Part 1

KAAPPAAJAN KYNSISSÄ

Romaani

Kirj.

ØVRE RICHTER-FRICH

Suomentanut

Tahvo Partio

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1918.

SISÄLLYS:

I. Ensimäinen. II. Toinen. III. Kolmisin. IV. Malaytan lähetyssaarnaaja. V. Keksintö ja torpedovene. VI. Hyvää ja harvinaista urheilua. VII. Suuren nostoranan takana. VIII. Viimeisessä hetkessä. IX. Laittomien liitto. X. "Hai". XI. Sodanjulistus. XII. Englannin meriministeriössä. XIII. Kapteeni Sullivanin kertomus. XIV. Vaara ilmasta. XV. Haaksirikkoutunut vesilentokone. XVI. Kynnet, jotka kasvavat. XVII. Näyttämön tähti. XVIII. Ralph Burns. XIX. Meriministerin virkahuoneessa. XX. Kaksi nuoranpätkää. XXI. Itse piru. XXII. Uhkaus ja kasvot. XXIII. Kosinta. XXIV. Viisikymmentä minuuttia. XXV. Vihkiäiset. XXVI. Pieni teatteritemppu. XXVII. Oli tähtikirkas toukokuun yö. XXVIII. Merkillinen kohtaus. XXIX. Cottet Parisissa. XXX. Ensimäinen varoitus. XXXI. Yllätys. XXXII. Verinen ratkaisu. XXXIII. Bonaparten-kadun pankkiiri. XXXIV. Sankaritar. XXXV. Näyttelijättären paljastukset. XXXVI. Satimessa. XXXVII. "Hain" hampaissa. XXXVIII. Sunnuntai Cornwallissa. XXXIX. Lähetyssaarnaajan loppu. XL. Urhoollinen sotilas. XLI. Matkalla Lontooseen. XLII. Kukkais-pääkallo. XLIII. Myöhäinen vieras. XLIV. Kahden kesken. XLV. Yserin kersantti. XLVI. Delman kynnet.

I.

ENSIMÄINEN.

Sängynlaidalla hotellihuoneessa muutamien satojen metrien päässä Dieppen satamakadulta istua jurnotti mies alushoususillaan.

Hotelli ei suvainnut, että sen nimeä toitotettiin julki. Se oli hyvässä piilossa takakadulla, mutta sen tunsivat hyvin semmoiset ihmiset, joilla oli jotakin tekemistä meren ja sen luvattomien puuhien kanssa. Huoneet olivat siinä maineessa, että ne olivat aina epäsiistit. Seinät olivat kosteat, ja lattiat haisivat homeelta.

Vanha Jerôme-vaari, joka omisti tämän epämiellyttävän talon, ei pannutkaan huomiota mukavuuteen. Joka huoneessa oli iso sänky. Rikkonainen peili-rämä kamiinan yläpuolella oli ainoana koristuksena näissä spartalaisissa huoneissa, joissa vain syöpäläiset näkyivät viihtyvän, ollen kamiinan käyttäminenkin hiukan hengenvaarallista.

Sängynlaidalla istuva mies katseli eräänlaisella humoristisella tyytymättömyydellä huoneen kurjuutta. Hänen painonsa näytti olevan vaarallinen sängyn turvallisuudelle, ja itse hän näytti olevan kotoisin jonkun verran paremmista oloista. Hänen alusvaatteensa olivat puhtaat, ja hänen pyöreä, miellyttävä päänsä, jossa oli arveluttavan runsas kihara tukka, olisi puolustanut paikkansa paljon ylhäisemmissäkin piireissä.

Mutta ilmeisesti häntä eivät vaivanneet mitkään hienot, hermostuneet tunteet. Hän ei kiroillut eikä sadatellut, kun ei pienestä huoneestaan voinut keksiä minkäänlaista pesuastiaa. Noustessaan hän vain herttaisesti naurahti ja tarttui housuihinsa.

Hän oli kaunis ja solakka mies, ruumiinrakenteeltaan siro ja hyvin kehittynyt. Voimakas leuka, pieni suu ja leveä, neliskulmainen pää muistuttivat hiukan amerikalaisesta. Siihen saattoivat viitata myöskin isot, leveät ja jonkun verran työssä kuluneet kädet.

