Chapter 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

JUTELMIA JA TARINOITA

Suomenteli Samuli S.

Helsingissä, Helsingin kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1879. K. E. Holmin kustannuksella.

SISÄLLYS:

Särkynyt ruukku, H. Zschokke 1. Marietta 2. Kuinka onnettomuus tuli 3. Paha Colin 4. Ruukku 5. Antaja 6. Kukkaset 7. Kina kinasta 8. Hatunnauha 9. Särkynyt ruukku 10. Käräjät 11. Ihmeelliset tiet 12. Tämän merkillisen historian loppu Kultakello, Björnstjerne Björnson Juutalaistyttö, H. C. Andersen Patrik O'Brien ja Katri Noidan kynsissä Maksa rahassa! Pyrstötähti, H. C. Andersen Junun markkinamatka Sukkela Jussi ja Tuhma Jussi Ei mokomaa tuhmaa toista! Oppipoika, Emile Souvestre

SÄRKYNYT RUUKKU.

Kirj. H. Zschokke

1. Marietta.

La Napoule on tosin aivan vähäinen seutu Cannes lahden rannalla, mutta onpa se sentään tunnettu koko Provencen maakunnassa. Tätä seutua varjostavat i'äti vehreät, korkeat palmut ja tummat pomeranssi-puut. Kuitenkaan ei La Napoule ole tullut kuuluisaksi siitä, vaan siellä sanotaan kasvavan mitä hehkuvimpia viinirypäleitä, suloisimpia ruusuja ja kauniimpia tyttösiä. Sitä en tosin tiedä mutta mielelläni sen uskon. Vahinko vaan, että La Napoule on niin pieni, ett'ei se voi kasvattaa yltäkyllin noita mitä hehkuvimpia rypäleitä, suloisimpia ruusuja ja kauniimpia tyttösiä; muutoinhan olisi niitä meidänkin maalla.

Jos La Napoulen luomisesta saakka kaikki Lanapoulittaret olivat olleet kauniita, niin oli pikku Marietta varmaankin ihan ihme ihmeiden seassa, koska hänestä tietää itse aikakirjatkin kertoa. Häntä nimitettiin pieneksi Mariettaksi, vaikk'ei hän ollut sen pienempi, kuin mitä noin seitsentoista ja sitä vanhempi tyttölapsi tavallisesti on, elikkä toisin sanoen, jonka otsa juuri tesmälleen ylettyy täysikasvuisen miehen huulien kohdalle.

La Napoulen aikakirjoilla oli pätevät syyt kertoa Mariettasta. Aikakirjana olisin minäkin sen tehnyt, sillä Marietta, joka oli tähän saakka asunut Avignonissa äitinsä Manonin kanssa, käänsi, syntymäsijoillensa palattuaan, koko seudun ylös alas. Ei hän tosin kääntänyt huoneita nurin, vaan ihmisten päät, eikä niitäkään kaikkia, mutta ainoastaan niiltä miehiltä, joidenka pää ja sydän ovat kahden sulosilmän lähellä aina suuressa vaarassa. Sen minä tiedän, ett'ei se ole lasten leikkiä, se.

Äiti Manon olisi tehnyt kaiketikin paremmin, jos hän olisi jäänyt Avignoniin. Mutta hänellä oli La Napoulessa pieni perintö: pikku maatila, viinitarha ja sievä maja kalliolla, öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa. Sellaista perintöä ei köyhä leski milloinkaan hylkää. Ja nyt olikin hän mielestään aika patruuna ja pohatta, kuin mikä Provencen kreivitär tahi muu sentapainen ylimys.

Mutta sitä huonommin kävi Lanapoulelaisille. Sellaista onnettomuutta he eivät osanneet edes aavistaakaan, eivätkä he liioin olleet lukeneet Homeronkaan kertomusta, kuinka eräs nais-ihminen on voinut saada koko Kreikanmaan ja Vähän-Aasian haarniskaan ja sotisopaan toisiansa vastaan.

