Chapter 3

Vähän sen jälkeen nousi Antti ylös ja meni ulos. Yrjön piti piiloittauman halko-suojaan; vaan sinnepä tuli Anttikin halkoja ottamaan. Yrjö seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut pois kirkkovaatteensa ja oli pukeunut siihen univormuun, jota oli sodassa kantanut. Samanlainen oli Yrjölläkin kotonaan, ja ennen olivat he suostuneet, ett'eivät univormujansa koskaan käyttäisi, vaan panisivat ne kulkemaan perintönä. Antin nuttu oli nyt paikattu ja kulunut: hänen vahva, soma-vartaloinen ruumiinsa oli kuni ryysy-myttyyn kääritty, vaan samalla kertaa kuuli Yrjö taskussansa kulta-kellon tikuttamisen. Antti meni nyt sinnepäin, jossa risut oli; mutta ei hän heti ottanut risu-takkaansa, vaan seisahtui, nojasi selkänsä pinoa vastaan ja katsoi ylös taivaalle, jossa tähdet kiilui. Sitten huokasi hän syvään ja sanoi:

"Niin -- niin -- niin, voi hyvä Jumala kuitenkin!"

Nämät sanat soivat sittemmin Yrjön korvissa niin kau'an kuin hän eli. Hän tahtoi lähestyä veljeänsä, mutta samassa rykäsi tämä, ja se kuului niin raskaalta; tämä oli kylläksi pidättämään häntä taas. Antti nosti risu-takan selkäänsä ja mennessään ulos kulki niin lähitse Yrjöä, että risut löivät tämä kasvoihin hyvin kipeästi.

Tuokion aikaa seisoi hän vielä samalla paikalla ja olisi siinä ehkä kau'emminkin seisonut, jollei mielen liikutuksen perästä häntä olisi ruvennut vapisuttamaan niin, että hän tutisi kuin haavan lehti. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti itselleen, ett'ei hänellä ollut rohkeutta mennä sisään; senpä tähden päätti hän tehdä toisin. Samassa nurkassa, josta hän juuri oli lähtenyt, oli tuhka-astia; siitä otti hän muutamia hiiliä, löysi päreen, meni luhaan, sulki oven perässään ja iski valkeaa.

Sytytetyn päreen valossa haki hän naulaa, johon Antilla oli tapana ripustaa lyhtynsä, kun hän varhain aamusilla tuli puun hakuun. Yrjö otti taskusta kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti päreen ja tuli sieltä pois; nyt oli hänen niin kepeä olla, että hän juosta vilitti lunta myöten kuin iloinen poika ikään.

Seuraavana päivänä sai hän kuulla, että luha oli palanut samana yönä. Luultavasti oli säkeniä putoillut päreestä, hänen ripustaissa kelloa naulaan. Tämä koski häneen niin kovasti, että hän oli kotona koko päivän ja itki katkerasti, ja kaikki kummeksivat, mikä nyt oli Yrjölle tullut. Vaan illan tultua meni hän ulos. Kuu paistoi heleästi; hän meni veljensä tuvalle, kaivoi porosta ja löysikin pienen, kokoon sulaneen kultakimpun; se oli kello. Tämä kädessä meni hän veljensä luo silloin ehtoolla, tahtoi sovintoa ja saada seikat selville. Mutta miten hänen kanssansa siellä kävi, tiedämme jo edellisestä.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivavan luhanraunioista; muutamat pojat olivat, tanssipaikkaan mennessään, nähneet hänen astuvan luhalle päin; naapurinsa kertoivat, kuinka eriskummainen hän oli maanantaina, ja kun päälliseksi kaikille oli tunnettu, että veljekset keskenään olivat mitä suurimpia viha-miehiä, niin päätettiin pitää asiasta tutkistelu. Tosin ei kukaan voinut varmasti todistaa, mutta Yrjöä epäiltiin kumminkin. Nyt ei Yrjöllä ollut ensinkään tilaisuutta lähestyä veljeänsä.

