Chapter 4

Oli ikäänkuin tuo suuri, musta koira olisi ymmärtänyt heidän puheensa, sillä se tuli Patrikin luo ja nuoleskeli hänen käsiään. "Niin, Vahti", sanoi Katri, "nyt saat jäädä Patrikin luo, kunnes palajan". Patrik saattoi morsiantaan matkalle; hänestä erottuaan seisoi hän vielä Vahdin kanssa kauan siinä ja katsoi alakuloisena Katrin perään, kunnes häntä ei enää näkynyt. Sitten menivät he kotiinsa, Patrik kovin suruissaan. Istuttuaan siinä itkusilmin jonkun aikaa, nousi hän ylös vakavalla päätöksellä ryhtyä oitis työhön eikä lakata siitä, ennen kuin voi tuoda Katrin kotiinsa ja sitten alottaa uutta elämätä.

Hyvin kävikin. Patrik oli liukas liikunnoiltaan niin koti- kuin ulkotöissään, ei ollut ylpeä, vaan teki työkseen mitä vaan sai, istutti sekä kitki perunoita, kävi heinässä, kuljetti sikoja kaupunkiin myötäväksi j.n.e., eikä koskaan itse määrännyt palkkaa vaivoistaan, vaan otti vastaan, mitä annettiin, pitäen sitä taivaan suomana lahjana, jonka avulla voisi saada Katrin vaimokseen. Tosin eivät seutulaiset olleet varsin varakkaita, ja hän ansaitsi vaan pieniä rahakappaleita, joita hän talletti vanhassa saviastiassa; mutta kun aikaa sai vähän kuluneeksi, niin jopa astian pohjalla oli kaksi rahakerrosta.

Silloin tapahtui eräänä aamuna Patrikille seikka, joka saattoi hänet hämmästykseen. Hän sai, nimittäin, kuulla melkein jok'ainoalta naapuriltaan, että Vahti oli menetellyt varsin rajusti ja purrut sekä raadellut kanoja ja hanhia, lampaita ja sikoja. Naapurit kyllä eivät olleet ankaria Patrikkia kohtaan, vaan hänen täytyi kumminkin kopistaa savi-astiastaan kaikki rahansa vahingon korvaukseksi. Tämä kävi kipeästi Patrikin sydämmelle, ei ainoastaan rahain vuoksi, vaan senkin tähden, että hän koiran rajussa käytöksessä näki sen varoituksen, ett'ei Katri enää rakastanutkaan häntä. Patrik kirjoitti kohta kirjeen Katrille, jossa kertoi asian ja selitti pelkonsa. Kohta sai hän kirjeellensä vastauksen, joka ei ollut Katrin kirjoittama -- sillä, niin kaunis tyttö kuin hän olikin, ei hän kumminkaan osannut kirjoittaa, tuskinpa nimeänsäkään. Sen sijaan oli hän piirtänyt puumerkkinsä alle. -- Kirje kuului näin:

"Tämän kautta vakuutetaan Teille, että Kati on kaunihimpia piikoja ja että kaikki pitävät hänestä paljon; mutta Sinulle, Patrik, minä olen yhtä uskollinen ja tähän on lisättävä, että voitte vähän kurittaa Vahtia tai sitoa hänet tai panna turpasuitset päähän. Vaan se on synti, ja parempi on kurittaa häntä, eikä mitään tyhjiä luuloja.

Vouraaja O'Doolen vaimo".

-- "Kuules nyt", sanoi Patrik Vahdille, luettuaan kirjeen ja tullen taas hyvälle tuulelle, "minä olen saanut luvan kurittaa sinua; mutta minä en tahdo olla paha. Olethan kumminkin Katrin koira, ja aina olit todistajana, siksipä annan sinulle anteeksi".

