Part 12

-- Ottakaa hänet kiinni, hän huusi sotamiehille. Hän on petturi ja murhaaja. Olen lukenut hänestä sanomalehdistä. Hän on "Hain" orangutangi.

Seurakunnan keskuudessa syntyi kauhea hälinä. Oli vain yksi ainoa, joka pysyi tyynenä.

Ja se oli Pekka Pleym.

Kaksi sotilasta rohkaisi vihdoin mielensä ja kapusi saarnatuoliin vangitsemaan kaunopuheista kaappaajakapteenia. Mutta heidän kävi huonosti. Hirviö tähtäsi heihin pari kelpo potkua, jotka saivat aikaan sen, että sotamiehet tulivat nurin niskoin alas kapeita portaita.

Tämä välikohtaus vei puhujalta täsmälleen kaksi sekuntia -- sitten hän jatkoi esitystään ehtymättömällä voimalla. Mutta varovaisuuden vuoksi hän asetti kaksi pitkäpiippuista Mauser-pistoolia eteensä saarnatuolin reunalle, heilahutettuaan niitä tavalla, joka ei jättänyt ketään epäilykseen siitä, että hän osasi soitella niitä yhtä hyvästi kuin suutaankin.

Pari sotilasta tähtäsi kiväärillään röyhkeätä kirkkorauhan häiritsijää, mutta vanha pappi asettui välittäjäksi.

Uudestaan yritti pari sotamiestä tehdä hyökkäyksen saarnatuoliin. He ojensivat pistimensä suojakseen, jotta ei kävisi kuin edellisen parin. Mutta heille kävi totisesti vielä nolommin. Pekka Pleym houkutteli heidät aivan pyttyyn asti, missä oli niin ahdasta, että he eivät voineet käyttää aseitaan. Ja ennenkuin aavistivatkaan, oli saarnaaja suunnattomilla gorillan-kourillaan nakannut heidät samaa tietää kuin toverinsakin.

Sitten hänen kaunopuheisuutensa pulppusi edelleen. Hän iski revolvereillaan saarnatuolin laitaan, niin että puusirut sinkoilivat.

Mutta surukseen tanskalainen näki, kuinka alussa niin hurmaantunut seurakunta nopeasti käänsi hänelle selkänsä.

* * * * *

Viimein ei kirkossa ollut jälellä muita kuin vanha pappi ja ne kymmenkunta sotamiestä, jotka olivat penkeistä ja tuoleista laittaneet itselleen rintavarustuksen, odottaen käskyä ampua.

Pekka Pleym katseli ympärilleen ihmetellen.

Vanha pappi astui aivan saarnatuolin luo.

-- Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan huonetta tahrittako verellä.

Pleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki vaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista ääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen aaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin maininkien pauhu.

-- No, tulkaa nyt, pappi vanhus rukoili uudestaan.

-- Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten saarnatuolin laidalle.

-- Jumalan tähden, pappi kirkasi. Mutta se oli myöhäistä.

Pekka Pleym oli syössyt kivilattiaan.

Vanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen. Pääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja entinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.

XL.

URHOOLLINEN SOTILAS.

Eräänä päivänä käveli muuan sotilas pitkin pääkatua pienessä Penryn kaupungissa, joka on muutamia peninkulmia pohjoiseen Cornwallissa sijaitsevasta Falmouthista.

Sotamiehet eivät olleet suinkaan harvinaisia tuossa pikku kaupungissa, mutta tässä sotilaassa oli jotakin omituista, joka sai Penryn tytöt ehdottomasti häntä kurkistelemaan. Sillä ensiksikin hän oli tois-kätinen ja toiseksi hänen rinnassaan oli urhoollisuudenmitali.

Mutta sotilas ei ollut tietävinään hänelle osotetusta huomaavaisuudesta. Hän meni suoraan rautatieasemalle, missä osti lipun Lontooseen.

Eräs pieni, sivilipukuinen herra tuli häntä vastaan.

