Chapter 6

Oli huhtikuun 12 päiwä. Fleming oli seuroineen palannut Pikkalasta. Suuria aikeita oli siellä pantu alkuun. Jonkunmoinen laiwasto oli saatawa wesille ensi awowedeksi. Puolenpäiwän aikana seisattui matkue taloon erään pitkän lahden kainalossa. Lounas pöytä oli pikaisesti saatu warustetuksi. Klaus herra oli mitä parhaimmalla tuulella. Anna oli myös matkalla selwinnyt houreistaan. Hän puheli eräissä asioissa aiwan toimessa. Tohtori johdatteli hänen huomioansa luonnon esineihin, joiden ohitse ajettiin, ja se oli haihduttanut houreet, jotka muuten häntä waiwasiwat. Lounaspöydässä hän jo kuunteli yleistä puhelemista ja otti wälin osaakin siihen. Kun wihdoin oluttuoppi oli pantu kulkemaan kädestä käteen, ja kun tohtori oli wuorostaan siitä juonut, hän ojensi sen wieressään istuwalle Annalle sanoen: "minua ilahuttaa nähdä pikku neitsyeni noin kilttinä ja sentähden annan teille nyt luwan maistaa tuota kuohuwaa olutta."

Anna kääntyi tohtoriin päin, huulet wetäytyen tuntuwaan hymyyn. "Niin", sanoi hän hiljaan.

--"Niin, todellakin, tiede käyttää tällaisia juomia wirwoitus= ja wahwistus=aineina heikoimmille potilaille", sanoi tohtori, puhuen pöytäseuralle.

Anna otti tuopin, nosti sen huulilleen, jotka tuskin kastuiwat, kun hänen kätensä astioineen herwahti alas hänen eteensä.

--"Kas se oli iloista", sanoi Klaus herra, jonka wieressä toisella puolella Anna istui. "Minä olen muuten hywin wähän luottanut tieteihin ja pitänyt niitä yhtäläisinä kuin noitien ja käden katsojain taikatemput. Mutta kun näen mitä Nikoteemuksen tiede on waikuttanut tälle hywälle neitsyelle, olen saanut toisen ajatuksen. Soisin, neitsyt Anna, että tarkoin seuraisit hywän tohtorimme neuwoja ja joisit pohjaan, että saisimme jälleen täyttää maljan."

Anna tarttui astiaan, tarjotakseen sitä Klaus herralle, mutta hänen kätensä wapisi, ja astia jäi hänen eteensä. Nostaessa kättänsä, hänen kaulawaatteensa liewe häilähti tuopin reunalle, josta kuului joku helähtäwä ääni, juuri kuin tohtori kiiruhti potilaansa awuksi ojentamaan tuoppia Klaus herralle.

--"Mitä se oli?" kysyi Klaus herra, joka myös oli heläyksen kuullut.

--"Nuppineulan kilaus tinatuopin reunaan", sanoi tohtori.

--"Kummallista", sanoi Pentti Söyringin poika, "minusta se kuului kuin tuomiokirkon kellon sointi hautajaisissa."

--"Ja minusta", sanoi Hannu Eerikinpoika, "kuului kuin joku muuri olisi wierinyt alas."

