Chapter 5

Muutamat tahtoiwat särkeä owen, waan toiset sen kielsiwät. Wiimeinkin päätettiin owi awata. Mutta miten se tehdä, kun awainta ei ollut kellään, sillä awaimet tällaisiin wankihuonehin säilytti Klaus herran pois=ollessa Kola, ja häntä ei löydetty mistään. Usea mies rupesi nyt työhön, ja wihdoin onnistui suurten rauta=aseiden awulla saada raskas owi murretuksi ja awautumaan.

Miten hämmästyiwät kaikki, kun owi oli saatu auki! Anna, tuo eilen wielä kukoistawa neitsyt, juoksi tulijoille owessa wastaan, waaleana ja muuttuneella muodolla, jossa kuwausi hiljainen heikkomielisyys. Hänen silmäinsä walo oli tummennut, ja niiden katsanto oli hajallinen niinkuin sillä, joka on kadottanut ymmärryksensä. Hän tuli ulos eikä näyttänyt huomaawansa ketään; hän piti käsiänsä niinkuin niillä olisi kantanut awattua kirjaa, josta hän alkoi laulaa surullista lauluansa. Kukaan ei tohtinut häneen ryhtyä. Päätettiin seurata hänen perästänsä. Hänen askeleensa meniwät porttia kohti, missä kuollut miehen ruumis oli äsken löydetty ja joka wielä makasi siinä. Tultua sen luo, hän seisattui, lankesi polwilleen sen wiereen, heittäysi sen rintaa wasten ja syleili sitä sanoen: "tässähän sinä oletkin, Yrjö, sinä elät wielä, minä luulin sinun kuolleeksi."

Pian löydettiin kellarista Kolan ruumis. Wähitellen luuliwat tulleensa tapauksen perille, arweltiin, siitä mitä oli nähty, että Anna olisi koettanut pelastaa sulhaistansa Yrjöä wankeudesta; että Kola oli sen huomannut, tunkeinnut wankihuoneesen, ampunut wankia, waan ei siinä onnistunut ja sitte--sitte kukaan ei ymmärtänyt miten Kola itse oli saanut kuolettawan luodin rintaansa.

Paraillaan kun tätä mietittiin, kuului sotasarwen soitto linnan portilla ja kaikki kääntyiwät sinne päin.

XI.

Nuijasodan wiimeinen tappelu oli taisteltu Ilmajoella. Pohjanmaan raiwoisimmat ja urhoollisimmat miehet oliwat kaatuneet Santawuoren kentälle. Klaus herra ratsasti sotawäkensä kanssa Turkuun päin. Hänen rinnallaan ratsasti Iiwar herra, joka koko nuijasodan ajan oli häntä seurannut. Molemmat ratsastiwat hetkisen ääneti; Flemingin muoto oli wakainen, pian synkeä. Wälin hänen huuliltaan pääsi kuuluwa hm!, mutta mitään sanoja ei häneltä tappelun perästä ollut kuultu. Wihdoin hän kääntyi wähän Iiwariin päin.

--"Se oli kuitenkin wälttämätön, wai kuinka sinä, Iiwar, arwelet?" sanoi hän juuri kuin omaatuntoansa rauhottaen.

--"Tietysti se oli wälttämätön", wastasi Iiwar.

--"Ja minä luulen he wihdoin pysywät tolallaan."

--"Ainakin siksi..." wastasi Iiwar, waan keskeytti puheensa.

--"Kuin? Luuletko, ettemme nyt woi heistä olla aiwan huoletta?"

--"Warmaan", wastasi Iiwar. "Mutta kaksi wihollista yhtaikaa on pian kuin kaksi warasta yksillä markkinoilla."

--"Niin, sinä tarkoitat herttua Kaarlea?"

--"Joka wihdoin saattaa työssä ja toimessa yhdistyä talonpoikain asiaan."

--"Niin, waan sinä unohdat kuninkaan sotawäen, aateliston ja tämän talwen kolme jäännös=kuukautta. Minä arwelen ne woiwan aluksi antaa hänelle wähän miettimistä."

