Part 3

"Sa... saakeli!" raivostui siitä Jussi ja syrjään väistyen sipasi uudestaan tamman kuvetta vitsalla. Mutta nyt oli tamman mitta täysi. Se potkasi niin että jalat sattuivat auran-ojasten poikkipuuhun. Siitä se aivan raivostui, iukasi, potkasi uudestansa ja riuhtasi auraa semmoisella voimalla, että kainalovitsat rusahtivat poikki, sahrat irtaantuivat aisoista, koko aura hajosi pirstaleiksi, ja täyttä ravia painoi nyt sydämistynyt hevonen tyhjien aisojen kanssa paloa pitkin, loikkasi matalan veräjän yli ja läksi täyttä laukkaa painamaan kotia kohti. Pulleahko Jussi Puranen juosta väänsi perästä, äsyten kiireessä:

"Prtuu!... Prtuu, paholainen!... Ptruu, sen vietävä!"

Turhaa. Veräjän luona hän pysähtyikin äkkiä, hengästyneenä, kirosi ja vannoi:

"Mäne vaivatta!... Juokse nyt vaikka maailman loppuun... mokomakin konkari!"

Hengästyneenä, suuttuneena paiskasi hän hattunsa maahan. Ja vasta nyt hän huomasi tajuisesti, että oli kuumuudesta aivan tukahtumaisillansa. Hiki valui pitkin ihoa. Niska oli punaiseksi palanut. Hän äkämystyi auringolle: itsepintaisena istahti hän paksun puuntyven päälle, paraaseen paahteeseen, niska aurinkoa kohti, ja vannoi myrtyneenä auringolle:

"Paahda nyt!... Porota niin jotta saat kyliäsi!... Vaikka koko niska polta!"

* * * * *

Hän istuu kauvan. Aurinko paahtoi aivan kuin uhalla. Vihan ja mielen myrteymän umpimähkäiseen paljouteen hukkuivat jo sivuasioiden yksityiskohdat: tamma, aurinko, Karoliina, koko maailma. Hän tajusi vain himmeästi, että hänelle on tapahtunut joku paha, jonka johdosta hän on nyt täysi. Tai oikeastaan ei se ollut enää mitään tajuntaakaan, vaan jotain vaistoa, kuin savuihin tukahtunutta, ja se umpimähkäisyys tavallaan hieman helpotti hänen oloansa.

Mutta vihdoinkin nousi hän ja lähti astua väännättelemään tietä pitkin kotiinsa päin. Se tie oli oikeastaan hänen yksityinen metsätiensä, vaikka hän oli sallinut naapuriensakin sitä käyttää oikotienänsä.

Sillä oikeastaanhan hän ei ollut kitsas, ei paha naapurille. Monesti oli hän muun muassa kuvitellut, miten mukava olisi, jos hän olisi oikein rikas isäntä ja Hyväkäs ja muutkin, mutta ainakin Hyväkäs, köyhiä. Ison jyväkuorman päällä loikoen ajaisi hän kylläisellä hevosella pitkin kylätietä myllyynkin. Hevosensa pysäyttäisi köyhän Hyväkkäänkin tuvan edessä, viskaisi ynseästi, välinpitämättömästi, kuin ohimennen, täyden jyväpussin kuormasta Hyväkkäälle, äännähtäisi: "tuoss'on sullekin!" Ja miten Hyväkäs silloin hämmästyisi, varsinkin kun näkisi, että pussissa on parasta ruista.

Mutta hän ei olisi siitä tietääkseenkään. Mötköttäisi vain jyväkuorman päällä, nykäisisi lihavan hevosen käyntiin, ja hevonen nyhtäisisi raskaan kuorman liikkeelle niin että syvä, silmää hivelevä kuoppa vain painuisi lihavaan lautaseen, mutta kuorma ei tuntuisi sen perässä. Semmoista ja paljon muuta hyvää oli hän usein uneksinut.

Mikä autuus olisikaan olla kylän ainoa kunnon isäntä, se joka voi ja tahtoo jokaista auttaa ja johon kaikki alati hengessä katsovat!

Mutta nyt ajoi se metsäpiru hänestä hetkiseksi sen hyvän hengen. Antti Hyväkäs oli näet aikoinansa laittanut laulunkin, kuten Rämekorven laulumailla oli tapa. Sitä laulua oli laulettu kylällä ja monesti oli se seikka nostanut Jussissa mustan havenen.