--"Mitä epäuskoja?" sanoi Klaus herra. "Te säikytte nuppineulan napsausta kuin suurimman kanonan laukausta. Waan niin se todellakin on tässä maailmassa, että kaikilla ihmisillä on joku epäusko, enkä minäkään ole siitä wapaa. Se on totta, minä en usko enteitä enkä taikoja, niille minä nauran. Kun ilma eilen oli selkiä ja lämmin, te sanoitte nyt tulee kesä--sitä minä en uskonut, waan kiiruhdin matkalle, sillä minä en usko huhtikuun ilmoja, ja näettekö, nyt meillä on myrsky ja tuisku. Me istumme tässä Itämeren rannalla, tiedämme olewamme keskellä suurta waltakuntaa, joka nyt yhtenä juowana kulkee Lapin tuntureilta Mustanmeren rantaan, jossa tänään kaikki on rauhallista; mutta minä en luota tähän rauhaan enemmän kuin huhtikuun säähän. Minä en ole wielä warma, josko tämä waltakunta woi kehitä siksi kuin se on aiottu, lujaksi muuriksi yhä hirweästi woimistuwan idän ja wankan siwistyneen lännen wälillä. Joka hetki saattaa itsessään muurissa ilmestyä awonaisia loukkoja. Minua soimataan siitä, että pidän yhä armeijamme sotajalalla. Minua panetellaan siitä, että wastustan Ruotsin eriämis=aikeita. Sanokaa olenko minä wäärässä, kun uskon jalon kuninkaamme Sigismundin wallan tarwitsewan nyt yhtaikaa tulla musertamattomaksi suluksi raa'an itäisen woiman ja länsimaisen siwistyksen wälille, Jäämerestä aina Mustanmeren aaltoihin saakka--ja jos tämän suuren tarkoituksen myönnätte oikeaksi, niin ymmärrätte sen ankaruuden, jolla minun oli kukistettawa tuo älytön kapina isänmaassamme, yhtä hywin kuin käsitätte mitä on wielä tehtäwä kapinoiwalle Ruotsille; ja koska tässä taistelussa on koko Europan tulewa kohtalo, koko siwistyneen maailman tulewaisuus kysymyksessä, niin minä uskon, että te jokainen toiwotte nyt jatkettawalle suurelle työllemme onnea ja menestystä ja sille minä myös tyhjennän tämän maljan ja huudan eläköön Sigismund ja hänen tulewa suuri maailman waltansa!"

--"Eläköön? Eläköön!" huusiwat Klaus herran ratsukumppanit, waan tohtori pysyi äänetönnä ja synkeän muotoisena.

Klaus herra tunsi rintansa kohoawana uudella ennen tuntemattomalla woimalla ja hänen molemmat sotakumppaninsa katsoiwat häneen kuin johonkin yliluontoiseen olentoon. Anna oli taas waipunut entiseen alakuloisuuteensa, eikä näyttänyt enää tietäwän mistään. Niin päättyi tämä lounat=atria.

XV.

Klaus herra oli tahtonut joutua yöksi Kuitian howiinsa, mutta matka kulki hitaasti, sillä aamupäiwän tuisku oli ajanut tien umpeen. Tultua erään talon kohtaan hän seisotti hewosensa ja kutsui luoksensa tohtorin, joka Annan kanssa ajoi jälkimäisenä.

--"Minulla on wähäinen watsan kipu", sanoi hän, "meidän täytyy hetkeksi seisattaa tähän. Onko sinulla warustettu mitä sellaiseen?"

--"Tiede ei ole koskaan warutonna", sanoi tohtori ylpeydellä.

--"No, sitte menemme taloon, se on ehkä pian autettu."

--"Aiwan niin, minä tarwitsen ensin waan tutkia mitä kipuun on tarwis."

Waiwa kiihtyi yhä kowemmaksi. Kun Klaus herra oli tullut huoneesen, oli hän jo pian woimaton. "Minulla on hirweä kipu watsassani", lausui hän päästyä wuoteelle selälleen. "Mitä sinä arwelet siitä Nikoteemus?"

--"Minä arwelen kolmea ainetta, se on merkurium, terra adamica, ja materia prima."

--"Waan minä en ole koskaan ennen tuntenut tällaista kipua, se on minulle aiwan outoa."

--"Antakaa olla, tauti on kuten sanotte warsin uutta, siis parannusaine pitää myös olla uutta, sellaiselle kiwulle juuri äsken walmistunutta."

--"Ja tunnetteko mitä sellaista?"

--"Odottakaa, minä tunnen kolme keinoa, on ensin tehtäwä sinerationi, sitte korruptioni ja wiimeksi albisikationi."