Antti oli muistanut Yrjöä, kun luha paloi, mutta ei virkkanut siitä kellenkään. Kun hän seuraavana iltana näki Yrjön kalpeana ja liikutettuna astuvan tupaan, ajatteli hän heti: "nyt hän kaiketi katuu, mutta semmoista ilkityötä veljeä kohtaan en anna hänelle anteeksi". Sittemmin kuuli hän, että joku oli nähnyt Yrjön kulkevan luhalle päin tulipalon iltana, ja vaikk'ei asiasta tutkistelussa selvää saatu, piti Antti kumminkin Yrjöä sytyttäjänä. Veljekset kohtasivat toisensa tutkistelussa: Yrjö eheissä ja lämpösissä vaateissaan, Antti paikatussa nutussaan. Yrjö katsoi, veljen tullessa sisään, niin rukoilevin silmin häneen, että Antti tunsi ne sydämmensä pohjassa. Hän tahtoo, ett'en minä mitään puhuisi, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän veljeään sytyttäjänä, vastasi hän vakavasti ja suoraan: "en!"

Mutta siitä päivästä saakka rupesi Antti juomaan ja asiansa kävivät yhä pahemmin. Pahempi oli kuitenkin Yrjön laita, vaikk'ei hän juonut. Tuskin voitiin häntä tunteakaan, niin oli hän muuttunut.

Kerran myöhään illalla tuli köyhä vaimo Yrjön pieneen huoneesen ja pyysi häntä tulemaan kanssansa. Yrjö tunsi hänet veljensä vaimoksi. Oitis ymmärsi Yrjö hänen asiansa, kalpeni, pukeutui ja seurasi häntä, sanaakaan sanomatta. Vähäinen valkea pilkotti Antin ikkunasta, ja valoa kohden kulkivat he, sillä lumessa ei ollut minkään näköistä polkua.

Tultuaan etu-huoneesen, tunsi Yrjö oudon hajun löyhkäävän vastahansa. He menivät sisään. Pieni lapsi istui uunin pesässä syöden hiiliä, joista koko kasvonsa olivat mustat, ja tulijain sisään-astuessa katsoi se heihin ja nauroi niin, että valkoiset hampaansa näkyivät: se oli veljen lapsi. Vaan tuonnempana vuoteella makasi Antti, peitettynä kaikenlaisilla vaate-ryysyillä, kalpeana, vaan kirkas, korkea otsa ja ystävälliset silmät ne tervehtivät lempeästi veljeä. Yrjön polvet vapisivat, hän istahti vuoteen laidalle ja rupesi katkerasti itkemään. Sairas katsoi vaan häneen eikä virkkanut mitään. Viimein pyysi hän vaimonsa menemään ulos, mutta Yrjö viittasi hänelle että jäisi, -- ja nyt rupesivat veljekset puhelemaan. He selittivät käytöksensä aina siitä päivästä lähtien, jolloin he kilvan ostivat kelloa, siihen saakka, kun tässä nyt kohtasivat toisensa.

Lopuksi otti Yrjö taskustaan kulta-kimpun, joka hänellä aina oli mu'assa, ja nytpä tunsivat veljekset, ett'ei heillä koko tänä aikana ollut ainoatakaan onnellista päivää.

Paljoa ei Antti puhunut, sillä hän ei jaksanut, mutta Yrjö oli alinomaa veljensä vuoteen vieressä, niin kau'an kuin tämä oli sairaana.

"Nyt olen ihan terve!" sanoi Antti eräänä aamuna herättyään, "nyt, veli, alotamme viettää onnellista elämää, emmekä enää koskaan eriä toisistamme".

Mutta samana päivänä hän kuoli.

Yrjö otti hänen vaimonsa ja lapsensa luokseen ja siitä päivästä oli heillä hänen luonansa hyvä olla. Mutta se, mitä veljekset olivat puhelleet vuoteen vieressä, tunkesi seinien lävitse yöllä ja tuli kaikkien seudun asukkaiden korviin, ja Yrjöä kohdeltiin suurimmalla kunnioituksella. Kaikki tervehtivät hänessä miestä, joka on surua kauan kantanut ja taasen löytänyt ilon, tahi niinkuin sitä, joka kauan aikaa on ollut poissa. Yrjöä tuo naapurin ystävällisyys rohkaisi, hän päätti Jumalan kunniaksi saada jotakin toimeen, ja siten tuli vanhasta korpraalista koulu-mestari.

Rakkaus oli sittemmin aine, jota hän ennen kaikkia teroitti lapsille ja kylvi heidän sydämmiinsä, ja itse kohteli hän heitä niin lempeällä rakkaudella, että lapset pitivät häntä hellänä isänänsä.

JUUTALAISTYTTÖ.

