Chapter 2

Ja nyt hän oli tuossa, puuttunut kuin hiiri loukkuun. Mariettan sydämmessä heräsi kosto. Mitäs hän nyt tekisi? -- Hän otti kukkakimpun, päästi sen auki ja vihansa vimmassa hajoitti ylenkatseella kukkaset makaajan päälle. Ainoastaan paperin, jossa taaskin oli huokaus: armas Marietta, pisti hän kiiruusti poveensa. Hän tahtoi säilyttää tämän näytteen hänen käsialastansa tulevain tapausten varalta. Nyt yritti hän lähtemään pois. Mutta kosto oli hänen mielestänsä vielä vaillinainen. Hän ei voinut lähteä pois, ennenkuin saisi tehdä kinan kinasta, rangaista Colinia ilkeydestä ilkeydellä. Hän sieppasi hatustaan sinipunaisen, silkkisen nauhan, kietoi sen varovasti makaajan käsivarren ympäri ja sitoi päät kolmella solmulla palmupuuhun kiinni. Kylläpä hän kummastuu herättyään, kylläpä hänkin saa olla tuskassa uteliaisuudesta, kuka hänelle muka tämän tempun on tehnyt! -- Ja sitä hän ei kuuna kullan valkeana voi arvata. Sitä parempi. Hän saa kinan kinasta.

Mutta liian armollinen oli Marietta hänelle. Hän näkyi katuvan työtään, saatuaan sen tehdyksi. Rauhatonna kohoeli hänen rintansa. Luulenpa kuin luulenkin, että kyynelöinen kiertyi hänelle silmiin, joilla hän liian laupiaasti katsoi pahantekijään. Verkalleen kulki hän takaisin kalliolle granaatipehkojen luo, usein katsahdellen taakseen; verkalleen kalliota ylös, usein luoden silmänsä palmun puoleen. Sitten kuului äiti kutsuvan häntä; hän riensi kotia.

8. Hatunnauha.

Mutta samana päivänä vielä teki Colin uusia kolttosia. Ja mitä? -- Julkisesti tahtoi hän saattaa Mariettaa punastumaan. Voi! tyttö ei ollut ajatellutkaan, että hänen sinipunainen nauhansa oli tunnettu koko La Napoulessa! -- Ja Colin sen tunsi vallan hyvin hänkin. Hän sitoi sen reimasti hattuunsa ja kantoi sitä koko maailman nähden, kuni mitä voittosaalista. Ja joka ihminen huusi: "Sen hän on saanut Mariettalta". Ja kaikki tytöt huusivat suutuksissaan: "Kelvoton!" ja kaikki nuorukaiset, jotka olivat Mariettaan mieltyneet, huusivat: "Kelvoton!"

-- "Mitenkä, matami Manon!" huusi tuomari Hautmartin, tultuaan Manonin luo, ja hän huusi niin kovasti, että koko hänen nenällinen ihmeensä siitä kajahteli. "Mitenkä? Sallitteko te sellaista? Sallitteko, että morsiameni lahjoittelee hatunnauhoja nuorelle Colinille? E-hei, häät meidän täytyy viettää piakkoin. Ja kun ne ovat ohi, niin on minullakin oikeus sanoa pari kolme sanaa".

-- "Se on totta", vastasi matami Manon. "Kun asia on tällä kannalla, niin pitää toimittaa häät koht' sillään. Ja kun ne ovat ohi, niin on kaikki ohi".

-- "Mutta, mamma Manon, tyttäreltänne en ole vieläkään saanut suostumusta".

-- "Varustakaa häitä vaan!"

-- "Mutta hän ei tahdo katsahtaakaan minuun ystävällisesti, ja kun istahdun hänen luoksensa, niin hyppää tuo rajupäinen ylös ja juoksee tiehensä".

-- "Herra tuomari, varustakaa häitä vaan!"

-- "Entäs kun Marietta panee vastaan?"