--"Ja ennen kuin se kaikki on tehty minä saatan kuolla--siis pikaisesti--hywin pikaan."

--"No, se on tehty silmänräpäyksessä. Tarwitsen waan kirjoittaa sen ensin paperille. No nyt se on jo tehty--minä panen tämän nyt paljaalle watsallenne."

--"Ja mitä se on? minä tahdon sen tietää."

--"Se on aiwan uusi aine, mikä tieteelle on wasta ilmestynyt, ja koska teidän waiwanne myös on uusi, niin tämä uusi aine ei siis woi olla muuksi kuin teidän herruutenne watsan kiwuksi."

--"Ja mikä sen nimi on? minä tahdon sen kuulla."

--"Se on Nuijasota, piirretty wiattomalla werellä ja wiattoman kyynelillä kasteltu, teidän herruutenne."

--"Mene helwettiin", huusi Fleming. "Oletko minut myrkyttänyt?"

--"En", wastasi tohtori tyynesti: "Waan merkurium helmi Annan kaulasta on tullut teidän herruutenne watsaan, ja siitä seuraa wälttämättömästi----."

--"Että minun täytyy kuolla? Ha! sinäkin petturi ja murhaaja! Nyt näen sinun läwitsesi. Kaarle herttuan orja! Pentti, sinä wangitset tuon ja annat sotaoikeuden käsiin, ja sinä, Hannu, haet pikaisesti minulle papin." Näin sanottuaan Klaus herra tuli aiwan lewolliseksi. Ei yhtään walitusta kuultu enää hänen suustansa. Hän huokaili waan wälistä raskaasti. Anna istuusi hänen wuoteensa laidalle, katsoi häneen äänettä, ja kyyneleet waluiwat hänen waaleille poskillensa. Hän näytti heikosti aawistawan, mitä oli tulossa. Sairas katsahti häntä silmin ja näytti kuin siitä säpsähtäwän. Oli kuin ajatus olisi wiwahtanut hänen päässänsä siitä waarasta, mitä Hämeenkankaalla noita oli ennustanut hänelle sinisilmästä neitsyestä, waan se näytti olleen waan tuokion wiwaus, ja seuraawana hän puristi neitsyen kättä ja katsoi lempeydellä hänen surullisiin silmiinsä. Silläaikaa kutsuttu pappi oli tullut ja juhlallinen toimitus alkoi. Kaikki silmät oliwat kyynelissä, nähdessään kuinka tuo äsken woimakas, kuninkaan wallalla käskewä, enemmän peljätty kuin rakastettu urho lankesi nöyryydellä polwilleen ja otti wiimeisen sakramentin. Eräitä hetkiä sen perästä oli hänen rauhaton henkensä lähtenyt.

XVI.

