Chapter 3

Mustanojan tappelun perästä, Elokuun 16 p. 1855, Wenäjän työnä Krimissä oli waan suojella Sewastopolin linnaa. Liittolaiset lähestyiwät päiwä päiwältä linnan muureja. Pommitus kiihtyi yhä tulisemmaksi. Linnassa oli tuskin puolia rakennuksia lujina, nekin kasarmeina tahi hospitaleina. Pommit ja projektilit kaatoiwat tuhat miestä joka päiwä. Kaduilla ei näkynyt päiwällä kuin sotawäkeä ja lääkäreitä korjaamassa haawoitettuja. Naiset jo oliwat ammoin lähetetyt pois. Ei ollut enää mitään paikkaa, jossa woi hengen waaratta käwellä. Kukaan ei tiennyt minä hetkenä pommi saattoi pudota ja musertaa mitä ympärille sattui. Näin oli päästy Elokuun loppupuoleen, kun eräsnä aamuna linnan asukkaat hyppäsiwät säikähtyneinä wuoteiltaan. Liittolaisten koko leiri näytti olewan tulen ja sawun wallassa. Hirweä jyrinä pani linnan kiwiseinät wapisemaan. Pommia satoi alas linnan kaduille ja huoneiden katoille kuin ukkosen ilmalla rakeita. Linnan wiimeinen päiwä näytti tulleeksi. Puolustajat epäiliwät paetako ja hylätä koko linna waiko wieläkin odottaa. Puolustus näytti jo mahdottomalle. Mutta pakeneminen tämän ryntäyksen aikana ei ollut waaratta. Päätettiin wihdoin korjailla waan wahingoita, joita wihollisten pommit ja projektilit tekiwät muureihin, ja wiiwyttää ryntäystä. Sotawäki kaatui juukottain. Satoja haawoitettuja joka hetki, ei waan räjähtäwäin pommein ympärillä, waan wielä enemmän kaatuwain kiwihuoneiden raunioilla. Pommituksen ajalla ei woitu korjata huoneitakaan. Useassa paikoin keräytyi kokonaiset mäet kaatuneita, joiden päällitse uudet joukot riensiwät toimittamaan ampumista tahi parantamaan reikiä muurissa. Moni haawoitettu sai tuntikaudet odottaa apua.

Silloin yhtäkkiä ilmestyi sotawäen sekaan eräs nais=olento, mustissa waatteissa walkea esiliina wyöllä. Hän kantoi kädessään riippuwan astian wettä ja toisessa tukun liinawaatetta. Sen muoto, ehkä waalea, loisti tulen ja sawun seasta kuin enkelin muoto. Sen huulilla leikitsi suloinen hymy, joka ei näkynyt tietäwän mitään kuolemasta, mikä raateli hänen ympärillään. Tuliset pommit putosiwat hänen wiereensä, räjähtiwät siruiksi, mutta nainen otti waan silloin esiliinansa taipeen käteensä ja nosti sen silmillensä. Sotamiehet kiljasiwat säikähtyneinä, luullen tuon hurjan naisolennon kaatuneen ja lyödyn murskaksi. Mutta kun räjäys oli ohitse, hän seisoi paikallaan, pyyhkäsi silmiänsä ja riensi edelleen. Hän oli ehtinyt erään kiwirakennuksen kohdalle, jonka seinät jo oliwat ammutut hajalleen, mutta josta yksi nurkka wielä riippui kiwillä ja murskalla täytetyn kadun yli. Eräs upseri seisoi wallilla, kaatuwan huoneen kohdalla, ja näki tuon kummallisen nais=olennon. Säikähtyneenä hän koetti huutamalla saattaa naisen askeleita, mutta turhaan. Kun mikään ei auttanut, hän lähetti erään sotamiehen taluttamaan pois onnetonta naista, joka ei nähnyt uhkaawaa waaraa. Sotamies juoksi naisen luo, yritti ottamaan sitä kädestä, waan silloin kuului hirweä täräys, riippuwa seinä makasi rauniona, nainen ja sotamies oliwat häwinneet. Upseri kauhistui. Hän juoksi etsimään kahta hautautunutta. Ne oliwat jääneet raunion alle. Hän näki waan ruumiin palaisia raunion wälissä. Hän kurkisti niitä katsomaan, waan silloin sama nais=olento jo seisoi raunion huipulla, terweenä kuin ennenkin, tuo pian yliluontoinen hymy huulilla.

