Part 11

-- Se mies, jonka minä houkuttelin pois "Haista", hän kertoi lyhyen taiteellisen äänettömyyden jälkeen, oli erinomaisen etevä insinööri. Hän oli keksinyt erään aparaatin, joka muistutti kompassia. Se oli iso pyöreä kuuppa, jossa oli paljon eri-värisiä magnetineuloja. Siitä voi Ambroise Vilmart lukea kuin avoimesta kirjasta, mitä laivoja oli torpedoveneen lähettyvillä 100 metrin ja 30 neljännespeninkulman laajuisella alalla. Ja sillä tavalla merirosvot voivat ohjailla takaa-ajajainsa välissä niin, että eivät joudu niiden laivojen näkyviin, joita tahtovat paeta... Se on varmaankin suurenmoinen keksintö.

Miss Lyall katsoi riemuiten kumpaankin kuulijaansa, jotka istuivat mykkinä hämmästyksestä.

-- Vai siinä se on syy, Grey tuumi viimein... Sanokaahan, miss Edna, minkälainen mies tuo Ambroise Vilmart on?

Nuoren naisen kalpeilla poskilla näkyi hienoinen punastus.

-- Oo, hän sanoi kevyesti, hän oli semmoinen kuin muutkin miehet. Luulen hänen olleen vähän rakastuneen minuun...

-- _Kovasti_, sir Edward oikaisi. Eikö totta?

Mainion diplomatin äänessä oli hienoista ivaa, mutta "Empiren" tähti ei näyttänyt sitä huomaavan.

-- Niin, kyllä kai hän oli kovasti rakastunut, hän sanoi kainosti. Mutta minä hylkäsin kylmästi kaikki hänen lähentelynsä.

-- Ja kuinka vanha hän on?

-- Korkeintaan pari vuotta kolmannella kymmenellä. Mutta hänen nuoruudestaan huolimatta kaikki toiset kohtelivat häntä kunnioituksella ja eräänlaisella alammaisuudella.

Sir Edward mietti hetkisen.

-- Sanokaahan, neiti, luuletteko hänen suostuvan myymään keksintönsä ympärysvalloille, jos maksamme siitä kylliksi ja annamme hänen pitää henkensä?

-- Sitä en todellakaan tiedä, nainen vastasi... Onhan henki rakas kaikille.

Hän aikoi sanoa enemmän, mutta pysähtyi äkkiä. Jos Ambroise pääsee vapaaksi, niin kuinka hänen sitten käy?... Paljas ajatuskin hänen hirmuisista käsistään sai naisen kauhistumaan. Mutta hän malttoi pian mielensä.

Hänet herätti mietteistään Burnsin meluisa ja karhea ääni.

-- Eikö "Hailla" ole jotakin piilopaikkaa, neiti?

-- On, hän vastasi, mutta en voi sanoa, missä se on. Ei Vilmart'kaan tahtonut mainita sen paikan nimeä.

-- Kauanko sieltä kesti matka Barnevilleen? Burns kysyi jännityksellä.

-- Meillä oli hyvä tuuli ja lähdimme puoli-yön tienoissa. Luulen kellon olleen 6, kun tulimme maihin.

-- Kuusi tuntia, Burns tuumi. Se sopii mainiosti yhteen. "Hailla" on satamansa varmaan joko Sarkissa taikka vielä todennäköisemmin Guernseyssä.

Sir Edward nousi seisomaan.

-- Nämähän ovat hauskoja uutisia, hän sanoi. Jätän nyt mr Burnsin huoleksi selvittää tämän jutun loppuun. Mutta teille, miss Lyall, minä hallituksen puolesta lausun kiitollisuuteni kekseliäisyydestänne ja isänmaanrakkaudestanne tässä vaarallisessa ja kohtalokkaassa jutussa.

* * * * *

Puolen tunnin perästä miss Lyall seisoi eteisessään, mukanaan Burns ja Macara.

Emäntä tuli hänen soitettuaan vastaanottamaan.

-- Onko täällä käynyt ketään? näyttelijätär kysyi vanhaan tapaan.

-- Ei, neiti. Ei muita kuin ne kaksi kaupunginlähettiä, jotka kävivät noutamassa matkalaukut.

-- Mitä te sanotte? Onko laukut viety pois?

Nuori nainen meni kalmankalpeaksi.

