Part 10

Hän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä silmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi kaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut ummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi hänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva mylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki hyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty härkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti öitään.

Pierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään sohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva salapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän osaa, seisoi vahdissa oven edessä.

-- No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin surullinen.

-- Hän on pettänyt minut, Vilmart voihki, hän on pettänyt minut...

-- Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä kadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin epätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!

Vilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen taaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot, joilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet. Pehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme, ja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä kasvoja.

Belgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen kovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja hänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.

Silloin Vilmart aukaisi suunsa.

-- Onko _hän_ ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan syvältä kuin haudasta.

-- Kuka? Cottet kysyi, taitavasti hämmästystä teeskennellen.

-- Vaimoni.

-- Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli hyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme huolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.

-- Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut hänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan "Haista". Te puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te voitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.

-- Niin, teidän vaimonne _vastoin_ tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän katui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja myöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat hänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.

Vilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kuin kouristuksessa.

Salapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan. Mutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa, astui vankia kohti.

-- Pysykää alallanne, hän sanoi ankarasti.

Belgialainen nauroi. Se oli naurua, joka vihlasi kuin kauhea sähinä...

-- Varokaa hänen käsiään, Cottet huusi.

Vilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset kätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi ranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat olleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa apulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan, niinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti revolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart oli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen kätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta hirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen silmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi, päästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo hänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n kädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja silmistä tuijotti suunnaton kauhu.

Belgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän huohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä tulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. -- Ulkopuolelta ei kuulunut ääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään huomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman apulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli vasemmassa kädessään.

Omituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen kasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut voimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua -- se sopi.

Sitten hän kääntyi Cottet'hen. Salapoliisi oli aivan hengetön. Hän löysi salapoliisimerkin ja pisti sen rintaansa.

Sitten hän otti hatun, avasi oven ja astui eteiseen katsomatta oikeaan tai vasempaan. Ovenvartija ei ollut vielä tullut, ja eteisessä käveli vain pari tarjoilijaa edes-takaisin. He katsoivat Vilmartia uteliaasti ja epäluuloisesti, mutta kukaan ei estänyt häntä menemästä.

Hotellin edessä seisoi auto. Vilmart astui suoraan sen luo ja istui siihen.

-- Olen tilattu, ohjaaja sanoi.

Ambroise ei vastannut, vaan näytti salapoliisimerkkiään.

-- Ajakaa Malesherbes-puistokadulle numeroon 112, hän lausui. Mutta nopeasti!

Ohjaaja ei enää arvellut, ja auto kiiti huimaavaa vauhtia Tuilleriain sillan yli Rivolin ja Royale-katuja pitkin Madeleinen kirkolle.

-- Pysähtykää tähän, Vilmart huusi. Hän maksoi ja asteli verkalleen bulevardia ylöspäin. Sitten hän pistäytyi "Tourtel'ille", tilasi kupin kahvia ja muutamia voileipiä ja joi sitten suurella nautinnolla muutaman lasin.

Sitten hän meni suureen kauppaliikkeeseen "Magasin aux trois quartiers" ja osti itselleen englantilaisen sadetakin sekä juovikkaan matkalakin. Hän pani sadetakin yllensä ja pisti lakin taskuunsa. Sitten hän meni Duphot-katua pitkin ja otti Faubourg St. Honoré-kadun kulmasta umpinaisen kuomuvaunun. Hän ilmoitti erään numeron Bonaparten-kadulta. Vanha kaakki vei hänet takaisin Tuilleriain sillan yli ja Hôtel d'Orsayn ohi, jonka edustalle oli kokoontunut suuri väkijoukko. Hotellin väki toi juuri ulos erästä ruumista. Sen perästä hoiperteli iso mies, jolla oli otsassa syvä verihaava. Hän oli hatutta päin.

Mutta Ambroise Vilmart ajoi tyynesti edelleen.

XXXIII.

BONAPARTEN-KADUN PANKKIIRI.

