Chapter 6

Vieraita oli jo paljon kokoontunut tupaan; he seisoivat eri joukoissa puhelemassa. Talon kolme poikaa olivat kukin ryhmässään, vaan Matti-isäntä seisoi keskellä lattiaa vieraita vastaan ottamassa. Kun Anna Leenan isäntä suurissa saappaissaan astui porstuaan, kääntyivät kaikkein silmät sinnepäin. Anna Leena antoi isäntäväkensä kulkea edellä ja jäi oven suuhun odottamaan, kunnes nämä olivat sanoneet hyvänpäivän. Sitten astua sipsutti hänkin esille, ojensi kätensä Matille, ja aikoi kiittää kutsumisesta; Matti näkyi aikovan ottaa häntä kädestä, vaan sen sijaan löi hän nyrkillä tytön kasvoja vastaan niin ankarasti, että tämä kaatui lattialle, ja veri purskahti suusta ja sieramista.

Hänen hätähuutonsa sekaantui hämmästyksen ja tyytymättömyyden huutoihin, joita kuului ympäri tupaa; mutta kovemmin kaikui Matti Pällisen äkäinen ääni: "Mene matkoihisi, saakelin noita! Nyt olet saanut pidoista sen osan, joka oli sinulle määrätty!" Ja loukattu kaunis tyttö hyppäsi ylös ja juoksi ulos ovesta; hän kuuli erään rakastetun surullisen äänen perässään mainitsevan hänen nimeään; mutta suuttumuksen siivillä riensi hän vaan eteenpäin, eikä ennen seisahtunut, kuin vanhan Katrin mökin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja verinen päänsä lepäsi armaan vanhuksen rinnoilla.

Se siis oli tuon älykkään tietäjän neuvo, että Matin piti julkisesti ja poikansa läsnä-ollessa lyödä Anna Leenaa verille; siten muka Antti oli pääsevä noituudesta vapaaksi. Kyllähän Antti muka käy alussa vähän nurjaksi, mutta se menee ohitse.

Tätä neuvoa ei Matin olisi tarvinnut hakea tietäjältä, sen näkee jokainen taika-uskoton. Vaan että semmoista keinoa niin harvoin on käytetty, siihen on syynä se, että harva on kyllin raaka sitä käyttämään. Tämän miehen käytös, kutsua nuori tyttö pitoihin, pannakseen siellä toimeen häpeällisen aikomuksensa, nosti yleisen inhon. Senpä vuoksi seurasikin tuommoista tapausta äänettömyys ja kummastelevat silmäykset vieraissa.

Matti näki sen ja selitti nyt syyn käytökseensä: mutta hyväksymistä ei kuulunut yhdeltäkään. -- Jos Matti olisi ollut köyhä mies, olisi hän varmaankin saanut kuulla nuhteita; niin, sanoipa hänen oma sisarensakin, että "tuo oli kunnottomasti tehty" ja lisäsi: "jos minä olisin mies, niin totta rakastuisinkin tuohon tyttöön, ilman mitään noitakonsteja". Pidot, jotka nyt alkoivat, olivat hiljaisia, ilottomia, ja kukin kiiruhti miten pikemmin kotiaan. Antti oli kadonnut samaan aikaan kuin tyttökin, eikä häntä enää nähty koko iltana.

Katri koki rauhoittaa vihasta, kivun ja häpeän tunnosta melkein pyörtynyttä tyttöä. Hiljaan ja itkien pesi hän veren pois hänen kasvoiltaan, painoi tytön taaskin sydäntänsä vastaan, ja antoi hänen rauhassa itkeä. Kun tytön kyyneleet olivat tauonneet virtaamasta ja mielenliikutus asettunut, tiedusteli Katri häneltä, miten asia oli, ja sai samalla tiedon tytön rakkaudesta.

-- "Luuletkos, että isäntäväkesi tiesi, mitä varten sinua oli kutsuttu?" kysyi hän vihdoin.