Vahti kun kuuli Katrin nimen, hyppäsi heti riemuissaan Patrikin päälle ja nuoleksi hänen kasvojansa, ja kun Patrik näki koiransa olevan niin hyvillään, meni hän sen kanssa kylään, vei sitä kanojen, lampaiden ja sikojen joukkoon ja mainitsi aina Katrin nimeä, ja joka kerran hyppeli Vahti riemuissaan ylös isäntänsä rinnoille, ikäänkuin olisi vakuuttanut, ett'ei muka enää milloinkaan saata esteitä isäntänsä häille; ja Patrik rohkaisi mielensä uudestaan.

Jonkun ajan kuluttua, kun rahoja taas oli keräytynyt savi-astiaan, tapahtui sama seikka toisen kerran. Vahti oli kerran yöllä ollut erään vouraajan talossa, puolen peninkulman päässä, ja raadellut hänen lampaitaan. Kun Patrik tällä kertaa sai vahingon korvanneeksi, oli hänellä jälellä ainoastaan kuusi penciä (= 60 penniä), ja harmissaan päätti hän juoda nekin; moneen, moneen aikaan ei hän ollut väkevää maistanut tilkkaakan ja nyt halusi hän virvoitusta.

Mutta tällä erää ei juominenkaan voinut ilahduttaa häntä; hän harmistui vaan harmistumistaan ja kuta lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä vakavammin päätti hän tehdä selvät tilit Vahdin kanssa, vaikkapa tämä olikin Katrin koira ja oli ollut todistajana heille.

Vahti loikoi tuvan edustalla ja näkyi ymmärtävän isäntänsä aikeet, sillä se ei juossut hänelle vastaan, vaan irvisteli hampaitansa, sanomatta sentään mitään.

-- "No, etkös enää osaa olla nöyräkään?" virkkoi Patrik; "pitäisikö minun kenties pyytää anteeksi sinulta, hä? Ei maar. Ensi kerralla sain maksaa yksikolmatta shillinkiä ja 3 penciä, ja nyt seitsemäntoista shillinkiä, paitsi niitä kuutta penciä, jotka panin viinaan, ja nekin vaivatkoot, jos ei ihmisten, niin Jumalan silmissä, sinun omaa-tuntoasi. Sinä olet ainoa vihamieheni, mutta sinäpä saatatkin minut varsin perikatoon, ja kun nyt kaupan päällisiksi vielä minulle hampaitasi irvistelet, ja minä olen saanut luvan, niin nytkös minä sinulle..."

Ja äkäpäissään, ennenkuin vielä sai puheensakaan loppuun, tavoitti Patrik sauvallansa Vahtia. Mutta kaiketi lie esipuhe ollut liian pitkä ja ilmoittanut Vahdille, mitä tapahtuva oli, sillä koira vältti lyönnin, juoksi takaisin tupaan ja asettui varsin julmana vastarintaan, myristen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: No, sopisi tuota kerrankin koettaa, kumpainenko meistä on väkevämpi.

-- "Hauskahan tosiaan on nähdä, että tahdot puolustaa itseäsi", sanoi Patrik, "varo nyt päätäsi."

Vahti väisti päätään pois hänen iskultaan ja aikoi karata Patrikkiin kiini, mutta nytpä vasta lyönti läjähtikin ja sattui Vahdin etujalkaan. Kovasti isku kaiketi koiraan koski, sillä tämä kaatua romahti kyljelleen, nousi sitten ja juoksi kolmin jaloin vinkuen ympäri huonetta ja kiiti kuin nuoli ulos kyökkiin.

