Chapter 5

Siinä kylässä, jossa Anna Leena palveli, oli eräs Matti Pällinen, varakas sukkakauppias, ylen ylpeä, hänellä kun näet oli rahoja runsaasti, kartano komea korkealla kivijalalla, sekä oivat ja uhkeat pojat. Kun hän tiellä kohtasi Anna Leenan, niin ei alentanut itseään niinkään paljon, että olisi häneen katsonut tai tervehtinyt, silmäili vaan toiselle haaralle. Anna Leena teki silloin myöskin niin, ja samanhan tekevä se olikin, sillä tuon rikkaan, arvokkaan miehen ja köyhän, ylenkatsotun tytön välillä oli niin väljä väli, ett'ei heillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Vaan todestaankin pelkäsi Matti sekä tyttöä että kasvatus-äitiä, sillä hän oli hyvin taika-uskoinen. Jok'ainoan oven ja aukon yläpuolelle talossaan oli hän pannut terästä ja pihlajapuikkoja; taskussaan oli aina palanen pihkaa, ja samaan varovaisuuteen kehoitti hän vaimoaan ja poikaansa. Joka vuosi, kun hän siivosi elukoitaan syöpäläisistä, hankki hän eräältä viisaalta tietäjältä lähipitäjässä taikajauhoja veden sekaan pantavaksi. Mutta mitä enemmin hän senlaisia keinoja käytti, sitä suuremmaksi paisui hänen pelkonsa, ja mielellään olisi hän rahaakin antanut, saadakseen Anna Leenan ja vanhan Katrin niin etäälle kuin mahdollista.

Niinkuin sanottu, hän oli ylpeä poikainsa puolesta, ja varsinkin tuottivat hänelle iloa kaksi vanhinta poikaa, Pekka ja Kalle. Niitä villakankaita ja sukkia, joita isä oli ostellut, kävivät he kaupittelemassa kaupungissa ja muissa pitäjissä, siten ansaiten hyvät rahat, ja tuo oli Matille mieliin, ja kohtuullistahan se olikin. Nuorin, Anttiniminen, poika oli myöskin koettanut samaa tointa, mutta hän joutui huonoon seuraan, menetti rahat, jättipä taskukellonsakin sille tielle ja tuli kotiin köyhempänä kuin oli lähtiessään.

Tuosta nyt isä sekä vanhemmat veljet Anttia soimaamaan, ja luonnollistahan se olikin, kunhan vaan sitten olisivat unohtaneet koko asian. Vaan niinpä eivät tehneet; he eivät ajatelleet, mitä kiusauksia nuoren miehen oli täytynyt kärsiä tottuneiden petturien joukossa, ja varsin vähän he sitä muistivat, että Antti oli kotona ollut ahkera ja kaikin puolin oiva poika. Ja vaikkapa tuo onneton yrityksensä olisikin ollut varmana todistuksena, ett'ei hänestä kauppamatkoille ollut, niin ei tuossa vielä syytä ollut pitämään häntä talon tuhlaaja-poikana, sillä kun peltoa oli kyntäminen tai kuokkaa ja lapiota käyttäminen, niin siinä oli hän veljiään paljoa taitavampi.

Vaan tuonlaisia syitä ei otettu lukuun. Anttia pidettiin perheen kelvottomimpana jäsenenä, ja hän sai senkin seitsemän kertaa kuulla pistopuheita tuhmuudestaan. Kotoväen esimerkkiä seurasivat naapurit, jopa lähipitäjäläisetkin, ja mitä alakuloisemmaksi ja ujommaksi Antti tuli, sitä enemmin hänelle irvisteltiin.

-- "Kaupunkiin kai taas kohta on matka?" kysyttiin vanhemmilta veljeksiltä, kun väki oli taas keräynyt yhteen työskentelemään.

-- "Niin on, olisimme jo valmiit lähtemään vaikka maanantaina, mutta se kun ei ole oikein onnellinen päivä, niin lähdemme vasta tiistaina".