-- "En tiedä, en luule sitä, mutta kumminkaan..."

-- "Mitä tarkoitat tuolla kumminkaan?"

-- "Minä en voi enkä tahdo palata enää palvelukseeni! Anna minun olla luonasi aina -- aina! kunnes pääsen maan mustaan povehen".

-- "Jää vaan, lapseni, tänne, ja kostakoon Jumala kärsimäsi pahan Matille ja koko hänen suvulleen!"

-- "Ei, äitikulta! älä toivo kostoa, älä ainakaan heille, sillä siitä kärsisi Anttikin."

-- "Ojensikos sitten Antti kättänsä sinua puolustaakseen? Nostikos hän sinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän sinut pois, hoitiko hän sinua?"

-- "Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä olen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut auttaa minua".

-- "Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä. Jos Antti olisi sinulle jotain hyvää tahtonut, olisi hän seurannut sinua siihen asti kuin olisi nähnyt sinun olevan semmoisissa käsissä, jotka antoivat sinulle apua, jota hän itse ei voinut tahi ei tahtonut antaa."

Samassa aukeni ovi ja Antti astui sisään. Silloin nousi vanhus ylös, asettui rumin vartaloinsa hänen ja Anna Leenan välille, joka peitti kasvot käsiinsä.

-- "Tuletkos katsomaan, onko isäsi onnistunut tehdä minun kauniin lapseni raajarikoksi ainaiseksi?" kysäsi Katri.

Antti oli ääneti; hän huokasi raskaasti.

-- "Sano isällesi", jatkoi Katri, "ett'en minä tahdo saattaa onnettomuutta hänelle, eikä ainoankaan kirouksen pidä suustani lähtemän, sillä niin tahtoo lapsi-kultani; mutta jos vielä sekin päivä koittaa, jolloin isäsi kierteleikse tuskissaan, niinkuin hän saattoi tämän viattoman lapsen tekemään julmalla kädellänsä, -- jos koittaa se päivä, jolloin ei ainoakaan niistä ystävistä, jotka tänään nauroivat hänen ilkeälle työllensä, ojenna hänelle auttavaa kättä, niin meidän ei ole siihen syytä, se ei ole meidän toivostamme".

-- "Lähettäkää tuo sanoma jonkun toisen keralla!" vastasi Antti säheällä äänellä. "Minulla ei ole isää enää eikä kotia. Sen miehen kanssa, josta te puhutte, ei minulla ole enää mitään tekemistä. -- Anna Leena!" jatkoi hän, mennen vanhuksen ohi, "se isku, joka kaasi sinut maahan, sattui sydämmeeni kahta kipeämmin; minä olen tänäpänä menettänyt varsin paljon, vaan jos sinut saisin, niin olisin enemmän kuin lohdutettu. Tule mun syliini, rakas tyttö!"

Tyttö oli vielä vaiti, mutta kasvatus-äiti virkkoi: "Jos olet kotisi kadottanut ja köyhä niinkuin hänkin, etkä kamoksu hänen mainettansa, niin sanon sinulle sen, jota hän on salannut ja tahtonut salata aina, jospa sydämmensäkin siitä olisi pakahtunut, sillä hän ei tahtonut tuottaa epäsopua perheesenne. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, joka kyllä tunnen hänet: siinä on sinulle rikkaus, kalliimpi kuin kaikki sun isäsi varat". Ja vanhus yhdisti heidän kätensä, ja tytön punastuneet kasvot lepäsivät Antin rinnoilla.

Antti ei mennyt enää kotiansa; hän haki ja löysi työtä muualta. Muutamat kokivat lepyttää hänen isäänsä, sanoen, että hän oli väärin tehnyt. Tytöstä ei voitu sanoa mitään pahaa, joka olisi isän raakaa käytöstä puolustanut, sen ehkä Matti itsekin huomasi; mutta juuri se, että hänellä oli vääryys, teki hänet entistä enemmin itsepintaiseksi. Hän lupasi sopia Antin kanssa, jos tämä luopuisi tytöstä, vaan muutoin ei; "sillä", sanoi hän, "tulkoon vaikka koko mailma hulluksi, niin en minä noidan kynsiin hopussa mene!"