Silmät olivat suuret, iloiset ja väriltään omituisen harmaat, aivan kuin kauniilla, itsetietoisilla ja sydämettömillä naisilla taikka suurilla, lujaluontoisilla ja häikäilemättömillä politikoilla. Ne olivat juuri semmoiset silmät, jotka ovat älyn kuuliaisimmat palvelijat.

Nuori mies veti verkalleen vaatteet ylleen. Ne olivat huonot merimiesvaatteet, jotka oli huonosti ommeltu ja istuivat kurjasti. Juuri semmoinen puku, jonka saa Lontoon satamaräätäleiltä valmiiksi tehtynä kahdella punnalla ja kuudella shillingillä.

Siihen tuli lisäksi leveä, pehmeä hattu, joka oli yhtä uusi kuin sopimaton.

Mies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta menettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa mahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä kalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen hirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.

Mutta _Ambroise Vilmart_ ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka hänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli ensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin kaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä ei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä makaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno. Siinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu pumpulilla.

Sattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen juopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut. Omantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn haltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin voimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi voimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus oli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista enemmän humalassa.

Theodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt viime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli pudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut nimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore Vilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen itsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen humalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta, josta oli korjannut ottopoikansa -- nuoren, toivorikkaan insinöörin.

Siitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi Belgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa, missä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin. Hän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun, sai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka saattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka lähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan Dieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta tuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin huono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli. Saksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean käden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään _Dick Ansteyltä_ hänen suunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi työmieheksi rikosten viinamäessä. -- Kun belgialainen päästettiin sairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.

-- Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan yksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa... meillä kahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun tarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa. Minun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka Europan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri muutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin sovelluttaa käytäntöön --, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat semmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja minä... Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin hotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun kehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse minä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.

Niin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten kanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna toukokuussa 1915.

II.

TOINEN.

Ambroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä, Jerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan juttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.

Pienellä, ruti-kuivalla, ranskalaisella hotellinisännällä oli keltainen iho kuin japanilaisella, ja hänen silmänsä paloivat kuin alituisessa kuumeessa. Hän ei ollut suinkaan kaunis.

Mutta hänen edessään istui pieni, neliskulmainen mies, jonka rumuus kuitenkin oli järkyttävä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi joskus maailmassa kulkenut lihamyllyn läpi ja siinä kadottanut sen, mitä ylevämmässä puheessa sanotaan Jumalan kuvaksi.

Hän oli jotakuinkin täsmälleen viisi jalkaa pitkä ja melkein yhtä leveä. Kauhea gorillanselkä päättyi kaulaan, jonka valtaiset lihakset näyttivät vääntyneen sekaisin, ja pää, joka oli melkein tukaton, päättyi pieneen vaaleanpunaiseen tonsariin, jonka väri vaihteli miehen mielialojen mukaan. Hänen ruumiinsa oli muuten muovaeltu mitä merkillisimmistä koukuista ja kulmista.

Ja kasvot?

Yksinpä simpansikin olisi epäröinyt, olisiko suostunut verrattavaksi näihin suuriin, kummallisiin kasvoihin, joitten neliskulmaisuudessa oli jotakin hirveätä. Hänen päänsä oli kuin puserrettu läjään ensin pitkin päin ja sitten poikkipäin. Siitä olivat kaikki suhteet hävinneet. Nenä oli käyrä lihamöhkäle, suu oli kuin torvi, ja leuka upposi paksuihin laskoksiin, jotka riippuivat vääristyneelle, luonnottoman lihaksiselle kaulalle.

Näki selvästi, että hän oli merimies. Känsistyneet kädet, jotka olivat isot kuin lapsen ruumisarkku, osottivat selviä merkkejä siitä, että olivat tehneet köysien ja touvien tuttavuutta.

Siinä suuressa raossa, jota muilla sanotaan suuksi, oli miehellä paksu, suuri piippu, joka tuprusi kuin joku Jerôme-vaarin vanha kamiina.

Ravintoloitsija johti keskustelua. Hänellä oli liukas kieli, ja hän käsitteli kaikkia päivän pikku seikkoja niin hermostuneen levottomasti, että huomasi hänellä olevan sydämellä aivan toisia asioita.

