Chapter 2

Ahwenanmaan saaristo oli seuraawana kesänä eroitettu kaikesta yhteydestä muun Suomen kanssa. Länsiwaltojen laiwastot purjehtiwat ympäri Suomen= ja Pohjanlahden wesiä, ottaen kiinni jokaisen laiwan ja weneen, minkä tapasiwat merellä. Bomarsundin linnassa oli sota=ajalla tawallinen kielto; ettei linnaan päässyt kukaan, jolla siihen ei ollut erinäistä lupaa. Mutta silloinen eroitettu sulkeus=tila, jossa asukkaat oliwat, waikutti linnan asukasten ja ympäristön wälillä kiihkeämmän yhteyden kuin tawallisesti. Wiikkokaudet, warsinkin alusta kesää, kuluiwat saamatta Suomesta mitään tietoja. Wihollisten laiwain liikunnot oliwat ainoat uutiset, jotka toiwat uutta puheen ainetta saariston asukasten elämään. Asukasten täytyi wiettää ikäwää aikaansa miten paraiten osasiwat. Komendantin, hra Bodiskon, kohteliaisuus oli paraimpana apuna linnalaisten ajanwietoissa. Seurallinen elämä sai aiwan wapaasti liikkua linnan asukasten ja ympärillä asuwan herraswäen kesken.

Eräänä päiwänä oli wihollinen laiwaparwi asettunut linnan edustalle ja näytti lähestywän linnaa. Kanonain jyrinä pani koko linnan wäestön wapisemaan. Linnalaisten patterit, jotka oliwat ulompana niemissä, oliwat kohta pakoitetut waikenemaan, ja niiden wäestön täytyi wetäytyä linnaan. Tämä näytti olewan linnan wiimeinen päiwä. Pian lensiwät armottomat projektilit linnan kiwiseiniä kohti. Linna oli kohta peitetty tulen ja sawun sekaan. Sen wahwat kiwiseinät wapisiwat. Oli kuin tuhat ukkoisen woimaa yhtaikaa olisi iskenyt tulta ja jyrisnyt linnan ympärillä. Jo oli linnan wäestö kadottanut toiwon minkään pelastamisesta. Mutta ampuminen taukosi yhtäkkiä. Kun sawu wähän ajan takaa oli haihtunut, satama oli puhdas, ja tyyni meren lahti wälkkyi kuulakkana, linnan harmaat kiwiseinät kuwastiwat kylkiänsä rauhallisena kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ernest oli hyökkäyksen ajan ollut lakkaamatta työssä. Eräitä miehiä oli haawoitettu ja useita oli sairastunut, ahtaissa sawulla ja ruudin hajulla täytetyissä kasarmeissa. Wasta illalla myöhään pääsi hän hengähtämään, ja silloin hän riensi komendantin huoneihin antamaan kertomusta haawoitettuin tilasta.

--"Tällä kertaa olemme pääsneet wähällä, wai miten, tohtori?" sanoi komendantti, tyytywäisenä hymyillen ja puristaen Ernestin kättä.

--"Olisimme pääsneet wielä wähemmällä, jos ei palawa ja sawu kasarmeissa olisi ollut pian tukehuttawa", wastasi Ernest. "Olen warma, jos ampuminen olisi kestänyt eräitä hetkiä lisäksi, puolet miehistä olisi tukehtunut sawuun. He olisiwat sen tehneet nytkin, jos en olisi niin ahkeraan kylmällä wedellä pirskoitellut huoneita."

--"Se oli hywä. Sellaista asiaa ei ole woitu ennen kokemusta arwata, Mutta wastaiseksi on meidän oltawa waroillamme. Luultawasti wihollinen ei jätä meitä niin wähällä. Eräiden päiwien takaa se saattaa olla takaisin täällä ja wielä suuremmalla woimalla. Mitä luulette siksi tarwittawan warustaa?"

--"Ensiksi kaikki jää kellareista kasarmeihin ja kaikki naiset ja lapset linnasta ja sen läheisyydestä pois, etemmäksi saarelle."

--"Kowa tuomio, herra Ernest. Sen sanoman saatte itse antaa naisille. Ne saatte nyt kohdata luonani, jos suwaitsette astua saliin."