Nyt kun Patrik oli kerran saanut kelpo lailla lyödä sivalletuksi, halusi hän lyödä vieläkin, jonka tähden hän ajoi koiraa takaa. Vahti kipusi pieniä tikapuita myöten ylisille, ja jäi aukon suulle seisomaan, ikäänkuin olisi havainnut tämän olevan hyvän puolustuspaikka, tai ikäänkuin sieltä aikoisi ruveta sovintoa hieromaan; mutta, siitä huolimatta, kipusi Patrik perästä, sauva kädessä, ja kun nyt koira ei nähnyt itsellään olevan muuta keinoa kuin lähteä käpälämäkeen, kääntyi se äkkiä ympäri ja pujahti ulos akkunanlävestä, mutt'ei ihan täydelleen siinä onnistunut, sillä kinttunsa saivat vähäsen maistaa sitä ankaraa iskua, jonka Patrik oli aikonut sen selkään. Mutta ankarammin sattui isku akkunanpieleen, rikkoi lahoneen puun ja teki rei'än olkikattoonkin, ja nytkös Patrik sai nähdä kummia: eräästä saviastiasta juoksi kokonainen virta kultarahoja esille, jotka kilisten levisivät ylisten lattialle!

Patrik ei uskonut silmiään. Hän pelkäsi, että hänelle oli tapahtunut liian suuri siunaus tahi että äsköisessä viinassa, jonka hän oli juonut, oli joku lumous. Hän seisoi kauan aikaa paikallaan ja katseli rahoihin epäilevin silmin, ikäänkuin olisi luullut olevan takanaan jonkun, joka luuli Patrikia niin tuhmaksi, että antaisi tehdä pilkkaa itsestään. Mutta vähän ajan kuluttua arveli hän, että saisihan yhden noista kiiltävistä kappaleista ottaa ylös ja katsella edes sitä, ja hän näki niiden olevan ulkonäöltään vanhoja kultarahoja vuodelta 1620. Nyt iski hänen mieleensä se ajatus, että joku hänen esi-isistään oli piiloittanut tänne rahojaan; olihan semmoista ennenkin kuultu.

Ennen pimeän tultua oli Patrik kerännyt jok'ainoan rahakappalen; mutta nyt kun hän näki olevansa rikas ja oli iloissaan siitä, rupesi hän kohta kovasti pelkäämään, että kentiesi Vahti, joka oli ollut syynä hänen rikastumiseensa, paraikaa juoksee rajuna kylässä, puremassa ja raatelemassa seudun lampaita, ja hän siis olisi saanut rahaa ainoastaan korvatakseen Vahdin tekemiä tuhotöitä. Se ajatus, mitähän Katri tästä sanoo, ja pelko, mitä Vahti tehnee, pitivät häntä valveilla koko yön, ja aamulla oli hän rauhaton, kuullessaan vähimmänkin jyskeen, sillä hän ajatteli silloin, nyt tullaan varmaankin sanomaan kuin monta lammasta Vahti on raadellut. Mutta ketään ei tullut.

Koko päivän oli hän yhtä rauhaton; illan tultua kaivoi hän rahat tuvan lattian alle, ja läksi seuraavana aamuna astumaan Limerik'iin.

Tultuaan O'Doolen tilalle, kuulusteli hän Katria, mutta häntä ei silloin ollut saapuvilla; Patrik vietiin emäntä O'Doolen luo ja oli tuskin saanut nimensä sanoneeksi, kun emäntä lausui: "Vai niin, tekös olettekin se mies, jonka luona kunnon ihmiset eivät voi olla? Minkähän tytön luulette olevan niin typerän, että ottaisi miehekseen teidät, jos ette pidä sanaanne pyhänä. Vieläpä olette niin rohkea, että itse tulette sitä ilmoittamaankin!"

Tuotapa puhetta ei Patrik käsittänyt laisinkaan; käsitti sitten vasta, kuin hänelle kerrottiin Vahdin edellisenä päivänä tulleen sinne. Kuinka Vahti oli voinut löytää Katrin niin kaukaisesta kaupungista, jossa se ei ollut koskaan ennen käynyt, sitä kaikki pitivät ihmeenä ja sen merkkinä, että Patrik oli ollut uskoton morsiamelleen, ja ett'ei hänen luonaan voi kukaan tulla toimeen. Mutta kun Patrik kertoi emäntä O'Doolelle, mitä hänellä oli Katrille ilmoitettavaa, nousi suuri ilo. Katri tuli kohta myöskin paikalle ja oli alussa hyvin hämmästynyt, mutta tuli sitten kohta iloisemmaksi, ja Patrikin mielestä loistivat hänen morsiamensa silmät kahta kauniimmin ilosta. Kohta tuli vuoraaja O'Doole kotiin, tulipa itse Vahtikin esille ja käyttihen oikein säädyllisesti, oli näet, vierasten läsnä-ollessa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja tervehti vain Patrikkia hyvin kylmästi.

