Chapter 4

--"Hänen herruutensa palweluksessa?"

--"Aiwan niin, ja wieläpä kamarineitsyenä hänen armollansa Ebba rouwalla."

--"Nyt te walehtelette."

--"Minulla ei ole aikaa pitempään teidän kanssanne loruella. Tuossa on kirje, lukekaa." Kola ojensi pienen paperilipun wangille, joka tempasi sen ja silmäili pikaisesti sen muutamat riwit. Niiden sisältö oli seuraawainen:

"Ikuisesti rakastettu Yrjö! Woin ilmoittaa sinulle sen sanomattoman onnen yhteisessä onnettomuudessamme, että toiwon saawani tänä yönä sinut tawata. Sinun tulee kokonaan luottaa siihen, joka tuo sinulle tämän lipun. Sinun hellin morsiamesi Anna."

--"Sitä minun on aiwan mahdoton ymmärtää, tahi tämä on hirmuista petosta", sanoi Yrjö itsekseen, waipuen istualleen wankityrmän kiwilattialle.

--"Te epäilette wielä nytkin", sanoi Kola, irwistäen hänelle wasten silmiä.

--"Minä epäilen sentähden, että se tulee semmoisen miehen kädestä. Minä epäilen wihollisteni, murhamiesten, isänmaani sortajien jokaista hywyyttä. Mutta te ette woi tehdä minulle pahempaa kuin surmata minut. Minä olen siis walmis tekemään, mitä tahdotte."

--"Se on parasta minunkin luullakseni. Siis, jos tahdotte nähdä morsiantanne, niin seuratkaa tänä yönä sitä, joka tulee teitä noutamaan. Linnan portin ulkopuolella odottaa teitä se, jota halaatte nähdä."

--"Waan sanokaa minulle wielä, onko Klaus Fleming linnassa?"

--"St! hiljaa! minulla ei ole lupa teille ilmoittaa mitään. Te olette jo saaneet minulta nauttia sanomatonta hywyyttä, jota ette ole ansainneet, tyytykää siis siihen. Ja jääkää nyt hywästi--mutta muistakaa, ett'ette wirka tästä sanaa, ja kawahtakaa, ett'eiwät wartijat teitä näe."

Kola poistui, ja raskas owi painui kamakasti wiuhuen kiinni. Yrjö jäi taas itsekseen. Uudelleen oli toiwoja herännyt hänen sydämmessänsä, uudelleen rupesi hän ajattelemaan isänmaan pelastusta ja Annaa, jota hän taas toiwoi saawansa puristaa rintaansa. Rakkaus elämään oli hänessä jälleen herännyt, ja uudet raiwoiset ajatukset kiirehtiwät hänen päässänsä. Wawisten hän odotti sitä hetkeä, jona owen ruostuneet saranat uudelleen winkuisiwat. Odotus tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja hän alkoi jo uskoa, että koko tapaus oli wiettelewä uni, joka ehkä hänen kuolemansa edellä oli saattanut hänen mieleensä Annan suloisen kuwan.

Yrjö hypähti yht'äkkiä ylös houreistansa. Hän luuli owen rupeawan awautumaan, sillä kuului kuin lukko olisi pamahtanut ja ruosteiset saranat olisiwat pyrkineet wääntymään. Mutta seuraawana silmänräpäyksenä kaikki oli hiljaan. Nyt alkoi rotta törmän nurkassa ratisuttaa jotain luupalasta.