-- "Tehkäämme kaikki salamähkää. Me menemme pater Jeromen luo. Maanantai-aamuna ani varahin pitää hänen toimittaman vihkiminen. Siitä minä pidän huolen. Minä olen äiti, minä. Te olette ensimmäinen virkamies La Napoulessa. Papin täytyy totella. Mutta Marietta ei saa tietää siitä mitään. Maanantaina hyvin varhain lähetän minä hänet ypö yksinänsä pater Jeromen luo jollekin asialle, jott'ei hän mitään arvaisi. Siellä on sitten pappi puhuva hänelle oikein sydämmeen. Puolen tunnin kuluttua tulemme me sinne ja sitten vihille aika kyytiä. Ja jospa Marietta siellä sanoisikin vielä ei, niin mitä siitä? Pappi parka ei kuule sitä kumminkaan. Mutta älkää sanoko sanaakaan tästä Mariettalle, älkäättekä kellenkään La Napoulessa!"

Semmoisen päätöksen he tekivät. Marietta ei osannut aavistaakaan, mikä onni häntä odotteli. Hän ajatteli vaan ilkeätä Colinia, joka oli saattanut koko pitäjän puhumaan hänestä. Voi kuinka hän katui nyt ajattelemattomuuttansa; ja kumminkin antoi hän sydämmensä pohjasta anteeksi tuolle pahanilkiselle hänen vikansa. Hän sanoi äidilleen, hän sanoi leikkisiskoilleen: "Minä kadotin hatunnauhani, ja Colin sen löysi. Min'en ole sitä hänelle antanut. Hän tahtoo nyt suututtaa minua sillä. Tiedättehän, että Colin on aina ollut minulle paha ja koettanut minua loukata!"

Voi lapsi parkaa! Ei tiennyt hän, mitä kaikkia julmia tepposia oli tuolla kaikkein ilkeimmällä ihmisellä taaskin mielessä.

9. Särkynyt ruukku.

Aamulla varhain meni Marietta ruukkuinensa kaivolle. Kalliolla ei näkynyt vielä kukkia. Ja varhaistapa nyt vielä olikin; vasta aurinko paraillaan oli nousemassa meren takaa.

Kuuluipa askelia. Colin tuli, käsissään kukkakimppu. Marietta lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Colin jupisi: "Hyvää huomenta, Marietta!" -- Mutta tuo tervehdys ei tullut häneltä sydämmestä, tuskinhan hän sai sen sanotuksikaan.

-- "Miksi sinä niin julkisesti kannat nauhaani, Colin?" sanoi Marietta ja laski ruukun kalliolle. "Enhän antanut sulle sitä".

-- "Etkö antanut, armas Marietta?" kysyi Colin ja kalpeni vihan vimmasta.

Marietta häpesi valhettansa, laski silmät maahan ja sanoi kotvasen kuluttua: "No niin, kyllähän sen annoin; mutta mitäs sitä muiden nähden kannat? Anna pois se".

Vitkalleen rupesi toinen päästämään nauhaa hatustansa; hän oli niin harmissaan, ett'ei voinut salata kyyneltä silmässään eikä pidättää huokausta rinnassaan.

-- "Armas Marietta, enkö saa pitää nauhaasi?" kysäsi hän hiljaa.

-- "Et!" vastasi tyttö.

Silloin Colinin kätketty viha muuttui epätoivoksi. Huo'aten katsahti hän taivaasen, sitten synkästi Mariettaan, joka hiljaisena seisoi kaivolla, silmät kiinnitettyinä maahan ja kädet riipuksissa.

Colin sitoi sinipunaisen nauhan kukkakimpun varteen, huusi: "Ota sitten kaikki tyyni!" ja viskaa vinkahutti kukilla niin kovasti ruukkua, että se putosi maahan ja särkyi. Pahanilkisessä ilossa juoksi hän tiehensä.