Nyt tahtoi O'Doole heti valmistaa häät ja kehoitti Patrikkia vuoraamaan maata läheistöllä, mutta Patrik kiitti kauniisti ja sanoi tahtovansa jäädä entiselle paikalle, jossa ostaisi sekä vouraisi enemmän maata lisään.

-- "Mutta", sanoi hän yksivakaisen näköisenä Katrille, "mitä teemme Vahdin kanssa? Kyllähän se on sinun koirasi, Katriseni, ja se on kerran ollut todistajana meillä, niinkuin muistanet, ja sehän se oikeastaan onkin, joka meidät rikkaiksi teki, enkä minä henno sitoa enkä lyödä häntä enää: mutta köyhtyisi maar itse ministerikin, maksaissaan kaikkia niitä kanoja, lampaita ja sikoja, joita Vahti heikkoudessaan joskus kohtelee tuimasti".

Nyt yhtyi vuoraaja O'Doole heidän puheesensa ja tutkisteli mitä Vahti oli tottunut saamaan ruoakseen pienestä penikasta asti sekä millä sitä Patrik oli ruokkinut; ja niinpä saatiin tietää, että Vahti oli englantilaista rotua ja oli Katrin isältä saanut lihaa ainakin sunnuntaisin, mutta Patrikin luona ei saanut lihaa eikä luuta nähdäkkään, Patrik kun ei koskaan itsekään syönyt lihaa siitä päivin, kuin rupesi rahoja säästelemään. Vahdissa oli halu lihan perään kiihtynyt kiihtymistään ja kun ei hänelle sitä annettu, päätti hän itse hankkia.

Ja nyt -- vaikk'ei liene sopivaista puhua samalla lihasta kuin rakkaudesta -- lopetamme sillä toivotuksella: että jokainen nuori poika, joka rakastaa neitoa ja rakkautensa tähden saa kärsiä kauan vaivaa, olisi yhtä onnellinen kuin Patrik O'Brienkin oli.

NOIDAN KYNSISSÄ.

Anna Leena oli syntynyt vaivaishuoneessa; vaan samapa se on, missä hän oli syntynyt; hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä, sillä edellinen oli kuollut vähää ennen Anna Leenan syntymistä ja jälkimmäinen kohta sen perästä.

Kun rikkaalle syntyy lapsi, niin siinäkös hyöritään ja pyöritään, kelvollisella lailla vastaan-ottamaan pientä vierasta! Niin, eikä tässä suhteessa juuri rikkaan lapsesta tarvitse esimerkkiä hakea, näemmehän sen jo omistammekin, jos meillä niitä on muutama: siistiksi, somaksi ja soreaksihan mekin laitamme kaikki pikkuisen vieraan varaksi, vaikk'ei se puolestaan pidä vähääkään lukua mistään laitoksista.

Eipä Anna Leenankaan mailmaan tullessa paljoa hääritty, valmisteltiinhan vaan vähäsen; eikä vastaan-ottokaan juuri erinomaisen lempeä ollut. Äiti, heikko olento, nääntyneenä huolten ja köyhyyden kuorman alla, otti lapsen syliinsä, ja vähäinen ilonväre välähti hänen kasvoillaan; sitten siunasi hän tytärtään ja -- muutti parempaan eloon.

-- "No, niin hänestä loppu tuli", sanoi muuan toinen vaivaishuoneen eukoista ja otti lapsen kuolleen äidin luota; "kunhan vaan lapsikin menisi samaa tietä! vaan äläs, rikkaruoho ei niin pian katoa. Mitähän sinäkään mailmasta haet, pikku lapsi Kukahan sinuakaan on tänne haettanut?"