Näyttää siltä kuin olisi luonto kovan emintimän lailla kohdellut Pohjolaamme; vaan on tälläkin hyvät puolensa, sinkoilluthan on sirusia seppo Ilmarisen Sammosta. Se, joka ei työtä kamoksu, ja jolla ei ole suuria vaatimuksia, se elää hiljaisesti, tyytyväisenä onnellista perhe-elämää.

Antti sai pienen talon itselleen. Koska talon maat olivat huononpuolisia, huoneet rapistuneita, niin ei ostohintakaan ollut suuri, ja päälliseksi jäi se velaksi, taloon kiinnitettynä. Hän pyysi nyt isältään apua huoneiden rakentamiseen, mutta kun ukko sanoi antavansa vasta silloin kuin Antti luopuisi lemmitystään, niin ei avusta tullut mitään. Antti, näet, arveli, että kaunis ja rakas vaimo on parempi kuin komeat huoneet. Hän nai Anna Leenan, ja vanha Katri muutti heidän luokseen asumaan, ja kun aikaa voittain syntyi pieniä "noitia", niin oli tuosta lapsirakkaasta Katrista hyvä hyöty nuorelle äidille, joka uutterasti auttoi miestään hänen töissänsä.

Puolisojen pyrinnöt eivät rauenneet turhaan. He tulivat varakkaiksi ja ostelivat vähitellen maata lisään. Uudet asuinhuoneetkin saatiin rakennetuiksi, ja uutteruudellaan ja rehellisyydellään saivat he semmoisen arvon seudulla, että noitatarut kohtakin unohtuivat. Anna Leena, jota ei kukaan enää pilkannut, antoi muidenkin olla rauhassa; jos joku saikin joskus häneltä pistopuheen, oli se hänen oma syynsä ja asianomainen tiesi olla vast'edes varoillaan.

Näin oli asiain laita, kun saatiin kuulla uutisia Pällilästä. Vaimonsa kuoltua möi Matti omaisuutensa kahdelle kotona olevalle pojallensa. Vanhin poika, joka sai talon osakseen, otti hoitaakseen isäänsä. Se oli vaan suullisesti heidän kesken sovittu; vaan poika ei ollut se mies, joka olisi sanaansa syönyt, etenkin kun tässä oli kysymys hänen omasta isästään. Vaan asiat muuttuivat. Poika kuoli; leski meni toiselle miehelle, ja talon uusi isäntä ajoi Matin pois talostaan. Toinen poikansa ei ottanut häntä luokseen, moittihan vaan isän typeryyttä, kun ei tällä ollut edes vieraita miehiä todistamassa heidän entistä sopimustaan. Tuo entinen rikas joutui nyt pitäjän elätettäväksi, ja kuljetettiin talosta taloon ruotuvaivaisena.

Kipeästi tuo kävi vanhan, ennen niin ylpeän, miehen sydämmelle; mutta kipeimmin häneen koski, kun hänen täytyi mennä hylkäämänsä pojan ja tämän, myöskin pahoin kohtelemansa, vaimon taloon. Antin talossa piti hänen oleman kaksi päivää. -- "Minä en tahdo nähdäkään tuota vanhaa luutaa," sanoi Katri ja meni omaan huoneesensa. Antti ei sanonut sanaakaan, hän katsoi vaimoonsa; hän näki, että tämän sydämmessä oli ankara taistelu, ja siihen hän ei tahtonut sanoillaan sekaantua. Nuo pidot ja isänsä paha käytös Anna Leenaa kohtaan, jotka hän jo oli melkein unohtanut, muistuivat ihan elävinä hänen mieleensä. Hän olisi kyllä isälleen kaikki antanut anteeksi; mutta, ainakaan nyt, hän ei tahtonut hänen puolestaan yhtään hyvää sanaa vaimolleen virkkaa, sillä se olisi heti hänelle muistuttanut ennen kärsityt pahat. "Kun isä tulee", arveli Antti, "niin säästän heitä kumpiakin keskenään enempää puhumasta, kuin itse haluavat". Hän ei mennytkään työhön, vaan jäi kotiin aamupäiväksi; mutta tuli puolipäiväkin, eikä Mattia vielä kuulunut. Antti kulki ulos tuvasta ja taas sisään, katsoen ylös mäelle, joka peitti naapuritalon hänen näkyvistään, mutta sieltä ei ketään näkynyt tulevaksi. Antti pani sänkyyn pitkälleen, päättäen olla nukkumatta, mutta kumminkin sai uni hänessä vallan. Anna Leena toimitteli vaan talontöitään eikä ollut millänsäkään.

