Part 4

Äänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle taholle. Hän luuli nyt oltavan "kaivoleikkisillä", jossa sormusta kuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi huulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.

Tytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen, uskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat eivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten vanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän sukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette kihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä välttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.

Mitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan ainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina pitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut jättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän vähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin ajatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista joko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.

* * * * *

"Ahkeruus kaikki voittaa." Niinpä Floriankin viimein pääsi ylioppilaaksi.

Mutta silloin ne vasta huolet ja vastukset alkoivat.

Isä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa Florianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen kaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin oli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, josta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla itsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi ruveta.

Näistä siis ei ollut huolta. Mutta Florian ei ollut tottunut vapaasen elämään eikä vapaasen, omintakeiseen työhön. Hän oli tähän asti tehnyt työtä käskettyä, lukenut, mitä opettajat luettavaksi määräsivät. Nyt hän ei itse osannut järjestää lukuansa, kun ei enää niin tarkkaa ohjetta eikä ohjaajaa ollut.

Hän luki vain, luki ahkerasti aamusta iltaan milloin mitäkin ja toisinaan kävi luennoilla kuulemassa konsa ketäkin. Mitäpä hän niistä luennoista hyötyi, ajatukset ne kun vain aina vastustamattomasti livahtivat pois ennen vaikka vaivallakin opittuihin asioihin.

Tämä se alkoi Floriania huolettaa, ja niissä huolissaan hän muuttui hyvin lyhyessä ajassa umpimieliseksi ja synkäksi, kun vilkas mielikuvitus ryhtyi luomaan eteen kaikenlaista ikävää.

Lisette kirjoitteli tuon tuostakin ja kyseli, joko hän oli saanut selville uransa ja ryhtynyt sille valmistautumaan.

Se saattoi Florianin melkein tuskihinsa. Kunniantunto ja kunnianhimo estivät vastaamasta eittävästi, eikähän valhekaan olisi pitkälle auttanut, ainakaan useampia lukukausia.

Viimein hän päätti kirjoittaa isällensä asian koko synkeydessään ja tekikin kirjeen suunnitelman valmiiksi eräällä luentotunnilla.

Asuntoonsa palattuaan pyysi Florian johonkin tarpeesen rahaa emännältänsä. Isä näet, arvaten poikansa kykenemättömäksi muistamaan juoksevia asioitaan ja hoitamaan varojaan, oli pannut hänen pankkiiriksensa asunnon emännän.

Silloin emäntä antoi hoitolaalleen kunnallisneuvoksen kirjeen, joka samana päivänä oli saapunut hänen kirjeensä sisässä. Isä Guldén siinä kertoi monen takauksen tähden olevansa ihan joutumaisillaan vararikkoon ja samalla kehoitti Floriania nyt rohkeasti pitämään huolta itsestään, niinkuin monen muunkin ylioppilaan täytyy tehdä.

Florian ei ensin käsittänyt oikein koko asiaa, vaan selvisihän se viimein.

Olipa siinä miettimistä Florianin laiselle miehelle. Neuvottomuudessaan aikoi hän jo surmata itsensä, mutta kauhistui sitä tekoa, eikähän se muutenkaan oikein soveltunut kunnianhimoiselle mielelle. Karttaakseen kiusaustakin siihen sulloi hän uuteen revolveriin, jonka oli kerran saanut lahjaksi, kaksi jäljellä olevaa patroonia ja työnsi aseen nuttunsa taskuun, aikoen viedä sen asekauppaan myötäväksi.

Matkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon ylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Miten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät ajatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin koneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja sitte jälleen asetellut paikoilleen.

Siinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla patroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen varasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä miettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri noin!

Lukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa kuka sanomia, ken mitäkin.

Yht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun. Kaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he Florianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos salista.

Florian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa. Ei, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä. Ja reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?

Florian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia käsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen lauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle, vähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa luoti luusta sisään.

Se teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi raukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.

Kun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat ulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka itsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.

Onneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti ja vavahteli ruumis.

Lääkärin apua oli aivan käsillä, vaan turha vaiva. Nutun rintataskusta pilkisti paperin nurkka. Toivoen siitä saatavan selitystä kamalaan tekoon, otettiin se käsille ja luettiin.

Se oli tuo Florianin kirjeen suunnitelma isällensä. Hän siinä kuvaili tilansa tukaluutta ja arvaeli siihen joutumisensa syitä sekä lausui lopuksi:

"Jos olisin nuorempana päässyt johonkin käsin kosketeltavaan työhön, sen toki olisi täytynyt totuttaa tosi elämään, vaan nyt häilyn ilmassa. Isä, voi miksi miksi et ajoissa pannut minua jonkin käsityön oppiin? Ehkäpä se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä."