Ravintoloitsijan käytöksessä oli jotakin kunnioittavaa, mikä ei sopinut yksinomaan ammatilliseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili väkinäisesti omille huolestuneille sukkeluuksilleen. Hän näytti ikäänkuin tahtovan vaimentaa omaa levottomuuttaan. Jerôme-vaari tunsi kyllin tuon käyristyneen kummituksen, joka istui hänen parhaalla tuolillaan ja joi hänen parasta whiskyään, niinkuin juottovasikka maitoa. Ja hän odotti, että toinen avaisi suunsa ja keventäisi hiukan sitä salaperäisyyttä, jota Jerôme-vaari vainusi pitkän matkan päästä näinä kummallisina sota-aikoina. Tuon tuostakin hän teki puheessaan pienen taidepaussin antaakseen tammisella tuolilla istuvalle hirviölle tilaisuuden puuttua puheeseen. Mutta hirviö pysyi vaiti kuin appelsiininkuori hautakappelissa.

Silloin ravintoloitsija menetti malttinsa ja iski enemmän suoraan asiaan.

-- Tänne tuli eilen illalla eräs nuori mies, hän virkkoi teeskennellyn välinpitämättömästi ja täytti vieraan whiskylasin runsaalla, vieraanvaraisella kädellä... Oikein kiharatukkainen mies, jolla on semmoiset kasvot, joitten perästä naiset juoksentelevat. Hän sanoi kuitenkin tätä hotellia sikolätiksi. Minä vastasin hänelle, että menköön helvettiin. Mutta siihenpä nuori keikari ei suostunut. Sanoi nähneensä lutikoita niin, että silmissä vain vilke kävi, eikä sanonut pelkäävänsä hotellirottia, olivatpa mitä maata tahansa.

Tuolilla istuva hirviö päästi hiljaisen mörähdyksen, joka voi merkitä mitä tahansa.

Isäntä tervehti tätä vaiteliaan vieraansa epäselvää lausuntoa mitä suurimmalla tyydytyksellä. Hän kumartui hieman eteenpäin.

-- Mies toi terveisiä Dick Ansteyltä, hän kuiskasi hiljaa. Sanoi tapaavansa hänet täällä tänään erään kolmannen miehen kanssa. Niin -- sillä tavalla hän ainakin väitti. Sen tähden minä annoin nulikan jäädä tänne. Se oli kai oikein, arvaan minä?...

Isännän ääni oli käynyt pehmeäksi ja mairittelevaksi kuin huilu, ja kysymys riippui hänen huulillaan kuin imelä akana.

Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä vanhaltapiialta tämän ikää. Hänen puheliaisuutensa näytti vain lisäävän hirviön janoa ja kivikovaa äänettömyyttä.

Jerôme-vaari puri huultaan.

-- Ette ehkä tiedä tästä mitään? hän kysyi äänellä, jota hän suotta koetti tehdä välinpitämättömäksi.

Tammituolin hirviö käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan isäntää kohti, mutta silmät olivat painuneet niin syvälle ihopoimujen sisään, että oli mahdotonta nähdä, minne hän katsoi. Hän aukaisi suunsa, mietti ja puri sitten taas entistä kovemmin piippuaan, pudistaen inhottavaa päätään.

Ravintoloitsijan keltainen kasvojenväri muuttui melkein ruskeaksi. Huomasi vaarallisen raivon olevan purkautumassa tuon likaisen miehen kiinalais-kasvoille. Mutta hän oli ilmeisesti hyvin taitava hillitsemään itsensä.

-- Sinulla ei ole paljon luottamusta minuun, Pekka, hän virkkoi puolittain moittien, puolittain nurkuen. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä ennen vanhaan, kun minulla oli opiumi-puotini Marseillessa. Oletko unohtanut sen avun, jonka annoin sinulle, kun eräänä aamuna löydettiin kolme hollantilaista matruusia tukehtuneina itse tulliaseman edestä?... Olisit ollut giljotinin alla jo monet kerrat, jos ei Jerôme-vaaria olisi ollut... Ja nyt istut täällä kuin hautausmaa, juot whiskyäni etkä saa sanaa suustasi. Mikä piru sinua riivaa, toveri?...