Matilla oli vaan virstan matka käytävänä; mutta rasittava oli tuo matka hänelle, sillä omatuntonsa oli herännyt ja syvälle nöyryyttänyt hänet. Hän rukoili taivaan Herraa, ett'ei edes Anna Leena häntä liian tylysti kohtelisi. Useamman kerran täytyi hänen levähtää tien vieressä, ja kun hän tunsi itsensä pahoin voivan, toivoi hän kuolevansa, ennenkuin ennättää poikansa talolle. Vaan niin ei tapahtunut, ja vihdoin ei tuota pelättävää silmänräpäystä käynyt kauemmaksi lykkääminen.

Sauvansa nojassa, verkalleen ja ontuen astui ukkorukka ovesta sisään. Silloin meni talon sorea emäntä, lempeästi hymyillen, hänelle vastaan, otti häntä kädestä, samasta kädestä, joka häntä kerran oli loukannut, vei hänet paraimmalle paikalle istumaan, pani ruokaa hänen etehensä, ei niinkuin kerjäläiselle, vaan niinkuin kunnon emäntä rakkaalle, tervetulleelle vieraalle konsanaankin. Mutta ukko ei voinut palaakaan maistaa; hän istui kädet ristissä, ja kasvonsa jäntäreet liikkuivat, kuin olisi hän tahtonut itkeä, vaan ei voinut.

Silloin talutti Anna Leena molemmat lapsensa ukon luo, kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi lempeimmällä äänellä: "Isä! suutele lapsiamme! Anna anteeksi Antille ja minulle, ja unohtakaamme kaikki paha!"

"Anteeksi? -- Unohtaa?" änkytti Matti. "Niin, kumpikos meistä tarvitsee anteeksi antamista?"

-- "Kumpainenkin", vastasi Antti, joka seisoi vaimonsa vieressä. Hän oli nähnyt kaikki. -- "Kummankin meidän täytyy toisillemme anteeksi antaa, ja kun kerran vaimoni sen sanoo, niin on se tehtävä, sillä hän osaa loihtia ihmisiä!"

Vanha ukko myhähti surullisesti, otti miniänsä käden omiinsa ja puristi sitä hellästi. Nyt ymmärsi hän sen voiman, jolla Anna Leena oli Antin loihtinut, ja iloitsi, ett'ei tietäjän tyly neuvo ollut voinut sitä tyhjäksi tehdä. Tähän perheen yhteiseen iloon täytyi vanhan Katrinkin tulla osaa ottamaan.

-- "Kyllähän se kävi vähän vasten päivää sittenkin", arveli Katri, jäätyään kahden kesken Anna Leenan kanssa. "En kummastele että sinä tahdot sopia tuon appisi kanssa, koska, niinkuin sanot, Antin sydäntä se jo aikaa sitten oli kivistänyt, vaikk'ei ole siitä mitään virkkanut. Mutta kun sinä laitoit niin, ikäänkuin Matti olisi ollut se, jolle vääryyttä oli tehty, niin se ei kelpaa, ei totta tosiaankaan kelpaa! Annas, että minä olisin ollut siinä, niin olisin hänelle sanonut muutaman sanan, joista kyllä olisi muistanut mikä hän on ollut".