VASARAKAUPPA.

I.

Hiljakseen vieriskeli markkinoilta toisille kuljeksivan kauppiaan raskas tavarakuorma kauniina syyspäivänä illan suussa pitkin maantietä, joka hyvästä täytteestä kovana kumisi alla kuin kallio. Toisissa, omissa kärreissään vähän keveämmän kuorman lisänä istui itse kauppias, teräväsilmäinen, nuorenpuolinen mies vielä nuoremman vaimonsa kera. Hevosien paluuttajaksi mukaan lähtenyt poika ajoi varsinaista kuormaa.

"Kuulepas, Mari", virkkoi kauppias erästä pitkää mäkeä noustessa, "ei tämä markkinoilla vaelteleminen enää oikein lyö leiville. Liian monta on ruvennut samaa neuvoa pitämään."

"Mitäpä meillä on muutakaan neuvoa. Vielä ovat ansiot liian pienet ajatella yhteen paikkaan asettumista. Paljo noita on kauppiaita kaupungeissakin."

"Eihän meidän olekaan pakko asettua kaupunkiin."

"No mutta, Jaakko, vielä vähemmin kannattaa ruveta maalle asettumaan. Johan nyt on maakauppiaitakin melkein joka kylässä. Ja vaikeaksi käy vähillä varoilla kilpailla entisten kanssa."

"On tällä kulmalla vielä paljo sellaisiakin seutuja, joista on likimmäisiin kauppiaihin hyvä heilaus matkaa. Katselehan vähän ympärillesi esimerkiksi tänä iltana, kun tästä ensimmäinen kylä tulee, johon muuten yöksikin jäämme."

Siihen pysähtyi pakina, kun lähdettiin alamäkeä laskemaan ja se antoi kylliksi hevosen ohjaamistyötä. Eipä puhe jatkunut sitte entistä tasaisemmallakaan tiellä, sillä luonto alkoi isonlaisen salon jälkeen muuttua ja vetää puoleensa huomiota. Vasemmalta päin aukesi muutamassa tien mutkassa eteen suuri järvi ja sen rannalta näkyi loitompaa jo viljeltyjä seutuja. Hevosetkin siitä vilkastuivat ja läksivät halukkaammin taloja tavoittamaan.

Tie kohosi vähitellen harjanteelle eli kylänseljälle ja kohta vierivät kuormat ensimmäisten mökkien ohitse, jopa viimein muutamain talojenkin, jotka sekä ulkoasultaan että puhtaudeltaan olivat tavallisia itäsuomalaisia: eivät kehua kannattaneet, mutta toimeen niissä tultiin, ehkä välistä huonommastikin.

Sen sijaan näkyi pelloilla tiheässään ruiskekoja sekä ohra- ja kauranärtteitä, jopa joitakuita ylivuotisiakin todistamassa, että Harjulan kylässä ei ainakaan leivän puutteessa eletty.

"Katsos noita!" huomautti kauppias vaimollensa. "Onko köyhyyttä vai mitä arvelet?"

"Eivätpä näytä viljan puolesta köyhiltä. Mutta miten heillä rahaa lienee?" kysyi Mari, tajuten täydellisesti miehensä ajatukset, että juuri Harjula hänen mielestään varsin hyvin soveltui kauppiaan koetustantereksi.

"Miss' on ruista, siin' on aina rahaakin", vakuutti Jaakko lyhyeen ja käänsi jo hepoansa erääsen pihaan, johon kyytipoika oli edeltä kuorminensa kadonnut karjotan nurkan ta'itse.

Jättäen pojan kuorman vartiaksi riensi Jaakko vaimoineen porstuaan, jonka molemmilla puolilla oli isot tuvat. Oikean puolisesta kuuluvat ihmisäänet neuvoivat sisään neuvottelijoita kääntymään sinne päin, ja Jaakko entiseltä muistilta pian löysi oven, vaikka ikkunattomassa porstuassa jo olikin melkein pilkko pimeä, kun vielä oven alapuoliskokin oli kiinni.

"Hyvää iltaa! terve taloon!" toivotti Jaakko.

Isäntä, roteva, kesk'ikäinen mies, Matti Vanhanen vastasi:

"Tulkaa tervennä! Kas, Kauppinenhan se onkin, eikä Jaakko enää näy olevankaan yksinään."

