Chapter 3

--"Me olemme pelastetut", sanoi yksi wangituita joukolle. "Sowinto on jo päätetty. Sotawäki lähtee majoituksestaan Sawosta. Jokainen antautukoon waan sotawäen waltaan. Meidän aikomuksemme on woitettu ja me saamme palata rauhassa kotiimme."

Eräs päällikkö lähestyi silloin joukkoa ja lausui:

--"Sawon miehet, turha on taistella kuningasta wastaan. Teidän kaikki anomuksenne owat jo edelläpäin myönnetyt. Antakaa siis pois aseenne ja palatkaa sitten kotiinne."

Muutamat wielä epäiliwät, katsellen ympärillään aseissa olewaa sotawäkeä. Silloin astui eräs mies joukosta esiin ja antoi pyssynsä ensimmäiselle upserille, joka seisoi pappilan portilla. Koko joukko teki kohta samaten.

Kun wiimeinen ase oli annettu pois, kajahti ilmassa karkea komentoääni. Piirittäwä sotajoukko syöksyi paljastetuin miekoin joukon päälle ja alkoi kauhistawalla tawalla hakata sen sekaan. Aseettomat Sawolaiset kaatuiwat kuin heinä wiikatteen edessä. Röykköjä werisiä ruumiita makasi pihalla ja yhä wielä kalisiwat miekat. Weri juoksi jo wirtanaan ja hyytyi suuriin ylänteisin.

Ei ollut enää monisatahenkisestä joukosta kuin eräs kymmenkunta miestä jäljellä, jotka juoksenteliwat kuin suden ajamat lampaat pyöweleinsä edessä. Yksi heistä oli yrittänyt murtaimaan piiritysjoukon läpi, komentawan herran ja sotamiehen wälitse. Usea miekka yht'aikaa oli samassa osoitettu karkulaan päätä kohti; mutta ennen kuin yksikään ehti iskeä, peljäten satuttawansa päällikköä, oli toinenkin este tullut onnettoman karkulaisen ja hänen wihollistensa wäliin. Muori naisihminen wallaswäen waatteuksessa oli sotajoukon takaa kenenkään huomaamatta syössyt juuri piiristä ulos päässeen pakolaisen wastaan ja pusertanut molemmat käsiwartensa hänen ympärilleen.

Eräs sotamies nosti miekkansa ja heristi sillä leikatakseen yhdellä woimallisella iskulla karkulaismiehen ja naisen yhteen puristuneet päät, kun wieressä seisowa hämmästynyt sotaherra pikaisesti tarttui sotamiehen miekkaan ja seisautti uhkaawan siwalluksen.

Nuoren naisen silmät oliwat käännetyt sotaherraa kohti.

--"Ilkka!" huusi hän niin, että kaikki ympärillä olijat sen kuuliwat.

Kamala nauru kuului silloin joukosta.

--"Hän huutaa awuksensa Ilkkaa", sanoiwat kaikki, jotka oliwat kuulleet neidon huudon.

Upseri tarttui neidon käteen, weti sen irti miehestä, jota se piteli ja kuiskasi:

--"Anna, te suotte warmaan minulle anteeksi wähäisen petoksen, jota wirkani on pakoittanut minua käyttämään. Minä olen kuninkaan kapteni Kola Ludowski, ja tämä Yrjö Eeronpoika, jonka olette saattaneet minun käsiini, on nyt minun wankini. Kuningas ja hänen korkea maaherransa Klaus Fleming palkitsewat teidän intonne."

Anna hämmästyi. Hän weti kätensä pois Kolan kädestä ja tahtoi jälleen puristua kiinni Yrjöön. Mutta pari sotamiestä oliwat tarttuneet häneen ja riuhdaisseet hänet pois Annan käsistä. Ja, kun Anna kääntyi katsomaan, sotamiehet oliwat jo sitoneet Yrjön kädet selän taa wahwoilla köysillä. Annan silmistä näkyi suurin inho petollista upseria kohtaan. Mutta nähtyään Yrjön katoawan sotamiesten joukkoon, oli epätoiwo ja murhe kohta tullut tämän ensimmäisen tunteen sijaan. Hän näytti kokonaan murretulta.