-- En minä ole lähettänyt noutamaan laukkuja. Ne olivat varmaan varkaita, hän jatkoi kiivaasti.

Emäntä oli hyvin onnettoman näköinen.

-- Miehet sanoivat, että neiti oli lähettänyt heidät. On tullut myöskin sähkösanoma. Ehkä se selittää asian?

Näyttelijätär tarttui vapisevin käsin tuohon pieneen paperilappuun. Luettuaan sen, hän kirkaisi ja kaatui Macaran syliin. Mutta Burns otti sähkösanoman ja luki sen. Siinä sanottiin:

"Olen vapaa. Nyt on sinun vuorosi.

Ambroise."

-- Sitten on Pierre Cottet varmaan saanut surmansa, salapoliisi virkkoi.

XXXVI.

SATIMESSA.

"Hai-kalat" olivat taaskin olleet liikkeellä, ja sähkölennätin pörisi ympäri maailmaa tuosta tuhoisasta kaappaajasta.

Koko Europa julisti merirosvon kiroukseen, ja Amerika samoin. Mutta "Hai" jatkoi pelottomasti sotaansa sotaa vastaan ja muodostui yhä enemmän taruksi Yserin, Aisnen ja Weikselin tosiasiain rinnalla.

Pekka Pleym ei enää tuntenut oloaan oikein turvalliseksi. Ambroise Vilmartin lähdettyä, tuo vaarallinen raajarikko oli ollut yhtä mittaa katkeran synkkämielinen. Hän oli saanut Parmentier'n sanan ja varoituksen, hän tiesi, että nuori belgialainen oli saanut vihollisensa vapisemaan, mutta hän aavisti, että ei enää milloinkaan näkisi François Delman poikaa.

Kova ja kuluttava elämä kävi kuitenkin hänen voimilleen. Ja eräänä päivänä Pekka Pleym esitti tovereilleen suunnitelman, että heidän toimintansa siirrettäisiin jollekin Tyynen valtameren saarelle.

Tanskalainen haaveili nuoruutensa voitoista villien keskuudessa ja suloisista vanhuudenpäivistä piispana sopivalla saarella, missä on paljon kopria ja kautsukkia. Jotka tahtoisivat, saisivat siirtyä tavallisiin töihin Lontooseen ja Parisiin, ja annettaisiin heille uudet ja runsaat käyttövarat. Ilmitulon vaaraa tuskin oli olemassa -- paitsi hänellä itsellään. Että se riivatun naikkonen, joka oli ilmiantanut Vilmart'in, voisi vahingoittaa heitä enemmän, hän ei lainkaan pelännyt. Sillä hän tunsi belgialaisen suonissa virtaavan veren -- hän tunsi sen raivoisan kostonhimon, joka poltteli hänen mieltään. Ne olivat François Delman tulisielun liekkejä. Ja niissä "Empiren" pikku naikkonen, Edna Lyall, palaisi kuin jauhot leipurin uunissa.

Oo -- hän olisi niin mielellään nähnyt tuon nuoren leijonan kynnet, kun ne puristuvat kavaltajan kurkkuun!

Mutta Pekka Pleymin ei pitänyt saada koskaan sitä nähdä. Hänen aavistuksensa toteutuivat. "Hain" loppu läheni.

Pikku torpedoveneen lähdettyä merelle Lizard Pointista, hän näki äkkiä torpedonhävittäjän ilmestyvän niemen takaa 7-8 neljännespeninkulman matkan päässä. Pekka Pleym ei tahtonut uskoa silmiään, istuessaan tuolillaan peräsinhuoneessa.

-- Lugeni, onko Lugeni siellä? hän huusi karttahuoneen luukusta.

-- On, italialainen vastasi.

-- Näetkö mitään?

-- En, italialainen vastasi. Neulat ovat kauhean levottomat, mutta eivät näytä selvää merkkiä.

Pleym kömpi katsomaan magneti-aparaattia.

Hienot neulat värisivät. Herkkätunteiset magnetit näyttivät vapisevan pelosta. Ne ilmaisivat kaikki vaaraa, mutta eivät, mistä päin se lähestyi.

-- Onko dynamo kunnossa? Pleym kirkui konehuoneeseen.

-- Ei, kuului vastaus.

Tanskalaisen rautanyrkki vaipui pöytään.

-- Tässä olemme, hän virkkoi, aparaatti on joutunut epäkuntoon, ja Vilmart on poissa.

