Part 6
JÄGERHORN (äkkiä; käskevästi, osoittaen pöytää ja tuolia). Istu ja kirjoita. Juudaksille on punottava hirttonuora. (Klickin seisoessa epäröiden.) Istu.
KLICK (istuutuu, ottaa eteensä paperia).
JÄGERHORN. Kirje Venäjän eukolle. Päällekirjoitus: "Kaikkein nöyrin memoriaali." Ano nöyrästi rauhaa. Lupaa hänelle koko Suomen aatelisto. Sano, että se kaipaa hänen armonsa paistetta. Allekirjoituksia kyllä saadaan. Nuo herrathan myövät itsensä ja pettävät veljensä pienestä rahasta, muutamasta nauhasta ja hyvästä ryypystä. Kavaltajien tulee myöskin näyttää kavaltajilta! Minä todistan heille, että Juudaksillakin on Juudas. (Lyöden nyrkkinsä pöytään, tuimasti.) Kirjoita.
KLICK (ottaa pöydältä kynän käteensä, katsoen Jägerhorniin kuin hypnoottisen voiman alaisena).
Väliverho.
NELJÄS NÄYTÖS.
Savolaisen kirkon sakaristo, syvä huone, jonka takaseinässä on tukeva kaksiosainen ovi ja tämän yläpuolella kaariakkuna. Tästä näkyy lehdistä paljastuneen puun mustia oksia. Ovi on permantoa korkeammalla, joten pari porrasaskelmaa on kynnyksen edessä. Oikealla on kaksi korkeata kaariakkunaa ja vasemmalla kaksi kirkkoon vievää ovea. Seinät ovat kalkitut, rapistuneet ja vanhuuttaan vihertävät. Koko huone tuntuu autiolta ja tyhjältä. Oikealla etualalla on pöytä, jolla on hopeapikari ja hiekkalasi. Vasemmalla ovien välissä korkea kaappi ja sitä vasten nojallaan ryhmyinen kävelysauva. Ulkona marraskuun kolean kirkas ilma.
I KOHTAUS.
_Jägerhorn_ ja _Klick_, molemmat puettuina mustiin ratsuviittoihin, tulevat peräovesta. Jägerhorn avaa ensiksi oven, silmää huonetta, katsahtaa taakseen, astuu sisään, jättäen oven puoliksi auki. Etenee keskinäyttämölle, seisahtaa hetkeksi. Siirtyy etualan ovelle, avaa tämän, kuuntelee hetkisen.
ARGILLANDER (saarnaa kirkossa). Mutta erinomattain, rakkaat sanankuulijani, on meidän tutkisteltava ja sydämiimme painettava... evankeliumimme viimeinen tapaus...
JÄGERHORN painaa oven kiinni, jolloin saarna lakkaa kuulumasta; jää seisomaan eteensä tuijottaen, kuin miettien, mitä olisi tehtävä.
KLICK (tulee näkyviin portailla, tarkastelee taakseen kuin takaa-ajettu, astuu sisään ja vetää oven puoliskot kiinni; lähestyy kiireisin askelin Jägerhornia; kiihkeästi). Tämä on mielettömyyttä! En aio enää tällä tavalla jatkaa. Vai vaatiiko sinun mielestäsi valaveljeys seuraamaan sinua hullujenhuoneeseen saakka?
JÄGERHORN (ärtyneenä). Kavaltajat ovat parempia kuin heikkouskoiset ystävät.
KLICK. Loukkaa, mutta anna myöskin hyvitys. Vyölläsi on ase, minulla myös. Olen valmis kuolemaan kerallasi, mutta en nääntymään häpeään.
JÄGERHORN (melkein onnellisena; puoliksi itsekseen). Häpeä tulee maistumaan meistä rieskalta ja hunajalta vielä tänä päivänä ja tällä paikalla.