-- Päivää, korpraali, hän sanoi, nyökäten pientä näädänpäätään. Mistäs te tulette?

Pitkä sotilas tuskin katsahtikaan häntä. Hän astui tyynesti edelleen ja kävi penkille istumaan, veti vasemmalla kädellään taskustaan paikkakunnan sanomalehden ja rupesi lukemaan sotasähkösanomia.

Pienellä herralla kihosi veri päähän.

-- Rohkenenko pyytää teitä vastaamaan kysymykseeni? hän sanoi äreästi.

-- En tunne teitä, sotilas murahti.

Punaisena vihasta tungetteleva herrasmies käänsi takkinsa rintapieltä ja näytti korpraalille salapoliisin merkin.

-- Vai niin, olette salapoliisi, sotilas sanoi. Miksi ette, piru vie, sano sitä heti? Täällä juoksentelee niin paljon päivän mittaan miehen ympärillä, että saa katsoa eteensä, ennenkuin vastaa... No, mitä te kysyittekään?

-- Minä kysyin, mistä te tulette, salapoliisi vastasi loukkaantuneena.

-- Olen kulkenut poikki vuorten Cambornesta, missä olen ollut parisen kuukautta.

-- Mitä te siellä teitte? poliisi jatkoi melkoisesti lauhtuneena.

-- Olin parantelemassa itseäni. Saksalaiset veivät minulta toisen käsivarren ja pari litraa verta kaupantekiäisiksi.

Miesten ympärille oli kerääntynyt joukko talonpoikia ja työläisiä, jotka jännityksellä kuuntelivat kelpo Tom Atkinsin kertomusta. [Tom Atkins, kansanomainen nimitys englantilaiselle sotilaalle. Suom. muist.]

-- On kai teillä todistus sairaalasta, jossa olitte hoidettavana, tai...

-- Vai sitä teidän tekee mielenne, sotilas keskeytti. Olkaa hyvä ja avatkaa vormutakkini ja kurkistakaa mitalia, joka riippuu kaulassani. Siitä näette minun samaisuustodistukseni.

Salapoliisi katsoi epäröiden ympärilleen. Sitten hän teki, niinkuin soturi oli pyytänyt.

-- Dick Anstey hän luki, korpraali... Siihen hän pysähtyi ja katseli nolona ympärilleen.

-- Suokaa anteeksi, hän jatkoi väkinäisesti hymyillen, mutta meidän täytyy olla varuillamme. Huomaan kaikki olevan kunnossa. Ette ehkä tiedä, että "Hai" on ammuttu upoksiin Helfordissa ja että miehistö on paennut.

-- "Hai", mikä se on?

-- Ettekö sitten ole lukenut lehtiä?

-- En, tämä on ensimäinen, minkä olen nähnyt moneen kuukauteen.

Salapoliisi antoi sitten jännittävän kuvauksen hirveästä kaappaajasta.

Dick Ansteyn kasvoilla näkyi mitä suurin hämmästys.

-- Nyt minä ymmärrän, hän virkkoi.

-- Mitä te ymmärrätte? salapoliisi kysyi.

-- Eilen aamupäivällä kohtasin vuorilla miesjoukon, hän sanoi hitaasti ja miettien... he olivat hyvissä vaatteissa, mutta näyttivät väsyneiltä ja raihnaisilta... Minä rupesin juttelemaan erään kanssa, joka puhui hyvin englantia, ja hän sanoi, että olivat olleet tarkastelemassa kaivoksia, mutta olivat eksyneet... Heidän oli määrä mennä pohjoiseen, sanoivat, ja kysyivät tietä lähimmälle rautatielle. Minä neuvoin heille siiloin tien Redruthiin.

Salapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi hyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.

Mutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä heikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti virkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti, kun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman paras apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.

Ja nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta ajojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin vuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.

Hän nousi hitaasti.

Silloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti heinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.

Dick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan sen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi rattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja veriset.

Iloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli niiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa helisivät käsiraudat.

Dick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli tuntenut Lugenin.

Kiirehtimättä Anstey tunkeutui asemahuoneen ovelle.

-- No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko saaneet hyvän saaliin?

-- Niinpä luulisin, eräs sotamiehistä vastasi pöyhkeillen. Vangitsimme hänet muutaman peninkulman päässä täältä eräästä vuorenrotkosta. Hän ei voinut seurata tovereitaan, sillä hän oli taittanut koipensa.

-- Ja nyt hänet viedään Lontooseen?

-- Niinpä niin.

Anstey hymyili synkästi.

-- Sinne minäkin menen, hän sanoi. Voin siis auttaa vartioimisessa.

Samassa vietiin vankia ohitse. Hänen silmissään oli synkkä rukous.

Anstey nyökkäsi hitaasti.

Sitten hän nousi junaan.

XLI.

MATKALLA LONTOOSEEN.

Dick Ansteyn junan lähestyessä seuraavana aamuna Lontoota, tuo upea sotilas astui viereiseen vaunuun, joka oli varattuna vangille ja tämän saattajille.

-- No, hän sanoi iloisesti, saittepa hänet mukaan, tuon pirun merirosvon.

-- Niin, matruusikersantti vastasi ylpeästi. Se on muuten hiljainen ja rauhallinen veitikka. Ei ole avannut suutaan kolmeen tuntiin, vaikka katkennut koipi kai vaivaa häntä kovasti. Sillä on kyllä kova sisu.

Sidottu italialainen oli avannut silmänsä. Niistä kuvastui syvä, alistuva tyyneys. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi korpraaliin, sitten se tuijotti jälleen etäisyyteen.

Mutta Dick Anstey oli lukenut noista syvistä, ruskeista koiransilmistä kuin avoimesta kirjasta. Hän puristi huulensa vastakkain, niinkuin taistelisi äkillistä mielenliikutusta vastaan, ja kääntyi vaununakkunaan...

-- Oletteko puhutelleet vankia? hän kysyi käheästi.

-- Se ei ole englantilainen, korpraali, kersantti vastasi. Hän ei ymmärrä, mitä me sanomme.

-- Minä osaan vähän italiankieltä, Anstey sanoi, siltä ajalta, kun olin Maltalla linnaväessä. Jospa minä vähän haastatan rosvoa. Ehkä hänen on nälkä. Sanotaanhan ohjesäännössä, että sitä, joka hirtetään, on ruokittava hyvin.

Miehet nauroivat.

-- Antaa huhkia, korpraali, kersantti nauroi, että saamme tietää, mitä lajia hän on miehiään.

-- All right... Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko tehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.

Lugeni pudisti päätään.

-- Et mitään, hän vastasi. Kyllä -- tosiaankin. En näet tahdo joutua vapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut liian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään ympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään. Onko sinulla mukanasi Saton pillereitä?

-- Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana. Mitä se ukkonen sanoo?

-- Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu. Viaton ja yhä viaton!... Ja sitten hän valittaa nälkää.

Kersantti näytti nololta.

-- Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein tuoretta, hän puolustihe.

Dick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman kätensä kopeloidessa taskua.

-- Antakaa tänne, hän sanoi käheästi. Eipähän tuo pure.

Sitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli rasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten hitaasti sidotulle vangille.

-- Ajattele tarkoin, hän sanoi, ja hänen äänessään oli murheellinen sointu, joka sai sotamiehet höristämään korviaan.

Mutta italialainen kurkotti kiiruusti päänsä ja repäsi hampain lihapalan suuhunsa ja huokasi tyytyväisenä, saatuaan sen niellyksi. Sitten hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä.

-- Kiitos ystävyydestäsi, hän kuiskasi. Ja jää hyvästi!

-- Olipa se ahne, muuan vanginvartija nauroi.