Ja eikös juuri nyt taas aseta kohtalo niin, että tuo vanha, ja muilta unohtunut laulu nousee haudastansa ja täyttää hänet pimeällä hengellä. Hartikaisen aikamies poika, Pekka, ajoi näet tätä samaista tietä myöten. Kuului jo kärrien rätinää. Kohta ilmestyi ajaja näkyviin. Työkärrien korissa seisten hoputti hän hevostansa juoksuun. Huono kärrinkori reuhkasi. Kärrit hypähtelivät kuopikkaalla tiellä. Pekka veteli hevostansa ohjaksien perällä selkään ja lauloi sitä Hyväkkään laulua:

"Rimparill' on rimmut ja ramparill' on rammut ja herrasmampsellilla."

Se puhkasi Jussin paiseen. Topakasti pysähtyi hän keskelle tietä ja varotti uhkaavasti:

"Elä aja, kuule, päälle Hartikaisen poika!"

"Hei!" hihkasi vain Pekka, joka ei kärrien rätinältä kuullut varotusta, löi hevostansa ja luullen Jussi Purasen aikanansa raivautuvan pois tieltä, lasketteli tätä kohti.

Mutta ei, Puranen seisoi uhallakin paikallansa ja uhitteli:

"Ajappas päälle, tokko uskallat!"

"Pois tieltä!" hihkasi Pekka ja oli jo lähellä päälle ajaa.

"Koitappas!" uhkui vain Puranen tanakkana, rauhallisena seisten.

Ja nyt tapahtui onnellinen kohtaus, joka pelasti Purasen joutumasta hevosen jalkoihin: Viisas hevonen näet pysähtyi niin äkkiä töksähtämällä, että Pekka menetti tasapainonsa ja suistui hevosen lautasen yli suin-päin tielle...

"Vieläkö ajat päälle!" nautti silloin Puranen voitostansa. Pekka kirosi, hypähti pystyyn, syöksyi kuin pyörryksissä Jussi Purasen kimppuun ruoska ojona:

"Sen perhana... Annanko tuosta!"

"Lyö... Lyö vain, jos luulet kukkarosi kestävän!" ähki Jussi Puranen tietoisena siitä, että hän on tien isäntä. Tyynenä, sydän täynnä saneli hän:

"Et taida tietää, kuka se on tämän tien isäntä... Niin että ajat kuin vierasta tietä myöten", lopetti hän kuin ilkkuen, kutitellen.

Pekka älysi asian, ja se häntä aluksi hieman masensi. Tien isännän rauhallisilla eleillä kopeloi nokinen Jussi Puranen tupakkavehkeitä taskustansa, puhalsi piippua selväksi ja lisäsi pistävästi, sillä Hyväkkään laululla pistäen:

"Taitaisi sinun kannattaa teettää omakin tie... Kun niin reilusti kerran laulella kannattaa!"

Mutta vähitellen selviytyi Pekka ennallensa ja rupesi kerskumaan vastaan. Sukeutui pieni, omituinen kinastelu. Jussi Puranen ähisi, sydän täynnä, rauhallisena pysytellen, tietoisena isännyydestä. Pekka joutui lopulta alakynteen ja rupesi koraamaan asemaansa ylimalkaisella pöyhkeilyllä. Ruoska kädessä kehui hän:

"Saakeli soikoon, kun minä tuolla tammalla laskettaisin sileää tietä myöten, niin ei siinä sinun tammasi saisi hajustakaan kiinni."

"Mhyy!" äännähti täysinäinen Jussi Puranen, kokien olla välinpitämättömänä ja pysytellä tupakanpanoasiassa. Pekka vahvisti kehuen uljaasti:

"No et kyllä pysyisi... Ja jos lasketteleisin tuolla tammalla vaikka seinää kohti, niin puhki seinänkin se lentäisi kuin lintu!... So tamma!" kiivastui hän lopuksi ja löi tammaa nyrkillänsä lautaselle.

Niin oli tämä tapaus heidät uudestasynnyttänyt. He kinastelivat tosissaan kuten konsanaan luonnonlapset.

IV.

Jotenkuten selvisi toki äskeinen selkkaus. Pitkän kinastelun loputtua hyppäsi Hartikaisen Pekka kärreihinsä, löi hevosta ja hihkasi. Karrien korit reuhkasivat hevosen ravatessa täyttä ravia ja Pekka hoilasi taas samaista Antti Hyväkkään rallia "Rimpariir on rimmut".