Matami Manon, väjyen akkunan takana, oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta kun ruukku oli särkynyt, silloin ei malttanut hän enää katsella eikä kuunnella. Ja hänen hyökättyään rajusti akkunaan, huutaakseen pahantekijälle, läksi koko akkuna lahonneista pielistään irti ja putosi sydäntä särkevällä kilinällä maahan ja meni palaisiksi.

Niin paljo onnettomuutta yhtä haavaa -- siitä olisi jokainen toinen vaimo-ihminen käynyt neuvottomaksi. Mutta matami Manon toipui pian hämmästyksestään. "No onni vielä, että itse näin hänen rikoksensa!" huusi hän. "Käräjiin vedän hänet! Hänen pitää minulle kullallansa punnitseman ruukut ja akkunat! Siitä saat kelpo huomenlahjan, Marietta!" Mutta Marietta toi sisään särkyneen ruukun. Ruukku oli särkynyt ja paratiisi oli särkynyt; Aatamilla ei ollut päätä ja Eevasta oli vaan jalat jäljellä; käärme oli eheänä ja samoin tiikeri, mutta karitsaisesta ei näkynyt enää muuta kuin pelkkä saparon pää, ikäänkuin tiikeri olisi sen nielaissut. Ja tuon hävityksen nähtyänsä matami Manon rupesi ulvomaan ja huutamaan taivaan kostoa Colinille ja sanoi: "Näkeehän sen, että heitto läksi pahan kädestä".

10. Käräjät.

Ja Manon otti toiseen käteensä särkyneen ruukun, toiseen Mariettan käden, ja niin sitä mentiin tuomarin luo, joka paraillaan oli käräjiä istumassa. Siellä matami Manon toi esiin kanteensa kovalla äänellä ja veti esiin särkyneen ruukun ja särkyneen paratiisin. Marietta itki katkerasti.

Tuomari, nähtyään ruukun särkyneeksi ja kauniin morsiamensa itkevän, vihastui niin hirveästi Coliniin, että hänen nenänsä tuli sinipunaiseksi niinkuin Mariettan kuuluisa hatunnauha. Hän kutsutti paikalla pahantekijän Oikeuden eteen.

Colin tuli, syvästi liikutettuna. Matami Manon uudisti kanteensa suurella kaunopuheliaisuudella tuomarin, lautakunnan ja sihteerien edessä. Mutta Colin ei kuullut mitään. Hän astui Mariettan luo ja kuiskasi hänelle: "anna anteeksi, armas Marietta, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan. Minä särjin vahingoissa ainoastaan ruukun; mutta sinä, sinä olet särkenyt sydämeni".

-- "Ei saa sopotella Oikeuden edessä", huusi herra Hautmartin tuomarillisella ylevyydellä. "Kuulkaa kanne ja puolustakaa itsiänne".

-- "En puolusta. Ruukun särjin vasten tahtoani!" sanoi Colin.

-- "Luulenpa minäkin melkein samaa!" nyyhki Marietta. "Yhtä syypää olen minä kuin hänkin, sillä minä loukkasin häntä ja saatoin hänet suuttumaan. Silloin hän viskasi minulle varomattomasti nauhan ja kukat. Minkäs hän sillen mahtoi?"

-- "Katsokas vaan!" huusi matami Manon. "Tahtooko tyttö olla hänen puolustajansa elikkä niinkuin sanotaan almukaattinsa? Puhukaa, herra tuomari! Hän on särkenyt ruukun, sitä hän ei kiellä; ja minä olen hänen kauttansa särkenyt akkunan, -- jos hän tahtoo sitä kieltää, niin tulkoon katsomaan".

-- "Koska ette voi kieltää, herra Colin", sanoi tuomari, "niin Oikeus tuomitsee teidät maksamaan ruukusta kolmesataa markkaa, sillä sen se maksaa ja sitten vielä..."

-- "Ei maar", huusi Colin, "niin paljo se ei maksa. Vencen markkinoilla ostin sen Mariettalle sadasta markasta".