H. C. Andersenin kirjoittama.

Köyhäinkoulussa muiden pikkulasten joukossa oli juutalaistyttönen, niin vilkas ja hyvänsävyinen, terävin heistä kaikista; mutta yhdessä oppiaineessa hän ei voinut olla osallisena, nimittäin uskon opissa; sillä hän kävi kristityssä koulussa.

Maantietokirjaa saattoi hän pitää edessänsä ja lukea, tai tehdä lasku-esimerkkinsä valmiiksi, mutta se oli pian tehty ja läksy luettu. Hänen edessänsä oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän lukenut sitä, hän istui ja kuulteli, ja kohta havaitsi opettaja, että hän kuulteli opetusta tarkemmin kuin kukaan muu.

"Lue kirjaasi!" sanoi hän tytölle leppeästi ja vakaalla äänellä, vaan tyttö katsoi häneen mustilla, loistavilla silmillään, ja kun hän kysyi tytöltäkin, niin tämä tiesi läksyn paremmin kuin kaikki muut. Hän oli kuullut ja käsittänyt opettajan sanat ja kätkenyt ne.

Tytön isä oli köyhä kunnollinen mies; hän oli lasta kouluun tuodessaan tehnyt sen ehdon, ettei tytölle opetettaisi kristin-uskoa. Jos tyttö olisi siksi opetustunniksi saanut mennä tiehensä, niin asia olisi kenties herättänyt mietteitä ja arveluja muissa lapsissa, ja sentähden oli hän saanut jäädä sijalleen; mutta se ei nyt enää voinut tapahtua.

Opettaja meni isän luokse ja sanoi hänelle, että hänen tulee joko ottaa tyttärensä pois koulusta tai antaa hänen tulla kristityksi. "Minä en kärsi nähdä noita polttavia silmiä, sitä hartautta ja ikäänkuin sielun janoa evankeliumin sanan perään", sanoi opettaja.

Ja isä puhkesi itkuun: "Itse tiedän minä aivan vähän meidän omasta uskon-opistamme, mutta hänen äitinsä oli Israelin tytär, luja ja vakaa uskossaan; hänelle lupasin minä hänen kuolinvuoteellansa, ett'ei lastamme milloinkaan kastettaisi kristityksi; ja minä tahdon pitää sanani, se on ikäänkuin välipuhe Jumalan kanssa".

Ja pikku juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.

-- -- -- Vuosia oli kulunut.

Kaukana eräässä Tanskanmaan pienimpiä kaupunkeja palveli halvassa porvarintalossa köyhä juutalaistyttö. Se oli Saara. Hänen tukkansa oli niin musta kuin musta-puu, ja hänen mustissa silmissänsä oli semmoinen loisto ja valo kuin Itämaan tyttärillä on. Täysikasvaneen tytön kasvoissa oli vielä sama mielenilmaus kuin hänen lassa ollessaan, koska hän istui koulunpenkillä ja kuulteli hartaasti opettajan sanaa.

Joka sunnuntai kuului kirkosta urkujen soitto ja seurakunnan laulu kadun toisella puolella olevaan taloon, jossa juutalaistyttö hääri toimissaan, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessansa. "Muista sabbatin päivää, ettäs sen pyhittäisit!" käski hänen lakinsa, mutta hänen sabbatinsa oli kristittyjen työpäivä, ja hän saattoi ainoastaan sydämmessään pitää sitä pyhänä, joka hänen mielestänsä ei ollut kylläksi. Vaan eihän Jumala katso päivään eikä hetkeen, tämä ajatus oli noussut hänen sieluhunsa, ja kristittyjen sunnuntaina ei hänenkään hartaushetkensä tullut häirityksi. Kun silloin urkujensoitto ja virrenveisuu kuului hänelle kyökkiin, niin tämäkin paikka tuli hänelle pyhäksi. Vanhaa testamenttia, kansansa aarreaittaa ja omaisuutta, luki hän silloin, ja ainoastaan sitä, sillä hänen isänsä sekä opettajansa sanat, kun hän otettiin koulusta pois, olivat painuneet syvästi hänen mieleensä, tuo lupaus, jonka isä oli antanut hänen kuolevalle äidillensä, että _Saaran_ ei pidä tuleman kristityksi, ei luopuman esi-isäinsä uskosta. Uusi testamentti oli ja pysyikin hänelle lukittuna kirjana, ja kumminkin tiesi hän siitä niin paljon, jonka hän lapsuudessaan oli oppinut. Eräänä iltana, istuessaan tuvan sopessa, kuuli hän, miten isäntä luki ääneen jotakin kirjasta; no sitä hänen kävi kuulteleminen, se ei ollut evankeliumia, vaan vanha satukirja, jota isäntä luki. Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli joutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa kanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten julmasti pilkattiin ja rääkättiin.