Ja entistä mustempi ajettuma vaivasi nyt Jussi Purasen mieltä. Äänettömänä, synkkänä ja nokisena astua purasi tämä Pohjolan gentlemanni nyt tietä pitkin ukko Hartikaisen taloa kohti, kostamaan ukolle, ja sitä tietä Hyväkkäälle. Hän päätti kieltää ajamasta hänen tietänsä myöten. Housujen takapuolet vain veppasivat tasaisesti, säännöllisesti, kun tämä Rämekorven metsien syvyydestä ilmestynyt olento astua pyöritteli metsätietä myöten Hartikaisen taloa kohti.

Niin työntyi hän Hartikaisen tupaan äänettömänä, sydän täysinäisenä, kasvot tahraisina ja istahti, hieman ikäänkuin ähkyen, täynnä _isännän-henkeä_. Ukko Hartikainen hakkasi tupakkaa. Kun vieras oli jo tovin istunut, alotti Hartikainen puhelun tiedustelemalla, hokien:

"Kuuluuko sitä vielä mitä?... Kuuluukos... kuuluukos sitä mitä, Jussi-kuoma?"

Ei antanut Purasen sisu vastata. Päästäksensä siitä tehtävästä, otti hän lattialta tikun ja kaiveli sillä hammastansa, sylkäsi sitte ja viskasi samalla tikun pois. Ukko Hartikainen ei oikeastaan odottanutkaan vastausta, sillä tupakanhakkuu kiinnitti hänen ajatuksensa. Hetken kuluttua rupesikin hän siinä työnsä lomassa puhelemaan, virkkaen kuin ohimennen arvelemalla:

"Vai ei sinulle mitään niin kuin ota ja kuulu?"

Hän hämmenteli hakkauksiansa ja ryhtyi sitte vilkkaasti puhelemaan:

"Minulle tässä sen sijaan otti ja sattui sitäkin kuulumista hyväkästä, kun... kun se näet tää Hyväkkään... tuon Antti Hyväkkään härkä-mullikka otti ja niin kuin suuttui."

Siis taaskin Hyväkäs! Taaskin Hartikainen kopisteli välillä tupakka-pölkkyä, jatkoi työtään ja vilkastuen jatkoi:

"Niin tää syötävä... tää Hyväkkään mullikka kun otti ja heittäytyi vihaiseksi ja kun yht'äkkiä otti ja hyökkäsi minun päälleni... Siinä Timoskan veräjän kohdalla hyökkää ja meinaa... puskea, meinaa tää Hyväkkään mullikka... Mutta minä ojaan."

Hän oli siinä työssään yhtenä puheen vilkkautena, toisteli hokien ja jatkoi:

"Ojaan... ojaan minä..."

Vieras tuskin viitsii kuunnella; niin on ynseä.

Toinen jatkaa:

"Hyppään vesiojaan pitkäkseni ja arvelen... tälle niin kuin mullikalle arvelen, jotta puske nyt, jos sinun niin kuin mielesi tekee... Onko sinua, Jussi, milloinkaan mullikka puskenut... tahi niin kuin hätyyttänytkään?" käänsi hän äkkiä puheen.

Mutta Jussi ei äännä. Kumarassa istuu ja sammuksissa oleva piippunysä lerppuu taas kylmillään ikenissä. Hartikainen jatkaa:

"Ei siitä sen ruojan puskemisesta mitään iloa niin kuin olisikaan... niin kuin tään härän puskemisesta tarkotan, ja siksi minäkin ojaan."

Ei hän ajatellut puheen sisältöä, mutta antoi vaan tulla. Hän jatkoi kuin härän menoa ja asiaa oudostellen:

"Entäs tää mullikka... tää Hyväkkään mullikka ryökäle, mitä tekee silloin!... Kun minä virun ojassa, niin tää ottaa ja suuttuu yhä julmemmin ja möyryää ja rupeaa puskemaan kantoa... niin kuin tään minun sijasta rupeaa kantoa puskemaan."

Hän olisi kertonut tämän asian aivan yksityiskohtia myöten loppuun asti, jos työtä olisi jatkunut. Mutta tupakat olivat jo kylliksi hienot. Hän alkoi koota niitä seulaan, ryhtyi seulomaan ja lopetti kertomuksen typistämällä sen lyhyeksi ilmoitukseksi:

"Ja siinä hän sitte mullikka vain möyryää ja puskee sitä kantoa..."