Näyttipä siltä ikäänkuin lapsi olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se avasi terävät silmänsä ja katsoi niillä eukkoon; tämä tuli tuosta oikein hämille ja pani lapsen aivan kernaasti kätkyeesen.

Seuraavana sunnuntaina tarjosi pitäjän vaivaishoitokunta turvattoman lapsen urakka-hoidolle. Vähimmästä tarjoutui sitä hoitamaan vanha köyhä muija, jolla oli pieni mökki tuolla kankaalla. Hän otti lapsen syliinsä ja mennä juntusti pois. "Ole hyvä lapselle!" virkkoi pappi hänen jälkeensä.

Nurinaa tai mörinää kuului uudelta kasvatus-äidiltä vastineeksi, hän astui vaan eteenpäin, taakse katsahtamatta.

"Ole hyvä lapselle!" jupisi hän käydessään. "Onkos sitten kukaan minulle hyvä, minulle, jota he sanovat noidaksi? Antavatkos he minulle mitään, kun vaan uskaltavat kieltää? Ei maar. Pyytäissäni antavat kyllä almun, mutta eivät hyvästä sydämmestä eivätkä anteliaasta kädestä, vaan sentähden, ett'eivät tohdi sitä kieltää minulta; pelkäävät, näet, että lukisin ja loihtisin heidät karjoineen päivineen, jota kumminkan en ikinä ole osannut tehdä. Kierosilmäinen, ontuva, kyttyräselkäinen mä tosin olen, vaan en mikään noita. Ihmisten pitäisi oleman hyviä minua kohtaan, koska olen luotu muita rumemmaksi; vaan ovatko he niin? Ei, he kokevat välttää minua, milloin vaan voivat".

-- "Ole hyvä lapselle!" virkki hän taasen. "Niin, se on omassa vallassasi, pikku tyttö. Jos tahot rakastaa vanhaa Katria, niin pitää hänkin sinua rakkaana, niin rakkaana, kuin jos olisit hänen oma silmäteränsä; mutta jos tahdot olla niinkuin muutkin, niin --" synkkä pilvi tummahti vanhan Katrin kasvoilla, mutta se hälveni, ja hän virkki varsin tyynimielisenä: "niin sitten en sinusta huoli".

Lapsi jäi Katrin luo. Kun tämä sai vuosineljännekseltä rahat lapsen ruoasta ja hoidosta, tuli eräs vaivaishoitokunnan jäsenistä hänen luokseen, katsomaan oliko lapsen hyvä olla, oliko se puhtaissa ja siisteissä vaatteissa. "Tuo lemmon noita on tosiaankin parempi, kuin maineensa", sanoi mies, tultuaan kotiin; "pikku tyttö näkyi olevan iloinen ja hyvässä hoidossa".

-- "Hän kai aikoo pitää lasta luonaan, kunnes tämä on kyllin suuri voidakseen noidaksi oppia. Vanhalle noidalle se kai on oikea onni, kun saa nuoren sielun pahalle myödyksi", arvelivat toiset. Sillä välin annettiin lapsen olla Katrin kasvatettavana, ja tämä osoittikin sitä kohtaan niin paljon lempeää huolta, että muut entistä enemmin rupesivat kammoksumaan ja vihaamaan häntä. Muutamat sanoivat papille, että lapsi pitäisi pantaman johonkin toiseen paikkaan, mutta tämä, joka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja tahtoi tyhjäksi tehdä luulot noituudesta, sanoi, että lapsi saisi jäädä entisen kasvatus-äitinsä luo, niin kauan kuin tämä teki sen toimen vähimmästä maksusta ja oli hyvä lasta kohtaan.

Näin kasvoi Anna Leena. Hän rupesi jo käymään kasvatus-äitinsä asioilla, toi maitoa ja hankki jauhoja ja ryyniä myllyltä.