Tässä epätoiwossa ja tuskassa hän waipui Kolan jalkoihin, ja kyynelwirta herahti hänen silmistään. Halweksuminen ja inho oliwat kadonneet hänen kaswoiltaan, ja koko naisellinen hempeys oli wallannut hänen olentonsa.

--"Minä annan teille anteeksi, minä unhoitan sen petoksen, jolla olette kohdellut minun lapsellista mieltäni, mutta luwatkaa minulle säästää hänen henkensä. Minä kuolen tähän teidän eteenne, jos ette sitä tee; tahi ottakaa minun heikko henkeni ja antakaa hänen elää."

--"Anna", sanoi Kola, nostaen itkewän neidon ylös, "teidän rukouksenne minä jo olen myöntänyt ennen kuin sen olen kuullut. Yrjö seuraa wangittuna minua Turkuun. Mutta waan yhdellä ehdolla: että te Anna, hywä Anna, myös seuraatte mukana sinne. Muutoin minä en woi ta'ata mitä tapahtuu. Minulla on käsky hänet hirttää; teidän läsnä=olonne, teidän suloiset silmänne waan woiwat wietellä minut tekemään wastoin kuninkaan käskyä. Lupaattehan tehdä niin?"

--"Minä lupaan sen. Minä en woi enää hänestä erota. Mutta woinko Turussa tawata Flemingin?"

--"Minä saatan teidät hänen eteensä. Turwautukaa kokonaan minuun."

* * * * *

Sill'aikaa kuin tämä tapahtui sotamiespiirin ulkopuolella, oli wiimeinen sisäpuolella olewan nuijamiehen pää katkennut. Eräs upseri tuli papin kanssa ulos portaalle, ja ympärillä olewa sotajoukko paljasti päänsä. Pappi awasi kirjan ja luki rukoukset. Wiimeksi hän luki kiitokset Jumalalle siitä suuresta woitosta, jonka kuninkaan sotawäki oli tässä woittanut. Mutta papin silmissä oli silloin kyyneleitä, ja hänen äänensä wapisi.

Muutamia minuuttia sen perästä oli sotawäki häwinnyt, paitsi niitä, jotka saiwat toimekseen haudata pihalla makaawaa joukkoa. Hyytynyt weri ajettiin wiimeksi lapioilla haudattujen päälle ja kaikki peitettiin mullalla. Kuoleman hiljaisuus oli tullut äsköisen hälinän sijaan. Lähes kolmesataa miestä, jotka äsken wielä oliwat olleet täydessä miehuuden iän ripeydessä, makasi jäätyneiden turpeiden alla. Heidän leskensä ja turwattomat lapsensa, isät ja äidit eiwät wielä tienneet mitään tästä onnettomasta kattauksesta, waan puheliwat heistä, ikään kuin eläwistä, joiden palaamista waan odotettiin.

Flemingin joukko oli tiellä saanut sanoman Mikkelin werisestä tapauksesta ja heti kääntynyt takaisin. Se oli muutamia päiwiä sen perästä uudelleen Turussa. Kola Ludowski oli pienemmän joukon kanssa lähtenyt matkaan wasta seuraawana päiwänä. Häntä seurasi wanki kowasti raudoitettuna. Kola oli tahtonut Annan istumaan wiereensä rekeen, mutta hän ei saanut häntä siihen millään houkutuksilla enemmän kuin peloituksillakaan.

Hän uhkasi hirttää wangin, mutta sekään ei enää auttanut, sillä Anna oli huomannut Kolalla olewan käskyn wiedä heidät molemmat wangittuina Turkuun. Sillä tawoin Anna sai erään sotamiehen ajamaan kerallaan.