--"Se on totta, ennen kesää ei woi tapahtua mitään. Waan sitte?"

--"Laitamme hänen herttuaalliselle korkeudelleen wähän tekemistä ottaessa wastaan hänen majestetiansa ynnä sen kahta alimmaista palwelijaa--niin, Iiwar, seuraathan minua kun lähdetään wieraiksi hänen herttualliselle korkeudelleen."

--"Ja Suomi", wastasi Iiwar, "tohditko niin pian sen jättää sotawoimatta?"

--"Luonnollisesti en. Waan enkö ole wielä sinulle maininnut aikeistani? Mitä sanoisit, jos Kola Ludowski?----"

--"Kuin, tohtisitko jättää Suomen sotawäen tälle muukalaiselle?"

--"Oh, tyhjää pelkoa sinulta. Mustan meren ja Pohjoisen Jäämeren wälillä ei ole meille mitään muukalaista. Ja muutoinkin sinä et wielä tunne kaikkea. Mitä sanot siihen, jos sama muukalaisesi parastaikaa jo olisi oma lähin sukulaisesi?"

--"Ei, ei koskaan. Anna on liian jalo nainen siksi", wastasi Iiwar.

--"Joutawia!" jatkoi Fleming. "Minä tunnen hänet paremmin ja muutoin, sama Ludowski--tuskin löytäisin koko Sigismundin awarassa waltakunnassa miestä, jota woisi niin monenlaisiin toimiin uskoa."

--"Siinä on minulla ihan toinen ajatus", wastasi Iiwar pian huolettomasti ja paremmin kuin itselleen.

--"Ajatus on aina ajatus, sanot sinä. Juuri kuin mikään ajatus hallitsisi maailmaa."

--"Ja mikä muu se olisi? Jalo ystäwäni, minulla on se usko, että jokaisella aikakaudella on oma henkensä, oma ajatuksensa, joka johtaa sen tapauksia. Me olemme waan arpapalikoita, joita tuntematon käsi wiskelee. Kun tarkoitus kerran näillä on saawutettu, silloin me heitetään syrjään.--Se, joka tänään woitti, woi huomenna jo olla tungettu syrjään ja unhotettu. Uusi ajatus on jo saattanut wiwahtaa maailman halki ja sen walloittaa. Pikainen onnen waihe, odottamaton tapaus, tahi yhden ihmisen kuolema on silloin kuin kutsuttu walmisna----."

Flemingin muoto synkistyi. Tunkeusiko hänen mieleensä kuitenkin tuo noita=akan ennustus Hämeenkankaalla. Hän ratsasti sen perästä äänetönnä, tuskin katsahtaen enää ystäwänsä silmiin.

Matka Ilmajoelta Turkuun kesti monta päiwää, waan Fleming pysyi yhä äänettä, puhuen ystäwälleen tuskin muuta kuin mihin itse matka waan aihetta tarjosi. Mutta kuin Turun wanha linna wihdoin pilkistyi metsän takaa näkywiin ja torwensoittajat alkoiwat puhaltaa torwiinsa, silloin paisui Klaus herran rinta uudesta tunteesta, uusi waloisampi näköala awautui hänen henkensä silmiin, kaikki synkeät warjot haihtuiwat. Hän tunsi nyt takanansa awaran ruhtinaskunnan, jonka kapinalliset asiakkaat hänen urhoutensa, hänen järkähtämätön woimansa oli jälleen woittanut kuninkaalliselle kruunulle. Hän tunsi tämän woimansa riittäwän taisteluun, jolla kokonainen waltakunta ynnä sen kuninkaallisen perheen kapinalliset jäsenet oliwat kukistettawat ja saatawat hänen herransa ja kuninkaansa alamaisuuteen. Sellaisilla tunteilla hän läheni Turun linnaa ja ajoi ratsujoukkonsa edessä sen portille, samalla aamuhetkellä, kun edellisen yön tapaukset oliwat juuri saattaneet koko linnan wäestön lewottomaan hälinään.