-- Hän sanoo, että hänen tekee mielensä nukkua. Anstey sanoi, nousten paikaltaan. Mutta mehän olemme kai pian perillä?

-- Neljännestunnin perästä, kersantti vastasi. Mutta siihen saakka mies saa maata. Me heitämme noppaa sen aikaa. Lontoossa tulee poliisi ottamaan hänet. Eräs Ralph Burns niminen mies korjaa hänet huostaansa. Luulen, että koko juttu on vain muoto-asia. Mies tietysti hirtetään, ennenkuin viikko on ummessa.

Dick Anstey nyökkäsi, katsoen ulos akkunasta.

XLII.

KUKKAIS-PÄÄKALLO.

"Empiressä" oli suuri juhlanäytäntö -- semmoinen ensi-ilta, joita Lontoossa harvoin näkee.

Esitettiin suuri puku-pantomiini. Sen oli sommitellut muuan sanomalehtimies, eikä se jättänyt toivomisen varaa, mitä tulee moitteettomaan näppäryyteen. Tietysti useat kuvaelmat olivat vahvasti isänmaallisesti väritetyt, ja baletti-numeroiden, renkutusten ja revolverinlaukausten välissä kuultiin uljaita melodramoja ja sotarunoutta bengalivalaistuksessa.

Se oli kovin huvittavaa. Ja yksinpä kevytmieliset demimonde-naisetkin tunsivat avaroitten sydäntensä paisuvan, kun ampuminen kävi oikeaan isänmaalliseen kuosiin.

Mutta päivän menestys ei suinkaan riippunut tuon hieman kulunnaisen koristelukappaleen arvosta. Se perustui yksinomaan siihen, että Edna Lyall vietti siinä tavallaan ylösnousemistaan kuolleista.

Yleisö otti vastaan tämän suositun näyttämötähden siihen määrin sydämellisesti, että tuossa suuressa huoneustossa ei ollut koskaan ollut sen vertaa. Miss Lyallin katoaminen oli ollut omituisen salamyhkäinen. Eivät tottuneimmatkaan haastattelijat olleet saaneet selville, millä tavalla hän oli pelastunut vesilentokoneesta. Kaunis näyttelijätär jakeli sanomalehdille kokemuksiaan vain vähin erin. Mutta hänen rohkeassa retkeilyssään oli jonkinlainen kansallinen loiste, ja kaikista hänen kaunistelluista puheistaan häämötti varmana tosiasiana se, että hän oli tehnyt isänmaalle suuria ja arvokkaita palveluksia.

Oli niitä, jotka sanoivat, että miss Lyall ei ollut oikein entisellään Kanava-matkansa jälkeen, mutta se johtui varmaan väärinkäsityksestä. Varmaa kuitenkin oli, että tuo nuori nainen oli muuttanut asuntonsa Hyde Parkista ja että hän ei tahtonut kellekään ilmaista uutta osotettaan.

Asia oli näet niin, että näyttelijätär oli tuntenut maan polttavan jalkainsa alla, niin kauan kuin tiesi, että Ambroise Vilmart oli hengissä, ja että hän sen tähden oli aivan salaa muuttanut asumaan erääseen kauniiseen huvilaan Hampsteadissa, ollen siinä ovenvartijana yksi Scotland Yardin luottamusmiehistä. Hän asui kuin linnoituksessa, mutta yksinpä tämän linnoituksen paikankin hän piti visusti salassa.

Kului pari viikkoa, ilman että mitään tapahtui. Näyttelijättärellä oli huoleton luonto, ja pian hän unohti pelkonsa. Hän oli lukenut "Hain" räjähdyksestä ja kaappaajakapteenin kuolemasta. Lugeni oli saatu kiinni, mutta oli surmannut itsensä, ja kuusi rosvoista oli ammuttu ankarassa taistelussa sotamiesten ja poliisien kanssa pienen St. Colombin kaupungin, lähellä. Loppuja ajettiin takaa kuin rottia, ja Ralph Burns oli nauranut, kun Edna oli sanonut pelkäävänsä, että he ehkä olisivat tulleet Lontooseen.