Hirmuisesti hän sai kuitenkin kärsiä tällä matkalla. Joka seisauspaikassa hänen täytyi kuunnella kawalan Puolalaisen wiettelyksiä, sotamiesten irstasta puhetta ja niiden raakaa käytöstä. Kun hän silloin muisti kotoansa tai ajatteli, mikä häntä ja Yrjöä odotti Turussa, hän puhkesi katkeraan itkuun. Mutta kyyneleet eiwät huojentaneet sitä painoa, joka nyt kuin raskas kiwi painoi hänen rintaansa. Terweyden puna katosi aina enemmän hänen kaswoiltansa, ja kuta enemmän matkan pää läheni, sitä kalweammiksi hänen kaswonsa oliwat muuttuneet. Kokonaan wäsyneenä hän wihdoin perille saawuttuaan näki edessään Turun linnan harmaat synkeät kiwiseinät.

VI.

--"Mutta mitä aiotte nyt tehdä sille nuorelle tytölle, jonka toin Mikkelistä?" kysyi Kola Flemingiltä, joka tyytywäisenä käweli edes takaisin linnan salin lattialla, kuunnellen puolalaisen sotilaansa kertomusta Sawon tappelusta.

--"Se on minusta hywin wähäpätöistä, sitten kuin kerran Yrjö Eeronpoika, Suomenmaan pääroisto, on käsissämme. Meillä on ollut kyllä tekemistä miestenkin kanssa, sentähden, Kola, minä arwelen, että pääsemme puolta wähemmillä wihollisilla, kun pysymme ystäwinä naisille, tai wähintäin emme tahdo heitä tahallamme wihollisiksi."

--"Minä teen kaikki, mitä waan käskette."

--"Sinä woit wiedä hänet waimoni luo. Hän saa muutaman wiikon lewätä täällä; minä annan sill'aikaa tiedon hänen isällensä, että woi noutaa hänet kotiin. Muuten minä luulen, että hän on tawallinen hönttö, joka suostuu ensimmäiseen miespuoleen, joka sattuu hänelle tarjoutumaan."

--"Oikea hönttö, paremmin häntä ei woi nimittää. Mutta wielä yksi sana, jos suwaitsette, teidän herruutenne! Anna on yhtä wiekas kuin jokainen Eewan tytär. Niin kauan kuin Anna on täällä, minä en woi taata, ettei Yrjö Eeronpoika pääse luikahtamaan käsistämme. Tietäkää, teidän herruutenne, että Anna, Lapinmaan rajoilla kaswanut tyttö, on loitsija, hän loitsii jokaisen silmät sokeiksi, hän lumoo jokaisen korwan kuuroksi, hän woi mennä huoneesen awaimen reiästä ja muuttaa lemmittynsä kyykäärmeeksi, joka myrkyllisellä kielellänsä pistää teidän kättänne ja sitten solahtaa tiehensä. Jospa waan näkisitte hänen silmänsä!"

--"Minä luulen, että ne jo owat lumonneet sinutkin", sanoi Fleming nauraen.

--"Eiwät juuri niin; mutta kuitenkin ne jo oliwat wähällä wiedä minulta saaliini. Minä luulin Mikkelissä juuri ampuneeni Yrjön ja luulin hänen kaatuneen eteeni, kun huomasin tämän kummallisen naisen wieressäni; hän oli ryöstänyt minulta saaliini ja pusertanut sen syliinsä. Minä käskin leikata molempain päät yht'aikaa; wahwin sotamies siwalsi miekallaan ja löi, ja minä näin että miekka meni kummankin kaulan poikki, mutta molempain päät jäiwät kuitenkin paikoilleen; koko sotawäki peljästyi eikä tahtonut enää heihin koskea. Tytön silmät lumosiwat silloin jokaisen. Minä käskin uudelleen, mutta kukaan ei enää kuullut minun käskyjäni enkä itsekään kuullut omaa ääntäni."

--"Taika=uskoa, Kola parka!" sanoi Fleming. "Minä woin ymmärtää, että sinä olet sattunut katsomaan liian sywään tuon suomalaisen tytön silmiin, ja sinun puolalainen sydämmesi on siitä wähän lämminnyt. Sinä woit kumminkin tuoda hänet waimoni luo, tahdon kuitenkin nähdä hänen lumoawat silmänsä. Sill'aikaa woit sulkea hänen sulhaisensa, tuon maan wiettelijän, alimmaiseen linnan kellariin."

