Chapter 4

--"Laitko ja asetukset?" huusi Iiwana kiiwastuen. "Lait ja asetukset? Kuinka kauas luulisit niillä mentäwän? Tiedätkö, weli Loiri? Lait ja asetukset owat kuin sinun waskilewysi, joita tänään taot haahloiksi ja huomenna kattiloiksi. Arwaatko mitä paroni sanoi minulle tänä aamuna?"

--"No mitä paroni woi niin ihmeitä sanoa?"

--"Hän sanoi minulle: Iiwana! minä käsken, sinun pitää tänä iltana seista Punaisella Lähteellä, ja kun siitä lähtee kaupunkiin tulemaan sellainen ja sellainen mies, sellaisissa ja sellaisissa waatteissa, koprista se kiinni, pane rautoihin ja wie suorastaan linnaan."

--"Ja sellaista käskyä sinä tottelet?"

--"Minä sanoin: herra paroni! mutta jos laki ja asetukset... Olisithan nähnyt mitä hän silloin teki."

--"No mitä hän teki?"

--"Hän otti käsillään molemmasta poskiparrastani, wetäsi minua ensin yhdänne päin, irwisti ja sanoi: Iiwana, katso, tämä on laki, ja sitte toisanne päin ja sanoi: tämä on asetukset, ja sitä hän teki minulle kunne Wiipurin kaupunki lensi silmissäni ympäri minun ja paronin, ja koko Wiipuri ei ollut enää muuta kuin paroni ja minä ja minä ja paroni."

--"Kuinka hän sitä woi tehdä?"

--"Hän teki sitä näin, weli Loiri!"

Iiwana pani lasinsa pöydälle, tarttui waskisepän poskipartaan molemmin käsin ja wanutti häntä kahdannepäin, että sepän silmät kääntyiwät nurin päässä ja suuret pisarat tippuiwat hänen waskenkarwaisille poskillensa.

--"Tämä on hirweää", huokasi wihdoin waskiseppä Loiri, päästyänsä Iiwanan käsistä.

--"Mutta se on puhdasta totuutta, ja nyt tunnet mitä laki ja asetus on", sanoi Iiwana, "ja sentähden minun tulee tämä ilta ja yö seista Punaisella Lähteellä ja ottaa kiinni en tiedä mikä nuori mies ja sen seuralaiset."

Hän oli tuskin ehtinyt tämän sanoa ja ottaa jälleen wajaan punssilasinsa, kun emäntä Kuikka tuli juosten huoneesen, huutaen: "Iiwana, Iiwana, Punaiselle Lähteelle!"

Iiwana kallisti lasin huulillensa ja syöksi sitte nurin=niskoinsa ulos.

II.

Isäntä ja orja.

Eräässä lahden kainalossa, Laatokan rannalla, kahden=puolen rajoitettuna jyrkillä wuoriseinillä, nähdään nykyisin kiwiraunioita, asetetut nelikulmaisiin piirroksiin. Näillä kiwityksillä seisoi muutamia wuosikymmeniä sitte punainen rakennus pystykattoinensa, kuten useampi sen ajan rakennus näillä seuduin. Tämä oli wanha Piiskolan howi, jolla aikanaan oli suuri merkitys seudussa. Laatokan rantamailla ei ollut yhtään howia, joka olisi ympärystössään tullut niin kuuluisaksi kuin Piiskola, ja sen ympärillä olewassa pitäjässä on wielä nytkin tuskin yhtään ihmistä, joka ei tietäisi puhella joitakin muistoja tästä howista. Kun lapset entiseen aikaan tekiwät palikoista rakennuksia, niin he eiwät tehneet eikä nimittäneet niitä kirkoiksi, waan he ne nimittiwät aina Piiskolaksi. Ja kun wanhat ihmiset puhelewat siellä jostakin erinomaisesta ja ihmeellisestä, niin he alkawat tawallisesti näin: "Ennen aikaan Piiskolan howissa j.n.e." Tähän howiin johdattaa meitä nyt kertomuksemme.