--"Herra armahda meitä!" huusiwat kaikki, jotka tämän näkiwät, tehden ristinmerkin rintaansa.

Mutta upseri ei hämmästynyt, hän juoksi tuota kummallista olentoa kohti, tawoittaakseen sitä, waan juuri kun hän jo oli sen luona, palawa pommi putosi hänen ja nais=olennon wälille. Silmänräpäys wielä, ja molemmat oliwat kadotetut. Upseri heittäysi alassuin rauniolle. Nainen wiskautui pommin päälle, kääräsi walkoisen esiliinansa sen ympäri--ja siihen se sammui. Kun upseri wihdoin nosti päätänsä, hän näki edessään sammuneen pommin, mutta nainen jo oli kadonnut. Upserin näkö waalistui kuoleman kaltaiseksi.

Pommituksen koko woima näytti wihdoin kokoontuneen erästä muurin heikointa paikkaa kohti. Suuret lohkareet mureniwat siitä maahan joka pamauksella. Suojelus=wäki oli käsketty estämään siinä kohdassa pelättyä rynnäkköä. Mutta wihollinen huomasi sen ja laski hirmuisen tulisateen lakaisemaan pnhtaaksi muurin sisäpuolen. Satoja kaatui siinä joka minutissa. Useammat oliwat waan haawoitetut. Niitä käskettiin joukko saattamaan hospitaleihin, mutta uudet joukot saiwat yhä hautansa entisten kaatuneiden päälle, tullen wuorostaan hekin uusien kaatuwain alle haudatuiksi. Wihdoin waikeni käsky, kukaan ei rohennut enää lähestyä warmaa kuolemaa. Silloin nais=olento, walkea esiliinan liewe silmillä, nähtiin wakaisilla, waan kiireillä askelilla rientäwän tuota waarallista paikkaa kohti. Hän katosi sinne pian tulen ja sawun sekaan.

IX.

Sydän=yön ajalla erääksi hetkeksi ampuminen oli wähän tauonnut. Mutta aamulla jo päiwän waletessa se alkoi uudelleen wielä kiiwaammin kuin ennen. Se raiwosi niin wielä seuraawan päiwän, se oli raiwonnut jo koko wiikkauden. Tuhansia oli kaatunut, tuhansia makasi haawoitettuna, kaikki hospitalit oliwat täynnä.

Eräässä näitä, täytettynä sairailla, makasi nuori upseri pahasti haawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi Feodor, hänen palwelijansa, lääkelasi kädessä.

--"Aika on jo ottaa taas", sanoi Feodor.

--"Ei suinkaan wielä", wastasi upseri. "Mutta, Feodor, mitä sinä luulet siitä naisesta?"

--"Niin! jos se ei ole Jumalan enkeli, niin se on linnan haltija."

--"Ja jos se olisi linnan haltija?"

--"Sitte armahtakoon meitä Jumala! Se ei tule näkywiin muuten kuin suuren onnettomuuden edellä."

--"Waan sanoithan hänen parantawan haawoja?"

--"Sitä hän warmasti tekee. Hän tarwitsee waan painaa kädellänsä haawaa, niin se paikalla seisottuu. Hän jo on parantanut satoja, jotka tulen seasta on saatettu hospitaliin, mutta hän on aina kadonnut heidän silmistä kuin haahmo, jolla ei ole ruumista."

--"Kuinka sitte luulet hänen woiwan onnettomuutta ennustaa?"