Ebba rouwa istui lewottomana odottaen Kerttua tuomaan sanaa tahi wähintäkin Kola Ludowskia kertomaan linnan asioista, mutta kumpaakaan ei kuulunut. Wihdoin kuuli hän askelia etuhuoneessa ja juoksi owelle ottamaan wastaan, kuten luuli Puolalaista herraa, jonka tawallisuuden mukaan oli joka aamu tultawa kertomaan linnan tilasta. Hän ei malttanut enää odottaa, waan awasi itse owen. Hän oli waan ehtinyt saada owen puoleksi awatuksi, kun Klaus herra syöksi iloisella huudahduksella hänelle wastaan, puristaen hänet rintaansa. Ebba herwahti hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa wasten palawat kyynelet silmissä.

--"Oih! Klaus!" huudahti hän, "hywä että juuri nyt tulit. Olin niin onneton."

--"Mitä täällä on tapahtunut? Pihassa tawaton hälinä ja Kola ei ollut wastassani."

--"Niin, Kola, minä olen häntä odottanut koko aamun. Se on niin kummallista--ja Anna."

--"Mitä, Kola ja Anna, mitä se on? Eihän mitään onnettomuutta?"

--"Ei suinkaan, olin waan niin lewoton, kun sinä olet poissa, minua säikyttää jokainen pieninkin tapaus. Oli waan hywin wähäpätöinen kohtaus. Anna oli mennyt ulos aiemmalla kuin tawallisesti ja Kola ei tullut silloin kuin häntä odotin."

--"Sinä olet wähäinen höpsy. Aamu=käwellys wähän aikaisemmin, ja se woi sinun säikyttää enemmän kuin neljä tuhatta Pohjolaista."

--"Ja missä ne owat--woi woi Klaus kuinka olen peljännyt--minusta on kuin koko maailma kääntyisi nurin ja hautaisi meidät allensa silloin kuin olet poissa luotani. Waan tässä, tässä, kun saan puristua rintaasi wastaan--minä tunnen kuin maailman ohjat olisiwat sinun wahwoissa käsissäsi.--Löithän Pohjalaiset?"

--"Nuijasodan wiimeinen tappelu on woitettu, jos se sinun woi lewoittaa."

--"En yhtään sitä epäillyt. Ja nyt woin nauraa äsköiselle säikäykselleni. Kola ja Anna owat warmaan linnan ulkopuolella käwelemässä, ja jos en erhety--Anna juuri on tulemassa."

Owi aukeni, ja Kerttu weti perässänsä huoneesen Annaa.

Ensimmäinen wilaus häneen näytti puolisoille Annan surkean tilan. Hiukset riipuksissa ja epäjärjestyksessä, silmissä hajallinen, pian raiwoisa katse, waatteus rewitty ja tahrattu werellä.

--"Herrainen aika, mikä hänelle on tullut", huudahti Ebba rouwa säikähtäen. "Anna, Anna!" huusi hän juosten hänelle wastaan.

--"Katsokaa kuin se wuotaa tuo weri", puheli hän hourauksissa. "Se on yhtä mustaa kuin hänen kawala sielunsa--haha! minä tawoitan hänen sydäntänsä, waan sitä ei ole kellään puolalaisella."

--"Anna, Anna, minun Annani", huudahti Ebba rouwa, mennen hänelle wastaan.

--"Ha ha haa!" nauroi Anna hurjasti. "Salojärwen pieni kukkainen on muuttunut kuninkaalliseksi kruunuksi--niin minä olen kuningatar-- kuningatar Anna, haa, petturit--minä tapan teidät kaikki yhdellä waltikkani iskulla, minä ammun läpi kylmät rintanne ja koetan onko teillä niissä sydäntä--hahaha! Puolalaisilla olisi sydäntä--ei, ei-- niillä on harmaa paasikiwi sydämmen sijassa ja sellaisen minä musersin --hi hi hi--minä musersin sen ja jauhoin hienoksi kuin hiekka, ei, ei, welliksi kuin weri Mikkelin kankaalla, kuin ilmassa häilywät aaweet, jotka huutawat kostoa ja kuolemaa tuolla--tuolla--missä se olikaan,--se oli tuolla, Hämeenkankaan rinteellä--hahaha!"