2. Kuinka onnettomuus tuli.

Marietta oli tuskin neljätoista päivää asunut öljypuiden ja akasioiden suojassa, kuin jo jok'ainoa nuori Lanapoulelainen tiesi Mariettan siinä asuvan: tiesipä sen lisäksi vielä, ettei koko Provencessa asunut toista niin armasta tyttöä, kuin juuri siinä talossa.

Kun Marietta käydä helkytteli kylän mailla, niinkuin mikä enkeli naisen puvussa, liehuva vaalean vehreä hame yllään, rinnassa orangi- tahi ruusukukkanen ja nauhasia ja kukkia harmaassa hatussa, joka varjosti kauniita kasvoja, -- kas silloinpa tulivat jurot vanhukset puheliaiksi ja nuorukaiset vaikenivat. Ja joka paikassa, oikealla ja vasemmalla, avautui ikkunoita ja ovia, ja kaikkialta kuului: "hyvää huomenta", tahi "hyvää iltaa, Marietta", Ja Marietta kumarteli kaikkialle, oikealle ja vasemmalle.

Kun Marietta tuli kirkkoon, niin laskeutuivat kaikkein (nimittäin nuorukaisten) sydämmet taivaasta alas maan päälle ja kaikkein silmät nousivat virsikirjasta ylös. Ja se nyt oli oikea harmi ja kiusaus, olletikin hartaille ihmisille.

Tähänpä aikaan taisivat nuoret La Napoulen tytöt olla oikein hartaita ihmisiä, sillä heitä se erittäinkin harmitti ja heistä se vasta oikea kiusan kapula oli. Ja syystä kyllä niin olikin, sillä Mariettan tulon jälkeen oli jo monen sulhon lempi lauhtunut, ja moni kulta käynyt kylmäksi. Siitäkös nyt hammasjankkaa tuli, ja nuhteita ja kyyneleitä ja neuvoja ja rukkasia. Häistä ei enää ollut kylässä puhettakaan, -- pelkistä erokirjoista vaan. Lähettivätpä jo toinen toisilleen takaisin uskollisuuden panttejakin, sormuksia ja nauhoja. Vanhemmatkin sekautuivat lastensa kiistaan. Jarnuttiin ja marmatettiin joka talossa; oli oikein surkea elämä.

Marietta on kaikkeen tähän syypää: -- sanoivat hartaat tytöt, sitten sanoivat heidän äitinsä sitä samaa, sitten sanoivat isätkin sitä samaa ja viimein sanoivat kaikki, yksin nuoret miehetkin, yhtä ja samaa.

Mutta Marietta, siveytensä ja viattomuutensa tunnossa, oli niinkuin ruusun ympynen, jonka hehkunaa tummanvehreä kukkaverho suojaa; hän ei osannut edes aavistaakaan mointa onnettomuutta ja oli yhtä hyvä kaikkia kohtaan. -- Sepä liikutti ensin nuoria miehiä ja he sanoivat toisillensa, "miksikä murehduttaisimme tuota sievää, armasta lasta? Hän on viaton tähän!" Sitten sanoivat isätkin sitä samaa; sitten sanoivat äititkin sitä samaa ja lopuksi sanoivat kaikki, yksin nuo hartaat tytötkin, yhtä ja samaa, sillä, ken kerrankin oli puhunut Mariettan kanssa, hän ei voinut olla häneen mieltymättä. Ja jo puolen vuoden kuluessa oli jokainen mieltynyt häneen. Mutta hänpä ei uskonut olevansa niin rakastettu, eikä hän ennen myöskään uskonut olleensa vihattu. Mitähän aavistaakaan tumma, ruohistossa usein poljettu orvokki arvoansa!