-- "Tekö sen muka ostitte, hävytön mies?" huusi tuomari, ja nyt muuttui koko hänen naamansa samankarvaiseksi kuin Mariettan hatunnauha. Mutta sen enempää hän ei voinut eikä tahtonutkaan sanoa, sillä hän pelkäsi vastenmielisiä selvityksiä jutussa.

Mutta Colin suuttui saamastansa moitteesta ja sanoi: "Ruukun lähetin markkina-iltana teidän rengillänne Mariettalle. Ja tuollapa Jaakko seisookin. Hän olkoon vieraana miehenä. Puhu, Jaakko; enkö antanut sinulle laatikkoa matami Manon'in taloon vietäväksi?"

Herra Hautmartin yritti jyräyttämään pari kolme kovaa sanaa väliin, mutta typerä Jaakko sanoi: "Ettekös te muista, korkea Oikeus? Itsehän te vielä otitte minulta Colinin lippaan ja veitte, mitä sen sisässä oli, matami Manon'ille; siellähän se lipas vieläkin on paperin alla".

Nyt täytyi vahtien viskata tuo typerä Jaakko ulos ovesta; herra Coliniakin käskettiin astumaan ulos, kunnes Oikeus tekisi päätöksensä.

-- "Hyvä", sanoi Colin. "Mutta tämä tepponen on oleva viimeisenne, herra tuomari, täällä La Napoulessa. Minun omaisuudellani olette koettanut hierautua matami Manonin ja Mariettan suosioon; tiedänpä vielä muutakin. Jos haette minua, niin suvaitkaa ratsastaa maaherran luo". Sen sanottuaan Colin meni.

Herra Hautmartin oli niin hämillään, ett'ei tiennyt mitä sanoa. Matami Manon pudisteli päätänsä. Asia rupesi näyttämään hänestä sekavalta ja epäluulon-alaiselta. "Kukas minulle nyt maksaa särkyneen ruukun?" kysyi hän.

-- "Minulle", sanoi Marietta hehkuvin kasvoin, "_minulle_ se on jo melkein maksettu".

11. Ihmeelliset tiet.

Colin ratsasti vielä samana päivänä maaherran luo ja tuli seuraavana päivänä varhain takaisin. Mutta herra Hautmartin vaan nauroi sille ja puhui matami Manonin sydämestä kaiken epäluulon pois ja vannoi leikkuuttavansa nenänsä irti, joll'ei Colin maksaisi kolmea sataa markkaa särkyneestä ruukusta. -- Hän meni myös matami Manonin kanssa pater Jeromen luo vihkimisestä puhumaan ja teroitti hänen mieleensä, että hän vakaasti ja visusti puhuisi Mariettalle hänen velvollisuuksistaan kuuliaisena lapsena täyttää äitinsä tahto eikä vastustella vihkimistä. Vanha, hurskas sielunpaimen lupasikin tehdä niin, vaikk'ei hän ollut kuullut puoliakaan siitä, mitä hänen korvaansa oli huudettu.

Mutta Marietta otti särkyneen ruukun lepokammioonsa, ja nyt hän vasta rakastikin sitä, ja hänestä tuntui, kuin olisi paratiisi, saatuaan monta vammaa ruukun laidalla, siirtynyt hänen sydämmeensä.

Koska sitten sunnuntai oli tullut, sanoi matami Manon lapsellensa: "Pue parhaat vaatteet päällesi ja vie tämä myrttiseppele pater Jeromelle; hän tarvitsee sitä erästä pariskuntaa vihkiäkseen". Marietta pukeutui kirkkovaatteisin, otti, pahaa aavistamatta, seppeleen ja läksi sielunpaimenen luo.

Tiellä kohtasi hänet Colin! Tyttö tervehti häntä ystävällisesti, mutta ujosti. Kuultuaan minne Marietta seppelettä vie, sanoi Colin: "minulla on sama tie, sillä minun pitää viedä papille kymmenykset". Ja heidän liikkeelle lähdettyänsä, otti Colin ääneti häntä kädestä kiinni: ja kumpikin vapisi, kuin olisi tehnyt suuren rikoksen.