Oli elokuun ilta ennen sitä aikaa, jona kertomuksemme alkaa. Piiskolan isäntä, howineuwos Kulakow, istui nahkatuolissaan, wetäen paksuja sawuja piipustaan. Hänen wastapäätänsä istui nuorempi mies, pimeä muotoinen ja hywin wakaisena. Tämä oli pitäjän uusi wallesmanni, tunnettu haukunta=nimellä Karhu, waikka hänen oikea sukunimensä oli Karhulin. Molemmat herrat oliwat keskenään kiihkeässä puheessa.

--"Pelkäätte siis heidän tuntewan ne oikeudet?" sanoi herra Karhu, jatkaen alettua puhetta.

--"Minäkö pelkäisin? Hahaha! En yhtään sitä epäile, waan en sitä pelkääkään. Ken woi ottaa minulta omaisuuteni?" sanoi herra Kulakow, tekeytyen aiwan huolettomaksi. "Ne owat kaikki ihmisiä, jotka isäni toi tänne Wenäjältä. He owat aikoinaan puhtaalla rahalla ostetut. Minua huolettaa waan yksi asia, waan minä luotan teihin ja wirkaanne."

--"Minuunko? Waan minun täytyy seurata lakia ja asetuksia."

--"Tietysti, tietysti", wastasi Kulakow. "Mutta te ette wielä ole kuulleet asiaa, joka minua huolettaa. Mettekö", sanoi hän, "siitä on kuukausi eli parikin, kun sain luokseni Wiipurista erään sukulaiseni, joka matkalla Walamoon wiipyi tässä muutaman wiikkokauden. Toimen mies, uskokaa se, herra, waan liian jumalinen, enkä tiedä miten, ehkä liian heikko kodissaan. Hän on antanut waimonsa, en tiedä mikä ruotsalainen neitsyt Helsingistä, wietellä itsensä, arwaatteko mihin hulluuteen?"

--"Woin sen arwata, kun sen kuulen teidän suustanne."

--"Hän on kouluttanut tyttärensä, ajattanut sen pään täyteen wapautta, weljellisyyttä ja yhtäläisyyttä ja sellaista rojua, jota on kauhistus kuulla, ja wiimeksi, kun muna on tullut wiisaammaksi kanaa, hän hurjenee tuomaan sen Walamoon, juuri kuin mitkään rukoukset sellaista rojua woisiwat ajaa ihmislapsen päästä ulos."

--"Waan minä en näe mitä waaraa siitä kaikesta olisi teille", muistutti herra Karhu.

--"Enemmän kuin luulette, ja se waara ei ole ainoastaan minulle, waan se on jokaiselle naapurilleni ja itsellenne teille, herra. Minä selitän sen tuossa paikassa. Minä olen tietämätön kaikesta, panen Jegoran palwelemaan isää, Feodorin passaamaan äitiä ja annan nuoren Simpsan palwella tytärtä. Aiotteko nyt arwata sen kauhean tapauksen?"

--"Minun täytyy tunnustaa, etten tohdi wielä sitä arwata."

--"Se kunnoton, läpi oppinut suka tunkee orjani Simpsan pään täyteen rojuansa, opettaa hänen lukemaan ja wielä hirweämpää..."

--"Wieläkö hirweämpää?"

--"Hän opettaa sen kirjoittamaan, minun orjani kirjoittamaan, ja mitä luulette hänen nyt kirjoittawan? Minä tapasin hänen lukemasta, etsin kaikki hänen kätkönsä, löysin kirjat ja paperit, heitin ne palawaan uuniin ja silloin jäi käteeni kirjoitus, joka yht'aikaa awaa silmäni. He kirjoittelewat toisillensa: hän pyytää, ja Simpsa lupaa karata. Tässä asiassa se on, kun nyt kysyn neuwoanne."