KLICK (vakuuttavasti; pyytävästi). Olen seurannut sinua uskollisesti kirkolta kirkolle. Marraskuun routa on lyönyt veriin ratsujemme kaviot. Kansa tuijottaa meihin kuin aaveisiin, ja sinä luulet sen kuuntelevan meitä...
JÄGERHORN. Eikö ole kuunnellut? Etkö muista viime sunnuntaiaamua Mäntyharjun kirkonmäellä? Kuulijajoukosta räjähti huutoja: "mies talosta!" "Ruotsin herroista irti!" Ja puhuttuani tulivat kirkkoväärti ja kuudennusmiehet kiittämään koko seurakunnan puolesta.
KLICK. Mutta ei pappi. Ja kirkosta palattuaan tuo sama rahvas hajaantui kuin tuhka tuuleen.
JÄGERHORN. Sanot tuntevasi tämän kansan etkä muista, ettei se ole vielä koskaan herännyt yhdessä päivässä. Se epäröi vielä. Mutta kun se huomaa valheiksi pappien lupaukset, nousee sen raivo kymmenkertaiseksi. — Entä Ristiinan kirkolla? Veteraanit hurrasivat, kun mainitsin Sprengtportenin nimen...
KLICK. Mutta muu kansa murahteli. Sekin yritys jäi keskeneräiseksi. Ja Brahelinnan entisillä mailla, saman kansan keskuudessa, joka risti everstimme "Savon jumalaksi".
JÄGERHORN. Ja ken neuvoi minua kääntymään kansan puoleen ja sen sylistä etsimään uutta voimaa? Kuka oli tuo mies?
KLICK. Minä, ja neuvoni oli oikea. Mutta sinun kostosi pettureille kävi meille kalliiksi. Siihen menetettiin aikaa. Ja mikä pahinta: Venäjänmatkalla tahrasit nimesi.
JÄGERHORN. Mitä kavaltajille tein, sen vaati oikeudentuntoni. Se oli tilinteko eikä voi estää aiettamme täällä. Myönnän, että kansannousu ei ole vielä alkanut. Lumivyöry ei voi syntyä tasankomaalla tai vuoren juurella. Se alkaa huipuilta, alpeilta alaspäin. Tunnen hengessäni, että kärsimysteni askeleet ovat nyt minut tuoneet ylimmälle kalliolle. Tämä on Beata Kristiinan seurakunta, ja minä aion tänä päivänä olla sen pappina. Hänen läsnäolonsa — nyt jo sen itsessäni tunnen — on lainaava sanoihini voiman, joka herättää jäyhimmänkin mielen. Täältä minä nostan kantajoukon ja täältä lähtien sen ympärille pitäjän toisensa jälkeen...
KLICK (tinkimättömästi). Merkitseekö mielestäsi veljeytemme myöskin sitä, että sinunkin on joskus taivuttava minun tahtooni.
JÄGERHORN nyökkää myöntävästi.
KLICK. Hyvä! Tähän saakka olen totellut sinua kuin asemies mestaria. Sitä et voi kieltää? Nyt vaadin minä puolestani sinulta: _seuraa minua_!
JÄGERHORN. Minne?
KLICK. Pakoon kuninkaan kätyreitä, jotka risteilevät pappilasta pappilaan ja kiertävät ympärillemme puhkaisemattoman verkon. Olen siitä varma.
JÄGERHORN. En voi... Vaadit minua kieltämään itseni. Kirkosta alkaa vaimeana kuulua, niin ettei keskustelu lainkaan häiriinny, saarnan lopettajaisvirsi: Juhana Cajanuksen virrestä (Uusi Virsikirja N:o 395) lauletaan tarpeellinen määrä seuraavia säkeistöjä:
1. Etkös ole, ihmis-parka, aivan arka, Ettäs itket yli öit', Ettäs suret suuttumatta, puuttumatta, Kouwon mustan murhatöit'.
3. Syöksee, haastaa, särkee, sortaa, mullaks' murtaa, Hirmu-kourilla kowill', Ei ol' toivoo toiwotuksiss', woiwotuksiss', Parkusuilla pelkureill'.