"Ikäväksipä tuo alkoi aika yksin käydä. Tämä on vaimoni, ja nyt olen näyttelemässä vähän maailmaa hänellekin."

"No, höllittäkäähän nuttuja!"

"Teemme, teemme sen työn, jos yösijaa talosta annetaan. Vaan ensin: Vieläkö se, teidän liiterinne on lukollinen ja sopisiko sinne meidän kuormamme? niitä on kaksikin."

"Ei lukosta juuri kehumista, vaan säilyy täällä kuormat vaikka maantielläkin. Saatetaanhan nuo sentään ajaa sinne, jos sattuisi yöllä sadetta tulemaan."

"Pankaas, hyvä emäntä, vettä ja hiiliä samovaariin; sill' aikaapahan lämpiää, kuin käyn kuormat korjaamassa. Minä tuon sieltä tieheiniä, älkää panko omianne."

Isäntä läksi Jaakon kanssa toimittamaan suojaa sekä kuormille että myöskin hevosille, joiden muusta hoidosta sai poika pitää huolen.

Emäntä otti uunilta teekeittiön, kävi täyttämässä sen vedellä ja ryhtyi hiiliä sytytellessään pakinoimaan tupaan jääneen Marin kanssa.

"Mistä se Kauppinen onkaan kotoisin? Ei tuota ole tullut kysytyksi, vaikka on hän jo monesti käynyt meillä."

"Viipurin puolestahan me olemme molemmat."

"Oletteko jo kauankin olleet naimisissa?"

"Vasta neljä kuukautta."

"Eikö se alinomainen matkaaminen väsytä? En minä vain jaksaisi sitä kestää. Ei rauhaa milloinkaan."

"En tiedä ajan pitkään. Nyt ei vielä ole väsyttänyt. Onpa hauska vähän liikkuakin."

Jaakon ja isännän tulo keskeytti puhelun, vaikka eiväthän he olisi sitä kieltäneet; muuten vain naiset luonnostansa puhelevat mieluisemmin keskenään ja miesten läsnä ollessa supajavat, ell'ei heiltä erittäin kysytä.

Jaakko kantoi eväskorin penkille pöydän päähän, joka, ollen veistetty kahdesta suuresta juurikasta, seisoi keskellä peräseinää, leveämpi pää ikkunaa, kapeampi ovea kohti. Avattuaan korin kaivoi hän siitä ensin esille teetä ja sokuria sekä tyydytti talon pikku pojan uteliaita silmäyksiä nostamalla aika ripun vesirinkelejäkin pöydälle. Vesi herahti pikku Matille suuhun, mutta oi hän sentään julennut pyytää, vaikka kyllä kovin mieli teki.

"Maltahan, kunnes teevesi kiehuu, saat sitte sinäkin", lohdutteli Jaakko pienokaista.

"Onko tässä muita kyliä likellä?" kysyi hän melkein samaan jatkoon isännältä.

"On tässä kyliä montakin, vaikk'ei aivan tien varrella; eivät ne juuri näy maantielle."

"Miten varakasta tämä seutu on? Tässä kylässä kyllä näkyy olevan kasattu kekojakin."

"Onhan tuota tultu toimeen. Tässä kylässä ei ole yhtään kitutaloa, ja eläjiä ne ovat muutkin. Hyvät on maat meillä; jos keitä elos rupeaa huononemaan, niin on syy työn teossa eikä maissa."

"Niin, niin, elää ahkera huonommallakin paikalla, laiska kituu missä hyvänsä."

"Ei sitte saattane olla ketään, joka haluaisi myödä taloansa?" jatkoi Jaakko, vähän aikaa vaiti oltuaan ja mietiskeltyään, miten paraiten saisi tiedustelluksi niin paljon kuin mahdollista paikkakunnan oloja.

"Ei ainakaan tässä kylässä kenenkään mieli tehne luopua leivästä, tuskinpa muissakaan näillä seuduin."

"Kun kaikki ovat varakkaita, miksi eivät rakenna itselleen parempia kartanoita? Vai ovatko metsät huonot?"

"Eipä moisissa vikaa; kyllä niissä rakennustarpeita olisi toisellekin antaa, mutta ei tule tehdyksi; aika menee niin tarkoilleen maatyön tekoon."

"Ja rahdin vetoon. Eikö niin?"

"Käydään vähin rahdissakin, vaan ei muut paljon kuin köyhimmät talot. Ne, ne siellä hyöstyttävät vieraita pihoja ja jättävät omat työnsä tekemättä. Vaan sieltähän ne sentään hankkivatkin rahaa kaikkiin maksuihinsa."