Ritarin puoliso möi kaikki koristuksensa, panttautti linnansa ja maatilansa, hänen ystävänsä keräsivät suuria rahasummia, sillä äärettömän suuret olivat ne lunnaat, jotka passa hänestä vaati, vaan ne saatiin kokoon ja ritari vapautettiin orjuudesta ja pilkattavana olemasta. Sairaana ja masentuneena pääsi hän kotiinsa. Vaan kohta kutsuttiin taas kaikki ritarit sotaan kristikunnan vihollista vastaan; sairas kuuli siitä, eikä saanut rauhaa ennenkuin oli noussut ratsunsa selkään. Veri punasi taasen hänen poskensa, rauenneet voimat virkistyivät jälleen ja hän läksi voittoretkelle. Juuri sama passa, joka oli panettanut hänet auran eteen, pilkannut ja rääkännyt häntä, joutui nyt ritarin vangiksi ja vietiin linnaan vankeuteen. Tuskin oli vanki tullut sinne, kun ritari tuli ja kysyi häneltä:

-- "Mitäs luulet sinulla nyt olevan odotettavana täällä!"

"Tiedän kyllä", vastasi Turkkilainen, "kostoa!"

-- "Niin, kristityn kostoa", sanoi ritari. "Kristin-oppi käskee meitä antamaan anteeksi vihamiehillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus. Mene rauhassa kotiisi ja omaistesi luo, ole hyvä ja lempeä niille, jotka kärsivät tuskaa!"

Silloin puhkesi vanki itkuun: "Sitä en minä voinut luulla mahdolliseksi. Vaivaa ja kidutusta odotin minä varmasti, ja sentähden söin minä myrkkyä, joka parin tunnin kuluessa ottaa minulta hengen. Minä kuolen, sitä ei voi auttaa! vaan ennen kuin kuolen, johdata minua siihen oppiin, jossa on niin paljon rakkautta ja armoa, se on jalo ja jumalallinen oppi, suo minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" -- ja hänen rukouksensa täytettiin.

Siinä se kertomus, joka luettiin; sitä kuulivat kaikki hartaudella, mutta tulen voimalla herätti se uuteen elämään hänen, joka istui sopessa, palveluspiian Saaran, juutalaistytön. Suuret kyynelkarpalot pyrkivät hänen mustiin, loistaviin silmiinsä. Siinä hän istui lapsenmielellä, niinkuin hän kerran oli istunut koulussa ja kuullut evankeliumin jaloutta. Kyyleleet valuivat hänen poskillensa.

-- "Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viimeiset sanat olleet kuolinvuoteella; ne kaikuivat hänen sielussansa ja sydämmessänsä yhdessä lain käskyn kanssa: "Kunnioita isääs ja äitiäs!"

"Enhän minä ole kristitty! juutalaistytöksi ne minua sanovat; sen sanoivat naapurinpojat pilkalla viime sunnuntaina, kun minä seisahduin kirkon ovelle, joka oli auki, katsoakseni miten alttarikynttilät paloivat ja seurakunta veisasi. Koulu-ajasta asti hamaan tähän päivään saakka kristinopin voima paistaa, vaikka ummistaisin silmäni siltä, paistaa aurinkona suoraan minun sydämmeheni; vaan äiti, minä en saata sinulle murhetta haudassasi; minä olen pysyvä siinä lupauksessa, jonka isä teki sinulle; minä en tahdo lukea kristittyjen pipliaa, onhan minulla esi-isäini Jumala, johon minä voin luottaa!"

-- -- -- Ja vuosia kului.

Isäntä kuoli, emäntä eli vähissä varoissa, ettei voinut enää pitää piikaa, mutta Saara ei muuttanut pois, hän oli auttajana hädässä, hankki työllänsä leipää taloon. Sukulaisia ei ollut ketään, jotka olisivat ottaneet perhettä hoitaaksensa, kun emäntä päivä päivältä heikkeni ja kuukausia makasi vuoteella sairaana. Saara valvoi, holhoi, teki työtä, lempeänä ja nöyränä, ollen siunaukseksi köyhässä talossa.