--"Uskokaa, Aleksei Petrowits, sellaiset ihmeet eiwät tapahdu hywän edellä. Minä olen nähnyt sen ennen. Minä kuulin sen Moskowassa. Kun Franskalaiset oliwat sata wirstaa lähellä Moskowaa, silloin kansa näki sydän=yöllä naisen haahmon käwelewän Kremlissä, pyhän neitsyen kirkon harjalla. Wiikkaus sen perästä Moskowan suuri kaupunki oli porona ja Franskalaiset majailiwat sen raunioilla."

--"Luuletko, että Sewastopol pian lankee wihollisen käsiin?"

--"Jumala siitä warjelkoon! Mutta totinen tosi se on, että tämä on kolmas päiwä siitä kun tuo naisen haahmo ilmestyi Sewastopolin muureille. Herra Jumala, kuulkaa miten kanonat jyrisewät!"

Hirweä jyräys kuului silloin kiwihuoneen yläkerrassa. Seinät ja lattia wapisiwat, kynttilät sammuiwat paitsi lamppua, mikä huonosti paloi pitkän käytäwän toisessa päässä ja joka lewitti kamalan walonsa sairaan wuoteelle. Lampun kohdalla lattialla oli sywä pimennös, joka syrjästä katsoen näytti ihmisen haahmolle, Feodorin silmät oliwat sattuneet tätä pimeää paikkaa kohti. Se näytti hänestä liikkuwan.

--"Herrainen aika!" huusi hän, "tämä on meidän wiimeinen päiwämme. Aleksei Petrowits, katsokaa tuonne, hän on tuossa, hän tulee meitä kohti,--hu--hu!"

--"Mitä sinä hourailet, Feodor? lampun warjohan se on."

--"Ei, ei, katsokaa waan, se lähenee, se liikkuu."

Aleksei Petrowits kawahti istuilleen. Todella hänkin sen näki: lampun alla olewa warjo liikkui, se tuli hänen wuodettaan kohti. Aleksei eroitti jo selwästi siinä ihmisen haahmon, saman haahmon, jonka hän päiwällä oli nähnyt kaatuneen huoneen rauniolla.

--"Jumalan armo! Hän se on!" huusi Feodor.

Aleksei kurkistui myös katsomaan. Lampun walo paistoi silloin haahmon waalealle muodolle. Aleksein posket waalistuiwat.

--"Feodor", huusi hän wapisewalla äänellä.

Feodor oli sillaikaa lymyinnyt huoneen pimeään nurkkaan.

--"Feodor", huusi Aleksei wielä waikeammasti.

Hänen muotonsa oli muuttunut kuolleen näköiseksi. Feodor huomasi wihdoin isäntänsä hädän ja seisoi jo pian Aleksein wuoteen wieressä.

--"Feodor, hoitele minua, haawani on ratkennut jälleen wuotamaan, minua pyörryttää."

Aleksei waipui Feodorin syliin. Hän laski hänet jälleen wuoteelleen, koetteli käsiä ja otsaa: ne oliwat kylmenneet. Sywä huokaus wielä--ja Aleksei oli kuollut. Feodor pakeni hiljaa, waan ennenkun hän jätti huoneen--hän luuli nähneensä tuon mustan naishaahmon painawan umpeen Aleksein silmät ja sitten katoawan.

X.

Samaan aikaan kuin tämä oli tapahtunut yhdellä puolella, linnan toisessa osassa eräs kenrali makasi haawoitettuna wuoteellansa. Hänen wieressään seisoi nuori lääkäri ja koetteli wälistä haawoitetun kättä.

--"Mitä luulette minusta, herra?" kysyi sairas heikolla äänellä.

--"Teidän haawanne owat kewiät, ainoasti yksi, lähellä oikean keuhkon alareunaa, on wähän sywempi."

--"Warmaan te teette samoin kuin jokainen lääkäri. Ette waan tahdo sanoa, että minulla on waan joku lyhykäinen hetki jälellä. Sanokaa minulle waan suoraan mitä ajattelette."

--"Todella sanon, jos ette pahastu, haawa rinnassanne on waarallinen."