-- "Mielelläni minä mukaanne menisin", sanoi eräs joukosta; "tahtoisin jonkun sukkakauppiaan kanssa korttia lyödä".

Antti painoi päänsä alas; hän, näet, odotti taas jotain pilkkaa.

Viimeksi puhunut huomasi sen ja jatkoi: "Kuules Antti! Sinä olet oiva kortinlyöjä; heitetäänpäs sukkakaupat hiiteen, ja ruvetaan korttisille!"

-- "Antin rahat ovat lopussa", vastasi eräs naisen ääni, "eikä hänellä ole mummoa." Kaikkein silmät kääntyivät Anna Leenaan päin, jolta nuo sanat tulivat, vaan se, jolle Anna Leena noin oli vastannut, punastui korviaan myöten ja katsoi maahan; tiedettiin, näet, että hän kerran oli varastanut vähän rahaa mummoltansa.

-- "Kas niin!" puuttui eräs piika puheesen punastuneen puolesta; "johan hiiret hyppii esiin noidan suusta".

-- "Kissojapa ne olikin", vastasi Anna Leena kylmäkiskoisesti, "ja sen saat sanoa isällesi!" Puhutellun tytön isä oli, näet, kerran tappanut vieraan kissan, joka oli häntä raapinut, mutta oli sen myös nylkenyt ja nahan myönyt.

Piika nielasi pistopuheen, mutta lisäsi hiljaan: "Sinulla on suuri suu, Anna Leena".

-- "Ehkäpä. Nehän sen paraiten tietävät, jotka eivät omaa suutansa osaa kiinni pitää".

Puhe kääntyi nyt toiselle suunnalle, jolloin joukon hylkyläiset, Anna Leena ja Antti, olivat ääneti kuten konsanaankin. Antti katsoi liikutuksella ja kiitoksella kauniisen tyttöön, mutta tämä ei nostanut silmiään työstänsä. Kun ruvettiin eroamaan, läheni Antti häntä, puristi hänen kättään ja kuiskasi: "kiitoksia, Anna Leena!"

-- "Ei kestä kiittää", vastasi tämä kaikkein kuullen. "Tee sinä niinkuin minäkin: kullakin on hellin kohtansa, johon hän ei mielellään salli toisten koskea, ja kun pakoitat kunkin pilkkaajan peräytymään omaan itsehensä, niin pääset kyllä heistä rauhaan".

Vaan tätäpä hiljainen, hitaasti ajatteleva Antti ei osannut; hän pysyi edelleenkin yhden-ikäistensä ivan esineenä. Silloin vaan kuin tuo pelätty noitatyttö oli mukana, sai hän rauhaa; senpä tähden hän mielellään hakikin hänen seuraansa, eikä aikaakaan, niin rupesivat he pitämään toisiansa arvossa. Heidän nuoret, lämpimät sydämmensä kiintyivät, heidän sitä huomaamattansakaan, yhä enemmän toisiinsa. Kun Antin oli tukala kotona, pistihen hän jonakin sopivana hetkenä ystävänsä luo, ja hänen kaunista hymyilyänsä nähdessään sai hän voimaa ja miehuutta.

-- "Nyt on aika sinun mennä!" sanoi Anna Leena hänelle eräänä sunnuntai-aamuna; "äläkä tästä lähin enää tule tänne silloin kuin olen yksinäni kotona".

-- "Miksi niin?"

-- "Siksi, että minä olen noita ja paha ihminen, jonka seurasta ei ole hyvää kelienkään".

-- "Niin, kyllähän ihmiset niin sanovat, mutta minä tiedän asian paremmin: sinä olet hyvä ihminen etkä siis voi olla mikään noita".

-- "Jospa olisinkin hyvä!" huokasi Anna Leena. "Mutta juuri sentähden, että koen tulla hyväksi ja mielelläni tehdä, mikä oikea on, juuri sentähden en minä tahdo, että sinä käyt täällä niin useasti".