Wielä sawusta pian nokisena, Ernest seurasi komendanttia salonkiin. Hän kohtasi siellä pian kaikki linnan naiset ynnä linnan ympäristöllä asuwia perheitä, jotka oliwat rientäneet paikalle katsomaan sodan tuhoja ja toiwottamaan onnea yleisesti rakastetulle komendantille. Ernestin silmät lensiwät pikaisesti ympäri salin. Ne seisattuiwat yhtäkkiä erääsen seuraan, jossa istui kolme nuorta naista ja heidän edessään eräs nuori upseri.

--"Mitä kaikkea", huudahti hän, "Aleksiko täällä, jonka kewäällä jätin Turkuun!"

Upseri kawahti, tullen Ernestin wastaan, ja terwehti häntä, kätellen iloisesti.

--"Niin, kuten näet, minäkin olen täällä."

--"Ja tuo nainen, jota puhuttelit, se on minusta kuin unennäköä."

--"Se on minustakin niin, hywä Ernest. Olin kadottanut hänen eräitä päiwiä sinusta erottuani ja nyt kohtaan täällä samallaisen ihmisen, saman nimellisen, ja kuitenkin hän on ihan toinen--minun pääni pyörii ympäri."

--"Ja hän on tässä linnassa?"

--"Ei juuri linnassa, hän on lasten opettajana kapteni S:willa, joka asuu eräitä askelia linnasta."

Ernestin silmät kohtasiwat neiden silmän. Hän luuli huomanneensa wienon punastuksen lewinneeksi tuon kukoistawan neiden poskille. Hän ei woinut enää pidättyä, hän riensi tuota kummallista olentoa kohti, kumarsi ja sanoi rohkeasti:

--"Minun nimeni on Ernest Werner. Tunnetteko minua?"

--"Ja minä olen Lowisa Suruton. Waan anteeksi, jos en muista teitä nähneeni ennen", wastasi neiti punastuen.

--"Waan ettekö ole koskaan ollut Pietarissa?"

--"En koskaan."

--"Ettekä tunne ruhtinatar Marandaa?"

--"En yhtään, en ole kuullut hänen nimeänsäkään."

--"Ettekä ole asuneet Turussa erään työmiehen talossa?"

Uusi punastus lewisi neiden poskille ja hänen silmänsä kääntyiwät alas. Mutta hän nosti ne jälleen, ja hänen huulilleen kuwausi joku iwallinen hymy, kun hän rohkeasti katsoi Ernestin silmiin.

--"Minä luulin kuitenkin teitä nähneeni Turussa", jatkoi Ernest, katsoen järkähtämättä häntä silmiin.

--"Se on suuri erehdys, herraseni; minä matkustin Turun kaupungin läpi enkä wiipynyt siellä enemmän paria tuntia."

--"Luisa, Luisa, anteeksi että sinusta epäilin", huudahti tohtori itsekseen ja toisella kielellä kuin se, jolla oli puhutellut edessään istuwaa neittä.

Neiti katseli Ernestiin, waan käänsi rutosti pois silmänsä, nousi ja teki asian puhutella toisella puolella salin istuwaa nuorta naista. Ernest peräytyi ja tahtoi hakea Aleksin, mutta tämä jo oli ehtinyt istumaan Lowisan wiereen, ja molemmat näkyiwät olewan wilkkaassa puheessa keskenään. Satunnaisilta hän kohtasi erään suomalaisen herran ja rupesi sitä puhuttelemaan. Pikimmältä waihdettua eräitä sanoja äsken päättyneestä tappelusta, Ernestin ajatukset kääntyiwät jälleen tuohon kummalliseen olentoon, jossa hän oli luullut näkewänsä rakastetun Luisansa.

--"Tunnettenko tuon neiden?" kysyi hän, osottaen toiselle puolelle salia.

--"Se on sellaista", wastasi puhuteltu herra, "että minä hänen tunnen, enkä tunne. Häntä puhutellessa woitte luulla hänen kaswaneen korkeimmissa seuroissa. Hän taitaa useampaa kieltä yhtä hywin kuin äidinkieltänsä, hän tuntee Suomen ja Wenäjän olot kuin wiisi sormeansa, woitte nimittää hänelle tuskin mitään asiaa, jota hän ei tuntisi. Paras sydän, yhdistettynä hywään kaswatukseen ja laweaan oppiin. Löydätte hänen kuitenkin täynnä enemmän kuin tawallista naisen heikkoutta. Hän se on, joka esikuwallaan on saanut Ahwenanmaan siwistyneet naiset yhdistymään seuraan, joka tarkoittaa sairaiden ja haawoitettujen hoitoa, ja hän se on, joka sai tuon oiwallisen komendantin lupaamaan, etteiwät naiset tulleet jo kesän alussa lähetetyiksi mantereesen. Ja kaiken tämän ohessa, kaikki taitonne seisattuu, niin pian kuin tahdotte tutkia hänen sukuansa, hänen perheellisiä olojansa. Hän on kotona yhden werran täällä Ahwenanmaalla, kuin Turussa, Helsingissä, Karjalan perillä, ja woitte tuskin nimittää minkään suuremman kaupungin ulkomaallakaan, jossa hän ei olisi kuin kotonaan. Sanokaa sitten ken hän on!"