--"Laillisesti hän on wapaa, sillä----"

--"Laillisesti ja aina laillisesti", huusi Kulakow wiskellen päätänsä, "mutta sanokaa kerran mikä minä olen laillisesti! Simpsan isä oli isä=wainaani orja, hänen waimonsa oli orja, jonka isäni hänelle osti. Minä olen perinyt heidän lapsensa samoin kuin tämän howin, sanokaa, ettei tämä howi, tämä huone laillisesti ole minun, sanokaa, että koko maailma on kääntynyt nurin, että tämä huone woi eräsnä yönä karata ja tämä omaisuus muuttua mereksi. Kuinka kauan luulette kaiken sen olewan laillista?"

--"Se on hywin tietämätöntä, sillä jos Simpsanne ehtii karata ja muut orjanne saawat----"

--"Se ei saa tapahtua, minä käännän koko maailman nurin, ennen minä annan joka sielun sitoa sotamiehiksi."

--"Siinä se onkin juuri onnettomuus. Meillä on Elokuu kohta lopussa, ja sotamiesten otosta ei kuulu wielä mitään. Ihmiset hokewat, ettei sitä enää tulisikaan."

--"Mitä sanotte? Ja te uskotteko sitäkin?" sanoi Kulakow kauhistuksella.

--"En wielä sitä usko", wastasi Karhulin. "En woi wielä ajatella, miten he luulewat tätä kansaa woitawan saada tottelemaan wirkamiehiänsä, jos wirkamiehillä ei olisi waltaa määrätä ketä tahansa sotamieheksi. Talonpojat woiwat nauraa minulle wasten silmiä eiwätkä tottele minua enemmän kuin wertaistansa. Minulle ei jäisi turwaksi muuta kuin käteni woima, ja tietymätöntä on, eikö eräänä päiwänä sanota sitäkin laittomaksi. Uskokaa, kaikki sellainen on mahdollista."

--"Se, mitä sanoitte, on kauhistawaa. Mutta tiedättekö, minulle johtui mieleeni hywin onnellinen ajatus. Ennenkun kaikki, mitä puhuitte, ehtii tapahtua, ja ennenkun häwitän koko omaisuuteni, arwaatteko, mitä luulen parhaaksi? Jos koettaisin Simpsasta ajaa ulos kaiken tuon turmelewan rojun, ennenkun se ehtii mitään waikuttaa?"

--"Se on sukkela ajatus", wastasi Karhulin. "Ja wiimeksi, jos se onnistuu, woisin koettaa samaa keinoa tämän pitäjän talonpojille, ennenkun nuo uudet wapauden houreet ehtiwät heihin waikuttaa."

--"Se ei wähääkään wahingoita, jos se ei autakaan", wastasi Kulakow. "Ja että asia näyttäisi lailliselta, minä noudatan Simpsan tähän ja annan teidän, joka olette lain täyttäjä, panna tuo uusi keinomme toimeen. Saammehan nähdä miten kiinteästi nuo uudet wiisaudet owat häneen tarttuneet."

Tämän sanottuaan, Kulakow nousi, otti kellonauhasta ja alkoi hywin pikaisesti nykiä, kuten hänen oli tapa tehdä, kun tahtoi orjansa Simpsan tulemaan luoksensa. Hän soitti kauan, mutta ketään ei tullut. Wiimeksi hän alkoi huutaa kowasti. "Durak, durak, durak!" kaikui nyt huoneissa, mutta kukaan ei wastannut. Tällainen tapaus oli hänelle niin odottamatonta, että hän säikäyksestä putosi tuolille istuilleen, hänen näkönsä mustettui ja alkoi kiilua siniselle. Hän hyppäsi taas ylös, syöksi ulos pihalle, juosten suorastaan ruokakellon luo, joka riippui perheen tuwan salwamessa. Hän tempasi sen nauhan ja alkoi soittaa kuin tulipalon hädässä. Kaikki työwäki seisattui, leikkaajat pellolla heittiwät sirpit kädestään ja lähtiwät juoksemaan howiin. Pian oli kaikki työwäki tullut pihaan, ja jokainen käwi katselemaan missä tuli oli walloillaan. Silloin kajahti taas isännän ääni. "Durak, durak!" huusi hän täyttä woimaansa, ja jokainen ymmärsi hänen niin kaipaawan Simpsaa. Kaikki rupesiwat katselemaan ympärillensä, waan Simpsaa ei näkynyt missään, häntä ei ollut nähnyt kukaan sitte kuin warhain aamulla.