-- "Oletko antanut minulle anteeksi?" sanoi Colin hiljaa. "Voi, Marietta, mitä olen tehnyt sulle, ettäs minulle niin julma olet?"

Mutta Marietta ei voinut muuta sanoa kuin: "Ole rauhassa, Colin, nauhan saat jälleen. Ja ruukkusi pidän tallella. Onhan se sinulta sittenkin?"

-- "Saatatko epäillä vielä? Katso kaikki, mitä minulla on, antaisin kernaasti sinulle. Lupaatko olla vast'edes hyvä minulle niinkuin muillekin?"

Marietta ei vastannut. Mutta heidän tultuansa pappilaan, katsahti hän Coliniin, ja nähtyään hänen kauniissa silmissään kyyneleitä, kuiskasi hän: "armas Colin!" -- Silloin kumartui nuorukainen ja suuteli hänen kättään. Samassa aukeni erään kammion ovi -- ja pater Jerome arvoisassa olennossaan seisoi heidän edessänsä. -- Marietta ja Colin olivat kuin huumauneita, pitäen vielä kiinni toistensa käsistä. Oliko tuo sitten käden suutelun vaikutusta vaiko kunnioituksesta ukkoa kohtaan, en tiedä.

Silloin ojensi Marietta papille myrttiseppeleen. Pappi pani sen hänen päähänsä ja sanoi: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!" ja sitten hän puhui niin kauniisti ja liikuttavasti tyttöselle, kehoittaen häntä rakastamaan Colinia. Ukko oli nimittäin huonokuuloisuutensa tähden joko kuullut väärin sulhaisen nimen tai vanhuudessaan unohtanut sen, ja arveli nyt Colinia sulhaseksi.

Ukon puhuessa särkyi Mariettan sydän ja itkeä nyyhkien huudahti hän: "Rakastanhan häntä jo aikoja sitten, mutta hän vihaa minua".

-- "Minä, niinkö, Marietta?" huudahti Colin. "Sieluni on asunut sinussa siitä pitäin kuin La Napouleen tulit. Voi Marietta, mitenkäs olisin voinut toivoa ja uskoa, ettäs minua rakastit? Koko pitäjähän sinua jumaloitsee!"

-- "Minkätähden vältit minua aina ja olit kaikille muille ystävällisempi?"

-- "Ah, Marietta, sinua nähdessäni minä pelkäsin ja olin tuskassa; rakkaus ja murhe olivat murtaa minut. En uskaltanut olla lähelläsi, ja kun olin poissa luotasi, oli elämä vielä tukalampaa!"

Mutta sielunpaimen, joka näki heidän puhelevan vaikk'ei kuullut mitä, luuli heidän jankkaavan keskenänsä. Senvuoksi syleili hän kumpaistakin, yhdisti heidät sitten ja sanoi: "Lapsukaiset, lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!"

Silloin vaipui Marietta Colinin rinnoille, ja Colin sulki hänet syliinsä, ja heidän kasvonsa loistivat äänettömässä ihastuksessa. He unohtivat nyt papin ja koko maailman. Colin painoi suudelman Mariettan huulille. Tuo oli vaan suudelma tuo, mutta se oli makeimman unohduksen suudelma. He olivat sulauneet toisiinsa. Kumpikin oli niin tunteittensa vallassa, että he tietämättänsäkin seurasivat ihastunutta pater Jeromea kirkkoon alttarin eteen.

-- "Marietta!" huokasi Colin.

-- "Colin!" huokasi Marietta.