Nytpä tahtoi jokainen korvata vääryytensä Mariettaa kohtaan. Sääliväisyys enentää taipumuksen sydämmellisyyttä. Kaikkialla tervehdittiin Mariettaa nyt entistä ystävällisemmin, kaikkialla hymyiltiin hänelle entistä ystävällisemmin, ja joka tanssiin ja leikkiin kutsuttiin häntä entistä ystävällisemmin.

3. Paha Colin.

Eipä toki kaikilla ihmisillä ole suloisen sääliväisyyden lahjaa; toisilla on paatuneitakin sydämmiä, niinkuin Faraonilla oli. Tämä tulee epäilemättä ihmisen luonnollisesta turmeluksesta syntiinlankeemisessa. Merkillisenä esimerkkinä sellaisesta kovatuntoisuudesta oli Colin, La Napoulen varakkain maan-omistaja, joka tuskin olisi ennättänyt juosta päivässä kaikki viini- ja öljy-tarhansa, sitrona- ja pomeranssi-metsänsä. Jo sekin seikka yksinään osoittaa hänen luontonsa turmelusta, että hän, vaikka oli jo seitsemännelläkolmatta, ei tähän saakka vielä kertaakaan ollut kysynyt, mitä varten on tyttöjä tässä maailmassa.

Yhtähyvin pitivät kaikki ja olletikin jo erääsen ikään joutuneet tytöt, -- tässä iässä antavatkin he kernaasti synnit anteeksi -- Colinia parhaimpana poikana auringon alla. Hänen muotonsa, hänen vilpitön luonteensa miellytti näitä ihmisiä, ja siitäpä syystä olisivatkin he vallan kernaasti antaneet hänelle hänen syntinsä anteeksi. Mutta tällaisten tuomarien päätöksiin ei ole hyvä luottaa.

Sill'aikaa kuin kaikki vanhat ja nuoret La Napoulessa olivat taasen sovussa viattoman Mariettan kanssa ja sääliväisinä kiintyivät häneen, oli Colin ihkasen ainoa, joka ei häntä armahtanut. Jos ruvettiin puhumaan Mariettasta, niin oli Colin mykkä, kuin kala; jos hän tapasi Mariettaa kadulla, niin lensi hän vihasta punaiseksi ja kalpeaksi ja loi lapseen oikein nieleviä silmäyksiä salavihkaa.

Kun kylän nouriso oli kokoontunut illalla meren rannalle, vanhoille raunioille, tanssia tahi leikkiä tahi vuorolaulua varten, oli Colin muassa hänkin. Mutta heti kohta kuin Marietta tuli paikalle, oli Colin vaiti eikä olisi laulanut kaiken maailman mammonankaan tähden. Vahinko todellakin hänen kaunista ääntänsä! Kukin kuunteli sitä mielellään, ja tulvimalla tulikin lauluja siltä pojalta.

Kaikki tytöt pitivät Colinista, ja hän puolestaan oli jokaiselle ystävällinen. Hänellä oli veitikkamainen silmäys, jota neitoset sekä rakastavat että pelkäävät; ja kun Colin hymyili, kas silloinpa olisi kelvannut ottaa hänestä muotokuva! Mutta tuo usein loukattu Marietta ei edes katsonutkaan häneen, se on luonnollista. Ja siinä hän olikin oikeassa. Hymyilikö Colin vai ei, se oli Mariettasta yhtä ja samaa. Colinin veitikkamaisesta silmäyksestä taasen ei Marietta huolinut edes kuulla puhuttavankaan, ja hän oli siinäkin vallan oikeassa. Kun Colin rupesi jotakin kertomaan, ja hän se sitä osasikin, ja muut kuuntelivat tarkkaan, silloin Marietta rupesi leikkiä laskemaan vieressään istuvien kanssa, ja viskeli milloin Mikkoa, milloin Mattia kävyillä, nauroi ja lörpötteli eikä kuunnellut Colinia. Se suututti tuota ylpeätä herraa; usein hän äkkiä keskeytti kertomuksensa ja meni tuimana pois.