Tällaista ei ollut ennen koskaan tapahtunut. Kukaan ei tiennyt, mitä siitä ajatella. Enimmän wapisi Simpsan äiti, joka kuitenkin näytti olewan wiaton poikansa häwiämiseen. Tässä yleisessä pelossa, jossa kukaan ei tohtinut ääntää, karjahti taas Kulakowin ääni:

--"Koirat", huusi hän, "te olette jokainen yhdessä neuwossa, ja ettei petoksenne jäisi rankaisematta ja että saisitte nähdä minulla wielä olewan wallan henkenne ja ruumiinne yli, yksikään sielu ei saa paeta tästä paikasta, minä ammun raehauleilla läpi ensimäisen, joka sitä yrittää."

Herra Karhulin oli sill'aikaa myös tullut ulos. Molemmat herrat seisoiwat portailla. Kulakow huusi eteensä orjat.

--"Koirat", huusi hän heille uudelleen. "Minä ja laki on päättänyt. Tässä on tarwis asettaa wahwa ja pysywäinen esikuwa. Te saatte petoksestanne jokainen wiisikolmatta, waan sinä, Kirina, joka olet Simpsan äiti, ja olet laskenut poikasi karkaamaan, saat lisäksi Simpsan osan, miten laki ja oikeus waatii."

Tämän sanottua, herra Karhulin weti esiin nahkapalmikon, ja parissa minutissa oli toimitus päätetty ja orjat muun aluswäen kanssa pellolla työssä.

Eräs wiikkaus tämän tapauksen perästä, herra Kulakow kirjoitti ja lähetti Wiipuriin seuraawan anomuksen:

--"Korkea wapaasukuinen herra paroni! Hirmuinen tapaus käskee minun kääntymään teihin, herra paroni. Yksi minun palwelijoistani on karannut. Hän on luullut uudet asetukset wapauttawan häntä welwollisuuksista, jotka owat yhtä pyhiä kuin lait. Minulla on täydet syyt uskoa, että hän, wiimestään tästä päiwästä kolmen wiikon perästä, tulee Wiipuriin, jossa hänellä on tarkoitus--minä en tiedä mikä, waan juuri Punaisella Lähteellä hän silloin on esiytywä. Minä lähetän hänestä tässä warmat tunnusmerkit. Luottaen wanhaan ystäwyyteemme, rohkenen toiwoa, että wiisailla keinoillanne otatte hänet kiinni ja lähetätte takaisin palwelukseensa. Muutoin minun täytyy koettaa muita neuwoja. Nöyrin palwelijanne Wasili Kulakow."

Tämä kirjoitus se oli, jonka täyttämisen polisipalwelija Iiwana oli saanut toimekseen. Katsokaamme, miten se hänelle onnistui.

III.

Iiwanan karkulas.