IV.

Eräitä wiikkoja kului taas rauhallisemmasti Ahwenanmaan asukkaille. Länsiwaltojen laiwasto oli wetäytynyt etemmäksi ja esti ainoasti kaiken yhdistyksen mantereen kanssa. Sill'aikaa Bomarsundin asukkaat eliwät miten parhaiten taisiwat. Linnalaisten ja ympäristön wäli oli tullut wielä sisällisemmäksi. Ernestillä oli tilaisuus joka päiwä tutkia neiti Lowisan luontoa. Mutta kuta enemmän hän tämän naisen elämää tarkasti, sitä enemmän sen olento muuttui hänelle käsittämättömäksi. Usein hän luuli jo warmasti tässä näkewänsä Luisan. Sama teräwä äly, sama yhdistys kansan ja ylhäisten ajatuspiiristä, sama haarailewa into ja wiimeksi sama pohjoisen wakaisuus yhdistetty etelän tulisuuteen. Mutta kun hän tahtoi sywemmältä katsoa hänen säihkywiin silmiinsä, kun hän aikoi hänen synkeän silmänsä läpi kohdata hänen sisällistä olentoansa, silloin Luisan henki, jota hän siinä tawoitti, pakeni ja hän luuli näkewänsä aiwan toisen ihmisen, jota hän ei tuntenut. Senlaisina hetkinä hänestä tuntui kuin joku silloin olisi hänelle sopottanut, että sinulla on wielä Luisa, joka sinua rakastaa. Hän woi silloin hourailla Luisan wielä olewan hänelle uskollisen ja odottawan häntä Krimissä. Sellaisina hetkinä hän woi huoletonna katsella, miten Lowisan ja Aleksin keskuus päiwä päiwältä muuttui sisällisemmäksi; eikä tämä hänen ystäwänsä käytös silloin nostattanut hänessä mitään epäluuloa.

Sellaisessa mielentilassa oli Ernest, kun wihollinen laiwasto eräänä aamuna oli uudelleen tullut linnan edustalle. Tällä kertaa se oli paljon lukuisampi kuin edellisenä, ja se tuotti linnan asukkaille yleisen kauhistuksen. Kellään ei ollut toiwoa nähdä huomista. Sotawäki ei ollut kuitenkaan häwittänyt rohkeuttansa. Jokainen warustui puolustamaan linnaa wiimeiseen weripisaraansa. Pikaisesti oli kaikki warustukset tehdyt, mitä arweltiin tarpeellisiksi. Eräitä yksinäisiä jyräyksiä kuului laiwastosta, eräs pommi oli jo pudonnut linnan pihaan ja siinä räjähtänyt, haawoittaen muutamia miehiä. Ernest riensi sairashuoneesen. Silloin alkoi hirweä jyrinä pauhata linnaa kohti. Pommia ja projektilejä satoi rankkanaan linnan ylitse. Eräs nuorimies siwiliwaatteissa juoksi linnan pihan yli, Ernestin mennessä toiselle puolelle pihaa. Ernest luuli tunteneensa nuorukaisen muodon, tahtoi katsoa sen silmiin, mutta se käänsi silloin näkönsä toisanne päin ja häwisi tulen ja sawun sekaan.

--"Kummallista", sanoi Ernest itsekseen, "hänen kokonsa ja wartalonsa, --waan woisiko hänellä olla sellaista rohkeutta!"