-- "Kenen tyttö sinä olet?" kysyttiin häneltä.

-- "Vanhan Katrin".

-- "Sin'olet vaivaishuoneen lapsia".

-- "Vanhan Katrin tyttö minä olen, kuulettehan!"

-- "Niin, mutta sinä synnyit vaivaishuoneessa".

-- "Niinkö vainen? -- Vaan ehkä sinä siellä kuolet?"

-- "Se on pahan-ilkinen lapsi", arvelivat ihmiset. "Kun joku tahtoo muistuttaa hänelle mikä hän on, tai vaan tehdä ivaa hänestä, niin on hän heti valmis haukkumaan ja uhkailemaan".

-- "Orpo tyttö! Noitatyttö!" huusivat pojat hänelle.

-- "Onkohan niin, puhutkohan totta, mokomakin taulahattu, ja sinä siellä, senkin variksen nokka! Vai niin, varokaa itsiänne!" ja hän rupesi jupisemaan muutamia outoja sanoja, ja teki kädellään merkkejä ilmaan ja hiekkaan. Tuosta pojat niin säikähtivät, että huutain juoksivat kotiinsa, kertoen Anna Leenan tahtoneen loihtua heidät. Tässä mentiin niinkin pitkälle, että Anna Leenasta kanneltiin vanhalle Katrille ja käskettiin kurittamaan tyttöä.

-- "Niin, kyllähän se on paha", arveli vanha Katri; "mutta kuulkaas! mieleeni johtuu jotain: olikohan Anna Leena pahan-ilkinen niitäkin kohtaan, jotka eivät häntä pilkanneet, vaan antoivat hänen rauhassa kulkea tietään?"

Sitä ei kantelija tiennyt.

-- "Annappas", neuvoi Katri, "pojillesi koivuries pikkuisen, kunnes taukoavat pilkkaa tekemästä köyhästä lapsesta. Luulenpa, että se keino auttaa".

Kantelija kääntyi pois ja oli vaiti. "Eihän olekaan kumma", arveltiin nyt, "että Anna Leena on niin pahanilkinen, vanha noita kun pitää yhtä hänen kanssaan siinä. Kelvottomana se pysyy koko elin-aikansa".

Katri sanoi kasvatustyttärelleen, että hänestä oli kanneltu. "Pitäiskö minun olla tuppisuuna, kun muut minua pilkkaavat?" kysyi lapsi ja katsoi suurilla, kirkkailla silmillään kasvatus-äitiinsä.

-- "Vaan entäs, jos niin tahtoisin sun tekemään, tekisitköhän? Tahtoisitko, kultamuruseni, minun tähteni kärsiä ja olla vaiti?"

-- "Tahtoisin, äiti".

-- "Niin, mutta sitä sinun ei huoli tehdä. Varo vaan, ett'et kellekään viattomalle tee ilkeyttä; vaan jos joku kohtelee sinua pahoin, käytä sitten terävää kieltäsi. Siinä on Herra antanut sinulle puolustusaseen, joka on kultaa kalliimpi, ja joka tekee sinut pelättäväksi kaikille, jotka eivät pane vähääkään arvoa rehelliselle köyhyydelle".

Nuo olivat outoja opetuksia, ja vaikka lapsi kuinkakin koki niitä mieleensä painaa, oli toisiakin neuvoja, jotka yhtä syvälle juurtuivat hänen sydämeensä, vaikk'ei hän niitä niin suoraan saanut.