-- Minä en usko magnetissa olevan mitään vikaa, Lugeni lausui pitkän tutkimuksen jälkeen. Ne ovat sähköaallot, jotka ovat joutuneet epäjärjestykseen. Minä melkein luulisin, että ulkopuolella on joku voima, joka vaikuttaa meidän säteily-aparaattiimme.

Pleym jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

-- Muistelen Ambroisen kerran sanoneen, että aparaatin vaikutus voitaisiin tehdä tyhjäksi, jos se joutuisi määrättyjen vastasäteitten vaikutuksen alaiseksi. Olisiko hän maininnut jotakin siitä vaimolleen, ja onko tuo kirottu naikkonen kavaltanut meidät?...

Silloin kuului mastosta yhtäkkiä huuto.

-- Torpedonhävittäjä ajaa meitä kohti oikealta.

Pleym repäsi oven auki.

Aivan oikein. Falmouthin puolelta näkyi savupatsas. Ja toinen torpedonhävittäjä oli jo ruvennut näkymään selvemmin taivaanrannalla Lizardin puolelta. Tanskalainen käski kääntää merelle ja panna koneet käymään täydellä vauhdilla. Mutta parin minuutin perästä huusi tähystäjä:

-- Panssariristeilijä suoraan edessäpäin.

-- Saarretut! kaappaaja-kapteeni kuiskasi. No niin! Nyt saamme nähdä, mitä Jarvis voi saada aikaan. Ei ole muuta keinoa. Meidän täytyy ajaa maihin ja mennä, mihin pääsemme.

Lugeni kohautti olkapäitään.

-- Olemme satimessa, mutta me voimme puolustautua.

-- Voimme kyllä, Pleym sanoi, mutta tällä kertaa uskon meidän tekevän viisaimmin, kun pyrimme maihin. Minä tunnen nämä seudut. Menemme Manacle Rocksin kautta ja tunkeudumme niin pitkälle kuin pääsemme Helford Riveriä ylös. Nosta Englannin lippu ja pidä huoli, että joka mies ottaa mukaansa, mitä voi. Meille tulee raskas kiipeäminen. Kaksi revolveria ja paljon ampumavaroja joka miehelle. Valmistaudu räjähyttämään laiva, sittenkun se tulee välttämättömäksi. Ja laivaveneet kuntoon! Jokainen pukeutuu niin kevyesti ja käytännöllisesti, kuin voi.

-- Kuinka suuri on vauhti? Pleym kirkui puhetorveen.

-- 32 peninkulmaa, Jarvis huusi käheästi.

-- Kuinka suuren vauhdin luulet olevan noilla torpedonhävittäjillä? tanskalainen kysyi kääntyen italialaiseen, joka kaikessa rauhassa seisoi tähystelemässä taivaanrantaa.

-- Ne ovat Milne-mallia, hän vastasi. Ne kulkevat 35 peninkulmaa.

Pleym huokasi.

Torpedo vene oli nyt Point Naresta 4 neljännespeninkulman päässä.

Vihollisen sotalaivat olivat nyt älynneet kaappaajan liikkeen, ja savupiipuista kohosivat savupilvet mustina patsaina.

Mutta "Hai" oli edellä, mikä seikka viivytti takaa-ajoa. Torpeedonhävittäjillä oli kuitenkin se nautinto, että pakoittivat pelätyn kaappaajan pyrkimään maihin. Nyt oli röyhkeät merisissit saatava kiinni!

Kauheata vauhtia "Hai" kiiti Manachen vaarallisten luotojen välissä. Mainingit pauhasivat sen ympärillä, ja takaa-ajajat odottivat joka silmänräpäys, että tuo pikku laiva murskautuisi kallioihin. Mutta peräsintä piteli Pleymin rautakoura, ja torpedo vene puski kuohujen läpi pettämättömän varmasti. Kului muutamia minuutteja.

Kuului pari laukausta risteilijästä. Mutta matka oli liian pitkä, ja seuraavassa tuokiossa "Hai" syöksyi jokeen, valtaisen vaahdon ryöpytessä sen keulassa ja aamuauringon heittäessä veripunaisen hohteen sen vanaveteen.

XXXVII.

"HAIN" HAMPAISSA.

Oli sunnuntai.