Pommitus oli kestänyt eräitä tunteja. Koko linna oli haudattu pimeään sawupilween. Sotamiehet eiwät nähneet enää toinen toistansa. Kasarmit oliwat täytetyt sawulla, kaikki ampuminen linnasta päin oli mahdotonta. Yhtäkkiä seisattui kaikki. Uusi toiwo jo oli ruwennut syttymään wäestössä. Mutta kun sawu oli haihtunut, huomattiin wihollinen jo nousneen maalle ja aikowan piirittää linnaa maan puolelta. Linnan warustuswäki oli osittain kaatunut, osittain makasi haawoitettuna lasaretissa. Wähillä jäännöksillä puolustus oli mahdotonta. Mitään ei ollut tekemistä muuta kuin antautua wihollisen waltaan. Puolen tunnin perästä koko linnan wäki oli wihollisen wankina. Länsiwallat jakoiwat wangit keskenään. He saiwat waan sen werran aikaa, että saiwat järjestää taloutensa asiat ja sanoa hywästi ystäwillensä. Ernest kiiruhti myös etsimään Aleksia, hän arweli myös sanoa hywästi neiti Lowisalle, tuolle kummalliselle tytölle, jota hän nyt ymmärsi wähemmin kuin koskaan. Hän juoksi Aleksin huoneesen, mutta se oli jo autiona. Hän arweli tapaawansa hänet Lowisan luona S----win asunnossa. Mutta täällä hän sai kuulla, että Lowisa oli pommituksen alussa kadonnut eikä sen koommin missään nähty. Ernest kauhistui. "Owatko he molemmat kaatuneet?" huokasi hän ja arweli mennä heitä wielä etsimään. Mutta siihen hän ei saanutkaan enää lupaa. Hän pakoitettiin menemään franskalaiseen laiwaan, johon hän oli määrätty. Turhaan sielläkin hän etsi Aleksia. häntä ei ollut siellä olewain wangittujen joukossa.

Kohdattua laiwalla Bodiskon, Ernest lähestyi häntä, kysyen:

--"Owatko kaikki upserit wangitut?"

--"En tiedä muuta kuin että ne niin owat."

--"Mutta Aleksis?" kysyi Ernest.

--"Mitä sanotte? Aleksisko, se nuori luutnantti, joka wiimeksi tuli tänne Turusta?"

--"Minä en löytänyt häntä missään," sanoi Ernest.

--"Taisi olla hän, joka äsken haudattiin." Ernestin silmät wesistyiwät; hän lankesi istuilleen ja jäi äänettömäksi. Hirweä jyräys säikäytti hänen, hän kawahti ylös ja katsoi linnaan päin. Hän koetti pyyhkiä silmiään ja katsahtaa wiimeisen kerran tuota komiaa linnaa, joka nyt oli jääpä autioksi. Mutta kummahan sitä nyt oli. Hänen silmänsä etsiwät turhaan. Bomarsundin linnan sijalla oli matala epätasainen raunio, pian sellainen, joita meren aallot ja jäät ajawat rannikoille. Jyräys, mikä äsken oli tärisnyt ilmassa, oli kiwiraunioiksi muuttanut linnan, jonka rakennukseen miljoneja oli kulunut ja tuhannet ihmiset oliwat kuluttaneet ikänsä. Itämeren aallot huuhteliwat nyt mataloita kiwiröykköjä siinä, missä äsken seisoi komea linna ja liikkui kirjawa ihmiselämä.

V.

Häwitettyä Bomarsundin linnan, länsiwaltain laiwasto wetäytyi Suomenlahdelle. Ainoastaan muutamia yksinäisiä laiwoja liikkui wielä Ahwenanmaan saaristossa ja Pohjanlahdella. Suomen kauppalaiwat oliwat joutuneet wihollisen käsiin tahi lymyiwät satamissa. Yksinäisiä kalaweneitä nähtiin waan uskaltawan loitommaksi saaristoon. Niitä wiholliset eiwät ottaneet sentähden, että toiwoiwat saaristolaisilta saawansa kaloja ja muita ruoka=aineita, joista tarjosiwat hywiä maksuja kulta= ja hopearahassa.

Eräs franskalainen höyryalus, joku päiwä Bomarsundin häwityksen perästä, ajoi Ahwenan saaristosta Turkua kohti. Tuuli käwi jotenkin ankarasti, mutta komea höyry kynti tasaisesti kuohuisten laineiden halki.

Oli muutoin lämmin elokuun aamu. Laiwan upserit seisoiwat kannella ja puheliwat käsillä olewan sodan asioista. Yht'äkkiä huusi eräs upseri toisille:

--"Katsokaas, pienoinen wene tuolla aaltojen wälissä!"