7. Lennä lintu, minkäs lennät, Et sä lennä Kowan kuoleman käsist', Saa se linnun lentä- wänki, rientäwänki Tempaa tuulettelemast'.
12. Ei niin wähää wäetöntä, woimatonta, Jota surma säästänee, Ei niin wahwaa wäellistä, woimallista, joka käsiss' kestänee.
14. Kerran kääntyy kääntymästä, wääntymästä, Kääntyy kääntymättömäks', Kääntyy käs- kyllä kowalla Kaikkiwallan, Tyhjäksi, turwattomaks'.
20. Mik' on ilo rikastua, rakastua, Kaupungissa katoowass'? Mik' on ilo oleskella, asuskella Tässä turhassa tilass'.
23. Kosk' ei koskaan kuolemata, katoomata, Sinne täältä tulla tait', Sydän sull' on, syntis- parka, aiwan arka, Ettäs suret surman töit'.
KLICK. Vain pelastamaan itsesi.
JÄGERHORN. He tulkoot. Miesvoimaa on kohta takanani. — Kuule, lopettajaisvirsi! Minun saarnani alkaa sen jälkeen.
KLICK (toivonsa menettäneenä etenee pöydän luo). Niinpä on minulla enää vain yksi tehtävä. Harhailen täältä Nynäsin kartanoon, ottamaan sisareltasi viimeiset hyvästit. Muistatko sitä kuusien tummentamaa tietä, joka kiertelee kartanosta sen ulommaiselle portille. Sitä myöten on sisaresi saattava toivotonta pakolaista. Me kuljemme äänettöminä. Sanathan eivät meitä auta. Mutta tuolla pienellä portilla... hetkeksi seisahdumme. Hän on toisella puolen, minä ulkopuolella. Silloin katson viimeisen kerran hänen silmiinsä ja luen niistä vielä kerran sen lupauksen, jonka täyttymistä emme kumpikaan ole uskaltaneet elämältä pyytää. Mutta minä näen, minä katson, kuinka se paistaa hänen silmänsä kosteasta kalvosta kuin päivän kuvajainen syvästä merestä. (Kääntyy Jägerhornin puoleen; pyytävästi.) Veljeni, olen erämaahan kääntyvä mies, tahdon nähdä meren kerran vielä...
JÄGERHORN. Lähde, veljeni. En jää tänne yksin. (Avaten sylinsä.) Hyvästi. (Syleilevät; Klickin kääntyessä lähtemään.) Vältä valtateitä...
KLICK (pysähtyy; kääntyy). Pääsen kyllä perille. Senjälkeen on yhdentekevää, harhaileeko varjoni vieraalla maalla vai taluttavatko pyövelinrengit sen rattailleen. (Nostaa kätensä jäähyväisiksi; poistuu kiireisesti peräovesta.)
JÄGERHORN seuraa hänen jäljessään portaille.
11 KOHTAUS.
_Argillander_ tulee papillisessa puvussaan vasemmalta taka-alan ovesta, kädessä kirja, keskinäyttämölle, panee kirjan kaappiin, avaa viittansa ja panee tyytyväisen näköisenä kädet housuntaskuihin, lähestyy pöytää ja ottaa hopeapikarista aimo kulauksen.
JÄGERHORN lähestyy taka-alalta.
ARGILLANDER (kääntyy tulijaan päin pikari yhä kädessä; ihmeissään). Ö-höm... vanhoja tuttavia... Noo, koukistetaanpas tulomalja Herran nimeen...
JÄGERHORN (torjuvasti). Tulen tärkeissä asioissa.
ARGILLANDER. Ja levottomalla mielellä, näen ma...
JÄGERHORN (kärsimättömästi; lyhyesti). Kuinka lienee... Asiallani on joka tapauksessa kiire...
ARGILLANDER (muhoillen). No, sakramentti! Viini on rauhattomalle sielulle puolet rippiä, etten sanoisi... tärkeämpi puoli.