Oikea rauhan juhlapäivä, ilma tyyni ja hieman usvainen. Kello saattoi olla noin yhdeksän korvilla, ja Cornwallin miehet ja naiset olivat kirkkoon menossa.

Silloin tuli Helford Riveriä ylös torpedovene. Se porhalsi eteenpäin kuin rautatieveturi, liehuva "Union Jack" perämastossa. Se oli kovin harvinainen näky. Eikä rantavartija tahtonut uskoa silmiään.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin tuli selville, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Takaa-ajajien merkkejä ei voinut ymmärtää väärin.

Mutta "Hai" jatkoi pakoaan jokea ylös, ja kohta näkyi se vartioasemille vain valkeana vaahtopiirtona tunturien rauhallista sineä vasten. Ja repeämäisillään olevien koneiden jyrinä kuului kauas, värisyttäen ilmaa kuin ilmalaivan pärinä.

Nyt oli Pekka Pleym oikeassa vauhdissaan. Ei ole suinkaan hauskaa olla takaa-ajettuna ja narrata vainoojiaan. Vakaasti ja varmasti hän oli tuonut "Hain" vihollisen maan kitaan, mutta kukaan ei ollut vielä purrut sitä. Ylimielisyydessään vanha rosvo otatti keulasta presenningit pois, ja lyhyen maston kahvelinuoraan vedettiin musta lippu valkoisille pääkalloineen.

Vanhettuvan miehen teatterimaisuus tuli nyt täysin näkyviin. "Hai" piti upotettaman uljaasti ja loistavasti ja kuolinhetkellään sen oli tunnustettava ne värit ja arvomerkit, jotka olivat herättäneet kauhua kautta meren. Hän oli nostattanut tuolinsa keulakannelle, ja siinä hän istui, tuo vanha rehentelijä, antaen hiussuortuvainsa heilua tuulessa, nyljetyn ja poltetun läiskän hohtaessa veripunaisena ja turmaa ennustavana keskellä hänen päälakeaan.

Mutta hänen takanaan makasi Dick Anstey pitkin pituuttaan kannella, huolellisesti laitettu käärö pään alla, ja välttämätön piippunysä terävien ja kalpeitten huulten välissä. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja kuluneeksi, tuo kelpo Dick. Opiumi, jota hän sekotti tupakkaansa yhä isommissa määrissä ja oli erittäin virkistävää hänen mielikuvitukselleen, kalvoi päivä päivältä hänen tarmoaan, mutta siitä huolimatta hänellä oli suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa. Se oli piilotettuna hänen nyyttiinsä. Hänen tarvitsi vain päästä maihin, ja siitä leveä, naurettava raajarikko kyllä pitäisi huolen. Sitten hän hoitaisi loput ja antaisi Ambroise Vilmartille hyödyllistä apua.

Lugeni oli nyt tarttunut peräsimeen.

Sitten kuului etukannelta Pleymin ääni:

-- Kone taaksepäin, veneet selviksi! Nopeasti! Tässä on paikka. Laskekaa sumuraketit!

Pikku torpedovene totteli silmänräpäyksessä komennusta ja samassa räjähteli ympäristössä parikymmentä rakettia. Ne painuivat jokeen laivan ympärille, lensivät maalle asti, ja suuret pumpulinpaksuiset savupilvet peittivät kaitaisen väylän melkein läpinäkymättömään höyryyn.

Pleym nauroi hiljaa mielissään.

-- Nyt, pojat, hän sanoi isällisellä äänellä, on aika soutaa maalle. Luulen olevan viisainta valita vasemmalla puolella olevat vuoret. Mutta varokaa merta. Falmouth on vain kymmenisen kilometrin päässä koilliseen, mutta sille suunnalle ei ole oikein viisasta mennä. Hajaantukaa kaksi-miehisiin joukkoihin, mutta sopikaa kokoontumispaikasta. Jarvis saa johtaa kulkua. Hän on Somersetista. Ja kunhan tulette Bristoliin, ei kukaan koske teitä sormellaankaan... Siis hyvästi pojat. Tapaamme "Kengurun" luona Lontoossa parin kuukauden perästä - taikka eräässä toisessa paikassa...!

Muuta ei sanottu. Miehet olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin, joissa muutamia kuukausia sitten olivat esiintyneet Pierre Cottet'lle Dieppen satamassa, ja astuivat nyt hiljaa ja tyynesti veneisiin. Jarvis meni viimeisenä täpö täyteen veneeseen.

