Part 1

JUUTALAISET JA ME

Kirj.

Knut Tallqvist

Ylioppilaiden keskusteluseuran julkaisuja n:o 4

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

SISÄLLYS:

I. Talmud ja juutalaisuuden siveysoppi. II. Antisemitismi.

Kysymystä juutalaisten oikeudellisesta asemasta maassamme voinee tavallaan pitää nykyhetkeen kuuluvana. Lähinnä tuleva aika pakottaa ehkä meidät sanomaan ratkaisevan sanamme siitä, tahdommeko parantaa juutalaisten asemaa tässä maassa vai emmekö.

Niiden kaikilla aloilla esiintyvien uudistussuunnitelmien ja -pyrintöjen joukossa, joita meillä nykyään niin runsaasti on, luulisi myöskin löytyvän tilaa ajatukselle tehdä elämä siedettävämmäksi sille kouralliselle juutalaisia, mikä olojen pakosta on tullut keskuuteemme heitetyksi. Muutamat seikat, kuten liikemieskokous Tampereella v. 1908, artikkelit muutamissa sanomalehdissä ja anomukset hallitukselle, osoittavat kuitenkin selvästi, ettei asianlaita niin ole. Meilläkin on juutalaisvihalla tunnustajansa, ja antisemitismin historiassa näyttää vielä olevan muutamia tyhjiä lehtiä Suomen malli-maan varalle.

Siksi on minusta nyt ollut sopiva hetki ryhtyä tekemään selkoa juutalaisvihan syistä ottaen huomioon juutalaisten rodun, kansallisuuden, uskonnon, moraalin ja yhteiskunnallisen toiminnan.

I.

Talmud ja juutalaisuuden siveysoppi.

Se seikka, johon juutalaisvihamielinen liike ehkä ankarimmin kohdistuu, on uskonto. Keskiajan juutalaisvainot johtuivat silminnähtävästi uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta, johon liittyi myöhemmin taloudellisiakin syitä. Tosin käy sanominen, että entisaikojen uskonnollinen yltiöpäisyys on vähentynyt samassa suhteessa kuin sivistys on kasvanut ja inhimillisyyden käsite voimistunut. Mutta epäämätön tosiasia on sittenkin, että monet juutalaisia koskevat ennakkoluulot osoittautuvat keskiajan uskonnolliselta suvaitsemattomuudelta perityiksi.

Niin paljon kuin nykyiset antisemiitit vakuuttavatkin, ettei juutalaisten uskonto kuulu heihin, suuntaavat he kuitenkin ankarimmat hyökkäyksensä juutalaisia vastaan juuri heidän uskontonsa tähden. Yleisenä pyrkimyksenä on johtaa juutalaisten uskonnosta ja siveysopista kaikki se moitittava, mikä juutalaisille viaksi luetaan.

Kysyttäessä: mikä on juutalaisuuden uskonnollinen peruste, kuuluu liiankin usein vastaus: Talmud. Ja kuitenkin tulisi jokaisen sivistyneen ihmisen tietää, että Vanha Testamentti on se juutalaisten uskonnon peruskirja, jonka keralla juutalaisuus säilyy tai katoaa.

Vanha Testamentti on raamatussa jokaisen käytettävissä. Jokainen voi tutkia sitä ja ratkaista, onko juutalaisuus sellaisena kuin Mooses, Jesaja ja psalmit sen esittävät jotain niin epäinhimillistä, että se ei sovi nykyaikaiseen kulttuuriyhteiskuntaan. Vanhan Testamentin uskonsankarit ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle monoteismin (yksijumalaisuuden), joka on kaikkien korkeampien uskonnonmuotojen, eikä vähimmin kristinopin, edellytys. Saamme kiittää juutalaisia siveysopista, jota pidämme korkeimpana, siveysopista, mikä ei sisälly ainoastaan kymmenen käskyn sanoihin, vaan myöskin käskyyn: rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi (3 Moos. 19: 18). Israelin profeetat ovat luoneet yhteiskuntaelämän ihanteen, mikä kulttuurin kaksituhatvuotisesta kehityksestä huolimatta yhä kangastelee kaukaisuuksissa, ja lopuksi ovat Israelin runoilijat antaneet uskonnolliselle tunteelle sen yleismaailmallisimman ilmaisumuodon psalmeissa.