--"Minä sen tunnen itse ja sentähden tahdon kuulla totuuden. Mutta sanokaa minulle wielä yksi asia. Uskotteko mitään yliluontoista, tahi oikeastaan sellaista, jota mikään aisti ei käsitä?"

--"Oikeastaan en paljon. Sillä kaikki, mitä silmät näkewät, korwa kuulee ja tunto tuntee, ne omat aiwan luonnollisia ilmauksia."

--"Mutta woitteko selittää miten pienimmän madon elämä syttyy?"

--"Sitä ei woi kukaan ihminen."

--"Ja kuitenkin se on jokapäiwäisin asia."

--"Elämä, herra kenrali, on asia, josta emme saa tuntea muuta kuin ulkonaisen waikutuksen."

--"Muuta en tahtonut. Te näette miten joka=päiwä tuhat elämää syttyy ja sammuu, waan elämän lähde on teille yhtäläinen salaisuus kuin minulle. Sanotteko minua epäuskoiseksi, jos uskon enemmän kuin te?"

--"En suinkaan, kenrali!"

--"Kuulkaa minua sitte. Te sanotte minun haawani waaralliseksi. Warmaan tahdoitte sanoa, että minulla on nyt wiimeinen hetkeni, että aika olisi tehdä kaikki mitä ennen kuolemaani olisi tehtäwää. Mutta sanokaa minua hulluksi, sanokaa minua jumalattomaksi--minä tahdon wielä elää, jos ei muuta, niin edes jonkun päiwän, ehkä jonkun wiikkokauden. Mitä luulette siitä?"

Tohtori puisteli päätänsä, eikä woinut wastata.

--"No, te ajattelette siis, että yksi reuna keuhkostani on ammuttu läpi, siitä syntyy tulehdus ja muutaman hetken perästä on kaikki ohitse."

--"Se on hywin pelättäwä."

--"Mutta se ei saa tapahtua, ymmärrättekö sen, herra?"

--"Jos sen woisin mitenkään ymmärtää! Mutta----"

--"Ei yhtään muttaa, en tahdo kuulla mitään wastustusta. Ainoa, mitä waadin, on apunne, sitä ette woine minulta kieltää."

--"Minä olen walmis kaikkeen, mitä tieteen woima----"

--"Se on hywä, ojentakaa minulle kätenne."

--"Mutta, Jumalan tähden,--haawanne!"

--"Ei muttaa.--Oletteko kuulleet tahi nähneet tässä linnassa wiime päiwinä erästä kummallista naista? Hänestä puhelee nyt jokainen sotamies. Näkemältä eräs armeliaisuuden sisar, waan hän on enemmän kuin ihminen. Hän näyttää olewan niitä olennoita, joiden kautta Jumala usein toimittaa ihmeitä. Olen omin silmin nähnyt hänen liehuwan tulen ja palawain pommien keskellä, olen nähnyt hänen juoksewan palawan huoneen läwitse, kaatuneiden raunioin halki. Kuulkaa, tämä nainen on tehnyt ihmetöitä sairaiden ja haawoitettujen parantamisessa. Kuulkaa waan mitä sotamiehet hänestä puhelewat. Hän on kuolemasta pelastanut satoja, jotka lääkärit jo oliwat hylänneet. Hän on parantanut haawan, joka on mennyt sydämmen läpi, hänellä on palsami, joka parantaa läpi ammutut aiwot. Uskotteko, herra, sen kaiken?"

--"Minun on waikea uskoa."

--"Samoin se oli minunkin. Waan se, jota terweinä emme uskoisi, tulee meille mieluiseksi uskoa silloin kuin warma kuolema on silmiemme edessä--ja katsokaa, minä uskon nyt kaikki mitä olen kuullut--ja sentähden on nyt toiwoni--oh! minun täytyy wähän lewätä--niin, minun toiwoni on, että annatte käsky tuoda se kummallinen nainen, jota wiime päiwinä koko sotawäki on ihmetellyt--minä aawistan, minulla on warma toiwo--hän, hän yksinään woi minun parantaa--elkää minulle naurako."