Pienoisessa huoneessa, Iiwanan asunnon yläkerrassa, wastapäätä wanhaa rakennusta, jonka seinällä myöhemmin nähtiin räätälimestari Räisäsen Kajanderiksi maalattu nimi ruotsiksi ja wenäjäksi, istui yksinään nuori tyttö, lukien kirjettä, kyhättyä huonolle paperille, jonka toisella puolella oli jonkun tupakkitehtaan waakuna ja nimi. Tämä kirje saattoi kuitenkin olla rakkauden kirje, ja tuo ankkurin kuwa siinä saattoi olla toiwon ankkuri. Waan olkoon kuin hywänsä, kirje oli nyt nuoren tytön hienoissa käsissä. Syys=illan hämärässä, tämä yhdellä neliruutuisella ikkunalla walaistu huone oli jo jotenkin pimeä. Mutta siinäkin heikossa walossa saattoi wielä nähdä, että huoneen asukas oli kaunis neiti, noin seitsemän, eli kahdeksantoista wuoden iällä. Wähän kellertäwä pimeä tukka, jonka kiharat riippuiwat hänen lumiwalkealla kaulallansa, piiritti soman suikulaisen, hywin säännöllisen muodon, jolle milt'ei wähän suuri, mutta somasti alaspäin kaarewa nenä ja pieni hymyyn wiwahtawa suu antoiwat ominaisen sulouden. Kun hän noin järkähtämättä piti silmänsä kädessään olewassa kirjeessä, häntä woi luulla lewollisimmaksi lapseksi, jolla ei wielä ollut yhtään wakaisempaa ajatusta. Mutta kun hän kirjeestä nosti suuret siniset silmänsä, joissa nyt wärisi kirkkaat kyyneleet, niin hänen katseessaan wilahti jotakin, joka miltei säikäyttänyt, sillä näissä silmissä oli jotakin outoa, jotakin, mikä waikutti kuin salaisuus, jota aawistetaan, mutta ei woida arwata. Tämmöinen oli Olga, Iiwanan ja hänen suomalaisen waimonsa ainoa tytär. Sywä huokaus nousi hänen rinnastaan, silloin kun hän oli päättänyt lukemisensa ja kääri kokoon luettua kirjettä, suurten kyynelten tippuessa hänen hohtawille poskillensa. Mutta hänen näkönsä ei ollut kuitenkaan surullinen, se oli paremmin iloinen. Yhtäkkiä hän kawahti ylös, otti päähänsä mustan huopalakin, joka oli pian samaa kuosia kuin mitä eräät talonpojat käyttäwät seuduissa Wiipurin eteläpuolella: matala päälaki ja kapeilla lierillä, mitkä korwallisilla owat käännetyt ylöspäin, mutta otsalla wähän alaspäin limpsaksi silmien eteen. Paiskattuaan olkapäillensä hienon silkkiwiitan, mikä ulottui pian jalkoihin asti, hän pujahti ulos, lukitsi owensa ja pisti awaimen powellensa. Tultua pihalta kadulle, hän seisattui Punaisen Lähteen kohdalla, katsahti pikaisesti ympärilleen ja lähti kiiruilla askelilla astumaan Karjalantietä Papulaan päin, jossa jotenkin pitkä silta eroittaa kaupungin piirin maakylistä. Pian joka askeleella, minkä hän otti, katseli hän molemmin puolin katua eteensä, siwuille ja taaksensa, ikäänkuin peläten kenen häntä tawoittelewan. Päästyään ulommaksi maantielle, jossa itse kaupunki jo oli loppunut, hänen askeleensa hiljeniwät, ja nyt hän käweli ihan lewollisena, silmät eteensä maantielle, niin loiwa kuin sywässä hämärässä woi selittää. Sillä tawoin hän tuli wihdoin Papulan sillalle. Kaikki oli hiljaan, ketään ei sattunut hänelle wastaan. Hän pian juoksi tämän sillan yli, mutta niin kewiästi, etteiwät muuten heiluwat siltapalkit ehtineet antaa kuulua pienintäkään kolausta.