Kosto on suloista. Nythän olisi Manonin lapsen sopinut riemuita. Mutta Marietta oli liian hyvä lapsi ja sydän hänellä vallan hellä. Kun Colin vaikeni, oli hänen paha mieli. Kun Colin kävi murheelliseksi, ei Mariettaa enää naurattanut. Kun Colin meni pois, ei Mariettankaan enää tehnyt mieli jäädä; ja kotia tultuansa hän itki mitä kauniimpia katumuksen kyyneleitä.

4. Ruukku.

Pater Jerome oli pappina La Napoulessa. Hänellä oli ikää 75 vuotta ja kaikki pyhimyksen hyvät avut ja se ainoa vika vaan, että hän oli vanhuuttansa hyvin huonokuuloinen. Mutta kumminkin saarnasi hän risti- ja rippilapsillensa sitä kauniimmin, ja mielellään häntä kukin kuuntelikin. Tosin hänellä ei ollut muuta kuin kaksi tekstilausetta, ikäänkuin koko hänen uskontonsa olisi niihin suljettu. Toinen oli: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne" ja toinen: "Lapsukaiset, ihmeelliset ovat Herran tiet!" Ja lapset ne rakastivatkin toisiansa ja toivoivat. -- Colin vaan, tuo kivisydämminen, ei ollut tuosta tietääkseenkään. Silloinkin kuin hän näytti ystävälliseltä, oli hänellä paha mielessä.

La Napoulen asukkaat käyvät kernaasti Vencen kaupungin markkinoilla. Siellä on lystiä elämää, ja jos onkin vähän rahaa, niin sitä enemmin on tavaroita. Nyt olivat matami Manon ja Marietta markkinoilla hekin; siellä oli Colinkin. Hän osteli makeisia ja yhtä ja toista tutuille neitosille -- mutta Mariettalle ei pennilläkään. Ja kumminkaan ei hän päästänyt Mariettaa näkyvistä. Mutta kumpikaan ei puhutellut toistansa. Selvästi näki Colinin aikovan jotain pahaa.

Seisahtipa tuosta matami Manon erään kojun kohdalle ja sanoi: "Katsos, Mariettaseni, katsos tuota kaunista ruukkua! Kuningattaren ei huolisi hävetä nostaessaan semmoista huulillensa. Katseles nyt vaan; laita on kiiltävää kultaa, ja puutarhassa ei ole ikinä ollut kauniimpia kukkia kuin siinä, ja kumminkin ne ovat vaan maalattuja. Entäs keskellä sitten! Siihen on kuvattu paratiisi. Katsos, tyttäreni, omenat puissa punoittavat ja hehkuvat, jotta oikein vesi kielelle kiehahtaa. Ja Aatami ei voi kiusausta vastaan sotia, kun kaunis Eeva tarjoaa hänelle tuollaista herkkua. Ja, näeppäs, rohkeana vaan hyppii karitsainen vanhan tiikerin ympärillä, ja lumivalkoinen, kultakaulainen kyyhky istuu korppikotkan edessä, kuni tahtoisivat suudella!"

Marietta ei voinut tarpeeksensa ihailla. "Olisipa mulla tuommoinen ruukku", sanoi hän äidilleen: "liian kaunis se on juoma-astiaksi; minä panisin siihen kukkaseni ja katselisin lakkaamatta paratiisiin. Me olemme kyllä Vencen markkinoilla, mutta tuohon katsoessani luulen olevani paratiisissa".