-- "Ehkä niinkin", vastasi nuori emäntä, "mutta minä tein niin kuin mieleeni siinä silmänräpäyksessä johtui. Nähdessäni kuinka kurjan ja onnettoman näköinen hän oli, en minä olisi voinut sanoa hänelle pahaa sanaa, en mitenkään. Eikä se niinkään tuhmasti ollut tehty, sillä minulla ei ole koskaan elämässäni ollut suloisempaa hetkeä kuin se".

Katri pyöritti vaan päätään, hän tunsi ehkä kuinka kauniisti kasvatustyttärensä ajatteli, vaan ei tahtonut sitä tunnustaa.

Seuraavana päivänä oli Antilla isänsä kanssa pitkällinen keskustelu. Isä päätti jäädä poikansa luo ja toimittaa hänelle lanka-ostokset. Poika, joka tunsi isänsä varsin taitavaksi semmoisessa kaupassa, suostui mielellään, ja kun Matti epäili, tokkohan emäntä myöntyy siihen, että hän jää taloon, vastasi Antti: "Anna Leena suostuu kaikkeen, mikä hyvä on!"

Näin loppui Matin ruodulla-kulkeminen. Hän oli nyt joutunut noidan kynsiin, sanoi hän. Tästälähin oli hänellä erinomainen rakkaus kaikkia niitä kohtaan, joita mainittiin noidiksi, ja varsin suuresti ylenkatsoi hän "tietäjiä". Katrilla ja hänellä oli aina väliin pientä toraa, mutta yleiseen olivat he hyviä, ystäviä ja kirkkomaalla sai Matti hautansa vanhan noidan viereen.

Anna Leena vanheni myöskin; mutta maine hänen noituudestaan oli hälvennyt eikä jäänyt perinnöksi hänen lapsilleen. Vanhanakin oli hän vilkas, puhelias, herttainen vaimo, joka hääri rehellisen hiljaisen miehensä ympärillä koskaan sammumattomalla nuoruuden rakkaudella, sillä rakkaudella, joka panee kaikki altiiksi, itsensäkin, lemmittynsä edestä. He olivat onnellinen pariskunta, ja heidän lapsensa astuivat vanhempainsa jälkiä!

MAKSA RAHASSA!

Tavallinen tarina.

(Tanskasta.)

Vanhan Kristianshavnin vanhanmuotoisella kadulla asuu nikkari-mestari Rasmus Jensen. Hän on kelpo puuseppä, hän tekee kaikenlaisia puusepän teoksia ja tekeepä niitä vielä oikein kunnon lailla. Mutta yhtähyvin hän ei ole oikein seurannut aikaansa, ainakaan mitä huonekalujen piirustusten somuuteen ja hienouteen tulee. -- Ja tuskinpa olisi hän koskaan edes ajatellutkaan tulla mestariksi, jollei hänen appensa olisi sitä välttämättömästi vaatinut, ennenkuin oli antanutkaan Jensenille luvan naida tuon tyttösen, jota paitsi hänen elämänsä tuskin olisikaan ollut mitään elämätä. -- Tehdä "mestariteosta", kas se oli Rasmukselle yhtä helppoa kuin syödä voileipäkyörä, mutta saada itsellensä "kunteja" -- kas se oli vallan toista, se, ja sitä konstia hän ei osannut ollenkaan; häneltä puuttui, näet, lahjoja "olla mies puolestaan" ja "puhumaan omaan säkkiin"; ja niin totta kuin monesta paljoa huonommastakin sällistä, jolla vaan on ollut mainittuja lahjoja, on tullut mestareja ja suuriakin, yhtä totta on sekin, ett'ei Jensen mestarilla, juuri näitten lahjain puutteessa, ollut muita kunteja, kuin noita niin sanottuja "suuria mestareita". Senpä tähden ei Rasmus raiskalla ollutkaan muuta, kuin jokapäiväinen leipä ja sitäkin useimmiten niukalta.