Kirkossa oli vielä vähän väkeä, kaikkein hurskaimmat vaan, mutta ihmeellä katselivat he todistajina Colinin ja Mariettan vihkimistä. Useat eivät malttaneet katsoa loppuun asti, vaan juoksivat ulos oikealle ja vasemmalle saattamaan sanomaa koko La Napoulelle, että Colin ja Marietta ovat vihityt. Vihkimisen päätettyään iloitsi pater Jerome sydämmessänsä siitä, että se oli hänelle niin hyvin onnistunut ja että nuorikot olivat tehneet niin vähän vastarintaa. Hän vei heidät pappilaan.

12. Tämän merkillisen historian loppu.

Nyt tulla tuhutti matami Manon aivan hengästyneenä. Hän oli kotona kauan odotellut sulhasen tuloa. Häntä ei ollut kuulunut. Kun ei hän ollut saapuvilla määrätylläkään hetkellä, silloin oli pelko ja vavistus tullut hänen päällensä ja hän juoksi itse herra Hautmartinin taloon. Mutta sielläkös hän vasta hämmästyi! Hän sai tietää, että maaherra oli käynyt siellä oikeudenpalvelijain kanssa, oli tutkinut tuomarin tilit ja kassat ja protokollat ja samalla hetkellä vanginnut herra Hautmartinin.

-- "Se on kai jumalattoman Colinin työtä", oli matami ajatellut. Nyt oli hän juoksujalassa rientänyt pappilaan, pyytääksensä vihkimisen siirtämistä toiseen aikaan. Mutta vastaan astui hänelle hymyillen, ylpeänä työstänsä, vanha sielunpaimen, taluttaen kädestä vasta vihittyä pariskuntaa.

Nyt ei matami Manon tosiaankaan kyennyt enää ajattelemaan eikä puhumaan. Mutta Colin sitä vastoin kykeni nyt ajattelemaan ja puhumaan enemmän kuin koskaan ennen. Hän alkoi puhua ensin rakkaudestansa ja sitten särkyneestä ruukusta ja sitten tuomarin petollisuudesta ja kuinka hän, Colin, oli käynyt ilmoittamassa maaherralle tuon kelvottoman vehkeet. Sitten hän pyysi matami Manonin siunausta, sillä vihkiminenhän oli nyt tapahtunut, ja siihen ei ollut syypää Marietta eikä hänkään.

Pater Jerome ei ymmärtänyt pitkään aikaan, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänelle oli selitetty erehdys vihkimisessä, silloin pani hän hurskaana kätensä ristiin, nosti silmät ylös ja huudahti: "ihmeellisiä ovat Herran tiet!'" -- Colin ja Marietta suutelivat hänen kättänsä. Matami Manonin ei auttanut muuta kuin mukautua näihin tekoihin ja hän antoi siunauksensa, sanoen kumminkin, että hänen päänsä on nyt aivan kuin pyörällä.

Matami Manon tyytyi vävypoikaansa, saatuansa kuulla, että hän oli rikas, ja varsinkin, että herra Hautmartin oli nenineen päivineen viety vankina kaupunkiin.

Mutta särkynyttä ruukkua säilytetään siinä suvussa vielä tänäkin päivänä kalliina muistona.

KULTAKELLO.

(Björnstjerne Björnsonin mukaan).

Yrjö oli koulu-mestarin nimi, ja hänellä oli Antti niminen veli. He rakastivat hyvin toisiaan, rupesivat molemmat sotamiehiksi, asuivat kylässä yhdessä, olivat yhdessä sodassa, jossa molemmat tulivat korpraaleiksi samaan komppaniaan. Kun he palasivat sodasta, niin pitivät kaikki heitä kunnon miehinä. Mutta nyt kuoli heidän isänsä; häneltä jäi paljon irtonaista tavaraa, jota oli vaikea jakaa; senpä tähden sopivat veljekset keskenänsä, ett'ei eripuraisuutta heidän välillensä nytkään nousisi, niin, että tavarat myötäisiin huuto-kaupalla, jossa kumpikin saisi ostaa mitä haluaisi, ja rahat sitten jaettaisiin kummallenkin. Sanasta työhön. Mutta olipa isältä jäänyt suuri kulta-kello, joka oli varsin kuuluisa, koska se oli ainoa kulta-kello, jota kansa niillä seuduin oli nähnyt; tätä kelloa tahtoi huutokaupassa moni rikas ostaa, mutta kun veljeksetkin rupesivat sitä huutamaan, niin heittivät muut sen sikseen.