JÄGERHORN. Haluan puhua kirkkorahvaalle isänmaan asiasta.
ARGILLANDER (epäilevästi; istuutuen samalla nojatuoliin). Tjaa — hm... isänmaan asiasta...
JÄGERHORN. Puhun joka tapauksessa, mutta... mieluummin teidän luvallanne.
ARGILLANDER. Täällä erämaassa emme oikein tiedäkään miten ovat tällä hetkellä asiat siellä maailman turulla...
JÄGERHORN. Nyt on rauta kuuma, aika on takoa.
ARGILLANDER. Joopa-joo, mutta... onpa aikoja vierinyt vierailustani autuaasti nukkuneen Anna-rouvan luona, ja jo silloin olivat käynnissä sekä palkeet että moukarit. Sitkeätä rautaa, tarkoitan...
JÄGERHORN. Kuonaa oli liian paljon. Suomen aatelilla oli etsikkoaika. Mutta se kykeni vain pettämään, ei kestämään, sillä se sairastaa kuolemantautia. Se ei pysty enää koskaan tekemään tämän maan historiaa. Kansan itsensä on otettava sen kohtalot käsiinsä. (Seurakunnan virrenveisuu lakkaa.)
ARGILLANDER. Papiston ja kansan, tarkoitatte kai sanoa. Mutta... nyt on jälkikuulutusten aika...
JÄGERHORN (estäen; jyrkästi). Ne kuulutukset kuulutan minä: olen nostamassa Savon rahvasta aseisiin.
ARGILLANDER. Ohhoh, nuori mies. Mitäs sanoo kuningas sellaisesta?
III KOHTAUS.
_Björnram_, samoin ratsuviittaan puettuna, on tullut peräovesta Jägerhornin edellisen repliikin aikana, toisten häntä huomaamatta; jättää oven jäljessään auki.
BJÖRNRAM (tarttuen edelliseen repliikkiin). Sellaisen teon kuningas rankaisee kuolemalla. Mestari Jägerhornin asemiehet ajavat tällä haavaa vankikyydillä kievarista kievariin. Ruotsissa rakennetaan tuomioistuinta ja pyövelinlavaa. Odotetaan Tukholman toista verilöylyä.
JÄGERHORN. Jos seikkailija Björnram on tullut minuakin vangitsemaan, hän ottakoon huomioon, että tuo vaikeneva kansa osaa erottaa patriooteista kätyrit. (Poistuu vasemmalle kirkkoon.)
BJÖRNRAM (Jägerhornin jälkeen raikuvasti nauraen; Argillanderille). Tuolla tavalla käy, kun ostaa ruutia ja ampuu kuninkaan pään yli harakoita. Sille annettiin tosin nimeksi "vahinkolaukaus", asia, nähkääs, aiottiin painaa villaisella... Mutta sitten: tuo sama mies, joka oli vannonut ja vannottanut tasavallan nimeen, lähti kihlaamaan itselleen lihavaa tsaaritarta ja saikin, kuulema, jalokivisormukset ja, kukaties, muutakin kalua luvattoman lemmen merkiksi. Siitäpä tempusta vasta joutuivat patrioottiparat kiipeliin. Nyt on toisilla kruununkihlat ja mestari — henkipattona.
ARGILLANDER (hieroen käsiään). Tjaa, mutta... minä taidan pestä käteni. Piru sen tietäköön, kumpi teistä on valheen Barrabas ja kumpi — hyödyllisen sanoman tuoja...
BJÖRNRAM (ojentaen Argillanderille paperin). Kuninkaan vangitsemismääräys. Lukekaa.
ARGILLANDER (silmää paperia; tutkii läheltä sinettiä). Laillinen sinetti... No, sakramentti, kuningas on voitolla ja kalalokit lentävät myötätuuleen... Mutta kuinkas sitten päästitte henkipaton rienaamaan kansaa?