Yrjö rupesi jälleen kuuntelemaan. Yksitoikkoinen rapina komeron nurkassa oli kuitenkin kylläksi hämmentämään wangin ajatuksia, niin että hänen silmänsä painuiwat umpeen ja hän nukahti. Mutta sitä kesti waan muutamia minuuttia. Hän hyppäsi jälleen ylös, luullen taas kuulleensa erinäisen paukauksen, joka hänet herätti. Mutta walweilla ollessaan hän ei kuullut muuta kuin rottien yksitoikkoista ratinaa. Wielä kerran hän heittäysi pitkälleen kowalle wuoteelleen, ja wielä kerran hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa. Rauhattomat unet waiwasiwat häntä, ja hän heräsi uudestaan, juuri kuin joku olisi häntä nostattanut. Kas! siinäpä olikin Anna, hänen oma morsiamensa. Wankeus oli muuttunut waloisaksi huoneeksi; Anna ei koskaan ollut ihanampi; hän oli kuin taiwaan enkeli. Nyt wasta hän hänet kihlasi ja painoi suutelon hänen huulillensa. Wähän ajan perästä waloisan huoneen owi awautui ja pappi, kirja kädessä, astui heidän eteensä. Yrjö sanomattomalla ihastuksella otti Annan käden omaansa, hän weti Annan wiereensä papin eteen, joka heti yhdisti heidät ikuiseen liittoon. Morsiuswuode oli jo laitettu. Pappi häwisi, ja Yrjö puristi nuoren waimonsa syliinsä, mutta morsiuswuode oli yht'äkkiä muuttunut mustaksi, ja, kun Yrjö kääntyi sitä katsomaan, hän pikaisesti wetäisi pois Annan, sillä siinä oli paljas multainen hauta. Hirmuinen tuska ahdisti häntä, hän luuli hengen salpautuwan rintaansa, hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä suustansa. Silloin kaikki haihtui ja hälweni tyhjään, ja Yrjö huomasi makaawansa wankihuoneensa kylmällä lattialla. Unihan waan olikin hänelle kaikki kuwaillut.

Herättyänsä hän kuuli taas owessa jotain ramisewan. Sen saranat wingahtiwat, ja se alkoi awautua.

--"Ken siellä?" huusi hän äkkiä, hypähtäen ylös wuoteeltaan.

--"Minä olen, Ebba rouwan sisäpiika ja Anna neitsyen yökumppali; minä olen tunnettu Pirjon nimellä. Mutta ensiksi minun pitää waroittaa teitä olemaan hywin hiljaan. Te saatte ensin minut nähdä."

Niin sanoen Pirjo iski tulta, sytytti lyhtynsä ja näytti kaswonsa sen walossa. Hän oli jotenkin siewä nuori nainen, mutta hänen kaswoissaan oli jotain, joka ei Yrjöä miellyttänyt. Niissä oli jotain irstasta, jota hän kuitenkin näytti hiukan peittäwän.

--"Mitä tahdot sanoa, ja ken sinut on tänne lähettänyt?" kysyi Yrjö.

--"Hiljaan, hiljaan! Meillä ei ole niin kiirettä. Anna neitsyt ei ole wielä joutunut, mutta puolen tunnin perästä hän teitä odottaa."

--"Missä, ja hänkö se on sinut lähettänyt?"

--"Hiljemmin, hiljemmin! Ettehän toki enää epäille? Luuletteko minun ilman asiaa puolen yön aikana lähteneeni tänne pimeisin wankikomeroihin, joissa linnan haltijat kummittelewat niin että ihmisen sydämmen täytyy jäätyä. kuinka minä wärisen wilusta; täällä ei ole mitään, joka woisi ihmisen sydäntä lämmittää."

--"Eikö sinulla ole mitään minulle Annalta?"

--"Minun kieleni on yhtä kylmettynyt, kuin sydämmeni, muuten olisin jo ammoin teille sanonut, että Anna neitsyt on käskenyt minun teitä terwehtimään ja pyytämään teitä tulemaan sinne, minne arwelen teidät saattaa, hänelle wastaan, jos nimittäin uskallatte henkenne minun haltuuni."

--"Minä olen walmis teitä seuraamaan, mutta sitä ennen te näette, että minä olen raudoissa--."

--"Se ei yhtään estä kuin meno kerran on niin mieluinen kuin luulen tämän teille olewan. Mutta nyt kuulen sydän=yön kellon tornissa jo lyöwän. Aika on lähteä. Seuratkaa minua, mutta parikymmentä, muistakaa se, parikymmentä askelta lähempänä."