On tarpeellista huomauttaa tästä Israelin uskonnon suuresta merkityksestä koko ihmiskunnalle. Sillä juutalaisuutta arvosteltaessa se tavallisesti jätetään huomioon ottamatta ja Vanhaa Testamenttia pidetään vain historiallisena merkillisyytenä.

Vanhasta Testamentista on muka löydetty alentavia esityksiä korkeimmasta olennosta, vieläpä sen henkilöissä tavattu arveluttavia siveellisiä puutteellisuuksia, niinkuin ylpeää itsekkyyttä ja vihassa ja verenhimossa hekumoivaa julmuutta. Kieltämättä Vanha Testamentti monessa suhteessa kuvastaa itseensä-sulkeuneen heimo-uskonnon ahdasta käsitystä ja sisältää paljon sellaista, mikä ei ole sopusoinnussa meidän uskonnollisen ja siveellisen tietoisuutemme kanssa. Mutta kun julistamme tuomiomme, emme saa jättää syrjään historiallista ymmärtämystä emmekä unohtaa, että hylkäävä tuomio Vanhasta Testamentista ei kohtaa ainoastaan juutalaisuutta, sikäli kuin se todellakin on pysynyt Vanhan Testamentin kannalla, vaan myöskin kristinoppia. Sillä yhä vielä on Vanhalla Testamentilla pätevyytensä kristinopin suhteen m. m. sen etevimpänä eetillis-uskonnollisena kasvatuskeinona; koko meidän kulttuurimme on juutalais-itämaisten aatteiden ja motiivien läpitunkema, ja ne ovat raamatun kautta tulleet siinä määrin henkiseksi omaisuudeksemme, että tuskin koskaan tulevat kulumaan pois. Taistelu tätä vaikutusta vastaan on oikeutettu, mutta se on syrjässä juutalaiskysymyksestä.

Hyökkäykset juutalaisten uskontoa ja siveysoppia vastaan eivät ole säästäen pidelleet Vanhaa Testamenttia, mutta ensi sijassa ne koskevat Talmudia.

Mitä Talmud sitten on?

Onko Talmud jonkun juutalaisen rabbiinin nimi, kuten eräs keskiajan oppinut luuli? Tai onko Talmud juutalaisten lakikirja, niinkuin vastaus tavallisimmin kuulunee?

Suuren yleisön käsitykset Talmudista ovat varmaan siksi hämärät, että selonteko sen synnystä, sisällyksestä ja merkityksestä on tarpeen.

Sittenkuin Esra noin 5:nnellä vuosisadalla e. Kr. oli määrännyt n. s. Mooseksen lain juutalaisten seurakuntien uskonnolliseksi ja yhteiskunnalliseksi ohjeeksi, ei voitu kirjoituksen kautta vahvistetusta laista mitään poistaa, ei siihen mitään lisätä eikä mitään muuttaa.

Mutta jokapäiväisen elämän olosuhteet vaativat alituisesti uusia määräyksiä, uusia selityksiä entisten lisäksi, Siten syntyi lakia täydentävä tavanomainen oikeus. Se säilyi pääasiallisesti suullisen traditsionin kautta. Sitä ilmaisee myös sen nimi, »suullinen laki», kun taas _mischna_-nimitys tarkoittaa kirjoitetun lain »kertausta», mutta samalla täydennystä.

Aikojen kuluessa karttui traditsioni-ainesta yhä enemmän. Sen hallitsemisen vaikeus tuli yhä suuremmaksi, Myöskin suureni vaara, että juutalaisuuden käsityksen yhtenäisyys häviäisi tavanomaisen oikeuden erilaisen kehityksen vuoksi. Näin oli laita etenkin sitten, kun Titus oli hävittänyt Jerusalemin temppelin, juutalaisen monoteismin näkyvän vertauskuvan, kun uhripalveluksella ei enää ollut paikkaa ja juutalaiset olivat hajonneet kaikkeen maailmaan. Heidän selvänäköisimmät miehensä huomasivat välttämättömäksi löytää tapetun kansallisuuden hajoitetuille jäännöksille kokoavan voiman, yhdistävän siteen, elämäntarkoituksen. Juutalaisuuden suuret henget, kuten Jochanan ben Sakkai ja Juda Pyhä, löysivät tuon päämäärän, tuon yhdistävän voiman, uskontonsa opissa, ainoassa mitä heillä oli jäljellä. Niin syntyi tietoinen pyrkimys asettaa mahdottomaksi tulleen uhripalveluksen sijaan innokas uskonnontutkiminen, sanan selittäminen ja julistaminen, järjen ja sydämen valistus, totuuden etsiminen ja säilyttäminen.