Sanoma Klaus herran kuolemasta lewisi, ajan waillinaisten kulkuneuwojen suhteen, erinomaisen pikaisesti ympäri Suomen. Se herätti myös mitä erillaisimpia tunteita eri kansaluokkain piirissä. Aatelisto, jonka hallussa oli kaikki tärkeimmät siwiliwirat sekä wallattoman sotawäen päällikkyys, oli woimallisen Klaus herran turwissa tottunut mitä itsewaltaisimpaan menettelemiseen kansan asioissa, luottaen, ettei kukaan alhaisempi, maassa olewan hallituslaitoksen siwuitse, rohkenisi mennä päähallitsijaa etsimään niin kaukaa kuin Warsowan teitse. Klaus herran äkillinen kuolema, hetkellä, jolloin yleinen mieli ei ollut wielä ehtinyt walita ketään otollista hänen sijaansa täyttämään, jolloin kansallinen puolue Ruotsissa wallanhoitajan Kaarle herttuan personassa oli juuri hajalleen repäisemässä heikon Sigismund kuninkaan liian suurta waltakuntaa, se kaikki waikutti, että Suomen aatelisto hämmästyi ja tunsi entisen lujan asemansa rupeewan horjumaan. Sen röyhkeä käytös kansaa kohtaan maseni pian samalla hetkellä kuin tuo tärkeä kuolonsanoma oli ehtinyt maassa wakautua. Kansa taas, jolla oli monen sadan wuotinen kokemus ja tottumus kaikissa hädissään kääntyä hallitsijaansa Ruotsissa, ei ollenkaan ollut ymmärtänyt sellaista kansallisen puoli=itsenäisyyden asemaa, jossa päähallitsijan kaukuus ja ehkä heikkouskin antoi tilaisuuden muutamille ylimysperheille harjoittaa mitä hirmuisinta wäkiwaltaa. Flemingin kuolema tuntui sentähden kansalle kuin pelastus hirmuisen painon alta. Sillä oli ikään kuin joku waistomainen aawistus siitä, ettei maan ylimysten seassa ollut yhtään kylläksi woimallista miestä jatkamaan Klaus herran alkamaa, Puolan heikon kuningas Sigismundin nimessä maahan tuomaa ylimysten hirmuwaltaa. Waikka siis ne syyt, jotka oliwat Nuijasodan synnyttäneet, wielä oliwat olemassa ja eräitä sen entisiä johdattajia liikkui maassa, pysyi kansa kuitenkin lewollisena, odottaen niitä uusia tapauksia, jotka tuntuiwat kuin ilmassa jo olisiwat tulemaisillaan olleet. Kansan aawistus ei sitä pettänytkään. Klaus herran houre suuresta Europan wallasta, jonka piti, huolimatta kansallisista rajoista, luoda wahwa sulku idän ja länsimaiden siwistysten wäliin, Jäämerestä Mustanmeren rantaan, oli mennyt hänen itsensä kanssa hautaan. Jos kuningas Sigismund sen tunsi, hän oli liian heikko panemaan sitä toimeen, niin pian kuin pää, johon wiwahti sellainen aate, oli kaatunut. Arwid Eerikinpoika, joka wihdoin oli tullut Suomen asioiden ylimmäiseksi johtajaksi Klaus herran sijaan, kaipasi sitä johtawaa suurta waltiollista aatetta, jonka toteuttamiseen hänen edeltäjänsä oli wuodattanut tuhansien kansalaistensa werta. Tämä uusi käskyn haltija, joka Kalmarin yhdistyksen onnettomasta historiasta tunsi, mitä selkkauksia synnyttää hallitus, luodessaan waltakunnallista yhteyttä riitaisista kansallisista aineista, harhaili kahden waiheilla: toisella puolella kuningas, johon häntä sitoi uskollisuuden wala, ja toisella kansa, jonka puolta edusti säätyjen päätös ja wallanhoitaja Kaarle herttua. Tämä ylimmäisen käskynhaltijan harhailus waikutti pian yhtäläisen harhailemisen kaikkiin yhteiskunnallisiin oloihin, mutta enimmän järkytti se maan aatelistoa ja wirkakuntain entistä asemaa. Se kowuus, millä kansan oikeutettuja waatimuksia oli kohdeltu, lauhtui yhtäkkiä, tunnetut Nuijasodan johtajat saiwat ruweta liikkumaan wapaasti, wangitut nuijamiehet laskettiin linnoista palaamaan koteihinsa, linnaleiri, tuo rasittawa sotawäen sijoitus talonpoikain taloihin, joka oli ollut lähimpänä Nuijasodan syynä, lakkautettiin wihdoin kokonaan. Nuijasodan werisestä kasteesta näytti uusi onnellisempi päiwä rupeawan kansallisen elämän taiwaalle walkenemaan.