Näin sanottuaan hän puhalsi kynttelin sammuksiin ja kääntyi oween päin.

Yrjö seurasi häntä, wawisten pelosta ja toiwosta.

Yö oli jotenkin pimeä, sillä waikka oli kuuwalon aika, niin paksut pilwet, jotka peittiwät taiwaan ylt'ympäri, estiwät pian kokonaan kuun walon, niin että linnan ahdas piha oli hywin pimeä. Pirjo meni puoleksi juosten edellä, ja tultuaan linnan sisäportista ulos, katsasti pikaisesti ympärilleen, mutta lähti sitten juoksemaan yli toisen pihan, joka wei linnan asuttuihin huoneisin.

Yrjö oli seurannut tyttöä jäljempänä, mutta, kun hän oli kadonnut porttiin, hänkin läksi astumaan kiireemmin. Portti oli longallaan, ja hän pistäysi pikaisesti sen läpi, mutta kun hänen tien=oppaani jo oli häwinnyt, hän ei tiennytkään enää mihin päin kääntäidä. Hän seisattui siihen ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt muuta kuin mustat kiwiseinät ja se portti, jonka hän luuli wiewän linnasta ulos. Hän lähestyi nyt sitä ja tunsi sen olewan wähän awattuna. Hänen rintansa kohoili keweämmin. "Mitähän", ajatteli hän, "jos Anna todellakin olisi woinut minut pelastaa. Mutta miten hän olisi sen toimen uskonut tuolle kunnottomalle Puolalaiselle? Mutta jos hänen kuitenkin olisi onnistunut pettää hänenkin kawaluutensa, ja minä woisin paeta heidän kynsistään."

Näin ajatellen Yrjö wähän lonkautti edessään olewaa porttia ja pisti päänsä sen läpi. Hän oli pian sen toisella puolella. Flemingin huoneet oliwat nyt wastapäätä häntä. Kaikki ikkunat oliwat pimeät. Missään ei kuulunut hiiskausta. Hän seisattui taas, tietämättä mitä tehdä. Mutta ajatellen, että Anna ehkä odotti häntä jossain sopessa, hän kohta kiiruhti etsimään jotain pääsypaikkaa, joka pelastaisi hänet linnan ahtaasta pihasta. Hän lähestyi erästä paikkaa, mustaa ja pimeätä, joka näytti awonaiselta owelta. Tultua sen luo, hänestä kuului kuin jotain olisi liikahtanut. Hän seisattui ja kuiskasi tuskin kuuluwalla äänellä: "Anna, Anna!" Tulen säwäys walaisi silloin pimeän paikan ja hirmuinen jyräys tärähti kiwimuurin sisällä. Yrjö tunsi kipeän wihlauksen ruumiissaan, hän koetteli rintaansa ja tunsi kylmälle kädelleen pudonneen jotakin polttawaa märkyyttä. Hän syöksi sitä paikkaa kohti mistä laukaus oli kuulunut. Silloin läwähti taas walo ja kuului uusi täräys, mutta samassa Yrjö huomasi olewansa linnan portin ulkopuolella ja wapaudessa. Hetkisen hän jäi siihen miettimään. Mutta yht'äkkiä hänelle walkeni tämän yöllisen seikan tarkoitus. "Minä olen ollut petetty", sanoi hän itselleen, "minua on tahdottu murhata. Annan nimellä olen wietelty surmattawaksi, siis jokainen silmänräpäys woi tuottaa uuden waaran, siis pois, pois täältä." Tuokio wielä--ja Yrjö oli kadonnut yön pimeyteen.

IX.