Ernest, sillä hän se oli tämä nuori lääkäri, katsoi surkutellen wanhuksen loistawiin silmiin. Hän näki miten weri jo oli paennut kuolewan kaswoilta, ja tuo silmäin erinäinen loisto oli kuin kipunan wiimeinen kirkkaus sammunnan edellä. Hänen oli kuitenkin mahdoton kieltää kuolewan wiimeistä toiwoa. Hän oli kuullut eräästä armeliaisuuden sisaresta, joka pian wimmapäisenä oli eräitä päiwiä sitte tullut linnaan ja siellä ollut apuna haawoitetuille. Ernest arwasi kenralin tarkoittaneen tätä naista. Hän lähetti siis heti sanan ylihospitalin lääkärille, palautuen kuolewan wuoteen wiereen.

XI.

Ampuminen oli kiihtynyt hirweimmäksi. Koko linna paistoi tulen ja liekkien walossa. Kaikki, mikä oli palawaa, oli sytytetty kuumennetuilla luodeilla ja projektileillä. Tulipalon walo loisti ikkunasta kuolewan kenralin silmiin ja lewitti wielä kerran kuin suloisen iltaruskon hohteen hänen waalenneille poskillensa. Äskeinen puhe oli hänen rauaissut, ja hänen silmänsä oliwat ummistuneet.

Silloin kuului etuhuoneesta hiljaiset askeleet. Ernest tahtoi nähdä kenralin muodon silloin kuin odotettu nainen astui huoneesen. Hän oli sillä tawoin tulijaan selin. Mutta kenrali makasi. Ernest kääntyi tulijaa kohti. Hän oli odottanut nähdä siinä wimmapäisen naisen. Miten wapsahti hän nyt, kohdaten ihanimman naismuodon, jonka suloisissa pian hourailewissa silmissä loihti terwe ymmärrys. Mutta hän ei ehtinyt kuin silmänräpäyksen ajan noudatella muistiansa, ennenkun hän syöksyi naisen eteen, huudahtaen innolla: "Luisa."

Naisen silmät oliwat kohdanneet Ernestin, ja hohtawa punastus läwähti silloin hänen waaleille poskillensa. Ernest yritti syöstä heti hänen eteensä ja puristaa hänet syliinsä, waan seisattui juuri kuin epäilemään. Naisen suloinen muoto, joka ensi wilaukselta oli niin hänen hurmannut, oli yht'äkkiä muuttunut. Sen silmäin hempeä säihky sammui ja poskien sywä hohde oli häwinnyt, jättäen pian kuoleman waaleuden sijaansa. Hänen silmiinsä kuwautui jotakin epätoiwoista, miltei pelottawaista, ja hänen henkensä näytti harhailewan eksyneenä käytyjä jälkiänsä, ja ikäänkuin turhaan etsien jotakin kallista omaisuutta, minkä se ammoin jo oli kadottanut. Hänen silmänsä oliwat painuneet alas. Pari wärisewää kyyneltä wieri wihdoin hänen waaleille poskillensa. Mutta yhtäkkiä hänen muotonsa taas kirkastui, uusi aamurusko lewisi hänen poskillensa, hänen silmänsä sai uuden säihkywän walon, jonka tulinen säde iski Ernestin silmään; hänen huulilleen lewisi suloinen hymy ja sywällä huokauksella hän sopotti tuskin kuuluwasti: "Ernest!"

--"Luisa, minun Luisani!" huudahti silloin Ernest uudella ihastuksella, ja Luisa herwahti puristettuna hänen awattuun syliinsä.

Kenrali oli awannut silmänsä. Niissä loisti wielä kirkkaampi walo kuin äsken. Hänen katseensa wilahti ympäri huonetta ja seisattui tohtoriin ja sitte naiseen, jota hän puristi syliinsä. Wieno puna oli lewinnyt hänen poskillensa ja hänen huulillensa walausi autuaallinen hymy.