Näiden pyrintöjen innostamina, koettaen pelastaa mitä oli pelastettavissa juutalaisuuden erikoisuudesta ja pyrkien säilyttämään monoteistisen ja eetillisen jumala-aatteen kaikkinielevän pakanuuden keskellä, harrastettiin myöskin suullisten traditsionien kokoomista. Niin syntyi se tekstikokoelma, joka sai nimen _mischna_ ja jonka Juda Pyhän luullaan noin 189 j. Kr. toimittaneen.

Useat noista pääasiallisesti siviili-, rikos- ja kirkko-oikeudellisista päätöksistä, joita koottiin, olivat siihen aikaan jo vanhettuneita. Kuitenkin otettiin ne myöskin Mischnaan, sillä sen tarkoituksena ei ollut laatia ohjesääntöä kaikiksi ajoiksi, vaan järjestää ja jättää tuo valtava traditsioni-aines jälkimaailman tutkittavaksi. _Mischna tahtoi olla ja on oikeudellinen tietokirja, jonkinlainen corpus juris, mutta ei mikään lakikirja._

Mischna on Talmudin ytimenä olematta sentään sen suurin osa. Talmudin muun sisällön nimi on Gemara. Gemara merkitsee täydennystä, sillä se täydentää ja selittää Mischnaa ja suhtautuu Mischnaan niinkuin Mischna Mooseksen lakiin. Voi myöskin sanoa, että Mischna muodostaa varsinaisen tekstin, jonka selityksenä Gemara on. Gemara on melkein kauttaaltaan kuin pöytäkirja rabbiinien väittelyistä Mischnan lauselmista. Gemara on lakikirja vielä vähemmässä määrin kuin Mischna. Verrattain harvoin voi esityksestä ilman muuta löytää vallitsevan käytännön. Sen saa selville vasta tutkimusten ja tarkastelujen kautta, joihin vain oppinut rabbiini kykenee.

Mischna syntyi Palestiinassa; Gemarasta näki ainoastaan osa päivän valon siinä maassa, toinen osa Babyloniassa. Kun molemmissa paikoissa lisättiin Gemara selitykseksi Mischnaan, syntyi Palestiinassa toin e n, Babyloniassa toinen Talmud. Siis on oikeastaan olemassa kaksi alkuperäistä Talmudia. Näistä lie palestiinalainen eli n. s. »Jeruschalmi» rabbiini Jochananin toimittama Tiberiaassa noin v. 390 j. Kr. ja babylonilainen eli »Babli» noin v. 500. Kun Mischna kuitenkin miltei samassa muodossa on perusteena kummallekin Talmudille, tarkoitetaan tällä nimellä _molempia yhteensä_ tai ainoastaan _babylonilaista_ Talmudia, joka on paljon suurempi, täydellisempi ja tärkeämpi. Painettuna se käsittää 12 paksua nidosta. Siis oikea _indigesta moles!_

Vielä on lisättävä, että Talmud jakautuu kahteen esitystavan puolesta erilaiseen osaan: _halacha_ ja _haggada_. Halacha merkitsee tapaa, s.o. sitä sääntöä, jonka mukaan jokaisen tulee elämässä vaeltaa. Sitäpaitsi merkitsee halacha sitä väittelyä, joka Talmudissa koskee lakia ja jota siinä sen mukana säilytetään. Halacha on, niinkuin Heine sanoo, hengen miekkailukoulu, jossa rabbiinien oppi näyttelee terävyyttään. Se on juutalaisuuden skolastiikka. Sitävastoin käsittelee haggada, eli kertova aines, selvitellen ja valaisten sellaisia profeetallisia ja runollisia, paikkoja, jotka eivät suorastaan tarkoita käytännöllistä elämän ohjaamista. Haggada on pääasiallisesti tunteen ja mielikuvituksen tuote sisältäen kertomuksia, satuja, taruja ja juttuja ja on siten oikea löytökaivos kansanrunouden-tutkijalle ja kulttuurihistorioitsijalle.