Anna oli Kolan mentyä koko päiwän hywin lewoton. Illan tultua hänen lewottomuutensa kiihtyi tuskaksi. Hän käski aiemmin kuin tawallista warustaa makuutilansa, ja niinpian kuin Ebba rouwa oli antanut hänelle luwan mennä maata, hän wiskautui waatteet päällä tilallensa. Seinäkellon yksitoikkoinen napsutus kuului salista. Se löi kymmenen. Anna luki pian joka napsauksen, odottaessaan sen lyöwän yksitoista. Mutta aika tuntui hirmuisen pitkältä. Hän oli jo lukenut kaksituhatta napsausta, mutta hänellä oli sentään wielä pitkä aika jäljellä ennenkuin saisi kuulla sen lyöwän yksitoista ja sitten wielä kolmetuhatta kuusisataa, ennenkuin määrähetki oli käsissä. Näin hänen lukiessa kellon napsutuksia hänen silmänsä painuiwat umpeen. Mutta hän oli tuskin ennättänyt nukahtaa kun kowa paukaus tärähti hänen korwiinsa ja saattoi hänet nousemaan istuilleen wuoteelle. Hän kuunteli wielä, waan kaikki oli hiljaan.--"Paljasta untahan se lieneekin ollut; luultawasti minun lewoton wereni kummittelee minulle." Uudelleen hän heittäytyi wuoteelleen, mutta samallainen paukaus nostatti hänet taas ylös sijaltaan. Anna pelästyi. Hän sytytti kynttelin ja meni etsimään sisäpiikaa, jonka tila oli toisessa huoneessa. Mitenpä hän kummastui, nähtyään sen wuoteen tyhjänä! Tämä hawainto pelästytti häntä niin, että rupesi wapisemaan. Hän tiesi olewansa yksinänsä koko sillä puolella asuntohuoneita. Hän luuli itsensä petetyksi ja pelkäsi joka silmänräpäys inhotun Kolan astuwan yksinäisiin huoneihin, joista mikään huuto ei woinut kuulua toiselle puolelle, missä Ebba rouwa makasi muun perheensä kanssa.

Tässä tuskassaan hän pian juoksussa palasi makuuhuoneesensa ja alkoi kiertää awainta, saadaksensa sen lukituksi. Mutta silloin kuului askeleet ulkopuolella owen. Anna parkasi säikäyksestä; hänen kätensä herwahti irti awaimesta, ja hän waipui woimatonna alas.

Silloin aukesi owi, ja huoneesen pujahti Pirjo lyhty kädessä.

--"Neitsyt Anna, Jumalan tähden, mikä teillä on? Joutukaa nyt, minä saatan teitä sinne, sen luo, joka teitä rakastaa ja nyt odottaa--elkää pelätkö."

Pirjon ääni oli herättänyt Annan, joka nyt häpesi omia houreitaan, mitkä oliwat häntä niin säikäyttäneet.--"Enhän ole koskaan uskonut kummituksia", sanoi hän itselleen, "se oli waan paljasta hourausta."

Pirjo ojensi hänelle kätensä, ja Anna tarttui siihen, nousten seisalleen. Hänen polwensa wapisiwat niin, ett'ei wielä tahtonut pysyä jaloillaan.

--"Hywä Pirjo, anna minun wähän istua", sanoi hän, wiskautuen penkille istuilleen.

--"Kello on heti kaksitoista, hän odottaa teitä, rohkaiskaa itsenne. Meitä ei näe kukaan, yö on pimeä ja lumi nuoska, ett'ei astuminenkaan kuulu", sopotti Pirjo.

--"Tietääkö hän minun tulewan, Pirjo; onko se hänelle sanottu?"

--"Luulen warmaan, että hän sen tietää. Mutta olkaa waruilla, ei yhtään ääntä, neitsyt, warmaanhan äänettikin ymmärrätte toisenne. Se on waan hiljainen kohtaus, sallittu kahdelle rakastawalle sydämmelle, se on waan pikainen hetki, jonka saatte olla yksinänne hänen kanssansa, mutta se on tärkeä hetki, sillä eihän ole tietty milloin sen perästä häntä kohtaatte. Kas niin, nyt olette wirkistyneet, wiskatkaa päällenne jotakin lämmintä ja sitte seuratkaa minua, aiwan minussa kiinni, parin minutin perästä minä jätän teidät hänen syliinsä."