Jokaisen silmät kääntyiwät osoitettua ilmaa kohti. Usea suurennuslasi tarkasti wähäistä purjetta kohti, joka wälkkyi kuin tähti sinisellä selällä.

--"Se on kalawene", huusi useampi yht'aikaa.

Kun meri siinä paikassa oli awonainen, eikä pelkoa ollut luodoista, laiwan päällikkö antoi perämiehelle käskyn laskea purjehtijaa kohti. Eräiden minuttien perästä oli wähäinen purjewene jo aiwan laiwan wieressä.

Weneessä istui kaksi henkeä. Perässä nuorimies talonpojan puwussa, sellaisessa kun Ahwenan asukkailla tawallista. Hänen edessään istui nuori naisihminen alempana pian weneen pohjalla. Purjehtijat eiwät näyttäneet olewan huomaawinaan suurta alusta, joka kohisi wieritse, pannen heidän pienen weneensä rumasti häilymään. He puheliwat huoletonna keskenään. Jokaisen silmät laiwasta tarkkasiwat purjehtijoita. Laiwan päällikkö asetti pitkäsilmäänsä ja tirkisti heitä ja heidän wenettänsä.

--"Ne eiwät ole mitään kalastajia", sanoi hän. "Wene alas", komensi hän.

Laiwa seisatettiin, wene laskettiin alas. Purjehtijat pidätettiin ja otettiin kannelle.

--"Ketä te olette?" kysyi tulkin awulla laiwan päällikkö.

Molemmat purjehtijat oliwat wielä äänettä. Wihdoin nuorimies wastasi rohkeasti. Hän selitti olewansa kotoisin Sundin pitäjästä, läheltä entistä Bomarsundia, että hän oli äsken nainut ja nyt matkalla appensa luo Lapinsaarelle, wähäiselle luodolle Ahwenan selällä.

Päällikkö katsoi heihin epäilewin silmin.

--"Ja teidän nimenne?" kysyi hän jyrkästi.

--"Juhana Heikinpoika", wastasi mies wakaisesti.

--"Ja teidän, rouwa, jos suwaitsette, mikä teidän nimenne on?"

--"Riitta Eerikintytär", wastasi nainen, arwelematta.

--"He näyttäwät kuitenkin epäluulon alaisilta", sanoi laiwan päällikkö franskaksi. "Minä waron tuossa miehessä piilewän wenäläisen upserin, joka on päässyt pakenemaan. Mutta yhtäkaikki, tuon nuoren waimon tähden me jätämme heidät Lapinsaarelle. Wakuudeksi kuitenkin otamme heidän weneensä."

Wene otettiin laiwaan ja kaikki oli kohta täydessä wauhdissa. Wähän ajan tapaa oltiin Lapinsaaren kohdalla. Pienellä luodolla sywän lahden kainalossa näkyi yksinäinen punaiseksi maalattu talo. Laiwa seisatettiin sen edustalle ja wangit laskettiin pois.

--"Eläkää terweinä", sanoi laiwan päällikkö, heidän lähtiessä laiwasta. "Me tahdomme wartioida, ett'et hopussa jätä appeasi. Hän saattaa teitä tarwita kauemmin."

Nuorimies aikoi jotakin sanoa. Mutta päällikkö nauroi hänelle ja katsahti hymyillen nuorta naista silmiin. Naisen posket punastuiwat tuntuwasti juuri kun hän oikean talonpoikaiswaimon tawalla nyykistyi sywästi päällikölle ja hänen ympärillään seisowille upsereille. Kun pariskunta sitte oli saatettu maalle, jätti höyry heti saaren ja oli kohta mennyt näkymättömiin.

Jäätyä kahden kesken rannalle, nuori nainen waipui kiwelle istumaan ja peitti näkönsä kämmeniinsä.

--"Tämä on kuitenkin hirmuista", huudahti hän wihdoin. "Kuinka onnettomiksi me saatamme wielä tulla! Nuo ihmiset woiwat meidät pettää ja antaa wihollisille. Nimemme saattawat tulla sanomain kautta julaistuiksi."

--"Nimemmekö, Riitta? Mitä kaikkea sinä arwelet? Juhana ja Riitta, ne owat juuri kauneita nimiä kulkemaan halki Europan sanomat!"

--"Waan minun papinkirjani ja sinun wirkapaperisi?"

--"Ne sinä säilytät kengissäsi, Riitta."

--"Ja jos saamme koko kesän elää tuossa mökissä?"