Nyt toivoi Yrjö, että Antti antaisi hänen saada kellon, Anttipa toivoi samaa Yrjöltä; kumpikin lisäsi puolestaan hintaa, koetellakseen toista, ja kumpikin katsoi toiseen, hintaa lisätessään. Kun kellon hinta jo oli noussut 20 riksiin, niin ajatteli Yrjö, ett'ei veli siinä asiassa ole oikein käyttäinnyt, ja korotti hintaa, kunnes se oli jo 30 riksin paikoilla.

Kun ei Antti vieläkään antanut perää, niin arveli Yrjö: nyt ei Antti muista, kuinka hyvä minä olen hänelle usein ollut ja olenhan minä päälliseksi vanhempikin; niin mietti Yrjö ja -- kellon hinta nousi yli 30 riksin.

Antti yhä vielä korotti hintaa hänkin. Nyt tarjosi Yrjö kerrassaan 40 riksiä eikä katsonutkaan enää veljeensä; huoneessa oli kaikki hiljaan, ei kuulunut muuta kuin nimismiehen ääni, joka kertoili tarjouksia.

Antti ajatteli: jos Yrjö voipi maksaa 40 riksiä, niin voinhan minäkin, ja jos ei Yrjö suo minulle kelloa, niin minä pian ottamalla sen otan. Hän tarjosi enemmän.

Tuopa nyt oli Yrjön mielestä ensimmäinen häväistys, jota hän koskaan oli kärsinyt; hän tarjosi matalalla äänellä 50 riksiä.

Paljon oli kansaa ympärillä, ja Antti tuumi: ei hän toki vielä nyt noin saa minua pilkata kaikkein nähden, ja lisäsi hintaa. Nyt naurahti Yrjö. "100 riksiä ja veljeyteni kaupan päällisiksi!" sanoi hän, pyörähti ja meni ulos.

Vähän ajan perästä tuli joku ulos hänen luo hänen juuri satuloidessa äsken ostettua hevostansa. "Sinä sait kellon," sanoi se; Antti antoi perään. Yrjö, tämän kuultuansa, tunsi katumuksen rinnassaan, hän ajatteli veljeänsä eikä kelloa. Hevonen oli nyt satuloitu, mutta Yrjö seisoi siinä käsi hevosen selällä, epäillen, lähtisikö ratsastamaan. Nytpä tuli paljon kansaa ulos, niiden joukossa Anttikin, joka, nähdessään veljensä seisovan satuloidun hevosen vieressä, ei voinut ymmärtää, mitä Yrjö siinä tuumaili, vaan huusi hänelle: "kiitoksia, Yrjö, kellosta! Et sitä päivää näe, jolloin veljesi olisi tielläsi!" -- "Etkä sitäkään päivää, jona ratsastan kotiin takasin," vastasi Yrjö kalpeana ja hyppäsi samassa hevosen selkään.

Siinä talossa, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa, ei kumpikaan koskaan enää oleskellut.

Kohta tämän jälkeen rupesi Antti rengiksi ja nai, mutta Yrjöä ei hän kutsunut häihin, eikä Yrjö ollut kirkossakaan.

Ensimmäisenä vuotena Antin naineena ollessa, löydettiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena ha'assa, eikä kukaan tiennyt, mikä lehmän oli tappanut. Tämän lisäksi tuli useampia onnettomuuksia, ja Antin asiat kävivät yhä taka-pajulle; vaan pahin kaikista oli se, että keskellä talvea paloi häneltä luha ja siellä olevat viljansa poroksi. Ei kukaan tiennyt, mistä tuli oli syttynyt. "Kyllä sen on tehnyt semmoinen ihminen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Antti ja itki koko sen yön. Nyt tuli hän köyhäksi ja kadotti kaiken halun työhön.