Annan epäily ja pelko oliwat haihtuneet. Hän tunsi puheliaan tytön houkutukset itsensä rohkaisneen, tempasi keweän turkkinsa, kääräsi sen olkapäillensä ja laittausi lähtemään. Mutta wielä kerran hän seisattui, lankesi polwilleen, puristi kätensä ristiin ja rukoili. Sitte hän hyppäsi ylös ja sopotti: "No nyt, Pirjo, minä olen walmis."

Pirjo puhalsi kynttelin lyhdystänsä, ja molemmat pujahtiwat ulos, hiiwien pimeitä käytäwiä alas.

Wäristen wilusta ja pelosta Anna lähestyi pimeää wankeutta, jossa hän luuli nyt olewan suljettuna koko elämänsä onnen. Tämä oli ehkä wiimeinen kerta kun hän toiwoi saawansa nähdä sitä miestä, jonka kohtalon kanssa hänen elämänsä oli niin kummallisesti yhdistetty. Hän ei woinut sellaista ajatusta elättää, waikka se painoi kuin raskas kiwi hänen ahdistettua sydäntänsä. Nyt hän jo oli siinä pimeässä, kylmässä solassa, mikä wei Yrjön wankeuteen. Hänen polwensa wapisiwat. Hänen täytyi nojautua Pirjoa wasten, sillä hän tunsi selittämättömän pelon raukaisewan jäseniänsä. Wihdoin awautui ruostunut owi. Pirjo sysäsi silloin Annaa, ja tämä oli heti sisäpuolella pimeässä wankihuoneessa. Pari käsiä otti hänet siellä wastaan ja puristiwat häntä niin kowasti, että Anna säikähti ja huudahti milt'ei surkealla äänellä. "Yrjö, oletko se sinä, wastaa minulle", sanoi hän hätäisesti.

Wieno sopotus wastasi: "minä se olen, sinun Yrjösi." Anna parkasi surkeasti, sysäten kädet, jotka oliwat häneen koskeneet, erilleen itsestään. "Minä olen petetty", huudahti hän itkusuin. Se oli pian kuoleman hätä=huuto, jolla hän koetti herättää ihmiset tulemaan hänelle awuksi. Hän koetti peräytyä oween, waan se oli turha, raskas owi oli jo painettu kiinni, ja se ei totellut mitään hänen repimistään. Säikäys ja tuska weiwät hänen kaikki woimansa, ja hän lankesi wihdoin pian näännyksiin nurkkaan wankeuden kiwiselle lattialle. Hän itki tyrskyen kuin pieni lapsi, joka wanhemmistaan on eksynyt tuntemattomaan korpeen.

Yht'äkkiä wälähti keltawan tumma walo hänen silmiinsä, se tuli lyhdystä, joka oli sytytetty keskelle wankihuoneen lattiaa. Anna wilkasi ympärilleen, mutta kyyristyi heti wielä enemmän nurkkaan, johon oli waipunut. Hän luuli nähneensä kummituksen eikä tahtonut uskoa omia silmiänsä. Hänen wieressään seisoi Kola, tuo inhoittawa ja peljätty Puolalainen. Annalle selweni heti kohta koko tämän miehen hirmuinen kawaluus.

--"Neiti Anna", sanoi Kola, ottaen askeleen sitä paikkaa kohti, johon Anna oli kyyristynyt.

Anna parkasi huutamaan tuskallisella äänellä.

--"Anna", jatkoi Kola, niin wienolla äänellä kuin hänelle oli mahdollista. "Te woitte peljästyä löytäessänne minut täällä. Te ette toiwoneet nähdä täällä minua, mutta uskokaa, minä en ole aikonut teille mitään pahaa. Antakaa waan minulle kätenne nostaa teitä pois tuosta sopimattomasta tilasta, ja sitte minä olen walmis selittämään teille kaikki. Sallikaa minun."