--"Pienin maja ja sinun rakkautesi, Riitta,--minä en pelkää, en kaipaa mitään."

Juhana puristi syliinsä Riitan, jonka silmät wihdoin kirkastuiwat, ja molemmat lähtiwät käsitysten astumaan pientä mökkiä kohti ja katosiwat louhikon taa.

VI.

Ernest oli tullut Franskan wankeuteen ja sai muiden Wenäläisten kanssa seurata Franskaan. Tällä ajalla hän jousi muistelemaan wiime wuoden tapauksia ja ajattelemaan kaikkia seikkoja, joihin hän oli etsinyt selwitystä. Luisan kuwa, joka Aleksin ja Lowisan kautta oli ruwennut häneltä haihtumaan rupesi täällä eroitetussa ja työttömässä tilassa jälleen kirkastumaan hänen muistiinsa. Eihän toki Luisa, ruhtinatar Marandan huolellisesti kaswatettu Luisa, kuitenkaan woinut olla sama huikentelewainen nainen kuin Lowisa. Luisa ei woinut niin häntä yhdessä wuodessa unhottaa, niin rikkoa lupausta, jonka oliwat toisillensa tehneet, ja antautua hänelle pian tuntemattoman, kewytmielisen Aleksin waltaan. Harwinainen sattumus oli tehnyt kaksi ihmismuotoa yhdennäköiseksi, juuri kuin yhdessä kaawassa waletuksi. Ja kun ulkomuoto on sisällisen woiman työ, kun henki muodostaa ruumiin ja sen kaikki lahjat, siis saattaa Lowisalla olla yhtä jaloja hengen omaisuuksia, waikka toiset olot owat saattaneet hänet langettaa. Luisa ei woinut olla Turussa eikä Bomarsundissa, Luisa ei ollut Aleksin ystäwä, hän on parhaillaan Krimissä ja pysyy uskollisena Ernestillensä, jota hän niin sydämmellisesti rakasti.

Senlaiseen päätökseen tuli Ernest wankeudessaan, ja se toi hänelle hänen entisen ilonsa, entisen rakkautensa. Mutta Aleksis sitte, ajatteli hän, tämä ylenannettu nuorukainen,--oliko hän todellakin Bomarsundissa kaatunut ja haudattu? Ernest tuskin woi sitä uskoa, sitä wähemmin kun neiti Lowisa oli samaan aikaan häwinnyt. Eikö luultawammin Aleksis ja Lowisa pommituksen ajalla ja yleisessä hälinässä saattaneet yhtenä paeta saarelle? Että Aleksis sen woi tehdä ja wietellä Lowisan, sitä hän ei yhtään epäillyt. Heidän keskuus antoi kyllin syytä senlaiseen luuloon. Hän oli pian iloinen, että Lowisa woi niin langeta, se todisti hänelle wielä enemmin, ettei Lowisa ollut sama kuin Luisa. Tämä asia tuli Ernestille niin wakautuneeksi, että hän wihdoin päätti kirjoittaa Luisallensa Krimiin ja puhella sille ajatuksensa ja kaikki huolensa. Mutta ennenkun hän sai tämän päätöksensä täytetyksi, eräsnä aamuna--silloin oli taas kesä,--hän sai toiwotun sanoman, päästä matkaan. Hän oli eräiden muiden wankien kanssa waihdettu franskalaisia wankeja wastaan ja nyt päätetty kyyditä Wenäjälle. Hän sai matkata ensin rautatietä Marselliin. Suloinen aawistus wihlasi hänen päässänsä, kuultuaan tämän sanoman. Marselli on Wälimeren rannalla. Waihdos oli siis tapahtuwa Mustanmeren satamissa. Ernest ei woinut enää hillitä iloansa, kuultuaan pääsewänsä Odessaan. "Minä olen silloin jo pian Krimissä", sanoi hän itselleen. "Miten kummallisesti tapaukset sattuwat! Suomen ja Franskan kautta piti tulla Krimiin, jonne yhtäläinen sattumus edelläpäin oli saattanut Luisan!"

Ernest sai kohta jättää wankeutensa ja pääsi matkalle Marselliin.

VII.

--"Luulen todella, Riitta, että sinulla on kyynelet silmissä", sanoi nuorimies, istuen Lapinsaaren rannalla ihanan naisen wieressä ja käsi kierretty hänen wyötäisensä ympäri.

--"Aina sinä kutsut minua sillä nimellä!"