-- "Anna Leena!" sanoi toinen yksivakaisesti. "Minun mielestäni olemme me niin toisiimme yhdistetyt kuin aurinko ja päivä. Kun en ole luonasi, niin tuntuu minusta, kuin kulkisin pimeässä. Lisäksi on onnemme niin yhtäläistä, vaikka tosin minä itse olen onnettomuuteeni syynä. Yhdistetään me siis kohtalomme, ja seurataan toisiamme maailman tiellä!"

-- "Sinä unohdat, että minä olen köyhä, vihattu palvelustyttö ja sinä varakkaan miehen poika".

-- "Kyllä sen tiedän; vaan sinutta en voi elää ja luulenpa, että me olisimme onnellisia yhdessä. Sano siis: tahdotko olla omani iäksi päiväksi?"

-- "En, en tahdo; mene matkaasi!"

-- "Anna Leena! Sinä et ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, soreat silmäsi ovat sen minulle sanoneet! Anna huultesikin sanoa samoten, niin pääsen rauhaan!"

-- "Sinä olet nähnyt väärin, Antti hyvä; siinä koko juttu. Kyllähän minä voin sinua rakastaa, mutta en kumminkaan niinkuin sinä sanot. Älä siis käy luonani silloin kuin olen yksinäni. Voimmehan yhtähyvin olla ystäviä, missä ja milloin vaan tapaamme toisiamme. Jää hyvästi, Antti!"

Antti tarttui hänen käteensä, se vapisi alussa, mutta kohta oli se levollisna Antin kädessä eikä vastannut sen puristuksia. Antti katsoi lemmittyänsä silmiin, kunnes niissä kiilsi kyynel; silloin veti tyttö pois kätensä ja kääntyi toisaalle. Leikillisellä puheella jätti hän Antin hyvästi, ja tämä läksi verkalleen pois. Anna Leena jäi seisomaan ja katsoi hänen peräänsä, kunnes häntä ei enää näkynyt. Silloin vaipui hän lavitsalle ja rupesi katkerasti itkemään.

Pian toipui hän jälleen, mutta toisti Antin sanat: "Sinutta en voi elää!" -- "Ehkäpä se on tottakin", virkki hän itsekseen; "hänen kanssaan ja hänen luonaan voisin olla niin onnellinen, niin onnellinen... Mutta mitäs tuota ajattelenkaan? -- Kerjäläisellä ei ole rikkaan talossa mikään kadehdittava kohtalo. Ja kävisipä tuo hänelle itselleenkin tukalaksi, kun häntä vihattaisiin ja soimattaisiin minun tähteni! -- 'Ei voi elää minutta!' -- voi kyllä, sen minä toivon. Hän löytää jonkun toisen, joka rakastaa häntä niinkuin -- minäkin, ja niinkuin hän sen ansaitseekin jokaiselta, joka hänet oppii tuntemaan. Mitäs minä silloin teen? -- minä iloitsen silloin, että hänen on niin hyvin käynyt, minä hypittelen hänen lapsiaan ja muistelen tätä päivää ja että -- hui, hai, en maar, sittenhän ihmiset sanoisivat minun loihtineen hänet, sittenhän he osoittaisivat sormillaan hänen lapsiansa ja sanoivat niitä noidan sikiöiksi! Ei, ennen tahdon kuolla! Niin, kuolla, -- se ei olisi mitään, mutta elää, elää kurjana, ylenkatsottuna, sill'aikaa kuin sydän sykkii ja ikävöi sen perään, jonka olisi voinut saada, se on kuolemaa kymmenen kertaa pahempi! -- Ja jos todestaankin osaisin noitua, niinkuin minusta sanotaan, niin -- niin mitä sitten? -- Sitten muuttuisin! kelloksi hänen liivinsä taskuun, sehän ainakin olisi viatonta. -- Jumalan kiitos! tuolla tulee emäntä kotiin; jos nyt hän rupeaisi edes torumaan, niin unohtaisin nämä ajatukset!"