Puolisot kauhistuiwat. Täydellinen heikkomielisyys loisti Annan silmistä ja kuului hänen puheestaan. Hänen sekainen puheensa Kolasta antoi syyn peljätä pahinta. Iiwarin tulo huoneesen selitti kohta mitä wielä oli epäiltäwää. Hän oli pikaisesti kuulustellut ja tutkinut kaikki seikat, joista linnan wartijat woiwat tietoa antaa. Hän oli aiwan oikein arwannut Kolan petoksen ja hänen kuolemansa syyn.

--"Olinhan teitä waroittanut sen miehen suhteen", sanoi hän. "Hän oli wiekkain silmänpalwelija, täynnä petosta ja riettautta. Nyt hän on saanut siitä ansaitun palkintonsa."

--"Hywä Iiwar, tämän asian pidämme salassa linnalaisilta. Parasta on että he uskowat Yrjö Eeronpojan murhaajaksi. Hän on paennut, waan minun on tarwis saada hänet käsiini. Nuo kansan häiritsijät täytyy sukupuuttoon lopettaa. Sinä, Iiwar ymmärrät sen yhtä hywin kuin minäkin. Tiesithän, että Yrjö Eeronpoika oli jossakin keskuudessa tuon onnettoman Annan kanssa, me pidämme sentähden neitsyen täällä, arwelen, että meidän wiisas tohtorimme tietää neuwon hänen parantamiseensa, ja sitte meidän ei ole waikea saada tuo wiimeinen petturi ansaan. Waan Iiwar, tietäwätkö nuo Salojärwen sukulaisesi Annan olewan täällä?"

--"He sen tietäwät ja luottawat täydellisesti sinun ystäwyyteesi ja jalouteesi."

--"Siinä he eiwät tule pettymään, hywä Iiwar. Minä tiedän miten ihmiset sanowat minua julmaksi, sydämettömäksi metsän pedoksi, sillaikaa kun jokainen wuodatettu kansan weripisara pusertaa kyyneleet silmiini ja katkeroittaa elämäni. Kun welwollisuuden täyttäminen loukkaa sydämmen hellimpiä tunteita, Iiwar, silloin se on raskas, se on katkerampi kuin kokemattomat ihmiset sitä woiwat aawistaa. Kansa on aina typerä; se on kuin raaka luonnon woima, jonka alttiiksi ei saa antautua. Sääliwäisyys sitä kohtaan olisi heikkoutta. Se ei käsitä niitä woimia, joita tarwitaan ohjatessa waltakuntain kohtaloita. Jos ratsu allasi hurjistuu, ja rupeaa potkimaan ja sinä heität silloin ohjat käsistäsi ja wiskaudut alas, warmaan silloin taitat niskasi ja annat ratsusi potkia itsesi kuoliaksi--ei, hywä Iiwar, pelkurit ja hölmöt waan tekewät niin. Me sen sijaan olemme pitäneet ohjat kädessämme, pysyneet satulassa ja saaneet kapinallisen ratsumme asemilleen, niin, nyt se on jälleen kesytetty--ja sietää uutta kannustamista."

--"Niin se on", sanoi Iiwar huoaten ja puserrettu kyynel wälkkyi hänen silmissään.

XII.

Annan tilaisuus oli surkuteltawa. Ehkä mielenwiassa, hän ei ollut kuitenkaan raiwoinen. Sywä alakuloisuus oli waan walloittanut hänen olentoansa. Hän houraili toisinaan ja silloin hän oli pesewinään käsiänsä, jotka hän sanoi olewan tahratut Puolalaisen mustalla werellä. Wälin hän oli puhelewinaan Yrjölle ja sanoi: "woitithan sinä kuitenkin --tiesinhän minä sen."