Ja nyt oli elämä pelkkää iloa ja riemua.

Juhlittu näyttelijätär istui näytännön jälkeen pukuhuoneessaan, nauttien miesten mielistelystä. Johtaja loisti kuin aurinko, tyhjennellen sampanjapulloja, ja puolikymmentä vanhempaa ja nuorempaa elostelijaa kanniskeli niitä suunnattomia kukkavihkoja, joita suositun taiteilijattaren kunniaksi oli heitelty näyttämölle.

-- Siinäpä lystillinen kukkavihko, vanha mr Blomberry sanoi, osottaen kaikkien muiden joukosta silmiinpistävää omituista kukkalaitetta... Se on melkein kuin pääkallo.

Suuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli tehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia esikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.

Miss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita huomattavampaan kukkalaitteeseen.

-- Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä...

Pieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss Edna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.

Sillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka oli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo kukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt hän käsitti kaiken. Se oli "Hain" lipun tunnusmerkki, se naurettava merirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin romantiselle luonteelle.

Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista punoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.

-- Hyvät herrat, hän sanoi hämillään... En voi oikein hyvin... Kaiken myötätuntoisuuden valtavuus... Te ymmärrätte... minun täytyy pyytää saada jäädä yksin!...

Minuuttia myöhemmin hän oli kahden kesken kamarineitonsa kanssa.

-- Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona autoni luona... nopeasti!

Salapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti peloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan näkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että uhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli luonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.

Mutta Edna Lyall ei ollut suonut monen miehen katsoa sydämeensä. Hän malttoi nopeasti mielensä ja viittasi kukkavihkoon.

-- Se on vaarallinen, hän virkkoi. Ruusuista tehty pääkallo. Se on uhkaus vihollisiltani.

Burns katseli tarkasti kukkavihkoa, pidellen sitä tutkivasti käsissään.

-- Se on varmaan verrattain viaton, hän sanoi, mutta hänen huolestunut ilmeensä puhui toista kieltä. Noissa ruusuissa ei kuitenkaan näyttänyt piilevän mitään salaperäistä. Burns repi ne armottomasti hajalleen. Hänen päästyään aivan pohjaan asti, putosi siitä lattialle kultareunainen kortti.

Burns otti sen ylös.

-- Sepä omituista, hän sanoi.

-- Mitä siinä on? miss Lyall kysyi jännityksellä. Kuka on lähettänyt tuon kamalan kukkavihkon?

Burns katsoi ylös. Hänen katseensa lenteli pitkin tuota pientä huonetta. Hän ikäänkuin pelkäsi, että joku olisi kätkeytynyt näyttelijättären leninkien väliin. Katsoipa hän sohvan aitakin, olisiko joku piilottautunut sinne.

-- Ei voi olla kyllin varovainen, hän virkkoi, rypistellen korttia sormiensa välissä.

-- Onko vaara uhkaamassa?

-- Ei ole helppo tietää, salapoliisi sanoi kierrellen... Mutta kyllä me teidät suojelemme.

-- Ettekö voi selittää minulle?

-- Ei ole mitään selitettävää. Tiedän vain yhden asian varmasti, ja se on, että Ambroise Vilmart ei ole Lontoossa. Olemme lähettäneet salapoliisin Ranskaan. Se on sukkela mies. Hänen nimensä on Jones -- Olaf Jones. Hän sähköttää minulle, että Ambroise Vilmart on nähty Boulognen lähellä kävelemässä maankiertäjänä. Hän aikoo kai päästä sopivassa tilaisuudessa poikki Kanavan. Mutta me olemme varuillamme. Teillä ei siis toistaiseksi ole mitään pelättävää Ambroise Vilmartin suhteen.

-- Mutta matkalaukkujen varastaminen, kukkavihko ja kortti, joka on kädessänne?

