivaneet syviä vakoja, tuli raskas, surumielinen ilme. Hän oli pannut pois sikarinsa ja hypisteli nyt pientä hopearasiaa, joka riippui hänen juovikkaisten, paikattujen liiviensä päällä kulkevista paksuista nahkaisista kellonperistä.
-- Kuulkaahan, Edna Vilmart, hän sanoi äänellä, joka kajahti omituisen ontolta, tahdon lausua teille muutaman sanan. Täydellä syyllä en saarnaa mitään moralia. Sen jätin Pekka Pleymin huoleksi. Mutta hän on kuollut, ja täytyyhän jonkun meistä sanoa jotakin sen johdosta... Voitte kernaasti olla tottelematta neuvoani, mutta kehoitan teitä kuitenkin kuuntelemaan sitä tarkoin. Ennen kaikkea: minä olen aivan perinpohjin turmeltunut ja huono mies. Minun pahoja töitäni voi tuskin luetella. Voitte sanoa minua murhaajaksi, tappajaksi, merirosvoksi, salakuljettajaksi, varkaaksi ja vielä moneksi muuksi. Olen askarrellut kaikenlaisissa kunniattomissa hommissa, lukuunottamatta kassankavallusta ja koronkiskomista. Ja täällä Lontoossa on olemassa kelpo köydenpätkä, joka ikävöi minua. Mutta -- kaunis rouva. Dick Ansteyn köyhällä kredit-puolella on eräs hyväkin piirre: hän on aina ollut mies, eikä koskaan ole pettänyt ystäviään. Ei koko maailmassa ole semmoisia hohtimia, joilla voitaisiin pusertaa hänestä mitään, mikä vivahtaisi vilpiltä tovereita kohtaan. Ottakaa se huomioon!... Mutta te, rouvaseni, olette osottanut, että ette pane arvoa niille ominaisuuksille, joista minä olen ylpeä. Sillä te kavalsitte meidät, petitte meidät suurilla, loistavilla ja valheellisilla lapsensilmillänne, teeskentelitte rakkautta mieheen, joka piti teistä, ja kiedoitte hänet pauloihinne, ja ajan tultua te viittasitte salapoliisille: tuossa hän on!...
Ja vielä lämpöisenä hänen viimeisistä hyväilyistään te riensitte takaisin Englantiin, ylistitte itseänne sankariksi. Teeskentelitte isänmaanrakkautta. Muistatteko Dalilan, rakas rouva? Te olette hänen muotokuntaansa. Voitte vannoa, että Gazan portolla oli juuri yhtä viattomat silmät, kuin teilläkin, ja yhtä valheellinen sielu. Mistä pirusta te olette kotoisin? Olette sievä katuojan tuote. Pikku "Nana", joka lentää miesten sieluun ja myrkyttää niitten veren ja elämän? Kyllä tunnen, ettekä te ansaitse, että mies vielä tahraa syntistä sieluaan kajoamalla pahimpaan saastaan, mitä miehen tielle voi sattua: huonoon naiseen!... Mutta sittenkin, raadossani on jossakin paikassa hiukkanen jälellä sitä, mitä sanotaan ritarillisuudeksi. Ja tämä pieni jäännöspä minut on ajanut tänne tänä iltana.
Anstey pysähtyi pitkässä puheessaan, raskaasti hengittäen. Edna oli kuunnellut häntä yhä kasvavalla pelolla, mutta vieraan viimeiset sanat nostattivat hänen kasvoilleen toivon...
-- Minä olen aina pitänyt teistä, mr Anstey, hän kuiskasi värähtelevällä äänellä.
Tois-kätinen laski äkkiä pöydälle sen pienen hopearasian, jolla oli leikitellyt.
-- Tahdon pelastaa teidät Ambroise Vilmartin kynsistä, hän sanoi kiihkeästi. Kauniitten säärienne tähden, hän lisäsi, tahdon antaa teille tilaisuuden välttää joutumasta samanlaiseen kohtaloon kuin kananpoika, jonka niskat on väännetty nurin ja joka sitten viskataan nurkkaan. Tässä rasiassa on yhteisen ystävämme Saton pillereitä. Ne tuottavat helpon ja kivuttoman kuoleman.
Pikku näyttelijättären posket olivat lentäneet kalpeiksi kuin se aamunuttu, joka mehevillä pitseillä kaunisteltuna sulautui hänen kauniitten jäsentensä ympärille.