Yrjö Eeronpoika oli, päästyään wankeudestaan Turun linnasta ja kuultuaan Nuijasodan onnettoman lopun, paennut Suomen pohjoisimpiin seutuihin ja ottanut siellä asuntonsa wähäisessä talossa Oulujärwen rannalla. Tämä innokas, haaweksiwa nuorukainen ei kuitenkaan jäänyt jouten odottamaan parempia aikoja, joista hänellä wielä yhä oli warma toiwo, mutta hän ryhtyi uuteen työhön itse puolestaankin näitä aikoja jouduttamaan, ehkä toisella tiellä kuin sitä ennen. Uskonpuhdistus maassa oli wasta eräitä wuosikymmeniä wanha, eikä ollut wielä ehtinyt paljon waikuttaa kansan henkiseen edistykseen. Tässä löysi Yrjö itselleen uuden lawean waikutusalan. Hän oli hankkinut Agrikolan toimittamat ensimmäiset ja silloin ainoat suomeksi painetut kirjat, keräsi joukon lapsia ympärilleen, opetti niitä lukemaan ja pyhäpäiwinä piti kansantajuisia esityksiä, joissa aika ihmisille selitteli maantieteellisiä aineita ja erinäisiä luonnon ilmauksia sen aikuisen tieteen kannalta. Toisen kerran taas hän puheli heille wieraista maista ja kansoista taikka jutteli wanhojen aikojen tapauksista, Israelin kansasta ja Jerusalemista, Egyptistä, Faraon tyttärestä ja Moseksesta, ristiretkistä ja Suomenmaan walloituksesta, joita kansa halukkaasti kuunteli. Ja ihmetteli häntä kuin Jumalan enkeliä, joka noin tuli antamaan heille tietoja ennen aawistamattomista asioista. Lapset rakastiwat häntä parhaimpana opettajanansa, wanhemmat ihmiset tuliwat kaukaisista kylistä katsomaan häntä ja kuulemaan hänen opettawaisia esityksiänsä, he pitiwät häntä Jumalan apostolina, joka oli lähetetty walaisemaan heidän kaukaisessa sydänmaassa syntynyttä mieltänsä.

Tässä hänen apostolitoimessaan saawutti häntä yht'äkkiä tieto Flemingin kuolemasta. Oli eräs sunnuntai ilta Toukokuussa. Hän oli parhaallaan jutellut kokoontuneelle kansalle, miten Mooses wei Israelin kansan Egyptin orjuudesta Punaisen meren poikki ja miten Farao, joka sotawäkineen ajoi heitä perästä, hukkui meren aaltoihin. Silloin eräs Oulusta palannut kyläläinen tuli seuraan ja huusi:

--"Kuulkaa, mitä ihmettä on tapahtunut! Klaus herra on kuollut!"

--"Klaus herrako kuollut? Herrainen aika!" kuului monesta suusta yhtaikaa.

--"Niin", sanoi tulija, "hän on luullut syöneensä werimakkaroita ja nielleensä watsaansa kyykäärmeitä, ja siitä on hän kuollut."

--"Ja ken on tullut hänen sijaansa?" kysyi Yrjö?

--"Sitä ei kukaan tiedä, waan se warma on, että Klaus herran perhe on wangittu, hänen puolalaisen herransa on wienyt paholainen tulisissa waunuissa, wangitut nuijamiehet owat lasketut irti, kuningas on pantu wiralta ja Kaarle herttua on käskenyt hirttää Klaus herran käskyläiset ja ajaa hänen sotawäkensä repimään hampaillaan maahan Turun linnan muurit ja tehdä sen kanonista riehtilöitä ja rokkakattiloita. Niin owat kertoneet Oulussa woudin kirjoittajat."