--"Tohtori", sanoi hän matalalla äänellä: "Kiitoksia! Minä aawistin oikein. Minä tunnen jo suonissani uuden elämän. Suokaa minulle anteeksi", jatkoi hän kääntyen Luisaan, joka oli tullut hänen pään=aluisensa wiereen, "tulkaa lähemmäksi, minun ääneni on painunut-- kas niin--waan ensiksi kysymys--tunnetteko ketä läheistänne, jonka nimi on Hilma?"

Luisa punastui, painoi alas silmänsä, waan nosti ne samassa, rohkeudella katsoen sairaan silmiin, ja wastasi:

--"Minun äitini nimi on Hilma."

--"Ja teidän kaswatus=äitinne?"

--"Maranda."

Kenrali kawahti istualleen, ennenkun tohtori ehti häntä siitä estää.

--"Hywä kenrali, teidän haawanne--se on waarallista----" sanoi tohtori, kiiruhtaen tukemaan häntä käsiwarrellaan, sillaikaa kuin Luisa langeten polwillensa wuoteen wiereen, kiersi kätensä sairaan selän taa tueksi.

Kenrali huokui raskaasti, katsoen hymysuin Luisan silmiin. Hän oli laskenut kätensä Luisan olkapäälle, jossa tytön kiharat sen peittiwät.

--"Tohtori", lausui hän wihdoin hiljaan. "Te sanotte, että se on waarallista. Te erehdytte. Minulle ei ole nyt mikään waarallista. Tämä tyttö on tuonut minulle uuden elämän. Olkoon keuhkoni ammuttu läpi, olkoon luoti tehnyt rintaani loukon. Sen on jälleen täyttänyt tämä suloinen olento. Tohtori, minä hengin jo kewiämmin kuin koskaan ennen. Ennen kuin luoti oli rintani läwistänyt, siinä jo oli suuri aukko, jota mitkään juotteet eiwät woineet parantaa. Minä olen kaksikymmentä wuotta elänyt sodan melskeissä, kaukana sukulaisista, yksinäni salaten raiwoisessa maailmassa, rinnassani aukkoa, suurempaa kuin minkään raudan läwistämää, minä olen kaiwannut ainoata rakasta lastani, jota oma silmäni ei saanut nähdä, waikka oma äitini sitä hoiti ja kaswatti. Nyt olen sen löytänyt--tyttäreni, ainoa lapseni, anna minun puristaa sinua rintaani wastaan."

Näin sanoen hän weti Luisan luoksensa ja painoi suutelon sen huulille. Luisa syleili häntä, puristui häneen kiinni ja kuiskasi: isä, rakas isä!

Ernest lankesi silloin polwilleen wuoteen wiereen, kiersi kätensä Luisan ympäri ja sanoi: "Kenrali, te olette löytäneet yhtaikaa kaksi lasta--teillä on nyt myös poika--Luisa on minun, hän on jo kauan ollut minun, on minun ensimäinen ja ainoa rakkauteni, jonka olen tässä jälleen löytänyt--antakaa meille siunauksenne."

Kenrali puristi molempia yhtaikaa rintaansa. "Tulkaa onnellisiksi", lausui hän sopottaen. Hänen huulensa wetäytyiwät hymyyn. Hän huokasi sitte sywään, hänen kätensä herwahtiwat alas, ja kun Ernest ja Luisa nostiwat päänsä, oli kenrali herennyt elämästä. Juhlallinen hiljaisuus wallitsi huoneessa, ja kanonain jyrinä oli hiljennyt ulkona.

Samalla hetkellä tunkeutuiwat wiholliset linnaan, ja ylpeä Sewastopoli oli walloitettu.--Eräitä kuukausia sen perästä sota Wenäjän ja Länsiwaltain wälillä oli loppunut. Uusi rauhallinen aika oli tullut Wenäjälle ja sen kanssa uusi wapaampi henki oli puhaltanut Wenäjän suuren waltakunnan yli. Ensimäisessä ilossa siitä pitiwät Ernest ja Luisa häänsä Pietarissa.--Miten onnellisiksi he tuliwat--siitä ei tämä kertomus wirka mitään. Sen werran waan on tunnettu, ettei tohtori Ernest koskaan sen koommin saanut kuulla mihin Sewastopolissa kaatuneen Aleksin turkulainen ja bomarsundilainen ystäwä, se ihana Lowisa, oli joutunut.