-- Ette suinkaan tarkoita... hän kuiskasi vapisevin huulin... että...
-- Ei hän sitä tarkoitakaan, lausui tuttu ääni ovelta, ja Ralph Burnsin roteva olemus astui huoneeseen, täyttäen sen turvallisuudella.
Anstey teki nopean liikkeen hopearasiaa kohti, mutta näyttelijätär sieppasi sen pois, ennenkuin toinen kerkisi sitä saada. Sitten Anstey kohautti olkapäitään.
-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi uteliaana, tarkastellen voimakasta salapoliisia tuntijan katsein.
-- Kuten suvaitsette, mr Anstey, jättiläinen vastasi. Menitte ansaan, sir.
-- Asia on, kuinka sen ottaa, Anstey vastasi, olkapäitään kohauttaen. Minä olen joka tapauksessa saanut sanotuksi, mitä tahdoin, ja sillä on minun tehtäväni täytetty... Teillä on luultavasti kiire... Hyvästi, rouvaseni. Muistakaa minun neuvoani!
Sitten tuo tois-kätinen herrasmies kumarsi ja kääntyi Burnsin puoleen.
-- Nyt olen käytettävissänne, hän sanoi astuen hitaasti häntä oven takana odottaneitten Burnsin aseenkantajain välissä.
Nuori salapoliisi katsoi hänen jälkeensä ja sitten näyttelijättäreen, joka oli ojentanut lumivalkean kätensä häntä kohti.
Mutta nähtävästi hän ei kiinnittänyt huomiota riemuitsevan naisen ystävällisyyteen, sillä hän kumarsi virallisesti ja poistui hiljaa muristen vankinsa perästä.
XLV.
YSERIN KERSANTTI.
-- No, tuomari sanoi syvällä ja vakavalla äänellä, oletteko päättänyt puhua?
Syntyi kuolonhiljaisuus suuressa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä ihmisiä. Tuomarin liikuttava ääni ja omituinen loiste hänen älykkäissä silmissään osottivat huomiota herättäneen jutun lähestyvän loppuaan.
Mutta Dick Anstey katsoi hymyillen tuomarinpaikalla istuvaa ankaraa miestä.
Tuomari ei odottanut hänen vastaustaan.
-- Itsepäisyydestänne ei teillä ole mitään hyötyä, hän jatkoi reippaasti. Syyllisyytenne on todistettu. Olette kuulunut merirosvojoukkioon, jonka jokainen mies on ansainnut kymmenkertaisen kuoleman. Mutta voisihan tapahtua, että hänen majesteettinsa armahtaisi teidät, jos osottaisitte vilpittömyyttä.
Syytetty katsoi jyrkästi tuomariin. Hän vilkutti pientä paperilappua, joka ilmeisesti pani suuren lakimiehen hiukan epäröimään...
-- Kunnioitettava herra tuomari, Anstey vastasi kohteliaalla äänellä, joka kuului melkein ilkeältä... Teidän pitäisi itsenne olla hiukan vilpitön. Te tiedätte, että minulla tällä hetkellä on kädessäni paperilappu, joka takaa minulle elämän ja suhteellisesti lievän kohtelun, jos olen avomielinen siihen nähden, mitä Ralph Burns nimitti kansainväliseksi pahantekijäin liitoksi.
Tuomari punastui.
-- Mutta, Anstey jatkoi, raukeasti hymyillen, kyllä kai ymmärrätte, herra tuomari, että kuolema on minulle joka tapauksessa varma. Burns, joka tietää niin paljon, on kertova teille myöskin, että maksaa erään miehen hengen, jos hän ilmaisee asioita, joista hän on vannonut olevansa vaiti. Ja minä tahdon erota elämästä siivolla tavalla.
Lakimies tarttui mustaan hattuunsa.
-- On niitä, jotka eivät mene mielellään hirteen, hän sanoi hiljaa.
-- Minä en aijo mennäkään hirteen, syytetty vastasi.
Koko yleisö osotti kiihtymystä. Edna Lyall, joka istui ensimäisellä todistajanpenkillä, katsoi hämillään ympärilleen. Nuori näyttelijätär oli hyvin kalpea, mutta tämä kalpeus yhdessä hänen komeista silmistään välkkyvän pelon kanssa ei vähimmässäkään määrässä vähentänyt hänen kauneuttaan. Hän ajatteli yhä Ambroise Vilmartia. Ja nyt, kun Anstey oli niin kevyesti sanonut, että hän ei aijo tulla hirtetyksi, hän rupesi uskomaan liiton kaikkivoimaisuuteen. Ehkäpä se vapauttaa vangin itse täältä oikeussalista ja surmaa hänet, Edna Lyallin...