BJÖRNRAM. Saalistan nykyisin verkolla enkä iskemällä suoraan...
ARGILLANDER. Njaa, mutta... pitäjäni talonpoikain tyytymättömyys on kasvanut tänä aikana selväksi villitykseksi. Sota on tyhjentänyt vilja-aittamme. Rehut ja heinäleiviskät on ajettu muonituspaikkoihin ja lisäksi menetetty viimeisetkin hevosluuskat sotaväelle, jotta akat saavat vetää auraa, ja joka talosta ovat kasvukapatkin velkana pitäjän viljamakasiiniin. Seurakuntani on epätoivoisessa tilassa ja valmis mihin tekoon tahansa, eikä vähemmän sen paimen, joka ei saa kiristämälläkään vähiä saataviaan ja saa maksaa tyhjästä laittomat kymmenykset kuninkaan elättiherroille.
BJÖRNRAM. Kuningas on luopunut noista kymmenyksistä ja lakkauttanut pastoraattien myönnin. Lisäksi on hän, pitäen silmällä sekä pappien että talonpoikain hyötyä, myöntänyt jälleen viinanpoltto-oikeuden suurimmille tilallisille. Näistä asioista on mukanani kuninkaan kuulutukset. (Antaa papereita Argillanderille.)
ARGILLANDER (ottaen kuulutukset; innostuneena). Siinä tapauksessa...
BJÖRNRAM. Nämä kuulutukset ja lisäksi kuninkaan julistus, joka lupaa pikaista rauhaa, on teidän luettava rahvaalle julki heti sen jälkeen, kun on lopettanut saarnansa tuo Valhallan ylimmäinen pappi.
ARGILLANDER. No, sakramentti! Olettepa, totta vieköön, tulevaisuuksien näkijä, herra Björnram. Ettekös ennustanutkin taannoin, että meidän uskollisuutemme kuningasta kohtaan on säilyvä järkkymättömänä tämän vainonajankin myrskyissä. (Menee pöydän luo ja ottaa maljan käteensä.) Kuninkaan ja uskollisten alamaisten malja!
IV KOHTAUS.
_Jägerhorn_ tulee kirkosta voitollisen näköisenä.
JÄGERHORN (lähestyen Argillanderia; rauhallisesti). Kirkkoherra, lähetin hakemaan kasvattitytärtänne, joka lienee ennättänyt poistua...
ARGILLANDER (peitellen asiain todellista tilaa). Hän käy harvoin sanaa kuulemassa... Monet emännänhuolet, koettelemukset ja pienet katkeruudenkin pisarat... Ymmärrättehän?
JÄGERHORN (puoliksi itsekseen; itsesyytöksenä). Liiankin hyvin sen tajuan. (Argillanderille; valoisan varmasti.) Siispä tietäkää jo ennen hänen tuloaan, että olen tullut häntä hakemaan lupaustani noutaen ja erään elokuisen illan oikeudella. Mitä omasta syystäni ja levottomain aikain tähden olen laimin lyönyt, sen olen nyt tullut hänelle korvaamaan... Olen tullut noutamaan hänet vaimokseni...
ARGILLANDER (räjähtää nauramaan). Kummalliset, totisesti kummanmuotoiset ovat nuoren miehen jäljet neitseen tykö!
BJÖRNRAM (yhtyen nauruun). Tähän herraan nähden: heiluriliikettä! Kurtisaanin maalatuilta huulilta uskollisen siveyden helmaan. Se on sitä Valhallan kuuluisaa hyveen harjoitusta!
JÄGERHORN (kylmän uhmaavasti). Säästäkää naurunne, hyvät herrat. Tätä päivää ette sillä kuittaa. (Argillanderille.) Teidän seurakuntanne siirtyy tänä hetkenä... kirkonmäelle, jossa äsken aloittamaani pitäjänkokousta jatketaan. Se ei ehkä tuota teille paljon kunniaa, sillä seurakuntalaisenne eivät näytä teitä suurestikaan rakastavan... (Kääntyy Björnramin puoleen.)