PUNAINEN LÄHDE

I.

Kaksi ystäwystä.

Joka tahtoo ihmisiä tutkia jossakin paikkakunnassa ja jonakin aikana, erehtyy suuresti, jos tarkkaa waan elämän waloisia kohtia, jättäen katselematta sen pimentoja ja warjoisia puolia. Ei waan pappilassa ja eräiden wirkamiesten taloissa ole tilaisuus tutkia maaseutujemme elämää. Halwat talonpoikaiset talot, hajoitetut sinne tänne awaran maakunnan keskeen, antawat usein parhaimman walon maapitäjäin elämästä. Kaupungin elämän keskus ei ole aina siellä, missä rakennustaito ja rikkaus owat korottaneet ylpeitä rakennuksia kahdenpuolen katuja; se on usein matalain asuntojen keskellä, missä ulkonäöltä ei luulisi olewan muuta kuin kurjuutta ja kataluutta. Jokaisella kaupungilla on joku paikka, se saattaa olla näkemältä huono ja arwoton, joka on kuuluisampi muita, ei niin paljon suurista tapauksista, joita kertoo historia tulewille sukupolwille, kuin enemmän monista salatuista syistä, jotka siellä kehittyiwät waikuttamaan tärkeihin tapauksiin. Sellainen paikka oli Wiipurissa Punainen Lähde. Kuinka monta ihmistä on saattanut käydä Wiipurissa, huomaamatta Torkkelin rakennuksen satoja wuosia wanhaa jäännöstä, tuota uljasta Wiipurin linnaa, johon yhdistyy Karjalan, koko Itä-Suomen historia, waan Punaisen Lähteen hän ainakin on tullut tietämään. Sen nimi on pian yhtä kuuluisa kuin Wiipurin rinkelit, joiden wuosisatojen wanhaa mainetta kaikki uuden ajan leipomistaide ei ole woinut tummentaa. Punainen Lähde ei ole muuta kuin tawallinen kaiwo, jonka nykyisin peittää keltaiseksi woideltu kansirakennus. Mutta se ei ole aina ollut sellainen. Sen ensimäinen kansirakennus oli punainen, ja siitä se sai nykyisen nimensä. Sellainen se oli silloinkin kuin sen ympärillä liikkui elämä ja tapaukset, joista tässä on aikomus kertoa.

Punaisen Lähteen ympärille oli lewennyt awonainen paikka, jonka kahdelle siwulle jo oli ilmestynyt uudemman ajan rakennuksia. Pari kolme wanhaa hökkeliä muistutti wielä paikan wanhoista ajoista. Näiden hökkelien seassa oli pari sawella ja kalkilla silattua rakennusta, joista toinen oli Juutalaisten synagogana, ja jonka asukkaat kauan aikaa oliwat Wiipurin kaupungin salaisuuksia. Wastapäätä oli wanha mustettunut rakennus, missä asui joku tai useampi kaupungin pienempiä mestareita. Tämän rakennuksen wastassa seisoi wielä eräitä wuosia sitte kaksikertainen, wähän jo kallistunut rakennus, yhdistetty useamman pienemmän, yhtä rawistuneen asunnon kanssa, erinäisenä neljännyksenä. Koko kaupungissa oli tuskin huonomman näköistä neljännystä kuin tämä Punaisen Lähteen wieressä. Harwat taisiwat olla ne kaupunkilaiset, jotka ajaessaan tahi käwellessään tämän kaupungin osan siwuitse woiwat muuten kuin ylenkatseella tahi surkutuksella siihen silmiään luoda.