Anna parkui ja itki. Hän wetäysi yhä enemmän sykkyrään.

--"Kuulkaa minua, minä olen ihan wiaton kaikkeen. Hirmuinen erheys wanginwartijalta waan--minä sanon hirmuinen erheys--jota oli tehnyt-- että neitsyt Anna--teidän ystäwänne, wangittu Yrjö Eeronpoika"----

--"Te olitte luwannut saattaa minut hänen luoksensa--te olette minut pettäneet ottakaa nyt henkeni--tässä se on", huusi Anna parkuen.

--"Mutta te ette ollenkaan tahdo minua kuulla", sanoi Kola, "minä tahdoin teille sanoa että ystäwänne, häntä ei enää ole--hän makaa kuoliana--hänen herruutensa kuulkaa se--Klaus herra itse on sen käskenyt ja sentähden häntä te ette löydä enää missään--turha on sitä enempää etsiä ja muuten, te olette nyt kokonaan minun wallassani; ajatelkaa, että tämä kellari on niin sywässä ja niin loittona kaikista muista ihmisistä ja että tämä on puolen yön aika, jolloin kaikki ihmiset nukkuwat--teitä siis ei pelasta minun wallastani enemmän ihmiset kuin Jumala, waikka teillä olisi kymmenen miehen woima ja pasunain ääni huutaa apua. Kukaan ihminen ei teitä nyt kaipaa makuuhuoneessanne, ja tästä on wielä seitsemän tuntia päiwään."

Anna oli istunut liikahtamatta rytyssä wankihuoneen nurkassa. Kola oli puhuessaan hirmuista aikomustansa lähestynyt Annaan kiinni. Hän ojensi jo kätensä tarttumaan Annan wyötäiseen. Silloin yhtäkkiä Anna hyppäsi seisalleen, ja silmänräpäyksessä hän oli temmaissut Kolan wyössä riippuwan pistolin ennen kuin hämmästynyt Puolalainen ehti sitä estää. Anna wetäysi kellarin oween selin ja ojensi pistolin wihollisensa rintaa kohti. Hän oli äkkiä saanut aawistamattoman woiman. Jyrkällä äänellä hän huusi nyt hämmästyneelle miehelle:

--"Ensimmäinen askel minuun päin,--ja minä laukaisen--no--nyt, haa, kurjallinen olento--tule nyt minua syleilemään--kas, mitä wiiwyttelet? Olenhan minä sinun wallassasi, Kola, ja tässä on seitsemän tuntia päiwään--tulkaa waan tännemmäksi--en näe tarkkaan päätänne, en tiedä missä kohden on sydämmenne--tahtoisin satuttaa sen keskelle, no, tulkaa, tulkaa--miksi wiiwytte!"

--"Onneton, te rohkenisitte laukaista?"

--"Tahdon koetella, onko teillä ollenkaan sydäntä, ja jos se on tosi, kuten sanotaan, ettei sitä teillä ole, silloin luoti ei teille tee mitään wahinkoa, jos se menee ontelon rintanne läpi--kas tuossa kohdassa se on muilla ihmisillä--tulkaapa wähän lähemmäksi, no, yksi, kaksi----"

"Onneton, odottakaa silmänräpäys, antakaa minun awata teille tuo owi-- muuten jos minun ammutte--te jäätte iankaikkisesti tähän kellariin, missä ei käy ketään, kukaan ei tiedä etsiä teitä täältä--sillä Pirjoa ei enää ole--tuota owea ei saa auki koko linnassa muut kuin minä, teitä uhkaa surkea nälän kuolema, rotat ja hiiret syöwät teidän mädänneen ruumiinne----."

Tämän sanottua Kola teki pikaisen liekkeen syrjään ja aikoi nähtäwästi äkkiä syöstä Annaan käsin, kun hänen toinen kätensä tawoitti pistolia. Anna jo oli kääntänyt pistolin suun hänen rintaansa kohti--samassa kowa jyräys--ja Kola waipui silmänräpäyksessä maahan.