Näytti siltä, kuin tämä viimeinen vetoomus olisi saanut muodottoman miehen arvelut hieman haihtumaan. Hän rykäsi. Avasi torven näköisen suunsa...

Mutta siihen se jäi.

Matalan talon edustalle pysähtyi joku, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui kynnyksen yli khakiunivormuinen solakka-vartinen sotamies. Hänellä oli kalpeat ja jyrkkäpiirteiset kasvot ja terävät, valppaat silmät. Nenä oli voimakas ja kaareva, ja silmäkulmissa sekä kauniin, hiukan aistillisen suun ympärillä oli paljon pieniä veitikkamaisia ryppyjä. Hänellä oli miellyttävä hymy huulilla. Hänellä oli vain toinen käsivarsi.

-- Hyvää huomenta, herrat, hän lausui iloisella ja sointuisalla äänellä. -- Ja kuuluuko mitä uutta?...

Jerôme-vaari kumarsi ja hykersi, mutta toinen pysyi istumassa tuolillaan. Hänen pieniin pistäviin nuppineula-silmiinsä oli tullut omituinen leikkivä kiilto, mutta hän ei virkkanut mitään.

-- Huomaan teidän huvittelevan vanhaan tapaan, uusi vieras jatkoi. -- Mutta nyt on whiskyn aika ohi, pojat. Sillä nyt viritämme valssin, joka huimaa ihmisten silmiä. Niin totta kuin nimeni on Dick Anstey.

Ja niin sanoen iloinen englantilainen sieppasi terveellä kädellään whisky-pullon pöydältä.

III.

KOLMISIN.

Jerôme-vaari katsoi whisky-pulloaan, joka lensi tuhansiksi sirpaleiksi nurkkaan. -- En luullut, että sinulla olisi varoja hylätä vanhoja ystäviäsi, hän lausui yrittäen pysyä ystävällisenä. Anstey hymyili.

-- Sinä olet kolmannen luokan roisto, hän virkkoi. Olet rodun pienokaisia. Nuoleksit halpamaisuuden, himon ja ahneuden tomua, mutta me pidämme parempana hengittää hyvän ja rohkean rikollisuuden raitista ilmaa. Erotus meidän välillämme on toistaiseksi se, että minä rehellisyyden ja isänmaallisuuden puuskassa otin pestin. Olen englantilainen sotilas, Jerôme-vaari.

Ranskalainen hymyili ivallisesti.

-- Sankarin osa ei sovi sinulle, Dick Anstey, hän virkkoi peräytyen kokonaan suojelevan aitauksen taakse. Olet piru miehiäsi, sen kyllä tiedän. Enkä epäile, että olet kelpo lailla löylyttänyt saksalaisia. Mutta älä tule vanhalle toverillesi lörpöttelemään rehellisyydestä ja sen semmoisista. Kuulostaa aivan siltä, kuin olisit unohtanut sekä Algierin pankkiirin että Saksan konsulin Alicantessa. Pekka Pleym tuossa voi palauttaa muistiisi kumpaisenkin... Mutta nyt olet käynyt koppavaksi. Ei ole enää huonoa olla Jerôme-vaarin kanssa yhtiössä. Mutta pidä varasi, sanon minä, pidä varasi...! Minä olen laittanut järjestykseen neljä sinun laistasi jo ennen. Ei mene monta päivää, ennenkuin tulet luokseni kontillasi.

Dick Anstey oli löytänyt kuluneen nojatuolin ja käynyt siihen istumaan. Sitten hän pani vasemmalla kädellään tupakkaa piippuunsa ja sytytti sen pahalta haisevalla rikkitikulla. Jerôme-vaarin lopettaessa raivoisan puheensa vaahto suupielissä, Dick katseli hymyillen ylös ilmaan.

-- En ymmärrä, minkä tähden sinä tuolla tavalla paasaat, hän virkkoi. Sinähän hoilaat kuin vanha korppi tyhjästä.

Ranskalainen kumartui tiskille.