Yleensä on Talmud, joka merkitsee »oppi», »opinto», juutalaisten melkein vuosituhantisen henkisen ja uskonnollisen elämän tuote; se on juutalaisen hengen aina pienimpiin yksityisseikkoihin käypä historia. Talmudia on sattuvasti verrattu valtavan suureen oppisaliin, jossa noin kaksituhatta rabbiinia keskustelee ei ainoastaan uskonnollisista ja juridisista kysymyksistä, vaan melkein, kaikesta, niihin inhimillinen tieto kohdistuu: luonnontieteestä, lääketieteestä, tähtitieteestä, maantieteestä, kasvatusopista, kielitieteestä, historiasta y.m. Näitä monenlaisia aineita ei käsitellä länsimaisen hengen vaatimassa historiallisessa järjestyksessä, vaan ne pyöriskelevät keskenään kirjavassa sekasotkussa esitystavan hypähdellessä toisesta äärimäisyydestä toiseen. Joskus kehitetään ja jaotellaan lause sellaisella teoretiseeraavalla kasuistiikalla, että se lopulta häipyy mahdottomuuksiin. Joskus taas keskustellaan jostain kysymyksestä dialektisellä taituruudella, mikä säihkyy loogillista terävyyttä, mutta kehittyy taas viisasteluun ja pikkumaisuuksiin, joiden ainoa tarkoitus on häikäistä ja sekoittaa. Ja vihdoin katkeavat nuo ajatusten turnajaiset silloin tällöin leveänä juoksevaan kertomukseen, jota aito itämainen mielikuvitus kannattaa.

Ylläsanotusta käynee selville, miksi Talmud on maailmankirjallisuuden vaikeimmin tajuttavia teoksia. Siksipä ovat mielipiteetkin sen arvosta hyvin erilaisia sekä kristittyjen että juutalaisten keskuudessa. Jotkut nostavat Talmudin pilviin, toiset taas leimaavat sen viisastelujen ja pikkuseikkojen sekamelskaksi.

Talmudin oleellinen merkitys juutalaisille on siinä, että se on kehittänyt heidän uskontosysteemiään Vanhan Testamentin pohjalla ja säilyttänyt heidän traditsioninsa. Mutta Talmud on ollut juutalaisuudelle kaksiteräinen miekka. Se on ehkä mahtavin linnoitus, mitä kansallistunto on suojakseen rakentanut. Tuon suojelusmuurin vuoksi pelastui juutalaisuus sekaantumasta kreikkalaisroomalaiseen kulttuuriin, johon sen nuori vesa, kristinusko, liittyi. Talmudin tutkiminen kehitti myöskin sitä ajatuksen terävyyttä, intelligenssia ja hengen joustavuutta, mikä on juutalaisille ominaista ja mikä on ollut heidän ylemmyytensä ja kestävyytensä syynä. Mutta tuo jyrkkä tapa, millä Talmud painostaa juutalaisuuden erikoisuutta, sen pyrkimys säännöttömään juutalaisten elämä pienimpiä yksityiskohtia myöten aina kehdosta hautaan saakka, pyrkimys, joka ehkä oli paikallaan ja ainakin selitettävissä tuon olemassaolontaistelun aikana, jolloin Talmud syntyi, toi mukanaan seisahduksen ja tuhoisan eristäytymisen. Kun kristinusko perustuen Vanhan Testamentin profeetalliseen, yleisempään ja yleisinhimillisempään käsitykseen vastusti juutalaisuuden lakiorjuutta ja kirjaimellisuutta, puhuen yksilön vapauden puolesta, ja kun kristinuskon kehitys senvuoksi on kulkenut yhä suurempaa vapautta kohti, lähti juutalaisuus ja Talmud vaeltamaan aivan päinvastaista, vanhoillisuuden tietä. Talmud ei selitä niin paljon yleisinhimillisiä, profeetallisia aatteita, kuin kansallista hurskaudenihannetta, joka liittyy usein väärin ymmärrettyyn ja väärin käytettyyn farisealaisuussanaan. Horjuen molempien suuntien välillä sitoi Talmud juutalaisuuden tunnustajat uusilla siteillä ja rajoituksilla niiden monien lisäksi, mitkä johtuivat itseensä-sulkeuneesta heimo-uskonnosta ja papillisesta lainsäädännöstä. Sorto ja vaino, joka muukalaisten keskellä seurasi juutalaisia maanpakolaisia heidän valtionsa kukistuttua ja joka piti heitä monta vuosisataa ympäristön kulttuurityön ulkopuolella, tunki heidät yhä tiukemmin heidän uskontonsa ahtaiden rajojen sisälle sekä esti heidän kehityksensä tai teki sen yksipuoliseksi. Tällaisten olojen vuoksi juutalaisten elämä meidän päivinämme näyttää olevan useissa kohdin vähintäin tuhat vuotta yleisestä kehityksestä jäljessä.