--"Mutta minä pesen käteni puhtaaksi, jos tytön tuliset silmät taikowat teidän herruudeltanne koko Suomenmaan ja tuowat erään herttuan tähän kuninkaalliseen linnaan."

Flemingin otsa pimeni, mutta hän koetteli kuitenkin nauraa.

--"Minä en usko taikoja, tulkoot ne sinisistä silmistä tahi punaisilta huulilta", sanoi hän puoleksi leikillä. "Tiedätkö, Kola, mitä tein, kun eräs noita-ämmä Hämeenkankaalla katsoi käteeni ja ennusti sinisilmän naisen minut hurmaawan?"

--"Teidän herruutenne warmaan peljästyi", sanoi Kola ja risti kolmesti silmiänsä.

--"Sinulla on aina tuo paawilaisuutesi. Tiedätkö, minä käskin ratsumiesteni antaa hänelle neljäkymmentä paria, ja sen jälkeen sanoi hän: 'Te woitatte kaikki wihollisenne paitsi yhden.' 'Ja ken se yksi on?' kysyin minä, johon se raato wastasi: 'Se on kuolema.' Kaikki ennustukset Kola, ne owat petoksia. Ne eiwät ole äyrinkään arwoiset. Minä nauran niille. Sentähden woit tuoda sen sinisilmäsi tänne. Hän woi muutaman wiikon olla waimoni kamarineitsyeenä. Minä koetan, woiwatko hänen silmänsä minut tappaa. Sill'aikaa meidän kumminkin täytyy laittautua matkalle Pohjanmaalle. Nuo kurjat Pohjalaiset eiwät enää woi kantaa tyhmyydellä täytetyitä päitänsä ja tahtoiwat meitä päästämään heitä siitä raskaasta kuormasta. Minä luulen, että, jos kowasti ratsastan, koko työ on tehty parissa wiikossa."

--"Meidän wiimeiset wihollisemme owat silloin woitetut, niinkuin Hämeenkankaan noita teille silloin ennusti. Se oli kuitenkin totta-- ainakin jollain tawalla."

--"Hahaha! Minä luulen, että sinä wielä hourehdit sinisilmääsi. Mutta, Kola, luuletko, että Yrjö Eeronpoika kestää säilyssään? Minä säästäisin hänet siksi kuin tulen Pohjanmaalta. Tahtoisin nähdä hänet riippuwan hirressä wasta silloin kuin koko maa on rauhoitettu."

--"Minä luulen sen olewan teille waarallista", sanoi Kola. "Hänellä on puolustajia ympäri Suomen ja maan hurjat talonpojat woisiwat wielä koettaa häntä pelastaa. Minun luulteni, mikä tulee tänään tehdyksi, sitä ei tarwitse enää huomenna."

--"Mitä sinä luulet?"

--"Palainen köyttä ja pari sotamiestä, jotka wetäisiwät hänet ylös linnan portille. Se olisi muutoin huwittawa katsanto niille sinisille silmille, jotka paraillaan owat portin wastapäätä."

--"Ei, ei, se ei käy laatuun. Yrjö Eeronpoika on liian suuri pahantekijä, tullakseen niin salaisesti hirtetyksi."

--"Mutta jos hän sitä ennen luikahtaa meidän käsistämme?"

--"Minä jätän hänet sinulle wartioittawaksi; jos hän pakenee, minä arwelen wedättää sinut Turun linnan korkeimman tornin huippuun."

--"Mutta jos kuitenkin hän"----

--"Waan, Kola, milloin sinä olet puhutellut Iiwaria?"

--"Minä tapasin hänet pikimmältä wankihuoneiden riwissä."

--"Ja mitä hän sinulle sanoi?"

--"Ei juuri mitään minulle, waan----"

--"Mitä sillä tahdot sanoa?"