Niin puhui Marietta ja kutsui kaikki oman kylän tytöt ihailemaan tuota ihmeellistä ruukkua; ja tyttöjen luona seisoivat pian pojatkin, ja viimein oli melkein koko La Napoulen väki ihmeen ihanan ruukun ääressä. Mutta ihmeen ihana se olikin, kaikkein kauniinta läpikuultavaa posliinia, korvat kullatut ja värit kaikkein hehkuvimpia. Uskalsipa joku joukosta kysyä kauppiaalta: "Herra, mitähän esimerkiksi nyt tuo maksaa?" Ja kauppias vastasi: "Jaa-a, se maksaa sata markkaa". Silloin vaikenivat kaikki ja menivät pois.

Kun ei ketään Lanapoulelaista enää ollut kojun edessä, tulla hiipsutti sinne Colin, viskasi kauppiaalle sata markkaa pöydälle, käski panna ruukun lippaasen, täyttää sisuksen puumulilla, ja otti sen mukaansa.

Kotimatkallaan hämärissä tapasi hän lähellä La Napoulea vanhan Jaakon, tuomarin rengin, joka tuli pellolta. Jaakko oli aivan hyvä mies, mutta erinomaisen tuhma.

-- "Saatpa juomarahaa, Jaakko", sanoi Colin, "jos viet tämän lippaan Manonin taloon ja jätät sen sinne. Jos sinulta ruvetaan tiedustelemaan, keltä muka se on, niin sano näin: muuan muukalainen antoi tämän minulle. Mutta minun nimeäni et saa virkkaa, muutoin suutun sinuun ikipäiviksi".

Jaakko lupasi, otti juomarahat ja lippaan, ja meni sinne päin, missä seisoi tuo pieni talo öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.

5. Antaja.

Tiellä tapasi hänet hänen isäntänsä, tuomari Hautmartin, ja sanoi: "Mitäs kannat, Jaakko?"

-- "Lipasta kannan matami Manonille. Mutta min'en saa sanoa, keltä se on".

-- "Miks'et?"

-- "Siks' että herra Colin suuttuisi minuun ikipäiviksi".

-- "Hyvä, ettäs osaat salaisuuksia säilyttää. Mutta aika on nyt jo myöhäinen. Annas tänne tuo lipas; huomenna on minun muutoinkin mentävä Manonin luo. Kyllä minä vien sinne lippaankin enkä millään muotoa ilmaise sen olevan Colinilta. Siten säästyy sinulta matkan vaivat ja minä saan mieluisan tehtävän".

Jaakko antoi lippaan herrallensa, jota hän oli tottunut umpimähkään tottelemaan kaikessa. Tuomari vei lippaan kammioonsa ja katseli sitä kynttilän valossa suurella uteliaisuudella. Kanteen oli punaisella liidulla koreasti kirjoitettu sanat: "Armaalle ja rakkaalle Mariettalle". Mutta herra Hautmartin tiesi vallan hyvin tämän olevan pelkkää koiruutta Colinilta, hän tiesi, että tässä oli jokin kelvoton kepponen tekeillä. Senvuoksi avasi hän varovasti lippaan kannen, eikö muka sinne ole pantu hiirtä tai rottaa. Mutta huomattuaan tuon kauniin ruukun, jonka hän itse oli Vencessä nähnyt, säikähti hän oikein kovasti. Herra Hautmartinilla oli näet yhtä paljon kokemusta oikeudessa kuin vääryydessäkin. Hän huomasi paikalla Colinin aikovan saattaa tällä ruukulla Mariettaa onnettomuuteen; antaa ensin ruukku salaisesti Mariettalle ja päästää sitten ihmisiin semmoinen huhu, että Marietta muka on saanut sen joltakin rakastelijalta kaupungissa tai jotakin semmoista, jotta vaan kaikki kunnon ihmiset kääntäisivät Mariettalle selkänsä. Senvuoksi päätti herra Hautmartin, tuomari, maahan lyödäkseen kaiken pahan, ilmoittaa itsensä ruukun antajaksi. Sitä paitsi hän piti hyvää silmää Mariettaan ja olisi mielellään suonut, että Marietta olisi noudattanut pater Jeromen lausetta häntä kohtaan vähän paremmin, nimittäin lausetta: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne'". Herra Hautmartin oli tosin viiskymmenvuotias lapsukainen, ja siitäpä syystä Marietta arveli, ett'ei tuota lausetta enää häneen käy sovittaminen. Matami Manonin mielestä sitä vastoin oli tuomari oikein ymmärtäväinen lapsi, jolla oli rahaa ja arvoa koko La Napoulessa, pitäjän äärestä toiseen. Ja kun tuomari puhui häistä, ja Marietta peloissaan juoksi pois, silloin istui Manon rauhallisesti paikallaan eikä yhtään pelännyt tuota pitkää herraa, jolla oli niin paljon arvoa. Ja se täytyy sanoa, ettei hänen ruumiissansa ollut vikaa vähintäkään. Ja vaikka Colin olikin kauniin mies koko pitäjässä, niin oli kumminkin kaksi esinettä, jotka tekivät tuomarin etevämmäksi häntä, nimittäin hänen iso ikälukunsa ja hänen iso, sangen iso nenänsä. Niin, tämä nenä, joka kulki tuomarin edellä kuni sanansaattaja ilmoittamassa hänen tuloansa, tämä nenä se oli oikea elehvantti ihmisellisten nenäin joukossa.