Samassa tuomari painoi hatun päähänsä. Huoneessa olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Tuomari julisti tuomion, ja hänen äänessään oli se värähdys, joka aina käy kuolemantuomion julistamisen edellä. Se kuului pitkittä puheitta, että Dick Anstey julistettiin henkensä menettäneeksi ja olisi hirtettävä mahdollisimman lyhyessä ajassa...
Silloin vanki hymyili, ja yleisöä puistatti tuo hymy kuoleman kynnyksellä.
Salin alapäässä aukeni ovi. Ja siitä syntynyt ääni vihlasi hiljaisuutta kuin kirous kirkossa.
-- Onko vangilla mitään muistuttamista? tuomari kysyi lyhyesti.
-- Ei, Anstey vastasi tyynesti. Mutta puolustajallani on jotakin sydämellään, näen minä. Ja tuolla huomaan tutut kasvot, joitten isäntä pelastaa minut hirsipuusta.
Nuori asianajaja, joka oli esiintynyt Ansteyn puolustajana, hymyili riemukkaasti. Hän oli alallaan alottelija ja ymmärsi olevansa tässä tilaisuudessa saavuttamaan dramallisen menestyksen, joka antaisi hänen nimelleen loistoa.
-- Herra tuomari, hän lausui kovalla äänellä. Päämieheni nimenomaisesta kehoituksesta olen jättänyt erään todistajan kuulustuttamisen siksi, kunhan tuomio on julistettu. Tämä voi näyttää jonkun verran omituiselta, mutta syytetty on niin vaatinut, ja minä olen tuntenut olevani pakoitettu taipumaan. Asia on siten, että tämän todistajan lausunnolla ei ole mitään vaikutusta tuomion sisällykseen, vaan rangaistuksen täytäntöönpanoon.
-- Tuomio on langennut, tuomari sanoi kylmästi.
-- Mutta vangilla on oikeus pyytää armahdusta. Päämiehelläni ei ole mitään muistuttamista kuolemantuomiota vastaan, mutta hän ei tahdo tulla hirtetyksi. Hän tahtoo kuolla ampumalla.
-- Ja minkä tähden?
-- Koska hän on sotilas.
-- Niin on, kuului voimakas ääni todistajakäytävältä.
Kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli Yorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden sairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui varovasti.
-- Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta sillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan niin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen tuota miestä.
Hän osotti syytettyä, joka oli noussut seisomaan.
-- Olen liian sairas tutustuakseni siihen asiaan, joka on vienyt tuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti Ansteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut vanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa hänet, jos tahdotte, herra tuomari... Anstey on seisonut pyssynsuun edessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä... Hän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella. Saksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja lähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme määräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta kahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen sataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä. Silloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun saksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.
-- Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni. Tämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!
-- No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi. Teidän täytyy sitten lähteä mukaan?
Koetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta... Ja tiedättekö, mitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!... Lähtikö hän käpälämäkeen?... Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä ja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit repivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni, niinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan löysillä patroneilla... Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja samalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli granatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren... Hän pelasti henkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus. Englannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman, minkä tuo mies. Hän on pahantekijä -- well, sitä en tiedä. Mutta että hän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja, nylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä... te aijotte tavallisena ryövärinä hirttää... miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.
Haavoittunut kapteeni aikoi sanoa enemmän. Mutta hän oli rasittanut itseään liiaksi. Ja yhtäkkiä hän pyörtyi.
Hänet kannettiin ulos, ja kesken äänettömyyttä kuului tuomarin levollinen ääni.
-- Miksi ette ole maininnut tästä mitään?
Dick Anstey katsoi häntä nuoraan silmiin.
-- Koska se ei kuulu asiaan, hän sanoi. Mutta minä en tahtonut tulla hirtetyksi...
-- Onko teillä muita toivomuksia? tuomari kysyi melkein kunnioitusta osottavalla äänellä.
Anstey hymyili.
-- Jos voitte hankkia minulle pari pakettia Macdonaldin intialaisia opiumipaperosseja, niin olisin kiitollinen. Niitä ei ole kaupoissa, mutta puolustajalleni voin sanoa osotteen...
Tuomari nyökkäsi myöntäen.