Hän sai niitä silloin kuin Katri hellästi painoi pientä tyttöstä äidillistä sydäntänsä vasten ja puhui kärsimisistään, toivostaan ja antaumisestaan Jumalan tahdon alle. Tuossa vanhassa, vaivaisessa ja ylenkatsotussa eukossa asui näet palava rakkauden tunne, jota ei maailma aavistanutkaan, sillä se oli itse kylmän kohtelemisensa kantta peittänyt lämpimän naisen sydämen jääkuorella. Hänen ruma ulkomuotonsa oli vaikuttanut tuon sekoituksen sääliväisyydestä ja inhosta, joka niin usein tulee raajarikkoin ja rumain osalle. Hänellä oli luja luonto, ja sen tähden oli hän pitänyt inhon parempana kuin sääliväisyyden. Hän tunsi erinomaisen riemuntunteen, kun ihmiset häntä syyttömästi pilkkasivat ja panettelivat. Niin, se oli sen laatuinen ilo, että sitä kyllä piisasi. Kostaakseen koki hän aina säilyttää omaa-tuntoansa puhtaana ja niin kääntää vääryyden vihollistensa päälle.

Semmoiseen kurjaan elämän-onneen koki hän saattaa tyttölastakin, vaan aluksi ei aikeittensa pitänyt onnistuman, sillä hän rakasti lasta niin sydämmellisesti, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan salata, eikä tullut sitä ajattelemaankaan, että lapsen hentomielisyys, jota hän siten enensi, ehkä vastustaisi hänen aikeitaan.

Tätä hän sitä vähemmin aavisti, kun aikeensa nähtävästi onnistuivat. Runsailla luonnonlahjoilla varustettu tyttö sai lujan tahdon ja terävän kielen hänen vilkkaista, vaan rohkeista silmistään loisti rauhallinen ylenkatse kaikkia tylyjä sanoja kohtaan ja maine kasvatus-äitinsä noitavoimasta, jota nyt ruvettiin uskomaan tytöstäkin, tuotti hänelle omituista pelon-alaista kunnioitusta, joka lisääntyi tytön yhä enenevän kauneuden kautta.

Nyky-aikoina ei tosin noidiksi luultuja enää polteta eläviltä; vaan nytkin vielä on taika-usko niin syvälle juurtunut kansassa, että onneton se, jota noidaksi luullaan. Eikä siinä kyllä, että häntä yksinään vihataan, kamoksutaan, vielä jälkeisensäkin, polvesta polveen, saavat huo'ata saman kirouksen alla. Varsin vaikeaa, melkein mahdotonta on noidaksi luullun päästä pahasta maineestansa. Kaikki onnettomuudet pidetään hänen tuottaminaan, ja vähintäkin ystävyyden tai hyväntahtoisuuden osoitetta epäillään ilkeimmän pahuuden peitteeksi. Ei sydämmellisyydelle, ei oikeudentunnolle anneta siinä oikeaa arvoansa; niin, tämä viimeksi mainittu useinkin saattaa pahan entistä suuremmaksi, koska viattomasti epäilty siitä helposti saa syytä valituksiin, ehkäpä suomaan pahaakin ihmisille heidän vääryydestään, jonka kautta siis kerran herännyt epäluulo enenee enenemistään.

Anna Leena kasvoi suuremmaksi, ja hänestä tuli erinomaisen kaunis tyttö. Katri oli hänet totuttanut järjestyksen pitoon ja uutteruuteen, ja ihmiset arvelivat, että hän oli kylliksi suuri jo voidakseen itse leipäänsä hankkia, olematta enempää pitäjälle rasituksena. Yritettiin sijoittaa häntä jonnekin; mutta eipä kukaan tahtonut ottaa häntä palvelukseensa. Nuristiin tuosta papille, että tämä muka oli saattanut vaivaishoidolle liian pitkälliset kulunsa hän kun ei ollut myöntynyt siihen, että lapsi olisi otettu pois Katrilta silloin kuin se vielä oli niin nuori, ett'ei häntä voitu luulla noituuteen harjaantuneeksi. Ankarasti vastusteli pappi tuota ilkeää epäluuloa lasta kohtaan ja poisti itseänsä vastaan heitetyt moitteet, vaan sydämmessään tunsi hän toisin; hän näki, että entisellä hyväntahtoisuudellaan hän ehkä oli sortanut ihmisen onnen.