Emäntä ei torunut, hän oli lempeä ja ystävällinen. Tyttö pyrki kylään käymään, sai luvan ja läksi tervehtimään "äitiänsä", joksi hän kutsui vanhaa Katria.

-- "Mitä kuuluu, äiti?"

-- "Hyvää vaan; ja senpä sanon senkin vuoksi, kun tyttöseni tulee jo näin aikaiseen luokseni".

-- "Velvollisuutenihan se on, äiti kulta!"

-- "Kauniisti teetkin, kun noin ajattelet ja puhut. -- Onkos sinulla antaa minulle vähän rahaa tänäpänä?"

-- "Ei minulla nyt ole; mutta jos teillä on jotain tarvis, niin koetan saada palkastani vähän etukäteen".

-- "Ei, tyttöseni, ei sinun huoli sitä tehdä, sillä ei minulla ole nyt mitään tarvis, ja kuules mitä sinulle sanon: jok'ainoa penni, jonka olet tuonut minulle, ja vähän muita lisäksi, ovat hyvässä säilössä, ja ne saat, kun sinun tulee tarvis niitä."

-- "Mutta mitenkäs se on käynyt? Olettehan niin useasti pyytäneet rahaa minulta!"

-- "Sentähden, näet, kun tahdoin saattaa sinua säästäväisyyteen ja totuttaa siihen elämään, joka sinua odottaa. Niin, armas Anna Leena, minä olen käyttäynyt pahasti sinua kohtaan."

-- "Kuinka niin, äiti kulta? Tehän olette aina olleet niin hyvä minua kohtaan!"

-- "Katsoppas, lapseni! Minä olin nuori, niinkuin sinäkin, vaan en ollut niin kaunis kuin sinä; minä olin ruma ja ilkeän näköinen. Noidan nimen kaikkine kirouksineen, sain minä perinnöksi. Siihen en ollut minä syynä; silloin vielä riemasteli minunkin rintani, minäkin etsin onnea ja rakkautta. Mutta ympärilläni oli kaikki niin kovaa, niin kylmää, ja minä vetäydyin itseeni, minä tulin pahaksi."

-- "Ette suinkaan, äiti, pahaksi ette tulleet."

-- "Tulin, lapseni, pahaksi tulin! Mutta sittenkin tahdoin löytää jonkun, jota olisin rakastanut. Silloin tarjottiin eräs pikku tyttö urakka-hoidolle, minä otin sen, se jäi luokseni ja minä päätin olla hyvä sitä kohtaan."

-- "Ja niin te olettekin, äiti!"

-- "Sinä erehdyt tyttöseni! -- enkös minä jo silloin tiennyt, mitä ihmiset minusta sanoivat, ja että sama maine tulisi lapsenkin osaksi, jos sitä rupeaisin rakastamaan? -- Kun olit jo niin suuri, että rupesit puhua löpertelemään, olisi minun pitänyt viedä sinut vaivaishoidon esimiehelle ja sanoa: 'antakaa lapsi jollekin toiselle; minä en siitä enempää huoli!' Se olisi ollut rakkautta, ja sen sanoin silloin itselleni; mutta minä en hennonnut luopua lapsestani, silmäterästäni, minä pidätin sinut luonani ja tulin siten onnettomuutesi syyksi."

Tyttö oli vaiti. Hän tunsi eukon totta puhuneen vaikk'ei sitä koskaan ennen niin ollut käsittänyt.

-- "Se oli itserakkautta", jatkoi Katri, "ja se saa niin pian sijan ihmisessä, kun sydän tuntee itsensä joka paikasta hylätyksi. Jos sinusta olisi tullut ilkeä, ylpeä, tottelematon, tai jos sinä, tultuasi ihmisiin, olisit ylenkatsonut minua, vanhaa noitaa, niin olisin voinut antaa itselleni anteeksi. Mutta lapseni tuli paremmaksi kuin itse olin, hän ei unohtanut vihattua äitiänsä, vaikka kyllä tiesi -- ja tiesithän sen -- että ainoa keino saadaksesi hyvää nimeä ja mainetta oli -- olla poissa täältä ja muiden kanssa kirota minua."