Jussi Puranen veti hieman sieramiinsa ja tunsi henkisesti paisuvansa, eikä siis voinut ääntää. Hartikainen lopetti jo seulomisenkin, pani tupakkaa ja kysyi äkkiä:

"No entäs kuin se on se sinun tamma?... Vieläkö hän yhä niin kuin iukuu?"

Päästäksensä vastaamasta ryhtyi Jussi Puranen selvittelemään piippuansa, puhaltaen posket pullollaan sen hikireikää auki. Hartikainen sytytti silloin piippunsa ja jatkoi:

"Iukuihan se tämäkin meidän tamma nuorempana ollessaan, mutta se tää meidän poika... tää Pekka, antoi sille sitte niin kuin ruoskaa."

Näin olisi jatkunut asiasta toiseen menoa, eikä Jussi Puranen olisi ehkä jaksanut voittaa itseään ja päästä puheen alkuun. Nyt sattui toki tulemaan talon emäntä, joka käski Hartikaisen mennä veräjiä tukkeamaan, etteivät lehmät pääsisi peltoihin. Hartikainen johtui silloin kyselemään vaimoltansa yhtä ja toista lehmistä, joten Jussi Puranen sai aikaa hautoo puheen alkua.

Mutta vaikea vain oli se alku. Tuskin siitä olisi tullut mitään, jos ei Hartikainen olisi jo valmistautunut lähtemään. Silloin täytyi Purasen voittaa itsensä. Hän imasi savut, sylkäsi, kumartuen syvään, ja murahti:

"Ja joutaisipa se poikasi tekemään oman tiensäkin..."

Hän lapautti välillä lapikkaittensa pohjilla lattiaa, puhalsi savua sieramistansa ja jatkoi äskeistä lausetta:

"Kun kerran joutaa hevosta piiskaamaan ja laulamaan rekilauluja."

Ukko Hartikainen ei älynnyt asiaa, mutta tokasi jotain sanoaksensa:

"Ka joutaisipa hän tehdä... Mutta kun tässä on tämä sinun tie... tämä oikotie, tarkotan, niin hitto hänestä koko tiestä... Uudesta tiestä, tarkotan, hitto... Vai kuin sinä Jussi arvelet... siitä asiasta niin kuin?"

Jussi Puranen ähki sanottavaa synnyttää vääntäen. Ei tahtonut tulla. Hartikainen puuhaili ja aikoi jo lähteä sanoen jäähyväiseksi:

"Ka... no!"

Silloin oli pakko jatkaa. Jussi tuijotti lattiaan ja murisi:

"Ei tässä kukaan ole luotu pitämään toisille hollitietä... Niin jotta laita oma tiesi!"

Hartikainen pysähtyi. Vähä vähältä pääsi hän Jussi Purasen jurnutuksesta asian perille ja alkoi sovitella, selittäen: "Elä, veikkonen, turhia ala!... Ei tää tie ajaessa kulu, ei hän myös niin kuin lyhene... Niin kuin esimerkiksi tää leipä, jos häntä otat ja syöt, niin hän, leipä, ottaa ja kuluu... ja loppuukin, kun häntä oikein syöt... Mutta tää tie, aja häntä jos kuin, niin ei ota ja lyhene, eikä kapene... tää sinunkaan tiesi tarkotan, ei lyhene ei niin kapene."

Silloin Jussi Puranen katsahtaa muljautti häneen ja murahti:

"Ka aja sitte Hyväkkään tietä myöten... Kun et omaasi viitsi tehdä!"

Hartikainen joutui ymmälle. Hän koki tiedustaa:

"Senkö Antti Hyväkkään?"

Jussi Puranen mietti mitä vastata. Hartikainen jouti siis jatkamaan halveksivasti:

"Ei, veikkonen, hänellä... tällä Antti Hyväkkäällä, ole mitään tietä... Ei hänestä ole koko miehestä muuta kuin housujaan kannattamaan... siitä Antti Hyväkkäästä."

Hän aivan vilkastui toista morkatessaan ja sovintoa hieroen tarjosi:

"Paa, veikkonen, tästä tupakkaa... Pane palamaan hakkajaisia ja anna tien olla ennallaan... Ei tää siinä vanhene ei rumene... Pane palamaan, pane!"