Bonaparten-kadun keskipaikkeilla on pieni talo, joka on ulkonäöltään nykyaikaisempi kuin sen vanhat ja historiallisemmat naapurit. Se näyttää valoisalta ja ystävälliseltä keltaisine akkunaverhoineen ja sinne tänne sirotettuine kiiltävine messinkikoristeineen.

Ambroise Vilmart pysähtyi tämän talon eteen. Hän katseli huolellisesti ympärilleen; mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon matkalakkiseen englantilaiselta näyttävään mieheen.

Ei ollut epäilemistäkään, että hän oli oikealla tolalla. Neliskulmaiseen messinkikilpeen oli selvästi kaiverrettu:

Parmentier.

Ei mitään muuta.

Vilmart veti kellonnuorasta. Kului muutamia minuutteja. Belgialainen tunsi, että häntä tarkastettiin jostakin paikasta talosta; mutta hän ei nähnyt ketään tiheitten, alas laskettujen akkunaverhojen läpi.

Viimein hän kuuli laahustavia askeleita porttikäytävästä. Rautatanko nostettiin paikoiltaan, suuri lukko narisi, ja portista pisti ulos vanha, virnistävä pää.

-- Ketä etsitte? kysyi käheä ääni.

-- Parmentier'ta, nuori mies vastasi.

-- Konttori avataan vasta klo 12, ja...

-- Tuon terveisiä François'lta, Vilmart keskeytti äreästi...

Vanhus vilkastui heti. Virkkamatta sanaakaan, hän avasi portin.

Belgialainen astui sisään, ja portti sulkeutui hänen perästään. Hän tuli puolipimeään pihaan, joka teki yhtä puhtaan ja siistin vaikutuksen, kuin kaikki muukin tässä sievässä porvarillisessa talossa. Pihan toisella puolella näkyi matala rakennus, jonka katolla oli iso, paksu savupiippu. Rakennus näytti pajalta, ja Ambroise oli näkevinään sieltä tummanpunaisen valon. Portinvartija tallusteli sillä välin pihan poikki ja avasi erään oven.

-- Olkaa hyvä, vanhus lausui ystävällisesti. Tapaatte herra Parmentier'n, kun menette toisesta vasemmanpuolisesta ovesta. Koputtakaa kolme kertaa -- nopeasti peräkkäin!

Belgialainen seurasi hänen neuvoaan, ja voimakas ääni huusi huoneesta: astukaa sisään! Tämäkin ovi näytti olevan erittäin lujaa ainetta. Se kääntyi saranoillaan, omituisesti kohisten.

Ambroise tuli suureen, puolipimeään huoneeseen. Se oli puoleksi sali, puoleksi konttori.

Toisella seinällä oli suunnaton tammipöytä ynnä suuri hyllykaappi. Pöydän ääressä istui pieni leveäharteinen mies, jolla oli pitkä taiteilijatukka. Hänellä oli harvinaisen sievä taiteilijapää ja voimakas, pitkä leuka ilmaisi siinä piilevän ominaisen ja jyrkän umpimielisyyden ja tahdonvoiman.

Mies nousi hitaasti ja vaivalloisesti. Hän ontui hieman, astuessaan vierastaan vastaan.

-- Oletteko te Ambroise Vilmart? hän kysyi hillityn lämpimästi.

Belgialainen nyökkäsi.

-- Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä monta tuntia.

Ambroise katsoi häntä ihmetellen. -- Oo, meillä on omat tapamme, Parmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin teistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?

-- En ole koskaan nähnyt häntä, Ambroise virkkoi itsekseen.

-- Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli toimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana François Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli kosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.

Ambroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin isä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki edessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni joka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.

-- Mistä syystä nauratte? pikku pankkiiri kysyi.

-- Nauroinko minä...

-- Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua... Sanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?

-- Onpa kylläkin! Ambroise vastasi.

Ja sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän oli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen kertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään. Säälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa kuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa välistä.

Parmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla osanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen menettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta petoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta ruumiinsa.

Ambroisen vaiettua pankkiiri kumartui häntä kohti.

-- Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on ollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen kutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla. En tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma. Hän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin kyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä, mihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero. Ei kukaan osaisi ohjata "Haita" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen näköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla semmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi tulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa... Ja Anstey on liian veltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse piru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä... Josias Saimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään hallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin rotta loukkuunsa... Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on hän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään oma pikku maailmansa.

Mutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja rohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että käsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta. Sodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö käsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja hopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole sulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles, jonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko touhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen: mitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä sitten?

Ambroise oli noussut.

-- Minun täytyy mennä Lontooseen, hän sanoi.

-- Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät valepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.

Nuori mies oli äkkiä kalvennut. Joku ajatus oli noussut hänen aivoihinsa.

-- Hän tietää liian paljon, hän virkkoi käheästi.

Parmentier ei katsonut häneen.

-- Oletteko ilmaissut hänelle jotakin? Tietääkö hän "Hain" piilopaikan?

-- Ei, Vilmart vastasi hitaasti. Mutta tänä aamuna hän uteli minulta keksinnöstäni. Ja minä olin kyllin hullu ilmaistakseni hänelle, että aparaatin magnetineulat eivät tee tehtäväänsä, jos niitä vastassa on yhtä voimakkaat sähköaallot kuin minulla. Jos hän muistaa ja on käsittänyt sanojeni merkityksen, voi hän antaa vihollisillemme hirveän aseen.

Parmentier tuijotti ulos hämärään.

-- Ei pidä koskaan uskoa mitään naiselle, hän sanoi tyynesti. Mutta se on oppi, joka elämän itsensä on annettava itse kullekin. Me olemme kaikki ennemmin taikka myöhemmin olleet leikkikaluna Venuksen käsissä... Mutta teitä ei hyödytä matkustaa Lontooseen. Edna Lyall on oleva siellä jo tänään 5 ajoissa. Hän pääsi epäilemättä kyllin ajoissa 10,15 junalla Boulogneen. Toistaiseksi ette voi tehdä mitään. Ja nyt ovat kaikki vainukoirat ajamassa teitä takaa. Pierre Cottet on kyllä kuollut, mutta on toisia. Olkaa varma siitä, nuori ystäväni. Te saatte kyllä kostaa... Ja minä kyllä pidän huolenani toimittaa sanan Pekka Pleymille, että hän ensi tilassa menee satamaan odottamaan tapahtumain kehitystä. Samalla sähkötän Lontooseen. Meillä on siellä mies, jota sanotaan "Kenguruksi". Käsken hänen ottamaan talteen meidän laukkumme, kun Edna Lyall tänään iltapäivällä saapuu Victoria-asemalle. Olisi synti, jos hän saisi pitää kaikki ne kauniit kullat ja hopeat, mitkä "Hai" on kerännyt kokoon. Ja samalla huomautan hänelle, että pitäköön silmällä naista.

-- Mutta semmoista sähkösanomaa ei kai käy lähettäminen näinä aikoina. Ja merkkikieli on kielletty.

Parmentier hymyili hieman ivallisesti.

-- Ette tunne vielä meidän mahtiamme ettekä meidän keinojamme, hän sanoi. "Kenguru" on tänä iltana asemalla vastassa, ja jos niin tarvitaan, pistää hän myrkkyhampaalla tuota pikku paholaista. Mutta säästämme hänen henkensä. Sillä otaksun, että tahdotte itse kuristaa hänet. Ja käykäämme nyt aamiaiselle.

XXXIV.

SANKARITAR.

Ulkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen väsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain työtä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin vähän vaihtelua.

Mr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut tähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn kaikkein pyhimmän etuhuoneessa.

-- No, vie sun helvetti, nyt taas koputettiin!

Olikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien pikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla loruillaan ja kaikilla arveluillaan...

Mutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin nuori ja taajaan hunnutettu nainen.

Kauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä onnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.

Hän nousi nopeasti, ja kohteliaasti kumartaen viittasi tulijaa istumaan.

-- En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen harson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien ihanimpina.

-- Mutta ettekö te olekin...? sihteeri sopersi.

-- Olen, minä olen todellakin Edna Lyall, nuori nainen keskeytti hänet hymyillen. Kuolleista ylösnoussut.