"Mistäs muut saavat?"

"Voista enimmäkseen."

Taas pysähtyi puhe.

Teetä juodessaan korvattomasta kahvikupista ja lohkolaitaiselta teevadilta, jollaisia talon molemmat toisetkin parit olivat, katseli Kauppinen niitä hyvin pitkään ja kysäsi sitte hetkisen päästä:

"Tottahan sentään vouraamalla saisi jonkun maatilkun, jos ken haluaisi kartanon paikaksi?"

"On tässä maata sen verta liikenemään, mutta kukas tänne suotta rupeaisi kartanoja rakentelemaan? Ei täällä kannata muiden elää kuin oikean talonpojan, eikä talonpoika tule toimeen paljailla kartanoilla, hän tarvitsee paljon muutakin."

"Olisiko esimerkiksi teillä sellaista joutavaa kartanon paikkaa, tynnyrinalan verta?"

"Mitä, aiotteko te jättää matkustelemiset? Vai mitä varten sitä niin kyselette?"

"Sepähän sitte nähtäisiin. Muuten vain kysyn."

"On tässä puolen virstan päässä sievä mäenkunnas, jota itsekin olen katsellut kartanon paikaksi. Mutta eipä suinkaan minulla enää saane muutetuksi, kun ei tullut nuorempana tehdyksi. Siihen näkyy järvikin niin hyvästi, vaikk'ei tähän. Ja maat siinä ympärillä ovat ihan yhtä hyvät kuin tässäkin."

"Pitäisipä oikein käydä katsomassa."

"Tänä iltana ei näe enää, vaan huomeisaamuna sopii käydä."

"Olisipa lähdettävä aikaisin edelleenkin."

"No, ette ainakaan pimeässä vielä lähde. Se on ihan tien varrella."

Seuraavana aamuna Kauppinen kävi Vanhalan isännän kanssa ennen hevosten valjastusta mäenkunnasta katsomassa, mielistyi siihen ja vourasi sen ynnä tynnyrinalan peltomaata viidestäkolmatta markasta vuodelta, josta hinnasta myöskin kauppiaan elukkain piti saaman käydä yhteisellä laitumella talon karjan kanssa.

Kun vourakirjat oli tehty, joista kiireessä jäi pois ajan määrä, vaikku Kauppinen oli mielessään aikonut viittäkymmentä vuotta, läksi hän kuormillensa ajamaan, luvaten markkinoilta palatessaan tarkemmin määrätä kartanoiden sijan ja sopia kivijalkain teosta jo samana syksynä ennen maan jäätymistä. Matti Vanhanen lupasi erittäin sovitusta maksusta toimittaa kiviä paikalle jo siksi ja sitte työn aikana lisää tarpeen mukaan.

Hyvillään näin oivallisesta kaupasta läksi Matti pellolle maantien varrelle syyskyntöä jatkamaan.

Päivällisajan lähestyessä astui tietä myöten Kylänpään Sakari, toisen talon isäntä, kirves takana vyön alla.

"Jumal'avuks'!" toivotti hän Matille, joka juuri painalsi aatran syvempään kiinni pientaren laitaan ja ryhtyi päästämään hevosta aisoista samalle neliölle haeskelemaan niukkoja ruohon korsia.

"Jumal' ann' apua!" vastasi hän. "Mistäs sinä kaalat?"

"Kävinpähän tuolla pieleksiä korjailemassa; olivat vähän kallistuneet; pojan veitikat ovat kiskoneet pois tukia. Jospa minä ne saisin kiinni!"

"Mistäpä heidät arvaat? Jätä rauhaan."

"Täytyyhän jättää pakostakin. — Hyvinhän sillä Kauppisella oli vahvat kuormat."

"Niin oli. Kohta hänestä tulee meidän kylän asukas", ilmoitti Matti riemumielellä uutisensa.

"Hm, vai niin!"

"Mitä vai niin ja hm?"

"Niin tuota, minä en olisi hänelle toki taloani antanut."

"No, eihän hän minunkaan taloani saanut; ainoastaan yhden tynnyrin alan joutavaa maata."

"Katsohan vain, eikö vie taloasi kokonaankin kuin entinen piru, joka sai miestä sormesta kiinni ja vei sitte koko miehen."

"Älä hätäile, hyvä naapuri, onhan sitä nyt minullakin sentään vähä järkeä; en minä rupea taloani syömään enkä hävittämään."