Ebba rouwa tahtoi lähettää hänet Salojärwelle wanhempainsa luo, mutta Klaus herra wastusti sitä ja sanoi: "ei, sitä emme tee, ennenkuin hänen parannamme. Meidän wiisas tohtorimme arwelee warmasti sen hänelle onnistuwan. Iiwarin ja hänen hywän lankonsa tähden minä en woi häntä lähettää pois tuossa tilassa."

Anna jäi siten Flemingin perheesen linnaan. Klaus herralla oli sotaretkillään aina mukana haawain sitoja, hywin oppinut mies, Upsalan akatemiassa tohtoriksi seppelöitty herra Nikoteemus Hourenius, joka sotakentällä teki ihmeellisiä ja usein hywin onnistuneita kokeita haawoitettujen parantamisessa. Potilaat, jotka tuotiin hänen hoitoonsa, hän päätti ensi silmäyksellä joko paranewiksi tahi kuolewiksi ja niin se käwikin, että jos ken ei parannut, niin se sai auttamattomasti kuolla. Sisällisissä taudeissa Klaus herra ei ollut häntä koskaan käyttänyt, sillä hän itse ei ollut ikinään wielä ollut sairasna. Ensi kertaa hän nyt aikoi turwautua wiisaan tohtorinsa neuwoon sellaisessa taudissa kuin Annan surullinen mielen tilaisuus.

--"No, hywä Nikoteemus", sanoi hän tohtorin tultua huoneesen ja kumarrettua sywästi ympärinsä. "Onneton kohtaus, kuten näet, on kuin petollinen hallayö surkastuttanut meidän Salojärwen kukkaisemme. Ruusut owat waalenneet hänen poskiltansa ja hänen ihanain silmäinsä säihky on sammunut. Sano, woitko tässä auttaa, woitko jälleen walaista hänen synkeän mielensä?"

--"Minäkö, teidän herruutenne? Minä olen mitätön heikko ihminen, enkä mitään woi. Tiede se on, tieteen woima on ainoa, jolta apu on saatawa, ja tieteelle, kuten tunnette, ei ole mitään mahdottomuutta."

--"Sinulla, hywä tohtori, on kyllä suuri luottamus tieteen woimaan. Waan onko se niin warma, ett'ei luonto itse woisi parantaa kaikki taudit ihmisissä samoin kuin se tekee metsän luontokappaleissa?"

--"Ei niin, teidän herruutenne. Katsokaa waan, tiede ja luonto ne owat niin läheisesti yhdistetyt kuin kaswi ja maa. Kaikki tieteen woima on luonnossa samoin kuin kaswin koko elinwoima on maassa, josta se juurillaan imee tarpeelliset nesteensä. Tiede ei ole muuta kuin se taito jolla me, noudattaen luonnon salatuita suonia, woimme etsiä ja löytää siellä kätketyt aineet, ja siellä ne owat kaikki--aiwan kaikki."

--"Ja sinä luulet tuon neitsyen sairaudelle löytywän sellaista", sanoi Fleming.

--"Aiwan samaten kun meidän nälälle kaswaa luonnossa leipä ja walmistuu liha ja kala sekä janolle wesi ja olut. Jokaiselle taudille walmistuu samoin wastaawa parannus=aine."

--"Ja sillä tawoin sinä woit hammastaudille antaa watsataudin rohtoja taikka pistoksille päänkiwistys=rohtoa, eikö niin? Ja, sanalla sanottu, woit tappaa sen, jonka otat parantaakses."

--"En ensinkään, teidän herruutenne. Näettekö miten tiede on tehnyt--se liikkuu waan ihan warmalla akselilla, se ei astu eteenpäin koskaan ennenkuin sillä on warma tieto mihin se askeleensa polkee. Lyhyesti sanottuna mielenwialle on niin warma apukeino luonnossa kuin teidän herruutenne ruokahalulle."