-- "Tuolla on raamattu", sanoi sairas emäntä, "lue minulle vähäisen siitä, tämä ilta on niin pitkä ja minä haluan hartaasti kuulla Jumalan sanaa".

Ja Saara otti kirjan ja luki sairaalle siitä; usein kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hänen silmänsä tulivat kirkkaammiksi, ja kirkkaammaksi tuli hänen sielunsakin: "Äiti, lapsesi ei ole ottava kristittyjen kastetta, ei ole kuuluva heidän seurakuntaansa, sen olet sinä vaatinut ja sen minä säilytän sinulle, siinä olemme yksimieliset täällä maan päällä; mutta tuolla ylähällä on -- on sopu parempi Jumalan tykönä, 'hän saattaa meidät kuoleman kautta!' -- 'hän käy maan päällä, ja kun hän on tehnyt sen janoovaksi, tekee hän sen sangen rikkaaksi'. Sen minä ymmärrän, itse en tiedä sitä miten. Vaan se on hänessä ja hänen, Kristuksen, kautta".

Ja hän vapisi tätä pyhää nimeä mainitessaan, tulen kaste kävi läpi hänen luittensa kovemmin kuin hänen ruumiinsa sieti, ja se notkistui heikompana kuin sairas, jonka tykönä hän valvoi.

"Saara raukka!" sanoivat ihmiset, "liika työ ja valvominen ovat rauaisseet hänen voimansa".

He veivät hänen vaivaisten hospitaliin, siellä hän kuoli: sieltä vietiin hän hautaan, mutta ei kristittyjen kirkkomaahan, siinä ei ollut sijaa juutalaistytölle; sen ulkopuolella, lähellä aitaa sai hän haudan.

Ja taivaan aurinko, joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myös juutalaistytön haudalle, ja virrenveisuu, joka kuului kristittyjen kirkkomaalla, kaikui hänenkin hautansa yli; sinnekin kuului ennustus: "Kristuksessa on ylösnousemus! Hänessä, Herrassa, joka sanoi opetuslapsillensa: 'Johannes kastoi vedellä, mutta te kastetaan pyhällä hengellä!'"

PATRIK O'BRIEN JA KATRI.

Patrik O'Brien oli vouratilallinen, se on, hänellä oli, vuotuista veroa vastaan maanomistajalle, pieni talo ja vähäinen maatilkku, josta hän ahkeralla työllä sai niukan eläkkeensä. Hän oli nuori, uhkea, kookas mies, tukkansa oli musta, kiharainen, ja silmät tummansiniset. Hänellä oli kaksi ominaisuutta, toinen hyvä, toinen epäiltävä, tai ehkäpä epäiltäviä kumpikin. Ensimmäinen oli se, että hän oli alkuansa laajalle levinneestä suvusta, joka kerskailee olevansa entisen Irlannin kuninkaan O'Brien'in jälkeisiä; ja vaikka tosin on epäilyksen alaista, onko mitään etua siitä, että ollaan semmoista sukua, joka muutama vuosisata takaperin oli kuuluisa, vaan joka sittemmin on saanut kärsiä puutetta ja viheliäisyyttä; niin Patrik kumminkin oli ylpeä sen puolesta ja varsinkin siitä, että hän aina asui esi-isäinsä maalla. Siihen aikaan nimittäin kuin Cromvell valtasi milt'ei koko Irlannin, asui tällä maapaikalla eräs O'Brien ja sai, tavalla tai toisella, luvan jäädä siihen asumaan; siinä oli hänen perheensä sittemmin pysynyt. Linnasta, jossa sen-aikuisen O'Brienin sanottiin asuneen, ei enää ollut mitään jäljellä, ja Patrikin, hänen jälkeisensä, asunto oli ainoa jäännös siitä sivurakennuksesta, jossa ennen muinoin talli oli ollut, eikä tämäkään ollut Patrikin oma, vaan hän asui siinä vouralla; mutta se oli ja pysyi kumminkin hänen esi-isäinsä entisenä asuntona.

Se nyt oli Patrikin ensimmäinen ominaisuus.

Toinen oli se, että hän, vaikk'ei juuri ollut mikään juomari, paljon kumminkin rakasti iloista seuraa, ja semmoisissa tiloissa lauleli hän kauniilla äänellään monta kaunista laulua, josta toverinsa mieltyivät häneen yhä enemmin; mutta vuodentulonsa ja muut saaliinsa eivät lisääntyneet samassa määrässä kuin suosio.