Silmien edessä olewa waara oli antanut Annalle kummallisen rohkeuden ja woiman. Mutta, kun hänen inhottu wihollisensa, jonka kawaluus oli wietellyt hänet ansaan ja sitte raaimman ihmisen julmuudella uhannut hänen wiatonta olentoansa, makasi nyt weressänsä; silloin Annan woimat raukesiwat, ja hirweä tuska walloitti koko hänen olentonsa. Yksinään sydänyön aikana, suljettuna tähän kylmään luolaan, kuoleman tuskissa kuorsaawan wihollisensa kanssa, jonka kamakkaa näköä hän ei saanut silmistänsä haihtumaan, se oli enemmän kuin hänen heikko ja niin oudoilla tapauksilla järkytetty sydämmensä jaksoi kantaa. Nähtyään wihollisensa wyöllä ruutisarwen ja luotikukkaron, hänen päähänsä wiwahti ajatus ladata uudelleen ja sillä lopettaa oma onneton elämänsä ja pelastautua tuskastansa. Mutta silloin hänen ajatuksensa lensiwät Salojärwelle, jossa surewat wanhemmat odottiwat--ehkä Yrjökin wielä oli elossa--ehkä kaikki tuon edessään makaawan wiettelijän puheet oliwat petosta--toiset pimeät seinät saattoiwat sulkea hänen rakastettunsa, joka odotti pelastusta. Ja miten koskea tuohon inhoittawaan haamuun, joka kalpeana ja petos sekä kauhistawa aikomuksensa wielä kuwattuna waalenneilla huulilla, makasi jo pian hengetönnä hänen edessään!

Tätä hänen ajatellessaan raskas huokaus säikäytti hänen ja weti hänen silmänsä jälleen kuolewaan. Pudistelewa wäristys kulki makaawan jäsenten läpi, ja sen perästä tuli kuoleman hiljaisuus. Se oli ollut wiimeinen hengen weto, wiimeinen hengen puhallus. Kummallinen tunto wihlasi Annan sydämmessä. Hän tunsi werensä jäätywän ja waipui näännyksiin. Hänen tuntonsa oli hänet jättänyt, ja raskaat huokaukset oliwat hänessä ainoat elämän tunnus=merkit.

Anna oli wihdoin nukkunut. Mutta rauhattomat unet säikyttiwät häntä wähän wäliä walweille. Kun hän wihdoin heräsi, kiilui päiwän walo pienestä nyrkin mentäwästä wankihuoneen ikkunasta. Kyntteli lyhdyssä oli sammunut. Alussa hän ei muistanut missä olikaan. Mutta kowa tila, missä hän lepäsi, ja musta haamu hänen edessään laattialla johduttiwat wähitellen hänelle mieleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Nyt hän muisti, mitä wainaja oli ennen kuolemaansa sanonut. Hiukset nousiwat pystyyn Annan päässä, hänen ajatellessaan, että hän oli tuomittu kuolemaan tässä kellarissa, jossa hänen murhatyönsä makasi nyt hänen silmiensä edessä. Hän tunsi yhtaikaa hirweän janon kuiwaawan kieltänsä; tulinen kuume poltti hänen jäseniänsä; hän koetti nousta seisalleen, mutta hänen polwensa eiwät kannattaneet. Kauhea tuska ajoi kylmän hien hänen ihoonsa ja se wäsytti häntä wielä enemmän. Hän wiskautui jälleen kowalle kylmälle wuoteellensa, mutta peloittawat aaweet kuwailiwat hänelle silmiin niinpian kun hän niitä ummisti.