Seuraavana iltana tuli Yrjö Antin tupaan. Antti makasi vuoteella, vaan Yrjön tullessa sisään hyppäsi hän ylös ja meni häntä vastaan.

"Mitäs täältä haet?" kysyi hän, katsoa tuijottaen veljeensä. Kotvasen odoteltuaan vastasi Yrjö: "Minä tahdon tarjota sinulle apua, Antti; sinä näyt tarvitsevan sitä".

"Minulla ovat asiat niinkuin mulle olet suonut, Yrjö! Mene pois, sillä muutoin en takaa, voinko hillitä itseäni!"

"Sinä erehdyt, Antti; minä kadun..."

"Mene jo, Yrjö, tahi armahtakoon Jumala sekä sinua että minua."

Yrjö otti pari askelta oveen päin; vapisevalla äänellä kysyi hän:

"Tahdotko kelloa, niin saat sen?"

"Mene, Yrjö!" kiljasi toinen, ja Yrjö kiiruhti ulos.

Vaan Yrjölle oli käynyt näin. Kun hän sai kuulla veljensä olevan puutteessa, suli jää hänen sydämmeltään, mutta ylpeys esti häntä vielä veljen luo menemästä. Hänen rupesi tekemään mieli kirkkoon. Siellä teki hän hyvät päätökset, vaan ei voinut niitä täyttää. Usein pääsi hän jo niin pitkälle, että näki veljensä talon; mutta milloin tuli sieltä joku ulos, milloin oli siellä joku vieras; aina siihen esteitä kiertyi.

Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taas kirkossa ja siellä oli Anttikin. Yrjö näki hänet; näki, että hän oli kalpea ja laiha, että hänellä oli samat vaatteet kuin ennenkin, jolloin he vielä olivat yhdessä; nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katsoi hän pappiin, ja Yrjön mielestä oli hän hyvä ja lempeä; hän muisti heidän lapsuutensa päiviä ja kuinka hyvä poika hän oli ollut. Yrjö itse oli sinä päivänä Herran Ehtoollisella ja teki juhlallisen lupauksen sopia veljensä kanssa, käyköön miten käyneekään.

Tämän päätöksen teki hän, saadessaan ehtoollisviinaa, ja lähdettyään alttarin edestä tahtoi hän heti mennä veljensä viereen istumaan, mutta siinäpä istui toinen tiellä eikä velikään katsonut häneen. Jumalanpalveluksenkin perästä oli jotakin estämässä: siellä oli niin paljon kansaa, vaimo kulki hänen sivullansa ja häntä Yrjö ei tuntenut. "Parasta on", ajatteli Yrjö, "kun menen hänen luokseen kotiin ja siellä puhun hänen kanssaan seikat selville". Ulos tultua, tekikin hän niin. Hän meni ensin porstuvan ovelle saakka ja kuunteli, mutta silloin kuuli hän omaa nimeänsä mainittavan; se oli vaimo, joka mainitsi sen.

"Hän oli tänään ripillä", sanoi hän, "hän muisteli varmaankin sinua".

"Ei hän minua muistellut", vastasi Antti, "minä tunnen hänet: hän ajatteli vaan itseään".

Hyvään aikaan ei kuulunut mitään; Yrjö hikoili porstuvassa, vaikka nyt oli pakkanen.

Emäntä hääri padan ääressä, pihinää ja roisketta kuului uunista päin, pikkuinen lapsi itkeä tissutti välistä ja Antti tuuditteli sitä. Vihdoin sanoi vaimo:

"Luulenpa vaan, että te kumpikin muistelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä tunnustaa".

"No puhutaan nyt jostakin toisesta asiasta", vastasi Antti.