Waikka Yrjö ei puolestaan uskonut miehen kertomusta, hänen esityksensä kuitenkin seisattui. Ajatukset hänen nuoressa päässänsä oliwat saaneet toisen suunnan. Ne lensiwät Salojärwelle, jossa hän warmaan luuli Annan häntä odottawan. Hänen haaweksiwaan päähänsä kuwausi jo ne uudet olot, joille Flemingin kuolema ja siitä seuraawa ylimyswallan kumoaminen oli walmistawa awonaisen sijan. Käkisalmi lääninensä, Newajoelta Jäämereen saakka on meidän, siis toinen mokoma entisen awaruuden lisäksi ja, tämä maa on laweampi kuin Ruotsin waltakunta, pian yhtä suuri kuin Sigismund kuninkaan waltakunta, Kaarle herttua on suljettu pois Ruotsin perintöoikeudesta, hänelle on tässä tarjona kuningaskunta,--waan aaweksiiko hän sitä?--Hän on uhannut hyljätä wallanhoitajan witan-- olisiko tuo uusi aate jo sen waikuttanut? Wain odottaako hän wiittausta siihen täältä? Onko täällä ketään niin uskaliasta, joka ryhtyy sitä tekemään? Tai woisiko siinä olla waaraa nyt, kun äsköinen Nuijasota on mielet ja olot sekoittanut? Wai eikö tämä sota liene jo ollut juuri se werinen kaste, jolla tämä maa ja sen kansa on uuteen asemaansa pyhitetty? Wai tarwitaanko wielä uutta kokemusta, uusia werisaunoja ennenkuin aika on täytetty? Lähin tulewaisuus sen on näyttäwä. En rohkenisi kuitenkaan nostaa werhoa, joka sen wielä peittää, waan mitä ja milloin wiwahti päähäni tämä salainen aate--niin sinä se olit, sydämmeni rakkaus, Anna, sinun ihanain silmäisi säihky walaisi eteeni uuden tien sillä hetkellä, jolloin wiskasit hennon olentosi minun ja murhaawaan pistoon ojennetun teräwän raudan wäliin--silloin, Anna, wiwahti sieluni läpi tämä salainen aate, jolle elämäni pyhitän. Wankeuden pimeys on sen wahwistanut, ja pakolaisuudessa on se kehkeytynyt minun elämäni ohjeeksi. Sinulle, armaani, kuuluu tämä aate, kallis hedelmä, joka on kaswanut maanmiestemme werestä ja kasteltu sinun wiattomilla kyyneleilläsi; sinulle, ystäwäni, tuon minä tämän nyt täydellisesti walmistuneen hedelmän, se olkoon ensimmäinen morsiolahja, joka on iäti sielumme yhdistäwä toinen toiseensa.

XVII.

Ebba rouwan murhe Klaus herran kuolemasta oli sywä ja hänen arwoisensa. Hän oli täydelleen arwannut miehensä suuruuden ja osannut kunnioittaa hänen töitänsä, silloinkin kuin hänen naisellinen sydämmensä olisi tahtonut niissä nähdä enemmän sääliwäisyyttä ja lempeyttä wihamiehiäkin kohtaan. Monessa asiassa, missä rangaistus eli kosto hänessä näytti woiwan waaratta saada liewemmän muodon, hän koetti waimollisen hempeyden aseilla masentaa miehensä liikaa rajuutta. Wielä hänen kuoltuakin hän tahtoi pyhittää suuren miehensä muistoa eikä tehdä mitään, jota hän ei olisi saattanut tehdä hänen elinaikanaan. Kun saattajat Pentti Söyringinpoika ja Hannu Eerikinpoika toiwat wainajan ruumista Turkuun, hän kyllä hämmästyi ja surkutteli tuota perheen wanhaa tuttawaa Nikoteemus Houreniusta, nähtyään hänen olewan wangittuna; mutta hänelle ei tullut hetkeksikään mieleen wapauttaa häntä ennen kuin epäluulo, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli kokonaan poistettu. Kun hänen ensimmäinen raskas murheensa oli wähän liewennyt, hän kutsutti tohtori paran eteensä ja antoi hänen puhella ja selittää puoltansa. Nikoteemus ei toiwonut mitään parempaa. Hän tahtoi sekä oli ainoa, joka tiesi selittää Klaus herran kuoleman, mutta hän teki kohta sen wälttämättömän ehdon, että hänen selityksensä jäisi ikuiseksi salaisuudeksi, waikka sen kautta hänen oma kaulansa tulisi leikatuksi. "Se on totta", sanoi hän, "minä se kyllä ripustin Anna neitsyen kaulalle merkurium helmen, mutta en minä ollenkaan ollut syynä, että se oli pudonnut oluthaarikkaan, josta hänen herruutensa sen joi. Se oli, jos niin tahdotte, Jumalan sallimus. Ja kun se oli kerran niin, minun kaikki tieteeni woima ei siinä woinut enää auttaa, sillä merkurium on woimallisin aine, kaiken näkywäisen aineen, koko maailman ydintä, joka weressä hajosi näkymättömäksi uduksi, niin hienoksi, että yksi ainoa weren rahtuinen sisältää sitä kymmenen miljonaa näkymätöntä rahtuista, joita me nimitämme elementa priman nimellä. Sentähden me säilytämme tämän niin waarallisen ja woimakkaan aineen hywin kätkettynä helmenä kowassa kuoressa, joka on tehty aineesta, mikä ilman waaratta saattaa koskea meidän ihoomme, mutta joka nesteessä sulaa ja hajoo jälleen maailman awaruuteen.--Niin, armollinen rouwa, sellainen on minun rikokseni--ei suurempi eikä pienempi; hirttäkää minut tuonne linnan portin kamanaan, jos sen olen ansainnut."