ARGILLANDER (käyttää tilaisuutta hyväkseen ja poistuu paperit kädessä kirkkoon.)
JÄGERHORN (Björnramille). Ja te, uskollinen varjoni, ottakaa huomioon, että satakunta raavasta miestä kerääntyi jo kirkossa ympärilleni. Ne ovat aseistetut ennen iltaa. Näytte unohtaneen, että tämä patrioottien ja urkkijain tilinteko tapahtuu lähellä valtakuntain rajaa...
BJÖRNRAM (ivaa täynnä). Todellakin... melkein korkean suosijattarenne jalkojen juuressa...
JÄGERHORN. Iltaan saakka riittää kyllä teitä ja teidän käskyläisiänne vastaan sata suomalaista puukkoa.
BJÖRNRAM (lähestyen; tarkastaen hävyttömän julkeasti Jägerhornin käsiä). Mutta... mitä näenkään? Uskotonko hänellekin? Missä on tuo kuuluisa jalokivisormus? Sormet ovat tyhjät! Ai, ai, uskoton niin korkealle morsiamelle... (Peräytyy vasemmalle etualalle oven luo; tarttuen kädensijaan, irvokkaan häijysti.) Vai hävettääkö? (Avaa äkkiä oven ja poistuu kirkkoon.)
JÄGERHORN (rientäen tuimasti samaa ovea kohti, tarttuu jo kädensijaan, mutta pysähtyy äkkiä).
V KOHTAUS.
Sillä samalla aikaa ilmestyy taustan portaille _Beata Kristiina_. Hän on nyt muuttunut entisestään kokonaan. Kasvot ovat käyneet luiseviksi, kelmeän kalpeiksi ja koviksi. Etuhampaista on yksi poissa, mikä tekee kasvojen ilmeettömyyden avuttoman säälittäväksi. Vartalo on laihtunut ja kutistunut. Hän on puettu? kansannaisen löysään röijyyn ja huonosti sopivaan hameeseen. Päässä on tumma liina. Koko pukukin on musta, vihertävän haalistunut, vieläpä rikkinäinen.
JÄGERHORN (kääntyy katsomaan tulijaa Beata Kristiinan ollessa vielä portailla, ojentaa molemmat kätensä häntä kohti, astuu pari askelta häntä vastaan, mutta pysähtyy äkkiä kuin hämmästyneenä).
BEATA KRISTIINA (astuu hitaasti kynnyksen yli, kääntyy seljittäin katsomoon ja vetää tarkasti ovenpuoliskot kiinni; asettuu sitten ovenpieleen seisomaan).
JÄGERHORN (perääntyy, Beata Kristiinan kääntäessä kasvonsa häneen, melkein kauhuissaan ja painautuu vasemmanpuolista kaappia vasten, tukahtuneesti). Kuka te...? — Tuletteko?... Ethän!...
BEATA KRISTIINA (välinpitämättömällä, jokapäiväisellä, melkein karkealla äänellä). Hoputtivat tulemaan, tänne muka...
JÄGERHORN (astuu askelen lähemmäksi; melkein kuiskaten). Beata... (Kuin hätähuutona.) Tunnetko minua?
BEATA KRISTIINA (hieman vaivautuneesti). Eipähän siitä... tuhottomia aikoja.
JÄGERHORN (astuu yhä lähemmäksi). Olet paljon muuttunut... (Äkkiä.) Oletko sairastanut?
BEATA KRISTIINA (jäykästi; raskaasti). Tautiako lie ollut. Vai muuta... tätä jokapäiväistä kurjuutta.
JÄGERHORN (hädässä; ratkaisevasti). Sano mikä raskas onnettomuus on sinua kohdannut.