-- Olipa se yllätys! Ystävänne ihastuvat. Koko Englanti lausuu teidät tervetulleeksi. Olemmehan kaikki lukeneet teidän muistokirjoituksenne ja nyt... Mutta kuinka...

Edna Lyall puristi silmistään esiin kyyneleen. Se oli hänelle helppo asia.

-- Tom Murphy raukka, hän kuiskasi.

-- Niin, sen tiedämme, sihteeri keskeytti kiiruusti. Hänellä oli löydettäessä joitakuita kuularuiskun luoteja ruumiissaan. Saksalaisetko hänet ampuivat?

-- Eivät, nuori nainen vastasi hitaasti, mutta haluaisin antaa selityksen sir Edwardin läsnä ollessa... Luulen voivani tehdä isänmaalleni arvaamattoman palveluksen.

-- Sitä en epäile, sihteeri sanoi kohteliaasti. Meillä on hirveä kiire, mutta niin kauniille naiselle...

Loput sihteeri Macaran kohteliaisuuksista hävisivät ulkoministerin työhuoneen oveen. Hänellä ei ollut suurta vaivaa hankkia nuorelle naiselle vastaanottoa.

Englannin mahtavin mies istui nojatuolissaan. Sotahuolten taakka oli piirrellyt monta ryppyä noihin viisaihin ja älykkäihin kasvoihin, mutta hänen siniset, kirkkaat silmänsä olivat yhtä loistavat kuin ennenkin.

Hän nousi seisomaan pikku näyttelijättären astuessa sisään, mutta hänen hymynsä ei ollut yhtä ihastunut ja mielistelevä kuin sihteerin.

-- Pääsitte siis hengissä, miss Lyall, hän sanoi. Eikä terveytenne ja kauneutenne näytä kärsineen mitään haittaa... Olette luultavasti selvillä siitä, hän jatkoi terävämmin, että houkuttelitte Tom Murphyn unohtamaan velvollisuutensa. Se ei ollut kauniisti tehty. Mutta hän on sovittanut sen hengellään. Ja te siis pelastuitte?

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, hän kuiskasi hiljaa, kyynelten valuessa hänen alas luoduista silmistään... Mutta olen saanut kalliisti maksaa ajattelemattomuuteni. Uskokaa minua, sir Edward...

Suuri valtiomies kumartui eteenpäin.

-- Rauhoittukaa, miss Lyall, hän sanoi lempeämmin, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on kerrottavana.

Näyttelijätär kuivasi kyyneleensä, luoden murheellisen silmäyksen tuohon mahtavaan mieheen.

-- Tein hyvin väärin, hän sanoi vapisevin huulin. Sekä Tom Murphyä että -- isänmaata kohtaan. Oo, olen niin nuori ja ajattelematon!... Mutta toivon voivani sovittaa, mitä olen rikkonut.

-- Kuinka niin? sir Edward kysyi hyväntahtoisesti.

-- Pudottuani mereen, sittenkun Tom Murphy oli ammuttu ja lentokone mennyt rikki, nostettiin minut siihen torpedoveneeseen, joka oli ampunut lentokoneen.

-- Jouduitte siis saksalaisten käsiin. Kuinka ne kohtelivat teitä?

-- Erehdytte, sir Edward. Se ei ollut mikään saksalainen laiva, joka teki lopun Murphystä ja hänen lentokoneestaan...

-- Ette kai tarkoita, että joku itävaltalainen sotalaiva olisi...

Näyttelijätär pudisti päätään.

-- Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene, jolla ei ole isänmaata -- merirosvo...

-- Kuinka?

-- Sen nimi oli "Hai".

Sir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut amiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon Kanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston kykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli nainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa laivassa.

-- Sepä merkillistä... kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän tuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!

Miss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin harjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella taidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan hänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin ulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä, jotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa osuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista vihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan tähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen nimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän houkutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin avulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut poliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.

Sir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä tarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.

-- Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte jäljille.

-- Niin, luulen, että hän tunsi minut ulkonäöltä "Empirestä".

-- Minkä näköinen hän oli?