Mutta ei. Jussi Puranen ei huolinut tupakasta. Hänen henkensä ei sietänyt nyt sovintoa. Se synnytti jotain vaikeaa, umpimähkäistä. Nyt sai hän toki jo toistetuksi pisteliään murahduksen:

"Aja, aja häntä sitte Hyväkkään tietä... niin sittepähän näet."

Hartikainen joutui aivan pulaan. Tie oli hänelle välttämättömän tarpeellinen, ja ennen oli Jussi itsekin aivan käskenyt sitä käyttämään. Olipa joskus sitä korjaillutkin aivan häntä varten. Mutta nyt! Mikä menikin miehen päähän! Hätäillen, kuin oudostuneena, hoki Hartikainen ihmettelyä:

"Elä veikkonen!... Elä nyt, veikkonen, joutavia!"

Mutta ei mikään auttanut. Taipumaton kuin paha taipumus oli Jussi. Eikä edes selittänyt asian syytä, kun Hartikainen koki taivutella ja sovitella:

"Elä... elä nyt, Jussi veikkonen"; raapi hän jo korvallistansakin.

Ja niin jäi Hartikainen tiettä. Eikä Jussi Puranen itsekään nyt edes erityisemmin nauttinut voitostansa ja voimastansa. Hän oli vain ennallansa täysi, ja niin työntyi hän ulos ovesta ja läksi paluutaipaleelle.

V.

Ja nyt oli hän omaa itseänsä, lujaa luonnon luomaa Jussi Purasta aivan täydellisesti. Hän oli sitä niin ihailtavan täydellisesti kuin luotu luonto on omaa itseänsä kokonansa, arastelematta, tosin tajuttomasti, mutta samalla ikäänkuin riemuitsevin mielin.

Siinä välillä, Hartikaiselta lähdettyään, poikkesi hän kotiinsa. Sinne veti häntä oikeastaan päivällisaika, jonka tulon hänen vatsansa aina ilmoitti säännöllisesti kuin tarkin kello. Karoliina oli jo laittanut ruuan: pöydällä oli kaksi aimo leipää, oli voitakin, ja piimää oli vallan yletön pytty. Onhan nyt hääpäivä! niin oli Karoliina arvellut.

Mutta ei mies työntynytkään pöydän taakse. Penkillä istui täynnä omaa henkeänsä. Eikä ihme, että hän oli tässä sieluntilassa. Olihan koko maailma nyt noussut häntä vastaan. Tapaukset kotona, Henttu-Leena, Mikko Pitkänen, auringon paahde palolla, samoin vastaan taisteleva oma tamma, Hartikaisen poika ja muu kaikki oli häntä ikäänkuin härnännyt, kasannut kiven kiven päälle.

Eikä Karoliinakaan arvannut ruveta häntä lauhduttamaan, sillä ei hän huomannut mitään erikoista, vaikka kyllä Jussin äskeinen, vihiltä tultua tapahtunut poislähtö oli tuntunut hieman omituiselta. Hänen päässänsä pyöri yhä tuo vihkimistoimitus, ja kun mies oli kotvasen synkkänä istunut, koetti hän alkaa sen kanssa puhelun, kysyen pyttyjä pestessään:

"Paljonko se pappi vielä otti tästä vihkimisestä?"

Ei vastausta. Jussin sielusta nousi taas se musta piru, se Hyväkkään "onnenhyrrä" ja muu. Juuri se "onnenhyrrä" se nyt siinä kummitteli. Karoliina jatkoi työtänsä, muisti ensimäisen vihkimisensä Pekka Tapetun kanssa ja puheli:

"Se Tapettu-vainaa se kävikin sen vihkimisen maksamassa päivätöillä... Kaksi päivää teki sille entiselle rovastille."

Ei ääntä avio-miehen suusta. Karoliina huuhtoi pyttyjä ja nurkui kuin yksin puhuja:

"On noita rahan reikiä jos mille pipille ja papille!... Ikään kuin näille köyhän penneille ei olisi parempia tarpeita!"

"Ka!" yritti jo Jussi jollain pistää, mutta ei ollutkaan valmista sanaa, ja asia töksähti siihen yhteen sanaan. Karoliinakin lähti ulos. Sekin häntä suututti. Miksi ei Karoliina voinut häntä johtaa puheeseen kiinni, vaikkapa ärsyttämällä johtaa!

Mutta oitis palasi Karoliina.