Samassa kaupungissa, mutta kaupungin mitä komeimmassa kartanossa asuskelee tukkukauppias Jeppesen. Hän on mies, joka tietää mitä rauhaansa sopii. Renki retvanasta osasi hän lentää lepsahuttaa aina meidän suurimpien kauppahuoneiden isännäksi ja johtajaksi, mutta yhtähyvin tulee hänen kunniaksensa mainita, että hän on rehti mies, joka rehellisyytensä, säästäväisyytensä ja ahkeruutensa kautta on päässyt maallisen elämän korkeimmalle onnenhuipulle. Ja rehtinä miehenä on hän nykyjäänkin pysynyt, sillä harva on se päivä, jolloin hän ei jakelisi köyhille lähimmäisilleen siepaleita siitä hyvästä, jolla Luoja on häntä siunannut.

Eräänä päivänä viime vuonna lähetti tuo tukkukauppias sanan Jensen mestarille, että tämä tulisi hänen konttoriinsa samana päivänä kello 6 ja 8:n välillä ottamaan vastaan suuren joukon nikkari-töitä.

Voipihan arvata Rasmus rukan ihastusta, kun häneltä tilattiin kalut koko ruokahuonetta varten. Ja huonekalujen piti olla valmiit joulu-aattona, jolloin tukkukauppias aikoi pitää komeita kemuja. "Työn tulee olla hyvää", niin sanoi tukkukauppias, "maksakoon vaikka enemmänkin!" Kas se oli oikein herran puhetta, se. Mestari Jensen riensi kotiinsa, mitä vaan käpälästä läksi, syleili eukkoansa ja kuvaeli aatoksissaan jo, miltä jokainen huonekalu näyttää, mutta hänen toinen puoliskonsa herätti hänet unelmista tuolla yksinkertaisella lauseella: "mutta mistäs sinä, ukkoseni, saat puuta?"

Puuta? -- Kas, sitäpä hän ei iloissaan ollut muistanut ollenkaan ajatella, ja puuta oli kuitenkin tarvis, jos mieli huonekaluja nikkaroida.

-- "Sopisihan" niin arveli hänen vaimonsa, "pyytää tukkukauppiaalta vähän käsirahaa: eihän se tunnu miltään rikkaan miehen taskulle".

-- "Äläpäs, muijaseni, -- sitä ei sovi tehdä", vastasi Jensen. -- "Mutta loiskis! Onhan kolme päivää peräkanaa seisonut lehdissä: 'Rahaa saadaan lainaksi -- kartanossa n:ro 17'. Sinne kiidän minä tuossa hetkessä ja sitten ryhdyn työhön kuin mies".

Sanasta työhön. Pianpa löysi Jensen tuon ihmis-ystävän, joka varmaa vakuutta vastaan ja 40:n jopa 100:n prosentin korolla -- aina asianhaarojen mukaan -- on joka hetki valmis auttamaan lähimmäisiänsä, ja sittenkuin tuo ystävä oli saanut varman tiedon Jensenin suuresta huonekaluhankkeesta ja sittenkuin mestari oli kirjoittanut vekselin alle, joka oikeutti auttajaa tahi hänen valtuuttamaansa saamaan rahat takaisin ennen 24 päivää joulukuuta, niin sai Jensen näppiinsä 200 taaleria Tanskan riikinrahassa -- siitä luettuna kuitenkin pois jo edeltäkäsin 12 prosenttia.

Lieneehän liikaa mainita, että ilosta huolimatta tassutteli Jensen kotiinsa jotenkin verkalleen ja että jo seuraavana aamuna ostettiin lankkuja, lautoja ja muita sellaisia tarpeita. Otettiinpa vielä apulainenkin, muuan Jensenin oppitoveri, joka silloin juuri sattui olemaan helpoilla päivillään, työttä ja ruoatta. Ja nytkös liikkueli höylä ja saha aamusta iltaan, niin että oikein lystikseen katseli tuota pientä puusepän työhuonetta. Ja sitä iloa! Huonekaluja valmistui valmistumistaan -- ja viimein, aamulla joulukuun 12 p:nä, koitti se aika, jolloin koko teetös oli ihkasen valmis.