Vielä muutamaksi vuodeksi jäi tyttö Katrin luo, mutta tapahtuipa tällöin, että eräältä talon-isännältä lähipitäjässä kuoli palveluspiika juuri kiireimmällä työn ajalla. Lieneekö hän ollut vähemmin taikauskoinen kuin muut, vai mitä, hän otti kuin ottikin Anna Leenan palvelukseensa.

-- "Eikös sinua kamoksuta, kun noitatyttö on talossasi?" kysyivät naapurinsa häneltä.

-- "Eipä sanottavaksi. Eihän kettu luolansa lähellä pure; muutoin näkyy Anna Leena olevan oikein oiva tyttö".

Ja niin hän olikin. Työ luisti häneltä, kuni itsestään; ei häneltä koskaan mitään kadonnut, ja mitä muut häneltä piiloon panivat, sen hän kyllä löysi. Kun hevonen tai muu eläin pääsi irti, ja se oli kiinni otettava, ei siinä koko talonväkeä tarvinnut kokoon kutsua miehissä koettamaan, sillä kun Anna Leena otti heinätukon käteensä ja meni suoraan eläintä kohti, niin tuli se itsestään hänen luoksensa. Kotona tuvassa oli hän yksitotinen ja harvapuheinen, mutta ulkona puheskeli hän elukoille, hyväili niitä ja leikki niiden kanssa; senpä tähden tulivatkin vasikat ja nuolivat hänen kättään karkealla kielellään, lampaat juoksivat hänen luokseen, kaapivat hänen vaatteitaan etujaloillaan ja mullistelivat silmiään kummallisella tavalla, joka on omituista näille elukoille, kun niitä hyväillään. Tätä kaikkea pidettiin noitavoiman vaikutuksena. Jos hän olisi ollut niin ilkeä, kuin muutamat tuhmat palveluspiiat ovat, että olisi eläimille kostanut ne torat, joita syystä tai syyttä sai isäntäväeltä, niin tuskinpa sitä niin pahana olisi pidetty. Sen Anna Leena hyvin kyllä tiesi, mutta ei siitä sen enempää lukua pitänyt. Taika-uskon piirin ulkopuolella ei kellään ollut mitään Anna Leenaa vastaan, ja kun hän oli sukkela piika, joka palveli pienestä palkasta, pysyi hän siinä talossa monta vuotta. Usein kävi hän kasvatus-äitiään tervehtimässä ja toi hänelle tuon tuostakin rahaa palkastaan; sillä harvoin hänen uusia vaatteita tarvitsi ostaa, hän kun käyttihen siivosti ja huolellisesti, paikkasi ja korjaili niitä, kun vaan pienimmänkin vian huomasi, vaan teki sen aina niin somasti, että vaatteensa olivat kuin valetut hänen solakan vartalonsa ympäri.

Talvi-iltoina kokoontui pienen kylän nuori väki yhteen työtä tekemään vuorotellen eri taloihin. Kun kaikki olivat koolla, määrättiin kuinka paljon villalankaa silloin oli käytettävä, yhtä monta syltä kunkin lankakerästä, ja pantiin yhteen kokoon pöydälle. Tämän ympäri istahtivat nyt tyttöset; mutta kun Anna Leena oli joukossa, niin koki kukin väistyä hänestä niin kauaksi kuin vaan taisi. Tätä sekä heidän puoleksi arkoja puoleksi ylenkatsovia silmäniskujaan ei hän tavallisesti ollut huomaavinaan; mutta välisti kohtasi kumminkin vihan-isku hänen kauniista silmistään muutamia, ja tuosta pelko entistä suuremmaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaa, jonka kanssa olisi voinut jotakin ystävällistä sanaa vaihtaa, ja kun tämä, nuorelle ja hyvälle sydämmelle luonnoton seikka, tuli hänelle tuiki tukalaksi, taisi hän lohdutusta hakea ainoastaan vanhan Katrin luona, jolla ei myöskään ystäviä ollut. Oli siis luultava, että hänestä aikaa voittain tulisi toinen Katri.