-- "Sen tiesin; vaan se ei ollut koskaan mieleeni."

-- "Jos sinäkin olisit ollut itserakas, niin olisit sen tehnyt. Mutta sitten rupesin minä ajattelemaan tulevaisuuttasi; minä otin sinulta rahoja ja panin ne talteen, ja sinä annoit, annoit mielelläsi, sillä luulit minun olevan puutteessa. Jos tulee aika semmoinen, jolloin olet luullut löytäneesi onnen, vaan olet saavuttanut surun ja onnettomuuden, niin tule kotiin, tule vanhan Katrin luo, pane väsynyt pääsi hänen syliinsä lepäämään. Sitten elämme yhdessä, rakastamme toisiamme ja kannamme yhdessä taakkaamme ja olemme muista erillä. -- Sinä olet näinä aikoina ollutkin niin hiljainen ja alakuloinen, tyttöseni! Jokohan se aika, josta puhuin, on tullut?"

-- "Ei, äiti kulta, ei vielä; mutta tunnenpa, että se saattaa tulla, ja silloin, kuten nytkin, kiitän teitä lemmestänne. Mutta mitenkäs te voitte moittia itseänne itserakkaudesta, te, joka olette huolta pitäneet enemmän minun onnestani kuin omastanne?"

-- "Siitä sanon sinulle sen, että kun taakkasi käy sinulle liian raskaaksi, antakoon Jumala, että jonkun käsi, jospa hakisit sitä vaikka vaivaishuoneesta, yhtä lempeä kuin sinun on ollut minua kohtaan, asettuisi lohduttavaisena surulliselle sydämmellesi."

-- "Amen!" sanoi Anna Leena.

Ei ole hyvä ihmisen yksin olla! Tämän ikuisen totuuden on moni tuntenut ja tunnustanut, eikä ainoassaan eräkäs tuolla korvessa, vaan sekin, joka maailman hälinässä, niin, jopa perheensä keskelläkin on tuntenut olevansa yksinään, hän kun ei ole löytänyt ainoatakaan, joka rakkaudella olisi häneen kiinnitetty; sillä ei puute ihmisten surusta, vaan puute rakkaudesta ja vastarakkaudesta tekee sen, että ihminen tuntee olevansa yksinään. Rakkaus -- ei ainoastaan miehen ja naisen välillä, vaan kahden ihmisen välillä yleiseen -- määrää elämän onnellisuuden ja sen hyödyn. Se, joka rakastamatta ja rakastamatonna elää maailmassa, käy tylyksi ja jyrkäksi; työnsä on orjan työtä, tarkoituksetonna, palkatonta, sill'aikaa kuin vajouminen itsekkäisyyteen ja kyllästyminen elämään kaivavat yhä syvemmän juovan hänen ja niiden välille, jotka ruumiillisessa katsannossa ovat häntä lähinnä.