Ja huomenna sitten läksi tuomari, mukanansa tämä elehvantti, hyvät aikomukset ja kaunis ruukku, tuohon pieneen taloon öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.

-- "Kauniille Mariettalle", sanoi hän, "en pidä mitäkään liian kalliina. Ihmettelittehän eilen Vencen markkinoilla ruukkua. Sallikaa siis minun, armas Marietta, laskea tuo ruukku ja rakastava sydämmeni teidän jalkainne juureen".

Manon ja Marietta ihastuivat ja hämmästyivät, nähtyään ruukun. Onnellisina säihkyivät Manonin silmät; mutta Marietta kääntyi pois ja sanoi: "Min'en saata vastaanottaa teidän sydäntänne enkä teidän ruukkuannekaan". Mutta silloin suuttui Manon ja huudahti:

-- "Mutta minä, näetkös, minä otan sydämmen sekä ruukun. Voi hupsu itseäsi! Kuinka kauan hyljit vielä onneasi? Vai ketä sinä oikeastaan toivot? Odotatko, että joku Provencen kreivi tulisi sua kosimaan, koskas hylkäät La Napoulen tuomarin? Minä osaan sinusta paremmin huolta pitää. Herra Hautmartin, pidän kunnianani saada sanoa teitä vävypojakseni".

Silloin meni Marietta ulos ja itki katkerasti ja vihasi kaunista ruukkua sydämmensä pohjasta.

Mutta tuomari pyyhkäsi kämmenellään nenäänsä ja sanoi viisaasti:

-- "Matami Manon, älkää hätäilkö. Kyllä kyyhkysemme viimeinkin taipuu, kun vaan oppii minua paremmin tuntemaan. Minä en ole hätikkö minäkään. Minä ymmärrän naisen luonnon, ja ennenkuin kolme kuukautta saa kuluneeksi, olen minä hierounut Mariettan sydämmeen".

-- "Siihen on hänen nenänsä liian iso", kuiskasi Marietta, joka kuunteli oven takana ja nauroi salavihkaan. Ja tosiaankin, kolme kuukautta kului, mutta herra Hautmartin ei ollut vielä saanut nenänsä nipukkaakaan Mariettan sydämmeen.

6. Kukkaset.

Mutta näiden kolmen kuukauden kuluessa oli Mariettalla muitakin toimia. Ruukusta oli hänellä paljon harmia ja vastusta ja sitä paitsi vielä jotain muutakin.