--"Minä tahdon sen kuulla ennenkuin mitään saat käyttää", sanoi Klaus herra jyrkästi.

--"Minulla ei olisi lupa teille ilmaista tieteen salaisuuksia, mutta koska sen käskette, niin minä tottelen. Näettekö, kun luonnon kaikissa esineissä on joku yhteinen aine ikään kuin ytimenä, niin tiede ei ole tarwinnut muuta kuin etsiä tämän ytimen, joka sisältää supistetussa muodossa parannusaineen jokaiseen tautiin ja waiwaan, mikä ihmistä woi kohdata."

--"Ja sellainen ydin on?"

--"Merkurium, teidän herruutenne."

--"Kuin, merkurium? Eikö se ole yhtä kuin myrkky?"

--"Ei ollenkaan, merkurium on kaiken näkywäisen aineen, niin eläwän kuin kuolleen, koko maailman ydin. Tahdotteko sen nähdä?" Näin sanoen Nikoteemus weti powestansa pikkuisen helmen, koolta kuin herneen jywä, ja ojensi sitä Flemingin kaswojen eteen.

Fleming wetäsi wähän ikäänkuin häpsähtäen päätänsä taaksepäin mutta nauroi kuitenkin iwallisesti.

--"Ja tuolla helmellä sinä luulet parantawasi jokaisen taudin?" sanoi hän.

--"Sillä helmellä--tiedättekö mitä se helmi sisältää, tiedättekö, että saisitte kokonaisen wuoren surwoa hienoksi ja seuloa wuosikausia sen jauhoa ennen kuin löytäisitte tällaisen helmen kultaa; mutta saadaksenne tuon helmen merkuriumia, olisi tarwis yhteen sulloa koko maakunnan wuoret, kaswit, eläimet ja sen ilman, joka niitä ympäröi. Siitä woitte arwata, mitä se sisältää ja millainen woima sillä on. Minä tarwitsen ripustaa sen nauhassa rippumaan waan sille kaulaan, jota tahdon parantaa, ja olkoon tauti mikä tahansa, sen täytyy sillä poistua, se tekee heti jokaisen potilaan terweemmäksi entistään."

--"No, se on hywä, minä luotan sinun taitoosi. Saat siis hoitaa tuota neitsyttä kunnes hän on parantunut."

--"Niin, koettakaa parastanne, hywä Nikoteemus", sanoi myös Ebba rouwa, taluttaen Annaa tohtorin eteen. "Minä olen rakastanut häntä kuin omaa lastani, enkä tahtoisi mitenkään jättää häntä tuohon surkeaan tilaan."

Tohtori otti Annan käden, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "ne owat siniset, siis sinisessä nauhassa." Sitte hän kääri tuon ihmettä tekewäisen helmensä siniseen nauhaan, ripusti sen Annan kaulaan ja painoi sen hywin kätkettynä neiden powelle.

XIII.

Ihmiset, joille kaikki on menestynyt, joiden aikeita odottamaton kohtaus ei ole koskaan seisattanut, tulewat päiwä päiwältä rohkeammiksi. Ensimmäinen onnettomuus saattaa heitä säikäyttää ja hetkeksi panna epäilemään, mutta waan hetkeksi. Sellaisessa tilassa oli Klaus herra ensimmäiset päiwät tultuansa Nuijasodan wiimeisestä tappelusta linnaan, jossa odottamattomat tapaukset häntä kohtasiwat. Ne suuret aikeet, jotka Santawuoren tappelun perästä ja hänen matkallansa jo oliwat kehittyneet hänen päässänsä, ne oliwat yhtäkkiä hetkeksi hajonneet.--Kola, Yrjö Eeronpoika ja neitsyt Anna, nämä wähäpätöiset, tuskin huomattawat jäsenet woimallisen miehen suuressa waltionäytelmässä, nämä sekoittiwat hetkeksi tuon rohkeudella ja ylewällä nerolla pian jo walmiiksi kehitetyn uuden suunnelman. Kolan petos ja äkillinen kuolema, Yrjö Eeronpojan luikahtaminen hänen käsistänsä ja tuo neitsyt Annan surkuteltawa mielen wika, oliwat monellaisilla tunteilla yhtaikaa järkyttäneet Klaus herran sisällisintä olentoa. Sywä alakuloisuus, jota Ebba rouwa turhaan koetti haihduttaa, walloitti hänen eräiksi päiwiksi. Mutta yhtäkkiä oli entinen woima palannut, uusi entistä muhkeampi rakennus näytti walmistuneen suuren miehen päässä. Koko pohjois-Europan piti wawista hänen edessään. Yksi ihmishenki wähemmän, yksi heikko mielinen naisolento, mitä ne painoiwat maailman menossa, jossa tuhannet saawat sortua wallan pitäjäin tieltä!