Olga oli tuskin päässyt sillan yli ja pienen hiekkakentän taa, jonka läpi nykyinen maantie on kaiwettu, kun hiljainen hoihkaus kuului juuri kuin kentän sisästä, ja nuori tyttö wapsahti, seisottaen askeleensa. "Olga", kertoi uudelleen sama kuiskutus, ja Olgan huulilta kuului wieno sopotus, jota tuskin woi selittää nimeksi Simpsa. Seuraawana tuokiona solakka miehen haahmo pujahti mäen rinteessä riippuwan kiwen takaa esiin ja riensi Olgaa kohti, lewitti molemmat kätensä ja puristi tytön syliinsä. He oliwat hywän aikaa äänettä, katsoen waan toisiensa silmiin.

--"Sinä pääsit kuitenkin tänne", sanoi wihdoin Olga. "Kuinka olen ollut sinusta huolellisna! sinä olet jo kuulutettu kaikissa kirkoissa, ja kaupungin polisi wartioi joka päiwä tawatakseen sinut kiinni."

--"Tuskin woit kuitenkaan arwata mitä teitä minun on täytynyt kuleksia", sanoi nuorimies, puristaen uudelleen syliinsä Olgan. "Kulakow on tahtonut kääntää nurin taiwaat ja maat. Arwaatko mitä pakoni on hänelle tuottanut? Hänen kaikki niin sanotut orjansa owat paenneet, hän on käynyt Pietarit ja Helsingit ja Jumala tiesi mitä kaikkia hän on haalinut kokoon. Mutta minun päälleni on määrätty palkinto, nimismiehet, silta= ja jahtiwoudit, Kulakowin kaikki lähettiläät etsiwät minua joka paikassa. En tiedä minä silmänräpäyksenä he syöksewät minulle niskaan ja sitowat minun pahantekijänä. Hän on ilmoittanut minun wietelleen hänen palwelijansa karkaamaan ja että itse olisin karannut ja wienyt kerallani hänen kalliit waatteensa. Häntä on uskottu, ja minä olen tehty karkulaiseksi, olen kuullut, että näköni ja waatteeni owat kuulutuksissa luetellut--ja kaiken sen ohessa minulla on powellani puhdas papinkirja, jolla woin matkustaa ympäri Suomen, jolla woin hakea mitä palwelusta hywänsä."

--"Murheeni siis ei ole ollut turha", sanoi Olga puristuen nuorukaiseen. "Koko tämän päiwän olen wawisnut, olen luullut mahdottomaksi, että woisit päästä tänne ja wiimeksi, uskotko mitä pelkään? Isäni, joka palwelee kaupungin polisissa, on saanut käskyn ottaa kiinni erään karkulaan, jota juuri tänä iltana odotetaan tulewaksi--tänä iltana kun kapteni L. wiimeisen päiwän palkkaa sotamiehiä Wiipurin pataljonaan. Isälläni on paraillaan nuuskijat joka kadulla."

--"Joka kadulla?" huudahti Simpsa pelästyen.

--"Ja minua peloittaa, että tawoitettawa karkulas olet sinä."

--"Sen hän olisi saanut aikaan, kunnoton. Hän warasti minulta kaikki kirjat ja paperit, ja niissä oli sinun kirjeesi, jossa oli nimitetty tämä päiwä--hän on siis pettänyt wirkakunnat ja kaupungin hallituksen."

--"Hän on warmaan sen tehnyt, Simpsa. Meidän on pelättäwä pahinta. Jos kerran sinun tapaawat, usko minua, sinä olet hukassa. Saat seista loppumattomat tutkinnot, istua raudoissa wuosikaudet, tulla kyydityksi käräjäpaikasta toiseen, ja waikka wihdoin onnistuisit todistaa wiattomuutesi, olisit kuitenkin häwäisty kuin suuri pahantekijä."

--"Mutta, Olga, pelkosi on nyt turha. Ilta jo on niin hämärä ja sinun seurassasi arwelen tulla kaupunkiin. Tiedäthän, minä olin Kulakowin howiräätäli, kelwannenhan kaupungissa edes oppipojaksi."

--"Simpsa!" sopotti Olga, "rakastaisitko sotamiehen ammattia?"