Sulkuna juutalaisten kehitykselle vaikutti sekin seikka, että laajoissa juutalaispiireissä menetettiin historiallinen käsitys Talmudista oikeuslähteenä. Tosin eivät sen opit ole saaneet tuota virallista pyhitystä, joka liittyy kristinopin dogmeihin, — ehkä vain siksi, että juutalaisuudelta puuttui ja yhä puuttuu julkinen, yhtenäinen johto. Käytännössä Talmud sitävastoin sai määräävän merkityksen, joka oikeastaan ei sille kuulu, niin että se kohta työnsi syrjään Vanhan Testamentin tutkimisen.

Tähän suuntaan vaikuttivat osittain turmiollisella tavalla muutamat oppikirjat, joiden tarkoituksena oli tehdä tuo voimassa olevan käytännön vaivalloinen selitteleminen tarpeettomaksi ja määritellä yleistajuisessa muodossa Talmudin lausunnot. Niihin kuuluu Mos. Maimonideksen v. 1180 valmistunut jättiläisteos _Mischna thora_ eli _Jad chazaka_, »voiman käsi». Moses Coucy'laisen julkaisema _Sefer hamisvoth_ (noin 1250), Jakob ben Ascherin _Arbaa turim_ ja ennen kaikkia Josef Karon († 1575) julkaisema _Schulchan arukh_, »katettu pöytä». Viimemainitussa teoksessa, sanoo Reinach, muutettiin vanhojen opettajien vähäpätöisimmätkin lauseet taipumattomiksi laeiksi ottamatta lukuun paikkaa, aikaa ja oloja. Etenkin krakaulaisen Iserleksen v. 1588 laajentama muodostelma on saanut osakseen liian suuren arvon ja suuressa määrin edistänyt juutalaisuuden eristymistä ja seisahdusta. Se antaakin näennäistä tukea monelle intohimoiselle hyökkäykselle, jotka Talmud, oikein selitettynä, torjuu.

Onneksi ei edes juutalaisuus ole säästynyt vapaammilta virtauksilta. Meidän päivinämme täytyy tehdä erotus reformeerattujen ja oikeauskoisten juutalaisten välillä, lukuunottamatta lahkoja, joista karaiitit jo entuudestaan ovat hyljänneet koko rabbiinitraditsionin tunnustaen ainoastaan Vanhan Testamentin.

Oikeauskoiset ovat enemmistönä, ja heihin kuuluu sivistyksellisesti alinna oleva osa juutalaisista, pääasiallisesti Itä-Euroopassa. He puhuvat syvimmällä kunnioituksella pyhästä Talmudistaan. Sen tutkiminen on heidän mielestään inhimillisen toiminnan korkein huippu ja ihanne. He väittävät, että aina Mooseksen lain julistamisesta saakka Sinailla on halachan suullinen laki ollut Mooseksen kirjoissa olevan kirjoitetun lain rinnalla. Laki on siis heidän mielestään _yksi_, vaikka se on virrannut juutalaisille kahdelta taholta.

Tällaisen epähistoriallisen ja epäkriitillisen ajatuskannan johtamina menevät jotkut oikeauskoisten edustajat niin pitkälle, että pitävät Talmudia _ainoana_ lähteenä, josta juutalaisuus on kummunnut, juutalaisuuden olemassaolon perusteena, vieläpä sinä elävänä sieluna, mikä on muodostanut ja pitänyt pystyssä juutalaisuuden.