-- Oh-hoh! hän melkein kiljasi... En ole mikään nauta, Dick hyvä. Sinulla on jotakin mielessä. Etkö luule, minun ymmärtävän? Tiedän enemmän, kuin luuletkaan. Huomis-iltana tulee Folkestonesta neljäkymmentä miestä -- sinun lukuusi. Ja tuossa istuu Pekka Pleym. Hän tuli eilen illalla Marseillesta. Olet tietysti kutsunut hänet. Ja entä se kähäräpää nulikka, joka tuli tänne eilis-iltana ja kysyi sinua, mitä hänellä on tekemistä?

Englantilaisen silmiin oli tullut omituisen haaveksiva ilme. Hän ei ollut kuulevinaankaan, mitä isäntä oli oksentanut suustaan.

-- On synti, hän virkahti puolittain itsekseen, istua sisällä tässä saastaisessa hotellissa näin ihanana päivänä. Kautta Jumalan, minun on ikävä jälleen merelle. Siellä olen kotonani, Jerôme-vaari. Vesi on minun elementtini. Sen tähden kai minä tein niin hyvää työtä Yserin vesikuopissa. -- Isäntä katsoi häntä suu selällään.

-- Ja tämä kevät ilmassa, Anstey jatkoi, se kohisee korvissani. Se syhyttää vasenta käsivarttani.

-- Mene helvettiin jaarittelemasta, isäntä murahti. Ovatko sisaret ja punainen risti saaneet sinut...

Hänen sanatulvansa pysähtyi äkisti. Tammituolin ankara hirviö oli noussut puolittain seisoalleen ja laskenut valtaisen etukäpälänsä tiskille, niin että laudat ruskivat hyvin uhkaavasti. Ja hän lausui äänellä, joka oli pehmeä ja suloinen kuin lyyrillisellä näyttelijällä:

-- Ei mitään raakuuksia, rakas Jerôme. Avaisit mielesi tämän maailman ihanuuksille ja pitäisit kielesi ohjaksissa. Tuosta paljosta kiroamisesta ja noitumisesta ei lähde mitään hyvää. Ja uteliaisuutesi maksaa sinulle kerran kaulasi...

Pikku huoneessa oli heti aivan hiljaista. Hirviön lempeä ääni tuntui päättäneen toran. Silloin avautui käytävän ovi, ja vieras huoneesta N:o 3 astui sisään. Hän oli niin pitkä, että hänen oli kumarrettava päätään.

-- Hyvää huomenta, Anstey, hän sanoi iloisesti; ja hänen kirkas, hilpeä äänensä täytti äkkiä koko tuon puolipimeän, tupakansavua täynnä olevan huoneen. -- Hyi saatana, minkälaiseen koirankoppiin sinä lähetit minut.

-- Minä en ole pyytänyt teitä tulemaan, Jerôme-vaari sähähti. -- Ambroise Vilmart hymyili.

-- Ette, siinä olette oikeassa. Voitte muuten pitää suunne kiinni, kun vieraanne suvaitsevat moittia teitä.

Jerôme-vaarin suupielet vavahtelivat raivosta. Sitten hän kiiruhti ulos, heittäen vihaisen katseen vieraaseen. Mutta vieras kääntyi välinpitämättömänä ja jäi ihmeissään tuijottamaan Pekkaa.

-- Merkillinen seura, johon olet minut saattanut, korpraali, hän lausui iloisesti. Mikä babiaani tuo on? Onko se yksi niitä, jotka saksalaiset päästivät karkuun Antwerpenin eläintarhasta?...

Tammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja nyökäytti päätään ajatuksissaan.

-- On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen säpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. -- Ambroise Vilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.

-- Tunnetteko isäni?

-- Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. -- Nuori mies tarttui häntä käsivarteen.

-- Mikä on hänen nimensä? hän kysyi käheästi.

-- Hänen nimensä oli François Delma.

-- Ja äitini?

-- Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä on yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme teihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta. Olette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä...

Nuori mies jäi seisomaan ällistyneenä.

-- Sepähän nähdään, hän murahti.

-- Ei, sanoi toinen. Teillä on rikollisuuden tarina harmaissa silmissänne, ettekä voi välttää määräystänne. -- Nuori mies nyökkäsi ajatuksissaan päätään.