--"Minun tullessani hän herkesi ikään puhuttelemasta wanginwartijoita-- hän ehkä kehoitti niitä pysymään uskollisina, sillä hän seisoi juuri Yrjö Eeronpojan owella."

--"Mitä luulet hänestä?"

--"En mitään pahaa, siitä minua Jumala warjelkoon, sillä Iiwar on hywin uskollinen ja rakastaa paljon sukulaisiansa."

--"Niin, hän on sinisilmä tytön eno; minä tiedän sen."

--"Ja sentähden hän waroitti wartijoita, että katsoisiwat, etteiwät laskisi Yrjöä karkaamaan."

--"Luuletko hänen tawanneen tyttöäkin?"

--"Ainoastaan pikimmältään, wähää ennen kuin tapasin hänet wankihuoneen owella. Mutta silloin hän ei saanut puhua hänelle kuin muutaman sanan, jota en ymmärtänyt, ja he jäiwät samassa äänettömiksi, kun huomasiwat minut."

--"Hm! Waan tiedätkö, Kola, jos minä otan Iiwarin Pohjanmaalle ja jätän sinut tänne, niin tuo sinisilmäsi woi lumota sinut uudelleen niin, että laskisit Yrjö Eeronpojan karkaamaan ja sitten----"

--"Ja sitten?"

--"En saisi hirtättää häntä Kaarle herttaan iloksi, hänen tänne tullessaan, ja minulla ei ole hänelle mitään muuta niin hywää terwetulijaista."

--"Siitä wastaan halwalla päälläni teidän herruudellenne, mutta waan yhdellä ehdolla."

--"Ja se on?"

--"Että, jos Yrjö Eeronpojan kuitenkin onnistuisi päästä karkaamaan, ja muu ei auttaisi kuin----?"

--"Kuin?"

--"Kuin korottaa hän ennen aikaansa ilmaan."

--"Se on hywä, mutta waan sillä ehdolla! Minä luotan kokonaan sinuun. Kun Pohjalaiset owat woitetut, woit saada Lapinmaan lumet ja pakkaset-- ehkä siniset silmät woiwat ne sulattaa, wai miten?"

--"Minä olen aina ja joka tapauksessa teidän nöyrin palwelijanne."

VII.

--"Mitä sanot, Anna, tuosta Puolalaisesta?" kysyi eräänä päiwänä Klaus Flemingin puoliso, Ebba, uudelta kamarineitsyeeltään, joka nyt, ehkä puoli wankina, istui emäntänsä huoneessa ja ompeli.

--"Miksi niin kysytte?" wastasi Anna, pyyhkäisten kyyneleen silmästänsä.

--"Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että hän on hywin nöyrä ja reima mies, joskin ei ole kaunismuotoinen, mutta sinulle hän on näinä päiwinä osoittanut erinäistä ystäwyyttä."

--"Jos sallitte minun tunnustaa, niin sanon suoraan, että kuta enemmän hän näyttää minulle ystäwyyttä, sitä enemmän minä häntä pelkään."

--"Sinä olet hywin lapsellinen, Anna. Klaus pitää häntä suuressa arwossa, hän on kaiken rumuutensa ohessa hywin säwyisä mies ja totinen sekä palweluksessaan uskollinen pian ylellisesti. Luullakseni Klaus on aikonut kuninkaan luona esittää hänelle jotain suurta palkintoa, joka on walmiina, niin pian kuin hän luopuu katolisesta uskostaan, ja tämä hirmuinen weren wuodatus kerran on päätetty."

--"Minä suon sen hänelle mielelläni, mutta kuitenkin----"

--"Kuitenkin?"

--"Minä en woi muuta kuin häntä inhota", wastasi Anna.

--"Olethan jo woinut rakastaakin. Minä tunnen, Anna, miten rakastit nyt wangittua kawaltajaa, ennen kuin sait tietää hänen petoksensa."

Anna katsoi Ebba rouwan silmiin, ja hänen kaswonsa oliwat punaiset.