Paljon selvempi ja oikeampi käsitys Talmudista on reformijuutalaisuudella, jonka alkuunpanija oli Kantin aikalainen, Lessingin ystävä, hänen Nathan Viisaansa esikuva, Moses Mendelssohn († 1786). Reformijuutalaisten mielestä on Talmud yksinkertaisesti kokoelma opetuslauseita eikä mikään lakikirja. He näkevät selvään sen seikan, että Talmudin moraaliperusta on monessa suhteessa eristyvä, puolueellinen ja ahdas. Holdheim, eräs reformi juutalaisuuden etevimmistä johtajista, sanoo: »Meidän uskonnollis-siveellinen tuntomme on jo paljon ylempänä Talmudin moraaliperustetta.» Frankfurt am Mainin rabbiini Leop. Stein († 1882) kielsi juhlallisesti, että Talmud olisi juutalaisten uskonnon lähde. Hän ilmaisee myöskin vakaumuksenaan, kuten jo Mendelssohn, että verrattoman paljon siitä, mitä Talmudissa sanotaan kirjoitetun lain välttämättömäksi selitykseksi, on vahingollisia ihmissäädöksiä, jotka vain ovat himmentäneet juutalaisten uskonnon kirkkautta. Amerikkalaiset rabbiinit ovat niinikään monasti selittäneet Talmudin auktoriteetin kumotuksi. Reformijuutalaisten radikaalisin osa ei ole ainoastaan hyljännyt Talmudia, uskoa Messiaan tuloon ja ruokalakeja, vaan myöskin poistanut hebreankielisen jumalanpalveluksen ja asettanut sabbatin sunnuntaiksi. Tätä suuntaa edustaa berliiniläinen Reformgenossenschaft, jonka Stern ja Holdheim perustivat v. 1845. Onpa syntynyt yhdistyksiä ympärileikkaustakin vastaan, sittenkuin Abr. Geiger ensin uskalsi nousta tuota barbaarista menoa vastustamaan.

Täytyy toivoa, että reformijuutalaisten pyrkimykset menestyisivät ja johtaisivat juutalaisuuden täydelliseen uudistukseen. Todellisuudessa on Talmudilla nykyään merkitystä ainoastaan juutalaisten juhlamenoihin, ei heidän yhteiskunnallisiin oloihinsa nähden, sillä niiden suhteen on voimassa babylonilaisen Talmudin määräys, että valtion laki on seurattava laki. Mutta elleivät oikeauskoiset juutalaiset heitä mereen tuota rituaali- ja juhlamenosääntöjen arvotonta painolastia, jonka eristäytyvä heimo-uskonto ja traditsioni on heille tyrkyttänyt, on heidän sulautumisensa nykyajan kulttuuriin mahdoton. Siksi soveltumattomia nykyaikaisen elämän muotoihin ovat nuo monimutkaiset sabbattikäskyt, puhtaus- ja ruokailusäännöt; tässä joitakuita esimerkkejä selitykseksi.

Työnteon kielto sabbattina koskee Mischnan mukaan 39 työn päälajia, mutta näihin päälajeihin luetaan taas suuri joukko askareita. Sabbattina ei oikeauskoinen juutalainen saa sytyttää eikä sammuttaa tulta, siis ei myöskään valmistaa ruokaa. Hän ei saa kammata hiuksiaan — koska keritseminen on kielletty —, ei panna kenkiinsä uutta nauhaa eikä käyttää soittokonetta — koska vasaraniskut pyhänä ovat kielletyt! Edelleen hän ei saa poimia kukkia eikä sitoa niitä kimppuun — sillä sabbattina ei saa korjata viljaa. Hän ei saa viedä mitään ulos huoneistaan eikä liikkua muuta kuin »sabbatin matkan», 2,000 askelta. Kuinka voi siis esim. juutalainen sotamies täyttää uskontonsa määräykset, jos hänet komennetaan matkalle sabbattina? Hänen täytyy toimia vasten uskonnollista vakaumustaan tai keksiä keino lain kiertämiseksi. Tunnettuahan on, että juutalaiset laajentaakseen sabbattipakon rajoittamaa liikuntoaluettaan ympäröivät kadut ja korttelit riu’uilla, nuorilla ja kuvitelluilla rajoilla. Venäjällä saattaa nähdä juutalaisen istuvan rautatievaunussa vesimalja jalkojensa alla; hän uskottelee silloin itselleen ja jumalalleen olevansa merimatkalla — mikä hätätilassa on sallittu sabbattinakin. Vaivalloisia sekä juutalaisille itselleen että muillekin ovat etenkin heidän monenlaiset puhtaus- ja ruokalakinsa, jotka kieltävät heiltä vapaan kanssakäymisen muun-uskolaisten kanssa sekä eräiden ruokien ja juomien nauttimisen. Tuo kaikki on ahdashenkisen siveysopin häikäilemätöntä pilantekoa estetiikasta ja logiikasta.