Hän oli ulkona tullut ajatelleeksi tätä Jussin "kah"-sanaa, tuli uteliaaksi, kuten konsanaan vaimo ja tiedusti palattuansa:

"Mitä sinä arvelit sanoa?... Kun jo sanoit: 'Kah'."

Ja nyt olikin Jussi jo valmiimpi ja alkoi vääntää: Härnäävästi, pistävästi jauhoi hän:

"Ka, kukas se käski tähän köyhyyteen työntäytyä... kun tässä niin kurjaa on."

Siitä se alkoi sukeutua: Karoliina alkoi haistaa, että siinä on toran alkua. Olihan hän vanha aviovaimo, asiaansa tottunut, eikä siis hämmästynyt.

Ja niin kehittyi ensimäinen aviotora, hitaasti, mutta sitä varmemmasti. Jussi ähki sisällisesti, kuin sanoja synnyttäen, jurnutti sanan, toisen, kerrallaan, pistelevästi, katkerana. Karoliina oli vain ymmällä aiheesta, koki alussa malttaa, mutta härnäytyi vähitellen. Jos hän olisi arvannut mennä, taputtaa Jussia poskelle, mairitella -- mutta ei vain muiskata, herra paratkoon! -- niin olisi mies kai sulanut kuin äksy lapsi. Mutta ei. Olihan hänessäkin toki Rämekorven henkeä, ainakin pohjalla. Se taas kaiveli Jussin mieltä. Siis ei vaimokaan! Oma vaimokin vetämässä maailman kanssa yhtä köyttä häntä vastaan!

* * * * *

Ja niin oltiin lopulla ilmijuonittelussa. Päivällinen oli syömättä. Jussi pisteli jo Hyväkkäällä, sen onnenhyrrällä. Karoliina alkoi luulla miehen epäilevän häntä aviorikoksesta ja oudosteli äkkiä toraillen:

"Mitä paholaista se nyt tuosta Hyväkkäästä jauhaa!... Joko se nyt luulee minun sen hännässä lentävän!"

Kaikesta muusta toki voitiin syyttää Jussia, mutta ei vain mustasukkaisuudesta. Mutta nyt, kun Karoliina osui sitä arvelemaan, _tekeytyi_ hän mustasukkaiseksi, sillä silloin oli oiva aihe jurnuta ja pistellä.

Ja hän pisti, pisti niin myrkyllisesti, ja Karoliina oli jo menettää malttinsa ja kehui entistä miesvainajaansa, kerskuen:

"Oltiin tuossa Tapetunkin kanssa jo lähes kaksikymmentä vuotta yksissä leivissä, eikä tuo vielä moista... kun tää jo ensi päivänä!"

Mutta eihän se parantanut asiaa. Päinvastoin. Se oli Jussille kuin voitto. Ilkeästi pisti hän:

"Ka, kunpa sitä kerran luulet olevasi semmoinen Saaronin ruusu, niin olisit ollut tähän tulematta."

Ja voitokkaana, isännän tavoin kallistui hän istuallansa, raapasi housuista tulen, istualtaan nousematta, alkoi sytyttää piippuansa, nousi, lähti ja toisteli mennessänsä, samalla piippuaan sytyttäen:

"Kun... kun niin luulet olevasi Saaronin ruusu, niin juokse vain vaikka Hyväkkään jälestä!"

Entistänsä täydempänä astua mullitteli hän nyt taas metsätietä myöten, aikoen mennä aitaa korjaamaan.

Ja aurinko, iltapäivän hiostava, kuuma aurinko paahtoi nytkin tulikuumana, tukehduttavasti. Hiki kihosi ihosta. Ärtymys lisääntyi kuin auringon säteiden pistoksien ärsyttämänä. Hän osui muistamaan Hartikaisen pojan asian ja ynseili, tievoitostansa epäselvästi nauttien:

"Näkeehän nyt Hartikainen, tokko poikaa laulattaa, kun ajaa kivikko-ahoja myöten."

Hiki valui jo nokista ihoa pitkin. Kasvot olivat märän noen tahraamat. Suolainen hiki kirveli ihoa. Mutta ei hän sitä huomannut. Hän jatkoi ilkkuen, aivan kuin ärtynyt lapsi, tai kuin sairas omintakeisuus:

"Laulakoon... laulakoon vain Hartikaisen poika... Kylläpähän, kun kärrin pyörä sattuu oikein emä-kiveen ja kärri kellahtaa kallelleen, älyää mitä se muksu maksaa."