Semmoisesta pahasta oli tuon vanhan raajarikon pelastanut vähäinen lapsi, ja vaikka paha kuinkakin koetti valloittaa hänen sydäntänsä, voitti rakkaus kasvatustyttäreen kaikki. Sen vanha Katri tunsi, ja oli siitä kiitollinen.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun Anna Leena kasvatus-äitinsä luota kulki kotiaan. Kangas punoitti kukkivassa syyspuvussaan, auringon säteet välähtelivät lukemattomilla hämähäkinverkoilla, jotka silkkiharsona kietoivat kanervain päitä; lintuset nostivat ääntään, joka syksymmällä kuuluu surullisemmalta kuin muulloin, juuri sentähden, että sillä silloin on ikäänkuin alakuloinen ilonväre, joka tekee valitussäveleen niin sanomattomattoman liikuttavaksi. Tyttö kuunteli heidän viserrystään, kyynel kiertyi hänen silmästään, mutta hän pyhkäsi sen nopeasti pois, ja hymy, vilkas ja sentään alakuloinen, välähti hänen kasvoillaan. "Minä olen ollut hyvin kiittämätön", kuiskasi hän; "se, jolla on kaksi semmoista ystävää kuin äitini ja Antti, tekee väärin, sanoessaan olevansa hylätty. Minä olin tulemaisillani pahaksi, kun maksoin pilkan samalla mitalla; mutta nyt ei enää niin pidä tapahtumaan; minä koetan olla lempeä kaikkia kohtaan. Onhan minussakin vikoja; mutta kumminkin olen varma siitä, että ihmiset, jos minut oikein tuntisivat, eivät kamoksuisi minua eivätkä puhuisi minusta pahaa. Mitäs he sille mahtavat, ett'eivät parempaa tiedä? Ja Antin minä panisin pois mielestäni! En, sitä en voi tehdä; sillä siinähän on onneni, ett'en häntä voi unohtaa: minä tiedän, että kunnon poika rakastaa minua, minua yksinään, ja tuntuupa minusta, ikäänkuin en voisi häntä kadottaa, jospa hän olisikin vaikka haudassa. Ja vaikka hän naisikin jonkun toisen, omani on hän kumminkin, sydämmeni pohjassa säilytän minä häntä, niin ett'ei kukaan sitä tiedä."

Samana iltana vaihdettiin Matti Pällisen talossa muutamia sanoja, jotka koskivat Anna Leenaakin. Oli, näet, siellä huomattu Antin usein käyvän tuon vihatun palveluspiian luona, ja kun poika parasta uskottiin kaikkea pahaa, niin käytti isä ensimmäisen hyvän tilaisuuden kovistellakseen Anttia, luullen hänen siitä piankin paranevan. Mutta siinä Matti pettyi. Antin tunteet tyttöä kohtaan eivät olleet tuulen tuomia, ne olivat hänen vilpittömälle luonnolleen elämän asiana, ja tuosta sorretusta nuorukaisesta tuli äkkiä mies, kun häntä ahdistettiin. Lyhyesti ja selvästi hän selitti rakastavansa Anna Leenaa enemmän kuin omaa henkeänsä, ja ilmoitti, ett'ei häntä pakolla eikä uhkauksilla saada rakkaudestaan luopumaan. Tuosta tuo rikkaudestaan ylpeä mies kävi entistä ankarammaksi ja pauhasi niin, että olisi luullut tuvan kaatuvan kumoon.

-- "Ja jos minä kerrankin vielä saan kuulla," niin lopetti hän isälliset nuhteensa, "että sinä olet sanasenkin vaihtanut tuon tytön kanssa, niin, lempo vieköön, saatkin maistaa keppiä, jos kohta oletkin jo niin suuri, ett'ei semmoinen kuri sinulle oikein sovi!"

-- "Täyttäkää sitten uhkauksenne heti nyt," vastasi poika, "sillä viimeinen sanani siinä asiassa on, että Anna Leena tulee vaimokseni, jos vaan itse siihen myöntyy."

Isässä kiehui harmi, mutta ennenkuin hän käsikauppaan kerkesi käydä, pääsi äiti väliin ja sai hänet sivulle, jonka jälkeen pariskunnalla oli pitkällinen keskustelu keskenään. Eukko selitti, että jos muka pojalla olisi enää ollut oma tahto, ei hän koskaan olisi kiertynyt tuohon asiaan, vaan selvähän tuo oli, että Anna Leena oli hänet loihtinut.

No -- se oli miehenkin mielestä luultavaa.

-- "Ei tässä siis torat eikä uhkaukset auta," sanoi äiti.

-- "Eivätpä näy auttavan", vastasi mies ja raapi nolona päätään.

-- "Eiköhän sitä vastoin olisi parempi kysyä neuvoa tietäjältä?" kysäsi eukko.

-- "On, epäilemättä!"

-- "Ja sillä välin emme anna pojan arvata mitään."