Nytpä tähystettiin ensin kappale kappaleelta, sitten pulierattiin ja pulierattiin ja viimein asetettiin, niinikään kappale kappaleelta, vetokärryille. Ja naapurit, nekös vasta silmiään mullistelivat, kun näkivät tuosta pienestä työhuoneesta vedettävän kaikkia noita uudenmuotisia kappaleita ja -- miksipä salaisin sitä -- kokostelipa itse mestariakin vähäisen, kun hän astui kärryjen sivulla, joissa oli "parasta, mitä hän koskaan on nikkaroinnut".

Tultiinpa tuosta tukkukauppiaan komeaan asuntoon. No täälläkös vasta hälinä nousi! Kaikki riensivät katsomaan uusia huonekaluja, ja niitäkös nyt kiiteltiin oikein kelposen hyviksi. Tulipa itse herra tukkukauppiaskin paikalle, katseli, käänteli joka ainoata kappaletta, nyökäyttäen aina väliin lempeästi päätään, Otti Jensenin rätingin ja, ilmoitettuansa tyytyväisyyttänsä ja luvattuansa antaa tästälähtein kaikki talossa tarvittavat puusepän työt Jensenin haltuun, läksi pois.

Pianpa olivat kaikki huonekalut paikoillaan, -- sitten saivat rengit ja pojat kelpo juomarahat tukkukauppiaan rouvalta heidän uutteruudestaan muka ja -- sitten sanottiin hyvästi!

Onpa vähän vaikeata noin äkkiä sanoa, kuka oli iloisempi, rengitkö, jotka taasen saivat juomarahaa, vai tuo sällikö, joka oikein naurahteli ilosta, kun tiesi saavansa nyt pysyväistä työn-ansiota vanhan toverinsa Rasmuksen luona. Sanoipa itse mestarikin olevansa kovin iloissaan siitä, että hänellä oli nyt sellainen herras-kunti; mutta eipä voinut Jensenin kasvoilla ainakaan nähdä ilon väreitä -- ja mistä syystä niin? Olipa vaan sellainen juttu, että mestari kaikessa yksinkertaisuudessaan oli luullut saavansa maksun heti työn tehtyänsä, mutta Rasmus rukka ei silloin muistanut tuota herras-valtojen tapaa ottaa köyhältä käsityöläiseltä "krediitille", velaksi, ja nyt kojotteli mestari-parka syvissä aatoksissaan ja muisteli vaan hänen ja kaikkein ihmisten ystävätä, joka ottaa 12 prosenttia ja antaa lainoja pariksi kuukaudeksi: siitäpä syystä ei näkynyt ilonväreitä tämän kunnollisen ja ahkeran, mutta köyhän puusepän kasvoilla.

Matami Jensen ei voinut ollenkaan ymmärtää, minkätähden hänen miehensä oli niin surumielinen kotia tullessansa. -- "No", tiedusteli hän ukoltansa, "oliko tukkukauppiaalla paljonkin moitteen sijaa?"

-- "Ei rahtuakaan, eukkoseni; päinvastoin lupasi hän teettää tästä lähtein kaikki nikkarityöt minulla".

-- "Mutta mikäs sitten vaivaa sinua, Rasmus? -- Olethan niin kallella kypärin!"

-- "Kuuleppas vaan eukkoseni. Kun minä olin jättänyt tukkukauppiaalle huonekalut, niin meni hän huoneesta pois -- rahaa hakemaan, arvelin minä, mutta kyllä kai! Tähän saakka en ole saanut äyriäkään".

-- "Vai niin! -- No olehan rauhassa, ukkoseni; näkeehän hän tänään taikka huomenna rätingin pöydällänsä ja lähettää sitten tietysti paikalla rahat".