--"Niin, niin, ihan totta, minä sen tunnen. Mutta olethan niin wiisas, ett'et anna sydäntäsi semmoiselle, joka on syypää niin monen kansalaisen wereen. Jos maallinen laki ja kuninkaan armoitus hänet pelastaakin häpeällisestä kuolemasta, niin woithan arwata hänen tulewaisuutensa. Kaikkien unhotettuna hänen täytyisi wiettää kurjaa elämäänsä jossain sopessa, hän ei woisi koskaan tulla rehellisten ihmisten seuraan,--häpeä, köyhyys ja kurjuus olisiwat hänen jokapäiwäiset kiusansa. Anna, tahtoisitko yhdistää elämäsi sellaiseen?"

Anna nousi seisaalleen, läheni itkusilmin Ebba rouwaa, lankesi hänen eteensä polwilleen ja syleili hänen polwiansa.

--"Surkutelkaa minua, mutta elkää uudelleen repikö sydämmeni haawoja. Minä olen onnettomin ihminen maailmassa. Minulla ei ole mitään toiwoa elämästä."

Ebba rouwa nosti itkewän tytön, syleili häntä ja näytti hänkin heltywän niin yksinkertaisesta murheen osoituksesta.

--"Minä teen kaikki, mitä woin, pelastaakseni häntä kuolemasta", sanoi hän, "mutta enempää en woi luwata. Ainoa keino on, että koet olla wähän ystäwällisempi Kolalle, että luotat häneen, sillä hän--sen sanon häpeäkseni--woi paljoa enemmän waikuttaa mieheeni kuin minä, hänen oma waimonsa. Minäkin olen rakastanut ja rakastan wieläkin miestäni ylitse kaiken. Mutta minun rakkauteni on woimaton muuttamaan mieheni tahtoa silloin, kun hänen welwollisuutensa, kun isänmaan etu on kysymyksessä."

--"Woisitte kuitenkin tehdä hänen sydämmensä armeliaammaksi ja saattaa häntä antamaan armon tulla siihen, missä oikeus on liian kowa", wastasi Anna itkusilmin.

--"En, Anna, sitä minä en woi enkä tahdo. Jos kerran siinä onnistuisinkin, niin tiedätkö mitä silloin pelkäisin: ett'ei hän enää olisikaan se Klaus Fleming, jota minä olen rakastanut, ja joka minua on rakastanut. Mutta sinulla, Anna, on tarjolla toinen, jonka sydäntä woit paremmin liikuttaa. Anna, Kola odottaa nähdä sinun silmiäsi. Katso, hän on tuossa!"

Puolalainen seisoi Annan seljän takana, Anna säikähti ja hypähti ylös aikoen paeta, mutta se oli jo kowin myöhään; Puolalainen oli jo tawannut hänen kätensä ja wetänyt sen huulillensa, nöyrästi kumartaen nuorelle tytölle. Anna waipui wieressään olewalle penkille.

Ebba rouwa oli sill'aikaa jättänyt kamarin, ja Anna näki olewansa kahden kesken peljätyn Puolalaisen kanssa.

He oliwat molemmat wähän aikaa ääneti. Anna ei näkynyt saawan puhetta huuliltansa. Wihdoin istahti Puolalainen hänen wiereensä ja sanoi:

--"Minä en wielä tunne, woitteko minulta wastaan ottaa sanoman, joka minun nyt täytyy teille ilmoittaa."

--"Onko isäni tullut tai lähettänyt minua noutamaan?"

--"Se ei ollut minulla ilmoitettawana."

--"Sanokaa sitte pian."

--"Minä lupasin teille pelastaa Yrjö Eeronpojan."

--"Te sen lupasitte, ja minä kiitän teitä ikuisesti, jos sen woitte täyttää."

--"Sitäpä nyt juuri epäilenkin. Minä sain wast'ikään kirjeen hänen herruudeltaan, jossa hän käskee minun--antakaa minun olla se teille sanomatta!"

--"Sanokaa, sanokaa, minä tahoon kuulla kaikki."

--"Mutta minä olen siihen wiaton", sanoi Kola, "minulla ei ole muuta waltaa kuin täyttää hänen herruutensa käskyt, olkoot ne minusta jos kuinka katkeria."