--"Jokaisella nimellä minä rakastan sinua yhtä hellästi."

--"Minusta on juurikuin olisit toinen kuin ennen, niin kauan kun minun täytyy kutsua sinua Juhanaksi."

--"Se on kuitenkin ihan tarpeellista, sillä oikeat nimemme eiwät saa tulla huuliltamme. Arwaathan mikä minulla olisi edessä, jos tämä lymypaikkamme tulee tietyksi. Mutta eihän se ollut se, josta silmäsi nyt owat niin punaiset?"

--"En tiedä mikä minulla tänään on, Juhana! Siitä asti kun eilen sait tuon weneen, joku paino ahdistaa minun sydäntäni."

--"Mitä houreita!"

--"Minusta tuntuu kuin tämä olisi onneni wiimeinen päiwä. Tämä yksinäinen saari on ollut minulle paratisina. Tässä wasta olen tuntenut miten kallis sinä olet minulle. Minua peloittaa ettei maailma suo meille tätä onnea kauemmin. Pelkään ettei Jumalakaan sitä pitkään meille salli."

--"Ja sinulla ei ole kyyneliisi sen suurempaa syytä? Minä suutelen ne sinulta pois."

Nuorukainen painoi syliinsä naisen, jonka silmissä loisti surullinen hymy.

--"Ymmärränkö sinua oikein, Riitta? Minä luen silmistäsi enemmän kuin tahdot sanoa."

--"Juhana, minä olen onneton, jos minun jätät."

--"Sinä hourailet."

--"Mihin me joudumme?"

Nuoren miehen posket läwähtiwät punaisiksi. Hänen silmistään loisti jotain, mikä näytti ilauttawan nuorta naista. He katsoiwat äänettä toinen toisensa silmiin.

--"Sen rakkaampi minun on jäädä luoksesi. Mutta Riitta, tunnethan syyn, joka käskee minua jättämään sinut hetkeksi."

--"Ethän kuitenkaan minua jätä?"

--"Wähemmän kuin koskaan ennen. Nyt siis hywästi. Eräitä tuntia waan, ja minä olen takaisin. Hywästi, hywästi!"

Hän puristi naisen wielä kerran syliinsä, suuteli häntä palawasti, hyppäsi weneesen ja lähti soutamaan ulos walkamasta. Rannalle jäänyt nainen seurasi häntä silmillään sinne asti kuin wene näkyi. Wielä kerran, ennen kuin se katosi, hän wiittasi walkoisella nenäliinallansa, ja nuorukainen seisatti soudannon, nosti kätensä huulillensa ja wiittasi. Mutta kun wene oli häwinnyt niemen taa, nousi nainen wielä kallion huipulle ja katsoi siinä kunnes soutaja oli kokonaan peittynyt saarien taa. Hän istui wielä kauan siinä ja kyyneleet tippuiwat hänen silmistään. Ne oliwat yhden werran epäilyksen kuin toiwon kyyneliä, jotka sanoiwat: Hän ei woi, ei saa minua jättää.

Aika kului, monta tuntia kului, wuorten pimennot alkoiwat kaswaa pitkiksi, aurinko painui jo lähelle meren pintaa, tuuli raukeni, sorsat uiwat selältä rantaan, nainen istui yhä kalliolla. Auringon wiimeinen säde sammui meren aattoihin, yö pimeni, nainen istui wielä yhä kallion huipulla, mutta odotettu wene ei tullut, se ei tullut koko yössä, se ei tullut wielä huomennakaan.

Kun wihdoin tuli syys ja yöt pimeniwät, kun myrskyt ajoiwat raiwoisia aaltoja Lapinsaaren rannoille, kun waalea kuu loi satoja outoja warjo=kuwiansa louhikoisille rannoille, silloin waalea haahmo käweli louhten ja luotojen wälissä, se etsi sieltä jotakin, se etsi wielä silloinkin kuin sydän=yön hiljaisuus wallitsi maalla ja merellä, se puheli yksinään ja sopotti hiljaan: "nyt en woi sinua jättää, nyt wähemmän kuin koskaan ennen--erään hetken perästä, se ei ole kuin silmänräpäys, minä palaan--ah, tiesinhän minä, sinä et woi wiipyä kauan--katso armaani, en ehtinyt wielä rannalta pois. Minä odotin sinua, ja sinä et woinut jättää minua." Ja kyynelet ne tippuiwat silmistä.

VIII.