Kahden viikon kuluessa ei La Napoulessa muusta ollut puhettakaan kuin ruukusta. Jokainen sanoi sitä tuomarin lahjaksi ja että naimiskaupat oli jo tehty. Mutta kun Marietta juhlallisesti oli selittänyt kaikille tovereilleen, että hän vihittäisi itsensä mieluummin meren kurimuksen kuin tuomarin kanssa, silloin tytöt entistä ilkeämmin jankuttivat samaa asiaa Mariettan kiusalla ja sanoivat: "Voi kuinka herttaista Mariettan on levätä hänen nenänsä siimeksessä!" -- Se oli ensimmäinen harmi.

Sitten oli matami Manon niin armoton, että pakoitti Mariettaa käymään joka aamu huuhtelemassa ruukkua kaivolla ja panemassa siihen tuoreita kukkasia. Siten toivoi hän saavansa tytön totutetuksi ruukkuun ja antajan sydämmeen. Mutta yhä vaan vihasi Marietta lahjaa sekä lahjan antajaa, ja kaivolla käyminen oli hänelle kova rangaistus. Toinen harmi.

Sitten, kahdesti viikossa löysi hän, kaivolle tullessaan, viereisellä kalliolla mitä kauniimpia kukkia, kauniisti sidottuja, oikein omiansa kauniisen ruukkuun. Ja kukanvarret oli kääritty paperiin, johon oli kirjoitettu: "Armas Marietta". Ei suinkaan kukaan olisi tahtonut luulotella Mariettalle, että maailmassa enää on velhoja ja keijukaisia. Eikö mitä! Kukat olivat tuomarin tuomia ja hänen se oli tuo makea lausekin. Marietta vaan ei tahtonut haistella kukkia, ainoastaan siitä syystä, että tuomarin nenän henki oli käynyt niitä tuudittelemassa. Kukat hän kumminkin otti, koska kedolla ei niin kauniita kasvanut, mutta paperin hän repi tuhansiin palasiin ja hajoitti ne sille paikalle, missä kukat olivat olleet. Mutta tämäpä ei ollenkaan suututtanut herra Hautmartinia, jonka rakkaus oli sanomattoman suuri tavallansa, niinkuin hänen nenänsäkin tavallansa. Kolmas harmi.

Tulipa viimein asia puheeksi tuomarin kanssa, ja siinä saatiin selville, ettei hän ollutkaan kukkain antaja. Kukas se sitten olisi? -- Tämä tieto kummastutti suuresti Mariettaa. Siitä pitäin hän otti suuremmalla mielihyvällä kukkaset kalliolta, haistelikin niitä -- mutta kukahan niitä sinne toi? Marietta oli, mitä tytöt tavallisesti eivät ollenkaan ole, hyvin utelias. Hän koetti arvata yhtä ja toista La Napoulen nuorukaista, mutta selkoa ei asiasta tullut. Hän kuunteli ja väjyi myöhään yöhön asti; hän nousi varhemmin ylös. Mutta mitään hän ei saanut kuulleeksi eikä väjyneeksi. Ja kumminkin oli aamulla kahdesti viikossa kauniit kukat aina kaivolla, ja niiden ympärille käärittyyn paperiin oli aina kirjoitettu hiljainen huokaus: Armas Marietta! -- Mutta tuohan nyt voi tehdä kylmäkiskoisimmankin uteliaaksi. Vaan uteliaisuus tulee lopulta sangen tuskalliseksi. Neljäs harmi.

7. Kina kinasta.

Viime sunnuntaina oli pater Jerome taaskin saarnannut tekstistä: ihmeelliset ovat Herran tiet. Ja Marietta arveli, kyllä kai hän jotakin tietä viimeinkin saa selon näkymättömästä kukkain tuojasta. Pater Jerome puhui aina totta.