--"Ja mitä sanotte nyt tuon neitsyt Annan terweydestä?"

--"Hänessä on kaikki hywin. Merkurium on tehnyt ihmeellisen waikutuksen. Näettekö miten liikunto wapaassa ilmassa on nostanut weren hänen poskillensa, jotka hohtawat kuin kypset mansikat aholla. Häntä waiwaa nyt ainoasti wähäinen corruptio wirginalis--"

--"Ja mitä luulette siitä?"

--"Se on ihan yksinkertainen asia; tuhannes osa luotia merkuriumia sekoitettuna tuhannes osaan terra adamicaa ja se sinisellä nauhalla sidottuna hänen hiuspalmikkonsa latwaan--"

--"Ja kauanko on tarwis sitä käyttää?"

--"Täällä ahtaassa piirissä wähintäin wuoden, waan jos hän saisi wapaasti liikkua ulkoilmassa, woisi kolme kuukautta riittää."

--"No, kuulkaa, hywä Nikoteemus. Minä uskon teidät wiattomaksi syytökseen, josta olette wangittu, mutta kuitenkin minun täytyy se jättää oikeuden tutkintoon. Waan woisitteko kunnianne kautta wannoa, että palajatte jälleen tänne, jos antaisin teille wapauden erääksi wiikoksi?"

--"Kunniani, tieteeni, taitoni kautta minä sen wannon."

--"Sen luulinkin teistä. Näettekö kuinka ajattelen. Minä en woi kauemmin pitää tuota onnetonta neitsyttä täällä. Te Nikoteemus saatte minulta hewoset ja satulat ja seuraatte Annaa Salojärwelle hänen wanhempainsa luo. Kun siellä olette ehtineet hänen parantamisensa järjestää, palajatte heti wastaamaan täällä mitä oikeus teiltä waatii. Eikö niin, hywä Nikoteemus?"

--"Sitä arwelin juuri teidän armollenne esittää, sillä omat etuni eiwät koskaan häiritse minua tieteeni palweluksesta. Näettekö, matkallani olin tutkinut tähtiä ja huomannut, että jonkun wiikkauden perästä Wenus ja Merkurius sattuwat auringon selän takana yhteen, samalla hetkellä kuin Mars aiwan heidän wastapäätänsä tuijottaa heihin werisellä katseellansa ja yht'aikaa kuin Jupiterin walo on auringon säteihin sammumaisillaan. Se hetki on Anna neitsyen elämälle niin tärkeä, että silloin, jos koskaan, on tarwis hänen olla rakkaiden wanhempainsa huostassa."

--"Ja uskotteko todella, että kaukaisten tähtien asema waikuttaa mitään ihmisten onneen täällä alhaalla maassa?"