-- Oletteko varma siitä, mitä sanoitte isästäni ja äidistäni? hän kysyi vakavasti. Minut löydettiin silkkihuiveihin käärittynä...

-- Herstalin torilta...

-- Niin, mistä sen tiedätte?

-- Koskapa minä teidät vein sinne 21 vuotta sitten.

IV.

MALAYTAN LÄHETYSSAARNAAJA.

Pieni likainen kapakka muuttui niin merkillisen hiljaiseksi. Siinä olevat kolme miestä eivät hievahtaneetkaan.

Olipa hiljaisuus niin suuri, että Dick Anstey, joka ensiksi heräsi haaveistaan, selvästi kuuli, kun yläkerran lattialla mies käveli sukkasillaan.

Englantilainen hymyili. Hän oli mies, joka tunsi ihmisten pikku heikkoudet. Nyt hän tiesi tarkalleen, missä Jerôme-vaari oli. Hän makasi sängyn alla huoneessa N:o 8 korva siinä rotanreijässä, joka aukeni tiskin yläpuolella olevasta nurkasta.

Hätiköimättä Dick Anstey kopeloi univormunuttunsa taskua ja veti sieltä pienen revolverin, jossa oli pitkä, ohut piippu. Se näytti vain viattomalta lastenlelulta eikä ollut lainkaan sen mallinen, jota käytetään rintamalla. Hän kohotti sen verkalleen ja tähtäsi huolellisesti rotanreikään. Näkyi pieni, kirkas välähdys ja huoneessa pamahti laukaus, joka ei pitänyt suurempaa melua kuin sylikoiran hiljainen haukahdus.

Nurkasta lenteli puusirpaleita, ja yläkerrasta kuului pidätetty tuskanhuuto. Sukkasillaan kulkevan miehen askeleet kuuluivat nyt selvemmin, ja kävelijällä tuntui olevan kiire. -- Sitten oli taas kaikki hiljaista.

-- Nyt me luullakseni voimme puhua rauhassa, englantilainen virkkoi, puhaltaen ohuen, hienon sinisen savun pienen, siron revolverin piipusta... Mutta ei ole tarvis käyttää äänijänteitä enemmän, kuin mikä on välttämätöntä. Ja pitäkäämme kiirettä, sillä Jerôme-vaarin uteliaisuus on suurempi kuin hänen pelkuruutensa.

Ambroise Vilmart oli heittäytynyt puupenkille ja katseli mietteissään akkunasta. Hänen pyöreille, poikamaisille kasvoilleen oli tullut jäykkä ja kivettynyt ilme. -- Sitten hän kääntyi tammituolin mieheen.

-- En tunne teitä, hän virkkoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä. -- Epämuodostuma nyökkäsi. Silmät hänen päässään hehkuivat kuin kaksi kaukaista kekälettä.

-- Kuten näette, hän virkkoi, ei ulkomuotoni ole luottamusta herättävä. Enkä kulettele taskussani todistuksia. Mutta teillä ei ole syytä epäillä, kun sanon, että olen seurannut teitä siitä saakka, kun olitte pikku poika. Ei ollut pelkkä sattuma, että Theodore Vilmart löysi teidät. Meidän ihmistenhän täytyy aina hiukan autella sallimusta. Te jäitte, niin sanoakseni, makaamaan hänen tielleen... Isänne oli minun ystäväni. François Delma ei kulkenut mitään sileätä tietä. Hän oli sanomalehtimiehenä Parisissa. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.

-- Olen kuullut mainittavan hänestä, Ambroise virkkoi...

Raajarikko katsoi häntä tarkkaavasti. -- No, hän sanoi hiljaa, sitten olette kai kuullut myöskin, että hän on hävinnyt -- siitä saakka, kun sota syttyi? Belgialainen pudisti päätään. -- Hänet surmattiin, toinen jatkoi. Jossakin paikoin Norjassa. En tunne yksityiskohtia. On olemassa vain yksi mies, joka tietää asiasta, ja hän on nykyisin Amerikassa.

-- Hänen nimensä? nuori mies kysyi jännityksellä.

-- Se on eräs hollantilainen, raajarikko vastasi. Hänen nimensä on Jaap van Huysmann. -- Syntyi lyhyt äänettömyys.