Eräänä iltana, se oli syksyllä wuonna 1817, kaksi miestä tuli yhteen emäntä Kuikan asunnossa, jonka ainoa neliruutuinen ikkuna oli pian wastapäätä Punaista Lähdettä. Toinen näistä oli nähtäwästi joku käsiammattilainen, waan toinen, wälkkywissä napeissa ja pää pönkitetty nutun sinisellä pystykauluksella taaksepäin wähän keikalleen, näytti hywin sotilaan näköiseltä. He oliwat juuri saaneet punssilasit eteensä, kun käsiammattilainen sanoi:

--"Woisin lyödä wedon, Iiwana, että sinulla on tänään hywin tärkeitä waltakunnan asioita pääsi täynnä. Sinä et ole muutoin näyttäyt noin wakaiselta, paitsi milloin joku ruhtinas on ollut tulossa kaupunkiimme."

--"Sinä erhetyt, Loiri! Minä olen wakainen jokaisessa wirkani toimessa", wastasi Iiwana, kallistaen punssilain suuhunsa.

--"Turhaa se kuitenkin on, ajattelen minä, olla aina noin wakainen. Ihmiset sanowat sinua liian jyrkäksi, Iiwana, eikä tässä kaupungissa pelätä ketään niin kuin sinua."

--"Tekewätkö he niin?"

--"Warmaa se on, Iiwana! Ja suoraan sanoen, kun minäkin näen sinun noin tönkkänä tulewan kadulla wastaani, sydämeni lentää kylmäksi--sillä se on juuri kuin tulisit panemaan minua kahleihin."

--"Sinä olet hywin lapsellinen, weli Loiri! Minun suurin wikani on, että olen liian wienoluontoinen, ja sentähden minulla ei ole onnea. Lain ja oikeuden palwelijana minä en saisi armahtaa ketään, en omaa lastanikaan. Minulla ei saisi olla sydäntä, waan ainoastaan rautainen tahto ja teräksiset kädet, joita mikään este ei saisi seisottaa, joita itkut ja woiwotukset eiwät saisi pehmentää. Sellainen, weli Loiri, minun olisi oltawa."

--"Minusta nähden ja mitä ihmiset sinusta tuntewat, sinä et ole kaukana siitä esikuwasta", sanoi waskiseppä Loiri. "Ken sinua nytkin, Iiwana parka, käskee tuommoiseen pönttöön kuin tuo sotilas=takki puristumaan, että naamasi on puristunut siniseksi kuin kellotornin katto tuolla linnan mäellä? Ja suoraan sanoen, tiedätkö miksi ihmiset sinua haukkuwat? Ne sanowat sinua linnan torniksi."

--"Linnan torniksi?" kiljasi Iiwana. "Olenko ollut wäärässä? En suinkaan! Nämä ihmiset eiwät ansaitse mitään armoa. Tahtoisin heidät yhdellä nuoralla kuristaa ja näyttää heille missä on linnan torni. Kiittämättömät ihmiset! Eiwätkö tunne kenen ansio se on, että saawat kaduilla waikka sydän=yöllä käwellä rauhassa ja yhtä huoletta kuin omissa huoneissaan; eiwätkö tunne, että jos minä pitäisin yhden ainoan napin auki tässä wirka=takissani, se woisi panna wapisemaan koko kaupungin. Ja tuntewatko, että nyt paraillaan, kun Iiwana on tuskin ehtinyt nielaista tuon lämpöisen lasin sydämeensä, saattaa joukko roswoja mennä Punaisen Lähteen ohitse ja koko Wiipurin linna olla huomen=aamuna heidän wallassa? Ja mitä sinäkään tiedät, weli Loiri, joka taot waan waskea, että syntisen ihmisen korwat halkeewat--etpä edes sitäkään tiedä, että juuri tänä iltana minun on oltawa walweilla enemmän kuin koskaan!"

--"Juuri tänä iltanako?" kysyi waskiseppä Loiri kummastellen. "Meillä on kuitenkin sywin rauha, ja luulisin, että lait ja asetukset----"