--"Warmasti. Näettekö, Wenus on Anna neitsyen tähti, joka kohta auringon takana wiskaikse tuon päiwätähden ympärillä aina lymyilewän Merkurion syleilyyn; Mars kaukana ja Jupiterin silmät soaistut--"

--"No, no, se on kylläksi, hywä Nikoteemus. Saatamme neitosen waan kotiinsa ja jätämme tähdet oman onnensa nojaan. Iiwar herra warustaa teille hewoset, ja sitte joudutte matkaan. Anna on heti walmiina. Minä arwelen, että ehditte Salojärwelle ennen kuin tuo waarallinen Merkurius on ehtinyt Wenustanne wahingoittaa."

* * * * *

Oli Toukokuun keskipaikoilla. Lumi jo oli tarkoin sulanut, waan tiet oliwat wielä wesiset ja pehmeät. Puut oliwat jo alkaneet nypliä ja tuhannet linnut wisersiwät synkissä metsissä. Annan, ja tohtorin matka kului hitaasti, se oli jo kestänyt monta päiwää, ja tohtori tuli yhä enemmän lewottomaksi, kun, hänen lukunsa mukaan, Wenus ja Merkurius jo lähestyiwät toinen toistansa. "Miksi heidän pitää sattua yhteen juuri auringon takana, jossa wallitsee Egyptin pimeys", sitä hän aina mietti, eikä woinut saada selwille. Aurinko oli nousemaisillaan, ja Wenus tuijotti himmeästi taiwaalla ja katosi heti nousewan auringon säteihin. Käki kukkui tien reunassa ja syöksi yht'äkkiä äänettömän towerinsa luo. Peipponen wisersi oksalla iloista lauluansa ja sen toweri wastasi siihen pii, pii. "Ihmeellinen salaisuus, joka on tuossa luonnossa, niin taiwaalla kuin maassa", huokasi tohtori. "Meidän elämämme juoksu on wiitottu taiwaan tähdillä, ja sisällisimmät tunteemme seuraawat älyttömän luonnon wiittauksia. Miksi tällä hetkellä juuri tuo kummallinen ajatus wiwahti päähäni? Olen pitänyt tuota härän tähtisikeröä eläinradassa aina omanani, waikka se on häilywäisen huhtikuun merkki. Eikö tuo auringon walossa kiertelewä Merkurius ole paremmin minun elämälleni sopiwa? Niin se on, minä olen ollut pöllö, kun en ole sitä ennen huomannut. Tästä hetkestä minä hylkään tuon tuiskujen ja mietojen ilmojen härkätähden ja annan elämäni johdon Merkuriolle, joka saa liikkua wuoroin auringon tulisissa säteissä ja wuoroin sen takana ihastella Wenuksen hehkuwaa silmää."

Tultuaan tähän päätökseen, ja kun tie eräässä kohdassa sattui olemaan leweämpi, tohtori kannusti hewostansa ja ratsasti Annan wiereen. Anna ei näyttänyt sitä huomaawan, ja tohtori jäi hetkeksi ääneti. Sitte hän rykäsi ja kääntyi Annaan päin ja alkoi:

--"Näettekö, neitsyt, mikä ihana aamu, kuinka lehdet nypliwät ja täyttäwät ilman suloisella tuoksullansa?"

--"Niin", wastasi Anna kääntämättä päätänsä.

--"Ja miten metsän lukemattomat siiwekkäät asukkaat elähyttäwät ympärillämme koko luonnon iloisella laulullansa."

--"Niin", wastasi taas Anna.

--"Ne laulawat kaikki waan rakkautta, niillä on jokaisella wierellään ystäwä, jolle ne kukin ominaisella äänellänsä puhelewat sydämmensä hempeimpiä tunteita ja sitte kuuntelewat wienoa kuwausta, joka lehwäin wälistä soi heidän korwiinsa."

--"Niin, niin", wastasi Anna hiljaan, tuskin kuuluwasti.