Yhtäkkiä hän tunsi weren nousewan päähänsä, kaikki meni ympäri hänen silmissään. Ajatus seisattui hänen pyörtyneessä päässänsä. Waan sitte taas muuttui kaikki. Pimeä wankihuone näytti walaistuneen. Oli kuin huikaisewa walo olisi tahtonut walaista hänen silmiänsä. Hän luuli olewansa kirkossa; nyt kannettiin sinne jotakin, se oli nuoren miehen ruumis, joka wenyi seljällään lawalla. Anna hyppäsi sitä katsomaan, mikä kauhistus! siinä lepäsi Yrjön, hänen kihlattunsa, hengetön ruumis. Suuresta reiästä sen rinnassa juoksi weri torwenaan. Kantajat seisattuiwat, ja Anna juoksi lawalle syleilemään ruumista ja itki--hän itki ja parkui kauhistawasti. Mutta nyt luuli Anna kuuluwan murheellisen ruumiswirren säweleet, hän rupesi laulamaan keralla. Kirkon penkissä istui hautauswäkeä, joitten Anna myös luuli laulawan. Kaikki oliwat sywässä huolessa.

Anna ei luullut koskaan olewan itsellään sellaista ääntä kuin nyt. Hän tunsi äänensä kuuluwan yli kaikista muista ja sen hän ei tuntenut wäsyttäwän rintaansa.

X.

Kun Ebba rouwa aamulla oli noussut wuoteeltaan, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kuinka Annan oli laita. Palwelusta tekewä piika sanoi hänen wielä makaawan.

--"Minä tahdon tietää onko hänelle mitä tapahtunut", sanoi Ebba rouwa, "sillä minä näin hänestä niin kummallisen unen. Waan Kerttu, eikö Kola wielä ole käynyt salissa?"

--"Ei ketään ole siellä käynyt. Minä en ole häntä nähnyt kuin eilen illalla."

--"Se on hywä, mutta mene nyt heti katsomaan Annaa."

Kerttu meni, ja Ebba rouwa odotti häntä uteliaasti ja lewotonna. Yhtäkkiä syöksi piika takaisin, säikäyksissä ja tahtoi sanoa jotakin, mutta kieli tuskin liikkui hänen suussansa.

--"Mitä se on, jumalan nimessä, sano pikaisesti!--Ei, odota, anna minun ensin wähän hengähtää, sinä säikytät minut hengettömäksi."

--"Anna on----hän on poissa--hänen wuoteensa on tyhjä--hänen waatteensa owat pois--Pirjo on häwinnyt--kaikki on tyhjä."

Ebba huudahti surkealla äänellä ja lankesi tuolille hermottomaksi.

--"Se on kauhistawaa", sanoi hän wihdoin, "minä jo sitä pelkäsin--sillä minun uneni oli niin kummallinen. Kerttu! juokse nyt etsimään joukkoa, mene Kolan huoneesen ja kutsu hän pikaisesti tänne."

Pian oli koko linnan wäki liikkeellä. Mutta ensimmäiset sotamiehet, jotka tuliwat linnan huoneihin päin, seisattuiwat portille katsomaan hämmästyneinä. Ihmeellisiä asioita oli tapahtunut. Kuollut mies makasi portilla. Ensin kukaan ei sitä tuntenut, waan pian tunnettiin se erääksi wanginwartijaksi. Yht'aikaa lewisi sanoma, että kapteni Kola oli häwinnyt, ja nuorta Anna neitiä ei löytynyt mistään.

Yleinen etsiminen alkoi. Kaikki wankihuoneet etsittiin läpi, waan niissä oli jokainen wanki paikoillaan. Wiimeiksi muistettiin se yksinäinen huone eli kellari, mihin Yrjö Eeronpoika oli suljettuna. Tultiin senkin owelle, waan owi oli lukossa ja kaikki oli kuin tawallisesti paikoillaan. Yhtäkkiä kuultiin surullinen laulu kaikuwan sywästä kellarista. Kaikki hämmästyiwät.

--"Se on kummittelemista, se on linnan haltijan tahi haltijatttaren laulu", sanoi eräs wanginwartija, "minä olen kuullut sitä usein sydänyön aikana, ja silloin on aina jotakin onnettomuutta ollut tulossa."