-- Se oli harvinaisen pitkä ja harteikas mies. Hän näytti irlantilaiselta.

-- Hän on skotlantilainen. Hänen nimensä on Burns, Ralph Burns. Mutta hän ei ole vielä lähettänyt mitään selostusta.

-- Minä en puhutellut häntä. Eihän hänellä voinut olla aavistustakaan, että minä olin ollut yhteydessä "Hain" kanssa. Mutta hän luultavasti sähkötti Parisin poliisille ja ilmoitti sille, että minä yhtäkkiä olin ilmestynyt jälleen maailmaan salaperäisellä ja selittämättömällä tavalla.

-- Kaikki tämä on suunnattoman mielenkiintoista, ulkoministeri sanoi ajatuksissaan. Sir Winston Churchill on tuleva tavattoman iloiseksi saadessaan tietää yhden merirosvoista olevan poliisin vallassa. Kunpa Ralph Burns nyt vain olisi ollut täällä!...

Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovelle koputettiin.

Sihteeri tuli huoneeseen.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, tuolla ulkona on eräs henkilö, joka tahtoo välttämättömästi saada puhutella teitä tärkeässä asiassa.

-- Ei ole aikaa!

-- Hän sanoo sen olevan erittäin tärkeätä.

-- No, mikä mies se on?

-- Hänen nimensä on Ralph Burns.

XXXV.

NÄYTTELIJÄTTÄREN PALJASTUKSET.

-- Sepä sangen omituinen sattuma, mr Burns, ulkoministeri sanoi, esiteltyään hänet miss Lyallille... Melkein kuin salapoliisiromaanissa.

Roteva skotlantilainen ei ollut juuri tottunut salonkitapoihin. Mutta hänen iloinen mielensä ei näkynyt kärsineen mitään vahinkoa.

-- Sattumako? Ei lainkaan sattuma, hän sanoi avonaisesti. Teidän ylhäisyytenne luvalla käyn suoraan asiaan... Huomaan siis miss Ednan Barnevillen asemalla ja tunnen hänet kovan muistelemisen perästä. Ymmärsin silloin teidän katseistanne, että jotakin oli epäkunnossa. Sitten lähetin pikasähkösanoman mainiolle virkatoverilleni Pierre Cottet'lle Dieppeen ja pyysin hänen matkustamaan Parisiin pitämään silmällä teitä ja seuralaistanne. Samalla pyysin hänen sähköttämään Cherbourgiin, minne olin menossa, tutkimustensa tuloksista. Sen sähkösanoman sain tänään aamupäivällä puoli yksitoista. Se oli omituisin ja hämmästyttävin tiedonanto, mitä olen saanut. Se ilmaisi, että Cottet oli vanginnut yhden "Hain" miehistä, yhden niistä merirosvoista, joitten takaa-ajaminen on jätetty minun tehtäväkseni, ja että miss Lyall oli lähtenyt aamujunalla Lontooseen... Arvelin hetkisen, lähteäkö Parisiin vai Lontooseen. Viimein päätin tulla Lontooseen neuvottelemaan miss Lyallin kanssa, päätellen miehen olevan hyvässä tallessa Parisissa. Ja sen tapaisilta saa harvoin mitään tietää. No -- pyyhelsin motoriveneelläni poikki Kanavan. Se teki kaunista työtä. Riensin miss Lyallin kotiin, mutta siellä emäntä ilmoitti, että neiti oli tullut tänne. Ilmoitettuani saapumisestani poliisipäällikölle ja minne olin menossa, otin auton jättäytyäkseni teidän ylhäisyytenne ja neidin käytettäväksi. Ja tässä olen!

-- Olette menetellyt hyvin viisaasti, mr Burns, sir Edward sanoi.

-- Otaksuin näet, että miss Lyall voisi antaa minulle arvokkaita tietoja olostaan "Haissa". On ollut käsittämätöntä, kuinka tuo pirun laiva on päässyt karkuun takaa-ajajiltaan.

-- Minä tiedän syyn, miss Edna sanoi.

Molemmat miehet katsoivat häntä ihmeissään.