Ja tähän lohdutukseen tyytyi pariskunta. Mutta eipä rahoja kuulunut. Elettiin sitten päivä ja toinen, ja viimeinpä ei jouluaatosta ollut aikaa kuin yksi ainoa päivä, eikä tukkukauppiaalta rahoja tullut. Silloin sanoi matami Jensen miehellensä: "Kuuleppas, Rasmus, nyt tulee sinun rohkaista itseäsi ja mennä tukkukauppiaan luo pyytämään häneltä saatavaasi tahi muutoin viskaan minä itse huivin korvilleni ja kaikessa nöyryydessä selitän tuolle korkealle herralle, ett'ei sillä keinoin sovi menetellä köyhän käsityöläisen kanssa".

Mutta nytpäs johtui puusepällekin mieleen, että hän on "mies", ja että nuo rahat olivat rehellisesti, työllä ja hiellä ansaittuja, ja myöskin että hänen tuli seuraavana päivänä, päivällisten aikaan, lunastaa vekselinsä, sillä muutoin joutuu hän ennenmainitun ihmis-ystävän kouristettavaksi. Ja sillä aikaa kuin hänen vaimonsa lateli suustansa joukottain "kauniita herras-sanoja" -- niinkuin hän arveli -- joita muka Rasmuksen tuli kertoa tukkukauppiaalle, oli mestarimme jo ennättänyt saada kirkkovaatteet päällensä, ja niin hän läksi.

Miesparan sydän sykkäili ankarasti, kun hän koputteli hiljalleen tukkukauppiaan konttorin ovelle. Kukaan ei sieltä vastannut, mutta ovi avautui kuitenkin juurikuin itsestään ja meni jälleen kiinni, kun mestari oli astunut kynnyksen yli. Hän kertoi kertomistaan melkein sopottavalla äänellä hyvää päivää eräälle oven suussa istuvalle konttoristille, joka soi hänelle vastineeksi armollisen silmäyksen.

-- "Mitä olisi asiaa?"

-- "Minä tahtoisin -- minä pyytäisin -- haluaisin -- onko herra tukkukauppias kotona?"

Käsiliike näytti puusepälle tietä toiseen kamariin, joka oli sen huoneen vieressä, missä puuseppä nyt oli, ja tässä hoksasi mestari saavansa hänelle osoitetussa huoneessa katsoa velallistansa kasvoista niin kasvoihin; mutta, merkillistä kyllä, tällä kertaa pelkäsi itse saamamies velallistansa. Tuo korkeiden pulpettien välinen tien-aukko näytti hänestä raippakujalta, "katulopilta", ja kun hän oli viimeinkin päässyt tukkukauppiaan läheisyyteen, niin pimenipä kaikki hänen silmissään. Tietämättä itsekään mitä hän teki ja ajatteli, astui hän suoraa päätä tukkukauppiaan luo, joka istui kirjoihinsa kiintyneenä, ja sanoi: "Minä se nikkari olen!"

Tukkukauppias katsahti kummastuneena ylös. "Vai niin, te tulette kaiketi tiedustelemaan uutta työn-tointa", sanoi hän; "nyt ei ole minulla ollut aikaa ajatella vielä; mutta minä lähetän teille sanan, kun minä rupean niitä tarvitsemaan".

Niin lyhyt kuin tämä puhe olikin, niin olipa se kylläksi pitkä herättämään puuseppää hänen unestansa ja muistuttamaan hänelle noita "oikeita herrassanoja", joilla hänen vaimonsa oli häntä evästänyt. Siihen nähden rohkaisi mestari vähän itseänsä ja sanoi, suu supussa: "minä pyydän teiltä, hra tukkukauppias, tuhansia kertoja anteeksi, mutta minun täytyi teettämänne kaluston tähden lainata rahaa ja joll'en minä saa velkaani huomenna maksetuksi, niin tulee poliisi ja ottaa kaikki minun kamssuni; sentähden rukoilen minä teitä, maksakaat velkanne tänään".