-- "Aivan oikein!" vastasi isä, kummastellen, ett'ei tuo tuuma hänelle jo ennen ollut päähän pälähtänyt. Hän meni nähtävästi lempeämpänä poikansa luo, joka seisoi samalla paikalla kuin puheen alkaessakin. "Niin, no, ... Antti, mietitäänhän asiaa. Lupaahan vaan, ett'es Anna Leenan kanssa puhu sanaakaan nyt muutamaan päivään."

Poika lupasi sen, ja siihen tämä riita loppui.

Isä käski panna hevosen valjaisin, vaan ei sanonut minne aikoi mennä, eukkonsa vaan arvasi hänen heti lähtevän tietäjän puheille.

Tämä oli jo aamusta alkain tiennyt, että mies ruskealla hevosella ajaisi hänen luokseen. Sen hän oli sanonut vaimollensakin -- eikös muija muistanut sitä? -- niin, sen muija muisti varsin hyvin. Ällistyneenä kysyi sukankauppias, tiesivätkö myös jo edeltäkäsin mille asialle hän oli tullut.

-- "No tiedän kuin tiedänkin", vastasi tietäjä; "asianne on -- niin, mutta sitä en tahdo sanoa kenenkään kuullen, en vaimonikaan. Tuopas, muija, tänne viinaa vähäisen ja haukattavaa palanen, niin puhumme sitte asiasta."

Viinaa tuotiin ja leipää myöskin, ja miehet rupesivat puhelemaan yhtä ja toista. Tietäjä kyseli vieraaltaan elukoista, ja oliko taika-jauhot -- tällä kertaa niissä oli ollut vähän vikaa -- poistaneet muiden panemat pahat. Saatuaan siinä asiassa rauhoittavan vastauksen, kyseli hän Matin perheestä, olivatko kaikki terveinä ja mitenkä pojilta kaupat kävi. Niin, olihan yhden pojan kauppatoimet käyneet vähän hullusti, mutta ehkäpä vahingosta viisaaksi tulisi. Kun puhe kääntyi Anttiin, tuli vieras rauhattoman näköiseksi, ja tietäjän pienet, terävät silmät näkyivät enentävän tarkastusvoimaansa, Matin jupistessa, että Antin oli käynyt hullusti sekä kauppatoimessa että muussakin suhteessa. Silloin tuo taitava mestari myhähti, josta selvästi näkyi, että hän tiesi kaikki aivan hyvin; sillä ei hänelle huolinut sanoa sanaakaan.

Nyt kääntyi puhe naapureihin, ja pitäjän mainioihin noitihin, Katriin ja Anna Leenaan. Viha ja innostuminen, jolla Matti Pällinen puhui jälkimmäisestä, antoi hänen älykkäälle kuulijalleen kaiken selon asiassa. Molemmat menivät nyt toiseen huoneesen; siellä selaili mestari vanhaa latinalaista kirjaa, jonka hän kerran oli ostanut muun vanhan romun kanssa yhdessä, -- piirsi sitten liidulla muutamia koukeroita mustalle pöydälle ja julisti, että Anna Leena oli loihtinut Antin.

Hyvin viisaasti hän kertoi Matille, joka kuunteli häntä suu auki, että tuo ilkeä tyttö oli salaa ottanut itselleen palasen Antin kynnestä ja muutaman hiuskarvan, joiden yli hän sitten oli lukenut kovaa sanat ja keittänyt ne yhdessä yhdeksän muun aineen kanssa, kunnes oli saanut hänen mielensä sekoitetuksi. Tämmöisessä tilaisuudessa oli Antti ollut kauppamatkallaan, ja kummakos sitten, että hänen niin hullusta oli käynyt! Sen olivat noitakonstit vaikuttaneet, mutta ei ne siihen loppuneet. Kotia palattuaan Antti vasta kokonaan loihdituksi tuli. Hänen tiellensä, näet, oli noita viskannut taika-aineensa, ja sen yli oli Antti astunut.