Seuraavana päivänä Dick Anstey ammuttiin sotilaallisin kunnianosotuksin!
XLVI.
DELMAN KYNNET.
Hounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva mies, mutta hän oli kurjassa asussa -- niin huonossa, että Pearin maailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi asiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.
Mutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet jättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän vaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret, älykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu irtolaislainsäädännön piiriin.
Samassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies, tähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa poliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.
Hän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka vielä katseli epäröiden maankiertäjää.
-- Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta vähän epäilyttävältä.
Konstaapeli tervehti kunnioittavasti.
-- Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole juovuksissa.
Jones nyökkäsi.
-- Olemme ajamassa takaa eräitä vaarallisia veijareita, hän murahti itsekseen. Ja Herra ties... Mutta minäpä kurkistan häntä lähempää, hän lisäsi ääneen, törmäten kadun poikki.
Maankiertäjä kääntyi häntä vastaan. Salapoliisi katsoi häntä terävästi silmiin ja otti häntä olkapäästä kiinni.
-- Kuka te olette? hän kysyi.
Toinen katsoi melkein hänen ohitseen eikä vastannut.
-- Tunnen teidät, salapoliisi kuiskasi. Olette Ambroise Vilmart. Ja se, jota etsitte, ajaa tästä autolla 10 minuutin perästä. Parin minuutin matkan päässä on nurkkaus. Se on sopiva paikka.
Kulkurin harmaihin silmiin tuli äkkiä vilkas ilme. Mutta hän ei virkkanut mitään.
-- Pidä varasi, salapoliisi sanoi äkkiä ääneensä. Me emme salli sinun laistesi miesten kuljeksia maanteillä. Ymmärrätkö?
Konstaapeli oli sillä välin tullut lähemmäksi.
-- Otetaanko hänet? hän kysyi.
Jones kohautti olkapäitään.
-- Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen, ja tiedättehän, että...
-- Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme antaa olla...
-- Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi, katsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen... Olen juuri etsimässä erästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului hai-kaloihin... Hän oli heistä kaikkein vaarallisin... Ja Jumala ties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään tapauksessa pääse meiltä... Näkemiin!
Sitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli kadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka muistuttivat suden ulvontaa.
Salapoliisi pysähtyi käynnissään.
Nyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti hymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.
Auto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi ohjaustangossa rotevan, leveän olennon.
-- Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se oli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa turvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli menneeksi!...
Sitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva tulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.
Auton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt puoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen kirkaisu.
Auto pysähtyi silmänräpäyksessä, ja ohjaustangossa ollut mies hyppäsi ulos. Mutta hän myöhästyi.
Oli aivan kuin petoeläin olisi heittäytynyt autoon. Siinä olennossa ei ollut mitään inhimillistä, joka syöksyi jäykin, kuolonkauhuisin katsein kohtaloaan odottavan nuoren naisen kimppuun. Nainen näki silmiensä edessä kasvavan kymmenen valtaista käyrää kynttä. Ja korisevan mörinän säestyksellä ne tarttuivat hänen kaulaansa. Hänet nostettiin vaunusta ja viskattiin tielle, aivan katuojaan. Ja tuo ihmispeto vieri hänen perästään, puristaen hirmuiset sormensa hänen kurkkunsa ympäri.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Ralph Burns oli kulkurin kimpussa, mutta liian myöhään. Kuolevan naisen kaulassa oli kymmenen syvää, veristä jälkeä, ja hänen sammuvista silmistään kuvastui ääretön pelko. Edna Lyall koetti nousta, mutta hänen päivänsä olivat päättyneet...
-- Missä olen? hän kysyi raukeasti.
-- Hounslow'ssa, Burns vastasi koneellisesti.
Silloin näyttelijätär ummisti silmänsä. Hän oli palannut takaisin omaan alkuperäänsä. Täältä hän oli tullut. Syvältä Hounslow'n katuojasta hän oli kohonnut suurkaupungin elämään kuin komea, myrkyllinen kukka. Ja nyt kuolema saavutti hänet samassa katuojassa, jossa hän lapsena oli piehtaroinut.
Burns nousi seisomaan. Verisuonet hänen otsassaan ja kaulassaan olivat pullistuneet, hänen kääntyessään murhaajaan.
Kuului laukaus. Ja hän näki virkatoverinsa Olaf Jonesin seisomassa savuava revolveri kädessä kulkurin päällä, joka makasi auton pyörän vieressä, ohimo kuulan lävistämänä.