Totta on, että hän näki muutoksen tässä suhteessa olevan tuiki tarpeellisen, mutta totta on myöskin, että siihen vakuutukseen tuli hän vasta sitten kuin hänelle oli tapahtunut eräs tapaus joka hänen mielestänsä oli hyvin tavaton. Eräänä päivänä nimittäin olivat ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä; ei suinkaan siitä syystä, että hän sinä päivänä olisi ollut juomingeissa ja tullut humalaan, ei, hän ei koskaan ollut selvemmällä päällä. Mutta, näet, elämässämme on joskus semmoisiakin hetkiä jolloin luonnon antamat viisi aistiamme pettävät meitä aivan kirkkaalla päivällä, yhtä äkki-arvaamatta kuin hevosenkin, kun se horjahtaa astuessaan. Oikeastaan eivät ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä, vaan joku olento niiden päällä. Palatessaan kerran eräästä kylästä, joka oli peninkulman matkassa hänen kodistansa, ja lähetessään metsää jonka kautta hänen oli mentävä, näki hän oudon olennon kulkevan portaita myöten metsään. Ennenkuin olento peräti katosi, seisoi se muutaman tuokion portailla, auringon valaisemana, niin ihmeellisen solakkana ja loistavana, että Patrik, joka ei ollut taika-uskosta vapaa, tunsi sydämmensä säpsähtävän ja luuli sitä metsän miniäksi, joka oli tullut maailmata katselemaan. Mutta, vaikka Patrik hämmästyi, ei hän kumminkaan ollut mikään pelkuri, vaan kiirehti haamun perään. Metsätie teki tässä polven, jonka tähden haamu hetkeksi peittyi hänen silmistään, mutta nähtyään sen taas, huomasi Patrik sen olevan yhtä yksinkertaisessa puvussa, kuin seudun tytöillä oli, ja luuli tuosta, että metsän miniä, nähtyään jonkun tulevan perästänsä, oli muuttanut muotonsa. Näitä arveluja ei kauan kestänyt, sillä kun Patrik ennätti aivan lähelle haamua, kääntyi tämä ympärinsä, ja nytpä Patrikkimme näki, ettei edessään ollutkaan muuta kuin eräs neito, jonka hänen oikeastaan olisi pitänyt varsin hyvin tuntea: Katri O'Connor, erään O'Connor-nimisen vouraajan ainoa tytär. -- Tytön isä kehui myöskin olevansa ylhäistä sukua ja oli melkein yhtä köyhä kuin Patrik ja hänen sukunsa. -- Katria oli Patrik ennen sekä nähnyt että ei ollut nähnyt, se tahtoo sanoa, ei ollut häntä sen enempää tarkastanut. Mutta nyt, nähdessään Katrin kauniit, mustat kulmakarvat kaarina sinisten silmäin yli ja hänen täysikasvuisen, neitseellisen vartalonsa, joka niin lumoavaisesti soveltui silmäin ja muun muodon kanssa yhteen, ei hän, Patrikin mielestä, enää ollut se entinen Katri, joka hänen oikeastaan olisi pitänyt tuntea. Haamuun, jonka hän nyt näki, oli tuo haamu portailta kummallisesti kätkeytynyt, ja hän tunsi olevansa niin kummallisella mieli-alalla, niin hädissänsä, että hän kulki Katrin sivulla eikä kunnon sanaa suustansa saanut, vielä vähemmin saattoi laulaa hyräellä niinkuin muille tytöille. Tämä oli se tavaton seikka, joka hänelle oli tapahtunut.

Kun sittemmin joskus satunnalta puhuttiin Katrista ja sanottiin häntä kauniiksi ja kelpo tytöksi, niin ei se ollut ollenkaan Patrikin mieliin; sillä hän piti muiden ylistykset vallan vähäpätöisinä sen rinnalla, mitä hän itse tiesi ja oli nähnyt metsässä. Ja jos joku omasta puolestaan olisi kehunut Katria kauniiksi, niin olisi Patrik varmaankin vaatinut kehujan keppisille ja taistellut niin kau'an, kuin oli jaksanut pystyssä pysyä. Sanalla sanoen, Patrik tunsi itsessään jotakin outoa, ihastusta, voimaa, joka juovutti häntä paljoa suloisemmin, kauemmin kuin mikään juoma, jota hän koskaan oli juonut; ja osaksi sentähden, että hän nyt oli saanut toisen ma'un, osaksi senkin vuoksi, että hän nyt pyrki Katrin mielisuosioon ja jos mahdollista toivoi saada hänet vaimokseen, herkesi hän juomasta, vaikk'ei sentähden kumminkaan mihinkään raittiuden seuraa ruvennut jäseneksi.