Sitten ilmoitti hän Matille keinon, jolla paraiten saisi lumouksen Antista poistetuksi, ja Matti meni levollisena kotiinsa.

Muutaman päivän kuluttua sanoi emäntä Anna Leenalle, että hän oli isäntäväen kanssa kutsuttu pitoihin Pällilään ensi sunnuntaina.

-- "Minäkö olen kutsuttu pitoihin?" kysäsi hän kummastuneena. "Mistäs se tulee?"

-- "En tiedä", vastasi emäntä; "mutta niin vain kuuluivat Matti ja Matin eukko tahtoneen, että sinä tulisit meidän mukana. Minä vastasin heille, että kyllä kai sinä tulet."

-- "Aivan kernaasti, kunhan vaan aikaa on."

Anna Leena nyt arvelemaan, aprikoimaan, mikä mahtoi olla syynä, että hän, köyhä palvelustyttö, oli kutsuttu rikkaan miehen pitoihin, eikä muuta selitystä siihen keksiä voinut kuin sen, että Antti oli kaiketi pyytänyt sitä vanhemmiltaan, saadakseen tilaisuutta olla yhdessä hänen kanssansa, ja vanhemmat lienevät siihen suostuneet, luullen sitä vaan hyväntahtoisuudeksi yleiseen, ja niin oli hän kutsuttu. Tuota tilaisuutta ei käynyt hylkääminen! Ehkä hän tekisi oikeemmin, kun olisi poissa. Eihän kumminkaan! Hän ei vaihda sanaakaan Antin kanssa kahden kesken, mutta on iloinen kumminkin, että saa olla hänen läheisyydessään. Hän ei anna suostumustaan, jos Antti rupeaa kosimaan, parempaa kiitosta ei hän osaa osoittaa Antin vanhemmille kutsumuksesta. Mitä enemmin hyvyyttä he osoittavat hänelle, sitä enemmän hän on velvollinen pitämään huolta, ett'ei tuottaisi heille murhetta, sillä eiväthän he koskaan myöntyisi Antin toiveisin! -- Ei suinkaan, se on mahdotonta. Hän on niin köyhä ja pahassa huudossa. -- Vaan jos kumminkin? -- Ei, ei, sittenkään! -- Se ei voi olla niin.

Voi kuinka somat kasvot hän näki peilistä sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, pukiessaan pitoihin; niillä oli niin onnellinen hymy, että oikein oli suloista katsoa. Niin sorealla äänellä ja niin viehättävällä suulla ei ollut vertaista pitäjässä. Entäs silmät sitten, nuo tummansiniset loistavat silmät! no niihin ei ollut hyvä aivan syvälle katsoa. Mutta hiukset olivat vaaleat, vähän keltaiseen vivahtavat, ja niitä hän kasteli vedellä kunnes ne melkein pikimustina seppelöivät lumivalkeita ohimoisia. Sitten loi hän silmänsä ruskeisin kotikutoisiin vaatteisinsa; sitoi valkean esiliinan vyöllensä ja silkkihuivin päähänsä ja katsahti taaskin peiliin, ja hänen rinnastaan pyrki ulos syvä huokaus. Huokaus ei ollut kauneuden tähden, sillä siinä ei ollut mitään enempää toivomista. Huokauksensa, sanoihin puettuna, olisi kuulunut näin; "voi jos ihmiset nyt voisivat nähdä, ett'en ole mikään noita!"

Isäntänsä ja emäntänsä seurassa mennä liehotti hän niityn poikki pitoihin. Yhä soi hänen korvissaan, ett'ei tämä ollut unta, että hän oli todestaankin kutsuttu pitoihin ja että hänellä oli syytä iloita, ei sen vuoksi, että siellä saisi syödä, juoda ja tanssia, vaan sen vuoksi, että se oli todistus hyvyydestä ja arvossa pitämisestä, jota hänelle osoitettiin siinä talossa, jossa hän niin mielellään tahtoi olla rakastettu.