Eräänä kesäyönä, liiankin kuumana, oli Marietta herännyt hyvin varhain eikä enää voinut nukkua. Senvuoksi hyppäsi hän ilomielin vuoteeltaan, kun aamurusko alkoi punata taivaan rantaa. Hän puki päällensä ja läksi kaivolle, pesemään silmiänsä ja käsiänsä; otti hän mukaansa hatunkin, sillä hän aikoi hetken aikaa kävellä meren rannalla. Siellä tiesi hän salaisen paikan, jossa oli niin hyvä uida.

Mutta tälle salaiselle paikalle kulki tie kallioiden poikki talon takaa ja sieltä jälleen granaatipehkojen ja palmujen ohitse. Tällä kertaa Marietta ei päässyt siitä ohitse. Sillä, nuorimman ja solakkaimman palmun juurella makasi makeassa unessa nuori ja solakka mies, vieressään kaikkein kauniin kukkakimppu. Näkyi siinä valkoista paperiakin, johon kaiketi taaskin oli kirjoitettu huokaus. -- Mitenkäs nyt Marietta olisi voinut päästä siitä ohitse?

Hän pysähtyi ja vapisi pelosta kuin haavan lehti. Hän päätti palata takaisin majallensa. Mutta tuskin oli hän astunut pariakaan askelta takaisin päin, niin jo katsahti jälleen makaajaan ja pysähtyi. Kaukaa ei kumminkaan voinut hänen kasvojansa eroittaa. -- Nyt oli salaisuudesta selko saatava, nyt tahi ei milloinkaan. Hiljalleen hän hiipi palmun luo. Mutta makaaja näkyi liikahtavan. Takaisin jälleen majalle päin! Mutta eihän tuo liikunto ollutkaan muuta kuin Mariettan arkaa mielenkuvailua. Ja palmua kohti hän astui taaskin. Mutta kenties hän vaan on makaavinaan. Kotiin taas aika kyytiä! Mutta ketäpä pelkkä "kenties" panisi pakosalle? Rohaistuna läksi hän matkalle palmua kohti.

Sillä välin kuin hänen arka ja utelias sielunsa horjui sinne tänne pelon ja uteliaisuuden välillä, sillä välin kuin hän juoksenteli majan ja palmupuun väliä, oli hän kumminkin tullut muutamia askelia lähemmäksi makaajaa: olihan näet hänen uteliaisuutensa väkevämpi pelkoa.

-- "Mitä minä hänestä? Tienihän kulkee hänen ohitsensa. Maatkoon hän tai valvokoon; minä menen hänen ohitsensa, ja siinä kaikki". Niin ajatteli Manonin lapsi. Mutta ei hän mennyt ohitse sittenkään; sillä pitihän toki kerrankin saada nähdä kukkain tuojaa kasvoihin, jotta saisi asiasta selvän. Ja makasihan tuo, niinkuin ei olisi neljään viikkoon kunnollista unta silmäänsä saanut. -- Ja kuka se sitten oli? -- Kukas muu kuin tuo kaikkein ilkeimmistä ihmisistä kaikkein ilkein Colin!

Vai hän se nyt oli, joka vanhaa vihaansa oli tehnyt niin paljon sydämmellistä harmia hyvälle tyttölapselle ruukulla ja saattanut hänen inhoittavaan kauppaan herra Hautmartinin kanssa? Vai hän se vielä senkin jälkeen kävi häntä kukkasillaan narrailemassa, kiusatakseen vaan hänen uteliaisuuttansa? Ja miksi? -- Hän vihasi Mariettaa. Aina vieläkin käyttihe hän kaikissa seuroissa lapsi parkaa kohtaan kuin kaikkein ilkein ihminen konsanaankin. Hän väisti tyttöä, missä vaan taisi; ja missä ei tainnut, siinä hän pahoitti armaan lapsukaisen mieltä. Kaikille muille La Napoulen tytöille oli hän puheliaampi, ystävällisempi, lempeämpi kuin Mariettalle. Niin, ja entäs vielä mitä! Hän ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt Mariettaa tanssiin, ja tämä lapsihan tanssi niin kauniisti, että oikein!