Juutalaisuuden uudistumisen pahimpiin esteisiin kuuluu paitsi antisemiittistä kiihotusta, mikä uhkaa työntää vapaamielisetkin ainekset takaisin oikeauskoisuuden helmaan, yhteisen johdon puute ja juutalaisten suuren enemmistön tietämättömyys. Ei voi, sen parempi, puhua yleisestä Talmudin-tutkimuksesta, syystä että Talmud on kirjoitettu kuolleilla murteilla ja käännöksiä ei ole ollut saatavissa. Puuttuva kielitaito ja kunnollisten käännösten olemattomuus ovat saaneet aikaan sen, että kristityilläkin on ollut hyvin hämärä käsitys Talmudista.

Tätä tietämättömyyttä on juutalaisvihamielinen liike käyttänyt hyväkseen suurella menestyksellä ja, kuvaavaa kyllä, nojautunut etupäässä juutalaisten luopioiden enemmän tai vähemmän väritettyihin kuvauksiin. Tuo epäilyttävä kunnia olla ensimäinen, joka väärillä syytöksillä on kohdistanut vihan Talmudia vastaan, lankee juutalaisen luopion de Kupelan osaksi, jonka kuoleman jälkeen tuhansia kappaleita Talmudia poltettiin roviolla 13:nnesta 16:nteen vuosisataan Ranskassa, Italiassa ja Puolassa. Varsinaisen kirjallisen taistelun juutalaisuutta vastaan alkoi toinen juutalainen luopio Pfefferkorn 1500-luvulla. Mutta nykyaikaisen antisemitismin kirjallinen alkaja oli Eisenmenger, Heidelbergin professori, joka v. 1700 julkaisi kaksi paksua nidosta käsittävän, _Entdecktes Judentum_ (»Paljastettu juutalaisuus») nimisen teoksen, joka kiehuu juutalaisvihaa ja vilisee vääriä tietoja ja sitaatteja juutalaisten kirjoista. Katolisen professorin Rohlingin teos _Der Talmudjude_ (»Talmud-juutalainen»), osaksi plagioitu Eisenmengeristä, on vielä kiukkuisempi kuin tämä ja lisäksi valheellinen. Vaikka Saksan etevimmät orientalistit ja Talmudin-tuntijat paljastivatkin Rohlingin väärennykset, on hänen kirjansa sentään v:n 1871 jälkeen ilmestynyt monena painoksena ja levittänyt laajoihin piireihin antisemitismin myrkkyä. Siinä toistuu m.m. tuo juutalaisia vastaan kohdistettu mieletön syytös rituaalimurhista. Vaikka sellaisia murhia ei millään voida todistaa ja vaikka m.m. professori Strack on selvästi näyttänyt, ettei käsityksellä ole mitään tukea juutalaisuudessa, vaan että se johtuu taikauskosta, uskotaan syytöksiin kuitenkin sivistymättömissä piireissä ja niitä käytetään kiihotuskeinoina juutalaisia vastaan. Onpa olemassa jesuiittain julkaisema lastenkirjanenkin, jossa noita luuloteltuja rituaali murhia kuvataan kasvavalle nuorisolle! Yllämainittujen kirjoitusten veroisia ovat ne antisemiittikatkismukset ja »juutalaispeilit», joita antisemiitit 1870-luvulta lähtien ovat levittäneet tuhansittain, kiihottaen mieliä vääristelyillä ja liioittelulla ja tahraten lukijan uskomattoman likaisella kielellä.

Yleinen syytös juutalaisuutta vastaan kohdistuu sen kristinuskon-vihaan, jonka etupäässä selitetään ilmenevän Talmudissa sekä juutalaisten keskiaikana julkaisemissa kirjoituksissa.