Burns pudisti päätään.

-- Hai-kalat eivät ole vielä kuolleet, neiti. Se rosvojoukko, jonka seuraan te jouduitte, oli hyvin vaarallinen ja hyvin mahtava. Sillä on asiamiehiä kaikkialla, ehkäpä poliisilaitoksessakin. Mistä me tiedämme?... Se on vain varmaa, että monet monituiset kerrat olemme todenneet, että vihollisemme tuntevat asioita, joitten me olemme uskoneet olevan kätketyt Scotland Yardin seinien sisäpuolelle... Mitä sitten on uskottava?... Ja mitä tähän korttiin tulee, niin näyttää se kyllä viattomalta. Siinä sanotaan vain:

"Ihaillen kauniita sääriänne.

Tois-kätinen."

Edna Lyall hyppäsi pystyyn tuoliltaan.

-- Minä tiedän, kuka se on, hän huudahti. Se on yksi hai-kaloista. Hänen nimensä oli Dick Anstey... Olen hukassa...

XLIII.

MYÖHÄINEN VIERAS.

Edna Lyall katseli ympäri pikku makuuhuonettaan, jonka takaseinällä leveä monilla veistokoristuksilla kaunisteltu uudin-sänky rehoitti kuin kokonainen keijukaismaailma.

Mutta näyttelijätär tunsi ruumiissaan omituista levottomuutta. Sängyn monet pyyleväposkiset lemmenhaltijat näyttivät tuijottavan häneen omituisen, pelokkain katsein. Minne kääntyikin, hän luuli näkevänsä tuon hurmaavan huoneen kaikkien pikku esineitten katsovan häneen vain fosforimaisesti hohtavin silmin. Hän istui sänkynsä reunalla hienosta palttinasta ja pitseistä tehdyssä yöpuvussaan. Hänen hermostoonsa oli ikäänkuin tunkeutunut joku äänetön pelko, joka nyt uhkasi häntä. Kuinka hän katuikaan, että oli lähettänyt luotaan kamarineitonsa...

Hän koetti palauttaa mieleensä kuluneen illan riemuvoiton. Suosionosotukset kohisivat vielä hänen korvissaan, mutta ne eivät tuottaneet hänelle iloa. Ajatus siitä, mitä lehdet sanoisivat hänestä aamulla, ei enää kiinnittänyt hänen mieltään niinkuin entisiin aikoihin. Ja joka kerta, kun hän ajatteli hänelle näyttämölle heiteltyjä kukkia, oli tuo uhkaava pääkallo hänen silmissään tuhoamassa hänen ilonsa.

Että hän ei saanut olla rauhassa! Mitä hän oli tehnyt? Ei muuta, kuin minkä kuka tahansa kelpo englantilainen nainen olisi tehnyt hänen asemassaan.

Olivathan lehdet sen sanoneet. Hän oli sankari.

Se oli varma. Hänen onnensa oli taattu. Tie ladynarvonimeen oli hänelle avoin.

Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hänhän oli naimisissa.

Naimisissa!... Hän nauroi sille ajatukselle.

Mutta hän säikähti omaa nauruaan. Se kaikui niin ontolta ja kummalliselta.

Ehkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli vihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän taas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:... Mutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin tahansa jalkanne astuttekin!

Hän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen aivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä olihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.

Hän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan tuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli kuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja miellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli elossa... Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla? Niin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise olikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli voidessaan täyttää ne!

Mutta sittenkin -- tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise oli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu naimisiin -- hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet alistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.

Pikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen lapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan sitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle mitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään näyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin oppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa hyvin...

Tuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa oli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt siitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori lordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen avioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla Lontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että olisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut viedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut sopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön silmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.

Minkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle mitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun hän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti kovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi keskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He arvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin sotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka eräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.

Sinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui kamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.

Ja maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa ja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi tehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten käynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti aviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli ravistanut päätään ja valittanut kovin!...