--"Sanokaa toki; te säikäytätte minut hulluksi."

--"Sotatuomio on langetettu--ja kaikki minun rukoukseni eiwät ole waikuttaneet mitään, hän on tuomittu----"

--"Mestattawaksi! Oi Jumalani!"

--"Lewottukaa, neitsyt, lewottukaa", sanoi Puolalainen,----"he owat tuominneet hänet hirtettäwäksi."

Surkea parkaiseminen oli Annan wastaus. Hän waipui penkille kädet silmillä. Hänen ruumiinsa wapisi kuin kowissa horkan kynsissä.

--"Lewottukaa, lewottukaa", sanoi Kola, koetellen nostaa häntä ylös. "Se on wälttämätön tapaus, sitä ei woi auttaa. Se on kuninkaan, se on hänen herruutensa tahto. Mutta sillä ei ole niin kiirettä, kuulkaa minua neitsyt, huomiseen on wielä paljo aikaa."

Anna, kokonaan masennettuna, oli wihdoin woinut nousta seisaalleen, warowasti nojautuen Puolalaisen käteen.

--"Huomenna, sanoitte te, se tapahtuu siis huomenna----."

--"Hänen herruutensa on niin käskenyt.--Mutta hän on nyt Ilmajoella, tästä kolmenkymmenen peninkulman päässä."

--"Kuulkaa", sanoi Anna äkkiä, "minä olen yhtä rikoksellinen kuin hän, tuomituttakaa minutkin, minä tahdon kuolla yht'aikaa hänen kanssansa, minä en woi elää sen jälkeen kuin hän on puhaltanut ulos henkensä. Sen te warmaan woitte tehdä."

--"Neitsyt--aika on hywä parantaja, te olette nuori, te woitte elää ja unhottaa----"

--"Wielä yksi rukous: woitteko sallia minun sitä ennen häntä nähdä?"

--"Se särkisi teidän sydäntänne wielä enemmän, ja muuten hänen wankeuteensa ei ole lupa laskea muita kuin pappia. Warmaan, neitsyt, ette tahdo mennä hänen pimeään wankeuteensa; se myrkyttäisi wielä enemmän teidän elämänne."

--"Te ette woi minua kieltää jättämästä hänelle hywästi. Laki ei woi olla niin kowa, että se minulta sen kieltää."

--"Te ette tunne, että hänen wankeutensa on pilkkosen pimeä, että wartijat owat huoneessa sen wieressä, että he kuulewat wienoimman kuiskutuksen ja, että pienin ääni saattaisi ne silmänräpäyksessä syöksemään wankihuoneesen ja ennen aikaansa lopettamaan hänen elämänsä; ja sitä ette kuitenkaan tahdo."

--"Laskekaa minut hänen luoksensa", huudahti Anna, langeten polwillensa Puolalaisen eteen.

--"Wannokaa täyttäwänne, mitä minä teiltä waadin: äänettömyyttä ja hiljaisuutta--ja ensi sydänyön aikana minä lähetän teidän luoksenne ihmisen, joka saattaa teidät hänen wankihuoneesensa."

--"Minä wannon."

VIII.