"Hyvähän olisi, jos niin kävisi. Mutta ole varoillasi, ja muista minun sanani, jos hullusti käypi."

"Pannaan, pannaan mieleen. Mutta pidä vain itse varasi. Ei meidän talomme kaltainen toki tyhjästä häviä."

"Hyvä olisi! hyvä olisi!" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli päätänsä.

Matti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa päivälliselle.

"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille", kertoi Matti syödessään kotiväelle, "kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä kartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle kaupat."

"Mitäpä tuossa tuon vertaisessa on kadehtimistakaan", arveli emäntä.

"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului. Ja vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa nyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas sen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa voisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä kyllä kostui."

Tuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan. Kaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin tulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa oli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.

Sakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun ei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:

"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö sinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin hyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?"

"Ei se nyt enää peräydy, kun on kerran tehty kirjat."

"Hm! vai niin! Sepä oli paha, se!"

"Minkä tähden? Ja mitä sinulla on Kauppista vastaan? Eikö hän ole rehti mies?"

"No, enhän minä hänestä mitään pahaa tiedä erittäin, mutta en erikoista hyvääkään."

"Mitäs sitte valittelet taikka oikeastaan tarkoitat kaivelemisellasi? Sano suoraan!"

"Tulee puoti liian lähelle kyläämme. Se minusta on pahasti, hyvin pahasti."

"Mikäpä vaara siinä sitte olisi?"

"Kun on puoti lähellä, tulee siitä aina otetuksi tavaraa enempi kuin etäältä haetuksi, ja se on vaarallista, se, sanon minä. Mutta koska ei enää käy auttaa, niin olkoon sitte."

Ja hyvästeltyään läksi Sakari, päätänsä vieläkin pudistellen.

II.

Lähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja asettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa kauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi varustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin, mutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa sittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.

Nyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun Harjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat Kauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. "Ottakaa tavarassa!" vastasi hän aina lyhyeen.

"Eipä minulla ole tavaran tarvista", koetti monikin vastustaa.

"No, tulkaahan sentään katsomaan," houkutteli Kauppinen, "eikö mitään löytyisi, jota talossa tarvitsisitte." ja kun miehet kerran astuivat tavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:

"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta markkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös kelpaa tehdä saappaiksi!"

Samaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä aikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia, kirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.

Pieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen puhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana asuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty seisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä tavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin, kuin ei ollut mitään punnittavana.

Astuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli häntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota hän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen tähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku kansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:

"No, mitäs pytyssä on? Ruvetaankos kauppojen tekoon?"

"Olisihan tässä vähä voita, jos hinnoilla sovitaan."

"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa vain 60."

"No, kahvia minä siitä ottaisin. Punnitkaahan voi ensin."

Kauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka siitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai painopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai voiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois vastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille, viedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä tehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti pöytään.

"Neljännestä vaille neljä naulaa!" julisti hän päätökseksi.

"Ei se nyt tainnut olla oikein", arveli Sakari. "Se juuri kotona punnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa."

"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan", myönsi Kauppinen äkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua tasapainoon. "Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa."

"Kummapa se! Mutta pankaahan nyt sama paino kahvia ja sokuria yhteensä."

"Ei siitä niin paljon saa, kahvi on kalliimpaa."

"Minä maksan lisää rahassa, pankaa vain!"

Kauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon paperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten runsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt painot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä tavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.

Sakari maksoi hinnan eroa 30 penniä naulalta ja läksi.

"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua vastaan", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. "Aina hän vain katsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla."

Mari ei tuohon ehtinyt mitään vastata, kun silloin juuri tuli toisia ostajia.

Vähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja äsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut tulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.

"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys", alkoi Sakari. "Tällä samalla puntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti neljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin teitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos punnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin neljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän painavat vain neljännestä vaille neljä."

"Katsoittehan te itse, kuin punnitsin?"

"Kyllä minä katsoin ja katson nytkin tästä."

"Syyttäkää sitte itseänne."

"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa; punnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale." Ja Sakari nosti voin paperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. "Katsokaas nyt, onhan tässä neljä naulaa."

"Niinpä näkyy olevan ja vielä paperinkin paino."

"No, antakaa sitte tällä puntarilla minulle myöskin kahvit ja sokerit."

"Saatte neljännesnaulan lisäksi."

"En minä huoli teidän sokuritoppa-paperistanne."

"Maksaapa se paperi minullekin."

"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se painaa kaksi luotia."