Pian sellaiset oliwat ne tunteet, joiden alaisina Klaus herra oli eräsnä aamuna herätessään. Jokainen wapisi kuullessa taas hänen woimallisen äänensä kaikuwan linnan wanhoissa kiwiseinissä. Sotapäälliköt oliwat saaneet käskyjä ja määräyksiä. Kirjoittaja oli saanut walmistaa tärkeitä, salaisia kirjeitä. Wiimeksi sai wiisas tohtori, herra Nikoteemus astua esiin.

--"Sinä saat seurata minua maalle", sanoi hän tohtorille jyrkästi.

--"Waan Anna neitsyt? Jätänkö minä hänen?" kysyi tohtori kumartaen.

--"No, kuin hänen laitansa on?"

--"Keino on waikuttanut ihmeellisesti, ja tiede ei ole tullut suinkaan häpiään. Mutta tämä ahdas linna, missä kaikki muistuttaa hänelle niitä ikäwiä seikkoja, joista tauti on tullut, waikuttaa päin wastoin tieteen woimaa. Enemmän waihtelewaisuutta, enemmän wapaampaa liikuntoa--sitä hän tarwitsee."

"No, sitä hän saakoon. Sinä otat hänet kerallasi. Kuitian howissa hänellä on tilawa liikkua."

Tohtori kumarsi ja meni. Erään hetken perästä oli matkue walmis. Iiwar herra oli saanut linnan päällikön wiran. Kaksi Klaus herran uskottua, Pentti ja Hannu herrat, saiwat seurata häntä matkalle ynnä tohtori Nikoteemus nuoren potilaan kanssa. Kukaan seurasta ei tiennyt lähemmin matkan tarkoitusta. Seuraawana päiwänä tultiin Kuitian howiin. Täällä Klaus herra kohta hautausi taloudellisiin asioihinsa. Tilan hoitaja, palwelijat ja aluswäki saiwat tulla esiin, tehdä tiliä ja tuoda walituksiansa. Tässä toimessa Klaus herra näytti parhaimman puolensa. Hän kuunteli lempeydellä jokaista, ohjasi jokaista ken kysyi neuwoa, myönsi apua köyhille, pyyhitti rästikirjoista pois köyhäin maksamattomia weroja, antoi tohtorinsa hoitaa sairaita, joille kysyttiin neuwoa. Hän kohteli jokaista kuin hellä isä lapsiansa.

Näin oli koko päiwä kulunut, wiimeinen henki oli mennyt ulos. Kynttelit walasiwat heikosti suurta huonetta, jonka keskellä ison pöydän wieressä istui Klaus herra ja hänen kaksi seuralaistansa.

--"No, nyt woimme ehkä päättää tämän päiwän työn," sanoi Klaus herra huoahtain. "Minä arwelen että tuoppi minun wanhaa oluttani nyt on maistuwa, wain kuinka arwelette?"

--"Meillä ei ole muuta kuin totella teidän herruutenne käskyjä," sanoi Pentti Söyringin poika.

--"Niin, huomenna se on, jolloin meidän suuri toimemme alkaa, jolloin Ruotsin suuri waltakunta on lankeewa niskoillemme."