--"Josko sitä rakastan? Olgaseni, sinun tähtesi kaikkea, mikä sinulle on mieluista."

--"Sama ajatus, josta sinulle kirjoitin, on minulla wieläkin. Kapteni L. pestaa tänä iltana wiimeisen kerran sotamiehiä. Tunnetko hänen?"

--"Ai, sama pitkä sotaherra, joka kesällä Walamo=matkalla puheli kanssasi franskaa? ja joka jo silloin kysyi minulta tahtoisinko ruweta sotamieheksi."

--"Sama kapteni asuu isäni talossa, Punaisella Lähteellä. Nyt otamme syrjäkatuja, minä saatan sinut hänen luoksensa, sinä otat pestin, saat alaupserin ammatin ja silloin kukaan ei tohdi sinuun ryhtyä."

--"En tiedä enää, oletko ihminen tahi Jumalan enkeli, waan siitä ajasta kun tulin sinun tuntemaan, minulle on alkanut aiwan uusi elämä. Kaikki menestyy minulle ja wiimeksi en tiedä mihin onneni minun sysää. En epäile nyt enää mistään. Olga, lähtekäämme, minä seuraan sinun neuwoasi."

--"Ei, Simpsa, hämärä on wielä liian läpikuultawa, käwelemme wähän täällä ulompana. Pimeällä heidän on waikea sinua tuntea."

Näin puhellen he oliwat tulleet sillan yli ja arweliwat kääntyä wähäiselle polulle, joka johdatti Papulan puoleiselle kiwikko=mäelle. Mutta silloin alkoi suuria pisaroita pudota heidän päällensä, ja ennenkuin ehtiwät mihinkään, kowa rankkasade pauhasi alas paksusta pilwestä. Olgan hieno waatteus kastui heti läpimäräksi.

--"Olga, sinä wäriset, kiiruhtakaamme, minä saatan sinun kaupunkiin, waikka henkeni waaralla."

--"Ei", wastasi Olga. "Silmänräpäys wielä, sitte ei mikään silmä woi sinua tuntea."

--"Minä suostun, mutta sen ajan woimme käyttää hyödyllisesti. Sinun silkkiwiittasi on ihan märkä ja sinä wilustunut. Minun sarkanuttuni on sen sijaan wielä kuiwempi ja lämmin. Me woimme waihtaa, minä olen tottunut wiluun ja siedän enemmän."

--"Minä olen sinun wallassasi, Simpsa. Kas tuossa silkkiwiittani, mutta pelkään, että tulet katumaan."

Simpsa jo oli riisunut nuttunsa ja kun Olga myös oli riisunut päältään omansa, niin wiitat oliwat pian waihdetut. Olga ei woinut olla nauramatta, niin hullulle hänestä näytti Simpsa hänen silkkiwiitassaan. Mutta Simpsa ei nauranut wähemmin Olgalle, jolle tuo sarkanuttu ulottui warpaihin asti.

--"Sinä olet nyt kantapäästä kiireesen kuin Kulakowin orja", sanoi hän.

--"Mutta tämähän onkin paras keino pettää kaikki nuuskijat", sanoi Olga nauraen.

--"Waan jos se saattaa pulaan sinun, ja wiimeksi----"

--"Saat olla siitä huoletta. Mitä he minulle woisiwat?"

Simpsa ei woinut enää pidättyä, hän puristi syliinsä Olgan.

--"Mutta nyt saammekin jo lähteä edelleen", sanoi Olga, pyrkien irti Simpsan syleilystä.