-- No, kapteeni, hän sanoi Pleymille, joka ei ollut liikahtanut keulakannella olevalta tuoliltaan... Ettekö te tulekaan? Meidän täytyy kiirehtiä, sillä usva hälvenee.

Mutta tanskalainen ei hievahtanut.

-- Antakaa mennä, hän sanoi tyynesti. Minulla on täällä vielä vähän toimittamista. "Hai" ei vielä ole menettänyt hampaitaan. Se on hauska elukka. Sen on nähty puolustautuvan kuolemaan asti... Kiiruhtakaa nyt, pojat!

Jarvis viivytteli vielä.

-- Sinun tulee totella määräystä, Pleym sanoi ankarasti, nousi vaivoin ja tyrkkäsi veneen laivan kupeelta.

Se hävisi sumuun melkein silmänräpäyksessä.

Vanhalla rosvolla oli kädessä pieni neliskulmainen laatikko. Hän veti siinä hyvin huolellisesti kellolaitoksen vireeseen ja asetti erään viisarin ensin 10 ja sitten 15 minuutin kohdalle.

Viiden minuutin kuluttua hän nousi ja meni perälle, missä naulasi lippunuoran kiinni. Sitten hän meni karttahuoneeseen ja otti sieltä Ambroise Vilmartin aparaatin. Surullisesti hymyillen hän viskasi sen laivan kanteen, niin että magnetineulat hienosti helisten irtosivat ja kirposivat jokeen.

Sitten raajarikko laskeutui veteen ja ui omituisilla matelijan otteilla maalle.

Kului kymmenen minuuttia. Molemmat torpedonhävittäjät olivat saapuneet hylätyn torpedoveneen luo, ja toinen niistä lähetti laivaveneen sitä tarkastamaan.

Mutta "Hai" oli jo silloin tyhjä, ja ennenkuin siihen nousseet kymmenen miestä olivat toipuneet hämmästyksestään, kaappaaja lensi ilmaan hirveällä paukahduksella, joka kajahti kauas Cornwallin tuntureille.

Melkein yht'aikaa Pekka Pleym kömpi maalle Merthenin luona ja heittäytyi levähtämään koivulehtoon.

Kuullessaan pamahduksen hän hymyili.

-- Viimeinen uhri, hän murahti. Voi sitä, joka joutuu "Hain" hampaisiin!

XXXVIII.

SUNNUNTAI CORNWALLISSA.

Merthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan ollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.

Cornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän vanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä sunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.

Pekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan kirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän loikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei ollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.

Siitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut enää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet, ja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha merisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä, ja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö mahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu vaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien toimitukset -- sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta -- olivat kovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa. Sanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka "Hain" kohtaloa oli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät ainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli kapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta orangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin luettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen kuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. "Hai" oli syönyt miljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat lehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta sillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan miehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri joukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan yksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.

Kaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä hän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli leppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja toista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi -- erinäisiä kauniita ja moralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten vuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä maassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!...

Takaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja jumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia kasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea mies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista, ja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli rukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan niinkuin saarnaansa muisteleva pappi.

Silloin vanhan rosvon päähän pälkähti turmiollinen ajatus. Ja samassa kuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen. Mukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti miltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan sanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja oli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.

Pappi yritti huutaa. Mutta Pleym, joka oli varautunut siihen, että ääni oli hengenmiehen suurin vahvuus, kääri salamannopeasti villahuivinsa papin kasvojen ympäri ja sulloi sen päärmeet hänen suuhunsa.

Ja samalla kun hän ohuella manillaköydellä, jota hän oli käyttänyt niin suurella menestyksellä merirosvouransa alkuvaiheessa, sitoi papin kaulaan silmukan, puhui hän lempeästi ja sovittelevasti kauhistuneelle miesraukalle.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pekka Pleym, että ryövään teiltä vähäksi aikaa papinkaapunne. Tarvitsen näet sitä ehdottomasti ja luulen olevani varma siitä, että luovutatte sen minulle hyvästä sydämestänne.

Pappi teki protestoivan liikkeen, mutta silmukka joka oli kiinnitetty läheiseen puuhun, kiristyi hänen kaulansa ympäri niin, että hänestä tuli heti rauhallinen ja alistuvainen mies.