--"Ja se ei paina teidän herruutenne niskaa enemmän kuin pohjolaiset nuijat," sanoi Hannu Eerikin poika.

--"Elkää sanoko niin, hywä Hannu, se woisi minun kuolettaa, jos näkisin woiwani peräytyä. Mutta ken woi kohtaloansa kiertää. Minun täytyy siihen alistua."

--"Ja woittaa", sanoi Pentti Söyringin poika.

--"Wähintäin toiwon niin," sanoi Klaus herra waipuen ajatuksiinsa. "Kaarle herttuan walta täällä on kumminkin woitettu," jatkoi hän, ojentaen itsensä suoraksi ja katsahtaen ympärinsä.

Silloin awautui owi ja hiljaisilla askelilla astui esiin naisolento, mustassa hameessa ja musta höytywäinen werho silmillä, waalean tuuheat hiukset epäjärjestyksessä riippuen harteilla. Jokaisen silmät kääntyiwät hämmästyksellä tätä hiljaan lähestywää olentoa kohti.

--"Ken sinä olet ja mitä sinä tahdot?" kysyi wihdoin Klaus herra jyrkällä, mutta miltei wapisewalla äänellä.

--"Minä olen kuoleman enkeli Mikkelin kankaalta--olen nuijasodan werinen haltiatar--katsokaa kuin käteni werta tippuu."

--"Ja mitä sinä etsit täällä?" kysyi Klaus herra pian wapisten.

--"Hahaha! Mitä minä etsin?--olen etsinyt sydäntä--ja löytänyt onsia rintoja--maailmassa on waan yksi sydän--antakaa se minulle--se sydän, jonka olette minulta ryöstäneet ja kätkeneet."

--"Mitä tämä on?" huusi Fleming nyt wihastuneena. "Minusta on kuin tuntisin hänen äänensä--hän on joku hullu, joka on karannut hoitajaltaan." Näin sanoen hän nousi pöydästä, meni naisen eteen ja nosti mustaa werhoa sen silmiltä.

--"Ha! mitä kaikkea! Tohtori on laskenut irti tuon onnettoman potilaansa. Anna, hywä Anna," sanoi hän houkutellen.

--"Olenko minä Anna?--enpä olekaan--hahaha!--taittunut kukkainen Salojärwen aalloissa--se oli Anna--minä olen sen haihtunut tuoksu, jota tuulen henki ilmassa tuudittelee. Ai, warokaa--warokaa--tuoksu on myrkkyinen--pettäjän hyytynyt weri on sen myrkyttänyt.--"

Fleming wetäysi kuin pelästyneenä wähän takaisin, juuri kuin tohtori tuli owesta ja syöksi neittä kohti säikähtyneenä, otti häntä kädestä ja yritti saattaa häntä pois salista.

--"Anteeksi," sanoi hän kääntyen Flemingiin, "olin waan tuokioksi jättänyt hänen yksin, jolloin hänen houreensa saiwat wallan--matkalla hän jo oli pian tointunut."--Näin sanoen tohtori talutti hänen pois.

--"Kummallinen mielen wika", sanoi Klaus herra, istuen jälleen pöytään. "Hän on aika ajoin parempi ja puhelee pian toimessaan, waan jäätyään hetkeksi yksin, hän lankee heti entisiin houreihinsa. Minä annoin tohtorin ottaa warta wasten hänet matkalle, senkin tähden, ettei saisi nähdä ja kuulla kuinka hänen roisto sulhasensa Yrjö Eeronpoika tulee hirtetyksi--hywä että jo olen hänen jälillään--ja juuri näinä päiwinä se on tehty--wiimeinen nuijamies--jonka waan Kolan hölmöys päästi käsistäni.--Niin meillä on nyt waan yksi wihollinen, ja sen periin puutumme huomenna--toinen näytös pohjoismaiden historiassa--werinen näytös, uskokaa se. Kädet owat poikki, jotka kantoiwat weristä nuijaa; --nyt täytyy langeta pään."

XIV.