Saman päiwän iltana, kuin wiimeksi kerrottu tapahtui, Yrjö Eeronpoika istui pimeässä wankihuoneessaan. Ne pari wiikkoa, jotka hän oli ollut tässä kellarissa, oliwat tuntuneet hänestä wuoden pituisilta. Koko aikana hän ei tiennyt muusta maailmasta mitään. Se heikko walo, mikä pilkoitti tyrmään katon rajaisesta nyrkin mentäwästä reiästä, oli töin tuskin antanut hänelle tilaisuuden lukea päiwät. Wanha kowin raakaluontoinen sotamies, joka wanginwartijana käwi kolmesti päiwässä hänelle wiskaamassa hänen kuiwan ruokansa, oli ainoa ihminen, jonka hahmoa hän tällä wankeutensa ajalla sai nähdä. Sata kertaa hän jo oli yksinäisyydessä uudelleen muistutellut kaikki ne eri kohtaukset, mihin hän isänmaan rakkautensa kautta oli joutunut, eikä niissä huomannut mitään, jota hänen olisi tarwinnut katua. Mutta alituinen miettiminen wihdoin wäsytti häntä, ja hänen ajatuksensa rupesiwat hakemaan lepoa ihan toisaalta: ne oliwat wihdoin kääntyneet Annaan, niin että tämä hänen muistiinsa painunut Annan kuwa oli hänen henkensä ainoana kumppalina pimeässä wankityrmässä, ja se oli hänen mielessänsä sekä hänen päiwällä puolihämärässä walwoessaan että hänen yöllä kylmällä tilallaan uneksiessaan. Warma kuolema oli kyllä jo hänen silmäinsä edessä, mutta kummallisesti oli Annan suloinen kuwa sen peittänyt hänen henkensä silmistä. Anna oli jo kahdesti hänet pelastanut muuten warmasta kuolemasta; hän tiesi, että sama pelastawa henki oli wielä hänen lähellänsä, ja, waikka hän ei rohjennut toiwoa sen häntä enään silloin woiwan pelastaa, niin hän kuitenkin tunsi sydämmessään lohduttawan aawistuksen, jolle hän ei woinut ajatuksissaan antaa mitään määrättyä muotoa.

Sellaisessa tilassa ollen, hän yht'äkkiä hawahti houreistaan, kuultuaan wankihuoneensa owen rupeawan awautumaan. Ihan outo tunto nosti silloin weren hänen kaswoihinsa, ja joku suloinen wihlaus lensi hänen jäsentensä läpi. Samassa awautui raskas, ruostunut owi winkuwin saranoin, ja kynttelin walo pilkistyi jylhän wankihuoneen seinille. Toiwo ja pelko saattoiwat wangin jäsenet wärisemään, odottaessa sitä silmänräpäystä, joka meni raskasta owea awatessa.

Owi aukeni wihdoin kokonaan, ja lyhdyn punainen walo wiilasi niin Yrjön silmiin, ett'ei hän ensi silmänräpäyksessä nähnyt mitään. Saatuaan wihdoin silmänsä auki, hän hämmästyi, ja joku hirmuinen aawistus kuwastui hänen kaswoilleen; sillä hän näki edessään saman miehen, joka jo kahdesti oli ottanut hänet kiinni, joka oli tunnettu suurimmaksi ilkiöksi Flemingin käskyläisistä. Puolalainen Kola seisoi hänen edessään, lyhty kädessä ja katsoi häntä wiekkaasti silmiin, sama mies, joka oli polttanut ja teurastuttanut kuin peto joka paikassa, mihin hänet oli lähetetty.

Molemmat katseliwat towin toisiaan silmiin. Kolan silmissä ja huulilla näkyi hirwittäwä iwa, jota hän tuskin koetteli peittää. Mutta yht'äkkiä koko hänen muotonsa näytti muuttuwan. Siinä kuwautui jonkunmoinen teeskennelty ystäwällisyys, ja hän awasi suunsa sanoen:

--"Elkää pelästykö, Yrjö Eeronpoika. Minä surkuttelen teitä sydämmestäni, ja minun on ollut hywin katkera täyttää esimieheni käskyä teitä kohtaan. Nyt iloitsen kuitenkin saada teille osoittaa jotakin ystäwyyttä, jolla woin teitä lohduttaa kurjassa tilassanne----"

--"Teidän apuanne en arwele tarwitsewani", wastasi Yrjö, luoden halweksiwaisen silmäyksen häntä kohti.

--"Ettekö sittenkään, jos olisin erään Anna neitsyen asialla?"

--"Se on wale, minä en usko yhtään teidän sanaanne."

--"Mutta se on kuitenkin totinen tosi."

--"Missä olisitte häntä tawanneet?"

--"Niin tosiaankin, te ette wielä tunnekaan, että Anna on hänen herruutensa palweluksessa?"