BEATA KRISTIINA (kuin äkkiä elostuen; astuu askelen kohti Jägerhornia, joka askel askelelta peräytyy hänen edellään etualalle saakka; kiinteän syyttävästi). Onnettomuusko? (Jälleen eteenpäin astuen.) Raskas? (Naurahtaen.) Jokos se on muistosta mennyt? (Jälleen edeten; hyökkäävästi; lyhyin, äkkinäisin paussein.) Sitä se on ollut... juopon muijana vapisemista. Joka toinen yö lyöty mustelmille, joka toisena pakosalle, navettaan tai naapuriin. Perintörahat on juotu ja nälkää on nähty. Mutta... onpa tuo viime aikoina heittänyt vähemmälle... sitä hakkaamista.
JÄGERHORN (on peittänyt kasvonsa; tukahtuneesti). Minä kurja... oman itseni Juudas... (Tuskaisen äänekkäästi.) Tuo pitäjänkirjuriko, Argillanderin poika?
BEATA KRISTIINA. Milläs sitä muuten naisihminen häpeänsä peittää... Vai olisiko pitänyt kehruuhuoneeseen, huorien sekaan?
JÄGERHORN (on peittänyt korvat käsillään viime sanojen särähtäessä; kooten koko voimansa, syyttävästi). Et ilmoittanut minulle mitään!
BEATA KRISTIINA. Tyhmyyksiä. Oli muka sellainen luulo... uhrata itsensä jalolle herralle. Ja eikös luvattu tulla noutamaan vai...
JÄGERHORN (lähestyen, ottaen Beata Kristiinan kädet omiinsa; päättävästi). Minä vien sinut mukanani. Minä hoidan sinut terveeksi. Mitä on elämästäni jäljellä, sen olen velkaa sinulle...
BEATA KRISTIINA (särkevästi). "Mitä voi meidän rakkaudellemme aika"... ha-ha-ha... Se on korea lause, ja täydestä se silloin meni kuin väärä raha. Mutta ei niillä lanteilla enää mitään makseta.
JÄGERHORN (tuimasti). Sinun täytyy lähteä. Vien sinut rajan yli. Ruotsin laki ei siellä meitä estä... Käy hakemassa lapsesi... lapsemme...
BEATA KRISTIINA. Komeljantit ja leikaritkin meitä nauraisivat. Edellä hieno herra, perässä ruma akka ja vierellä raajarikko poika...
JÄGERHORN (tuskin enää ymmärtäen). Poika? Raajarikko? Minä... (Heittäytyy nojatuoliin, painaa ohimoita käsillään, kuin kärsien ruumiillista kipua.) Minä kaikkien Juudas, itseni Juudas, tulevaisten polvien Juudas...
BEATA KRISTIINA (jokapäiväisen tunteettomasti). Se heittiö heitti sen juovuspäissään kehdosta permantoon kuin penikan ikään. Ei tuntenut, nähkääs, omakseen, ja sillä kun on sen verran herrasperuja, että osaa sairastaa mustasukkaisuutta...
JÄGERHORN (äärimmilleen kärsivästi). Lopeta, lopeta...
BEATA KRISTIINA. Siitä se kyttyrä sai alkunsa. Ja nyt se kasvaa, kasvaa...
JÄGERHORN (venyttäen jokaista tavua). Lo-pe-ta...
BEATA KRISTIINA. Se leviää kuin lehmänsieni (joutuen äkkiä itkevän tuskan valtaan) ja törröttää pienessä selässä... (Vaitiolo, jolloin Jägerhornin pää on painunut pöytää vasten ja Beata Kristiina pyyhkii liinankulmalla kyyneleen silmistään, jälleen rauhallisesti.) Mutta leppoisampi se on ollut siitä lähtien poikaa kohtaan...
JÄGERHORN (katkerasti hymähtäen). Tyydyt vähään, vaimo.
BEATA KRISTIINA (kuin häveten). Vähään, vähäänhän minä...
JÄGERHORN (nousee hitaasti, koskettaa Beata Kristiinan olkapäätä; hiljaisesti). Beata, seuraathan minua...