Kun nuori mies rakastuu näin kovasti, etsii hän tavallisesti, mistään muusta huolimatta, tilaisuutta saadaksensa ilmoittaa sitä, ja harvoinpa sattunee niin, ett'ei hän tilaisuutta siihen saa. Ja kun tämä tapahtui Patrikin ja Katrin välillä, niin oli kaksi onnellista ihmistä lisäksi maailmassa; sillä Katrikin rakasti Patrikia, jonka kyllä jo saattoi arvata siitä vaikutuksesta, minkä hän tuolla metsässä oli tehnyt Patrikiin; harvoin, näet, voinee se, joka on peräti penseä, viehättää toista puoleensa niin kovasti.

Mutta kohta senjälkeen kuin he olivat luvanneet olla uskollisia toisilleen, kuoli Katrin isä, ja emintimänsä aikoi mennä toisiin naimisiin.

Eräänä aamuna seisoi Katri Patrikin asunnon ulkopuolella. Riemuisena juoksi sulhasensa häntä vastaan, tervehti ja pyysi astumaan sisään; Katripa ei tullut, vaan sanoi: "Minun ei sovi enää olla kotonani, ja sinä tiedät, Patrik, ukko Mac Kay'n sanovan meitä Irlantilaisia niin kevytmielisiksi, että menemme naimisiin, vaikk'ei meillä ole mitään; saamme muka sitten suuren perheen, mies rupeaa juomaan ja vaimo tulee onnettomaksi. Vaan niin ei pidä oleman meidän laitamme, Patrik; minä en voisi nähdä sinun tulevan humalassa kotiin..."

-- "Tai menevän humalassa ulos", lisäsi Patrik, joka oli enemmin kokenut ja sitä paitsi oli leikkisä kuin Irlantilainen konsanaankin.

-- "En mitenkään", jatkoi Katri, "ja sentähden menen minä herra O'Doolen palvelukseen. Hän on vourannut suuren tilan lähellä Limerik'in kaupunkia ja tarvitsee reippaita piikoja. Säästetään sill'aikaa, Patrik, rahaa, minkä voimme, ja sitten, saatuamme kylliksi kokoon, pidämme häät, jos vaan maltat odottaa niin kauan".

-- "Voi, Katri-kultani", virkki Patrik vakaisesti: "kyllä minä maltan koko elämäni ajan ja vielä tulevaisenkin, enkä koskaan taukoa sinua rakastamasta. Mutta kuinkas paljon luulet menevän aikaa, ennenkuin häitä pidämme?"

-- "Se riippuu siitä, kuinka ahkeraan teemme työtä ja kuinka paljon saamme säästetyksi. Minun laskuni mukaan menee siihen kolme vuotta".

-- "Mutta jos minä teen työtä kahta ahkerammin entistäni, eikös sitten puolitoista vuotta ole kylläksi, Katriseni?"

"Niin, Patrik, kun vaan saamme kokoon kaksikymmentä puntaa, joilla voimme vourata enemmän maata lisään ja ostaa lampaita sekä saada tuo huoneesi parempaan kuntoon, niin sitten pidetään häät".

-- "Kolme vuotta! Puolitoista vuotta!" huokasi Patrik. "Voi, Katri-kultani, mitenkähän kärsinenkään olla niin kaukana erilläni sinusta? Siellä sinä saat nähdä pulskia miehiä, joita ei suinkaan puuttune Limerik'issä, ja ne, nähtyään sinut, rakastuvat sinuun ja ilmoittavat sinulle rakkautensa, ja minä, minä en ole siellä vakuuttamassa, ett'ei kukaan voi rakastaa sinua niin sydämmen pohjasta kuin Patrik O'Brien, sillä se on varsin mahdotonta!"

-- "Kuules nyt, Patrik, tässä on isä-vainajani koira, ainoa perintö isältäni, sen saat sinä, jääköön se luoksesi. Ja nyt annan minä sinulle suuta, koiran katsoessa päältä, niin tottapa silloin tietänet, ett'en sinua petä".