-- Tarvitsen myös kalottinne, jatkoi Pleym tällä kertaa hieman vähemmän ystävällisesti... ja arvostaisin myöskin hattuanne ja rukouskirjaanne. Valitettavasti en voi tarjota niistä muuta korvausta kuin nämä kolme kultapuntaa, jotka lasken vähäiseksi muistoksi jalkojenne juureen.

Kiirehdittyään pois puki Pekka Pleym ylleen papin mustan kaavun. Se oli hieman liian ahdas, mutta ryöväri veti leveät hartiansa sisään, mikä teki olon siedettäväksi. Hän pani hatun päähänsä. Se oli varsin pieni, mutta kalotti teki kokonaisuudesta sopivan.

Sitten hän kietoi nopeasti papin ympärille köyden, mutta perin systemaattisesti ja perusteellisesti, jott'ei vanha herra voinut muuta kuin vilkuttaa suuria, kauhistuneita silmiään.

Välistä siitä kulki ohi kirkkoon menijöitä, mutta silloin olivat Pleym ja hänen uhrinsa syvän ojan pohjalla.

Rosvo odotteli rauhassa 10 minuuttia. Hän ei välittänyt tavata montaakaan sidotun papin seurakuntalaista matkalla kirkkoon. Se voisi pelästyttää heitä pitkäksi aikaa. Osasto merisotilaita ei myöskään tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän tunsi kuuluvansa jo nyt siihen maailmaan, jossa hän oli heiluttanut sanan ruoskaa ja käden nuijaa kiittämättömien kannibalististen Salomonpoikain yllä.

Vihdoinkin -- kun tiet näyttivät tyhjiltä ja kirkonkellot soivat kärsimättömyydellä, jossa ei ollut erehtymisen sijaa, suuntasi Pleym kulkunsa kirkkoon. Tornin huippu loisti kirkkaana hänen edessään.

Ei todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän, mustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan huoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti päätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä nähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi hänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan kirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä virrellä.

Urkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan oikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka sijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.

Alkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille. Itse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon lattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa räikeään epäsointuun.

Sitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen ensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat tulleet itse paratiisista.

Hän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen. Uuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi tulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan lähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden ja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain verenhimoisesta julmuudesta...

Sillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui etäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän puhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.

Eikä Merthenin seurakunta ollut koskaan kuullut niin kaunista puhetta.

XXXIX.

LÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.

Ei koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo muodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella äänellään.

Eikä Pekka Pleym tahtonut lainkaan lopettaa. Hänen puheensa oli kuin valloilleen päästetty vuolas virta -- kauan pidätetty vesijoukko, joka vyöryi seurakuntalaisten mielten kuivuneitten lähteitten yli.

Hän oli kuin uusi profeetta, joka puhui Merthenin miehille ja naisille, ravistellen heitä syvältä, sydänjuuria myöten. He eivät huomanneet, että liian pieni kalotti oli pudonnut uuden Krysostomuksen päästä ja että hänen haiveniensa välistä hohti punainen läiskä. Kuka oli tämä merkillinen mies, joka niin suurella hehkulla ja niin tempaavalla kaunopuheisuudella oli ravistellut heidän kylmiä sielujaan?...

Ah -- arvoitus saisi pian ratkaisun, ja ratkaisun semmoisen, jota ei koskaan unohdettaisi Merthenin kylässä.

Sillä juuri kun tuo tuntematon sananselittäjä oli parhaillaan kuvailemassa ihmissyöjäin julmuutta, tehokkaalla tavalla soveltaen siihen erinäisiä Ilmestyskirjan kohtia, kuului kirkon ovelta aseitten kalinaa ja melua.

Ja mitä se oli?

Etunenässä tuli seurakunnan vanha pappi kaikkea muuta kuin siistissä ja kirkollisessa vaatetuksessa -- ilman kalottia ja ilman papinkauhtanaa -- ja hänen perästään kymmenkunta merisotilasta pistimet ojossa.

Pekka Pleym huomasi tuon mahtavan kulkueen, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Päinvastoin!

Hetkeksi vanha pappikin, joka sotamiesten avulla juuri oli päässyt suoraan haudanpartaalta, jäi suu auki kuunnella töllistelemään tuota lempeätä ääntä, joka kaikui kuin urkujen pillistä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kun pappi vanhus oli päässyt hämmästyksestään, syöksyi hän saarnatuolia kohti.