Simpsa painoi häntä wielä rintaansa ja warasti häneltä suutelun--ja se oli ainoa warkaus, jonka hän oli tehnyt. Molemmat lähtiwät sitte wieretysten astumaan kaupunkiin päin. He oliwat pian häwinneet esikaupungin nyt jo melkein pimeille kaduille. He kulkiwat hitaasti, sillä edellisten päiwäin sade oli liottanut kiwettömät kadut pehmeiksi, että useassa paikassa saiwat kaalata liassa ja wedessä. Tätä ehtiwät kuitenkaan tuskin huomata. Simpsan silmissä walosti waan ne uudet tulewaisuuden toiweet, joita Olga oli hänelle kuwitellut. Kuusi wiikkoa wuodessa on koko palwelusaika, oli Olga hänelle sanonut. Muun ajan hän saisi asua kaupungissa ja tehdä räätälin työtä, ostaa pienen talon, koristaa sen heidän oman mielensä mukaan ihanaksi kodiksi, ja Olga sitte, tuo ihana ja suloinen tyttö, joka eräissä wiikoissa oli walloittanut koko hänen sydämmensä ja jossa nyt riippui koko hänen elämänsä onni, hän astui nyt hänen wieressään ja meni suoraan hänen edellään lian ja wesilammikkoin halki, kaikki hänen tähtensä, hänen, joka moniaita wiikkoja sitte wielä oli orjana armottomalla isännällä ja joka nyt häntä ajattaa perästä pahantekijänä ja karkulaisena. Ja tuo sama Olga ei ollut wielä sanallakaan sanonut, että hän häntä rakastaa, mutta tarwitsiko hän enää sanoja? Hän tunsi sen sydämmessään, hän oli sen jo nähnyt Olgan hehkuwista silmistä.

Olgan sopotus keskeytti nämä Simpsan ajatukset.

--"Näetkö tuolla nuo kaksi lyhtyä?" sanoi hän, wetäytyen Simpsan wiereen ja osoittaen kädellään, "ne owat Punaisella Lähteellä, aiwan tässä esikaupungissa. Niistä on toinen lähteellä, toinen sen wastassa isäni talon portilla. Meillä on nyt waan muutamia askelia enää, kun tulemme sinne. Tuo yksinäinen tuli, joka paistaa wasemmalla, se on kapteni L:n ikkuna, ja onneksemme hän on siis kotona."

--"Tämän wiimeisen matkan woin juosta, Olga, anna minun ottaa sinut syliini, minä kannan sinun kewiästi kuin linnun pojan noiden wesipaunujen yli."

--"Se ei olisi niinkään terweellistä", wastasi Olga, "täällä emme ole Laatokan rannoilla, ja tämä wäli ei ole se kapea salmi, jonka yli siellä kannoit minua saareen, joka on Kulakowin howin rannassa; en woi koskaan sitä päiwää unhottaa. Täällä saattaa olla silmät missä ei aawistakaan, woisimme huomenna olla jokaisen suussa ympäri kaupungin."

Simpsa oli tuskin kuullut Olgan wiimeistä puhetta, jonka ajalla he oliwat seisahtuneet. Hänen näkönsä oli kääntynyt taaksepäin, yhtaikaa kun hän oli ottanut Olgan käden, ja puristaen sitä sopotti pelästyneenä: Olga!

--"Kuulitko sinä mitä, tahi näitkö mitä?" kysyi Olga säpsähtäen.

--"Se saattoi olla erheys", wastasi Simpsa, "waan mainitessasi Laatokan saarta, luulin kuulleeni askelia takanamme ja silmäni kääntyi sinne. Warmaan se oli joku mustempi kohta tiessä, mikä silmissäni wilahti kuin ihmisen haahmo ja samassa katosi."

--"Saat olla huoletta, Simpsa, minun mustassa silkkiwiitassani sinua ei oma äitisikään woisi tuntea päiwällä, wähemmin muut pimeässä."

--"Waan minulla on wielä oma lakkini, ja senkin tunnusmerkit saattawat olla kirjoissa."

--"Ja sade jo on liottanut läpi minun lakkini, niskani jo on wallan märkänä."

--"Minä lahjoitan omani sinulle", wastasi Simpsa, otti Olgan lakin ja painoi oman talonpoikaislakkinsa Olgan päähän.