BEATA KRISTIINA (työntäen käden pois; kovasti). Joutavia. Mitäs tässä vielä kolmatta kärsimään. (Asettuu hänen eteensä.) Vai rakastatkos minua kuinkakin paljon? Onkos sinulla silmää sellaista valhetella? (Jägerhornin vaietessa ja kääntyessä poispäin.) Katsopas nyt, herra, mitä voi rakkaudelle... se aika.
JÄGERHORN (avomielisen rehellisesti). Kuka meistä tietää, mikä on rakkaus. Sekö oli rakkautta, mikä meillä oli. Vai tämäkö tuska, joka säälistä itkee? En tiedä... Mutta yksi on varma: sinä olet onneton nainen, ja viaton raukka on olemassa. Minun työni on teidät pelastaa ja teitä hoivata. — (Kuin muistaen sen, mikä on ulkona.) Ja minullahan on siihen voima! Odota. (Kulkee päättäväisin elein kohti peräovea.)
VI KOHTAUS.
Ovi avautuu, ja häntä vastaan astuu _Björnram_. Melkein samaan aikaan tulee vasemmalta taka-alalta _Argillander_.
BJÖRNRAM (viitaten taakseen). Sopii katsoa: kirkonmäki on miesteni vartioima. Te olette vankini.
ARGILLANDER. Niin, mestari, seurakunta kuuli enemmän kuningastaan ja paimentaan kuin henkipattoa miestä.
JÄGERHORN (seisoo hetken jäykkänä, kunnes näyttää kuin katkeavan ja murtuvan).
BEATA KRISTIINA (siirtyy seinäviertä peräoven luo ja jää seisomaan sen oikealle puolelle).
JÄGERHORN (lähestyy Björnramia, panee kätensä hänen olalleen, vieden hänet mukanaan etualalle; melkein kuin herttaisena vanhuksena). Mutta, veljeni Juudas, ymmärräthän toki... En jouda vielä pyövelin käsiin. Katsos, minulla on vieläkin tekemättä eräs sankarityö. Ihan hiljainen, vaaraton, melkein näkymätön... (Nopeasti kuiskaten.) Paitsi sormusta sain eukolta viisisataa dukaattia kullassa. Saat ne kaikki ja sormuksen myötä, jos päästät minut rauhassa lähtemään rajaa kohti. (Ottaa rahapussin taskustaan, työntää sen Björnramille käteen; tämän työnnettyä sen taskuunsa.) Kas niin, sinä kaimani Juudas, möit vain aikaa, kaikille yhteistä tavaraa, jota muilla on liiaksi ja minulla liian vähän, sillä Juudas-sielun kurittaminen ihmisen sieluksi... se, se vasta vie aikaa. (Kääntyen toistenkin puoleen.) Hyvät herrat, näettekö selkäpuolellani merkillistä kyttyrää? (Havaitsee kaapin luona seisovan kepin.) Kirkkoherra ei kieltäne minulta matkasauvaa? (Hakee kepin.) Minun pitää, nähkääs, lähteä sitä kyttyräparkaa kantamaan, pitkälle taipaleelle... (Lähestyen Beata Kristiinaa, pannen kätensä hänen olkapäälleen.) Beata Kristiina, ei suotu minun sinulle edes lääkettä antaa. Mutta me odotamme... odotamme, että se kerran sataa ylitsemme, laulaaksemme kaukanakin toisistamme: Mitä voit nyt meidän rakkaudellemme, aika... (Nousee kynnysportaalle, kääntyy vielä kerran; murheellisesti.) Olen syyllinen mies. Mutta, hyvät herrat, ajatelkaas, miten paljon konnia tarvittiin, ennenkuin syyni kasvoi ja kasvatti kyttyrän, joka törröttää pienessä selässä... (Kääntyy, astuu kynnyksen yli, lähtee laskeutumaan portaita alas, toisten tuijottaessa hänen jälkeensä.)
Väliverho.