Hän pureksi nyt mällinsä vasemmasta suupielestä oikeaan, sylkäsi ja jatkoi ilkkumistaan vannoen:

"Tässä kylässä pitää vielä nähdä, kuka se on se oikea Jussi Puranen ja kuka ei."

Tiellä osui nyt tulemaan vastaan Hartikaisen lehmikarja. Etumaisena kulki hatasarvi Sarvikki. Hänet huomattuansa pysähtyi koko karja ja alkoi katsella töllistellä häntä kuin jotain outoa olentoa. Sarvikki seisoikin vielä aivan keskellä tietä.

Ja silloin päätti Jussi Puranen, että hän ei anna nyt perää, ei koko maailmallekaan. Tai oikeastaan hän ei päättänyt mitään, vaan meni vain ja antoi aivohärän olla jouten. Hammasta purren astui hän Sarvikkia kohti ikäänkuin ei tiellä olisi ollut mitään. Itsekseen, ajatuksissaan lienee hän siinä astuessaan uhitellut:

"Puske nyt, jos uskallat."

Rauhallisena painoi hän hatasarvea kohti ja uhitteli jo tajuttavammin:

"Vaikka työnnä sarvesi mahan läpi, niin jotta suolet vuotavat, niin en väistä!"

Ja hän olisikin astunut Hartikaista, lehmiä ja koko maailmaa uhalla Sarvikin sarviin. Mutta viime tingassa hämmästyi Sarvikki, puhahti ja syöksyi kuin kummitusta pakoon tiepuoleen. Koko karja seurasi sen esimerkkiä. Hännät vain heilahtelivat, kun lehmät luikahtelivat tieojan yli metsään. Siellä pysähtyivät ne ja kääntyivät töllistelemään tätä omituista vaeltajaa, joka jatkoi matkaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

* * * * *

Niin saapui hän Timoskan veräjälle, jossa Hyväkkään mullikka oli ahdistanut Hartikaista. Siinä se nytkin söi tämä yleensä pelätty äkäinen mullikka veräjänkorva-aholla, mieli paisuksissa, ylpeillen karjan isännyydestänsä.

Siinä pysähtyi Jussi Puranen. Lehmien kanssa sattunut kohtaus hautui hänen mielessänsä kypsimmällänsä ja johti hänen ajatuksensa kiintymään Hartikaisen kertomukseen äkäisestä mullista. Oitis alkoi hän itsekseen juonitella:

"Luulikohan Hartikainen sitte jotta meidän mullikka ei hänen laista miestä ojaan kupertaisi... Kun se sillä mullikallaan kehui!"

Ja niin johtui hänen vihastumisensa asiasta asiaan mennen Hyväkkääseen, ja nyt jo sen mullikkaan. Hän jo äkäili sille:

"Ja tuota tuommoista elävääkö luulisi Hartikainen minun pelkäävän."

Hän vihastui ja innostuikin. Jo sieppasi hän seipään ja ärjäsi härkää säikyttääkseen vihaisen:

"Häh!"

Mutta härkä kuuli sen, katsahti ja jo tuhahti. Jussi Purasen luonto siitä vain synkkeni ja hän toisti ärjäisynsä entistä kovemmin, seiväs jo kohona.

Ja muuta ei tarvittu. Härkä kuopasi etujalallansa maata, niin että sammalet pölähtivät ja lähti puhahdellen samoamaan Jussia kohti. Tämä puolestaan siitä ärtyi. Seiväs kohona lähti hän härkää vastaan ja mitä lähemmäksi toisiansa he pääsivät, sitä nopeammaksi kiihtyi kummankin kulku, kuten ainakin päällehyökätessä. Härkä taivutteli jo niskaansa ja sokeaksi asti myrtynyt Jussi Puranen vannoi:

"Nyt... Vaikka repeäisi itsensä pirun nahka, niin nyt ei hellitetä!"

"Hä-häh!" karjasi hän lopuksi ja sätkäsi seipäällä ahoa, niin että tanner jymähti. Ja sitä ei härkä sietänyt. Se säikähti, lehahti aivan kohona, puhahti, käännähti nopeasti ja läksi häntä ojona juosta jolkuttelemaan lehtoa kohti, Jussi Puraselle se antoi luontoa. Seiväs kohona läksi hän takaa ajamaan. Vauhti kiihtyi juoksun mukaan vähä vähältä. Vihdoin syöksyi härkä tiheään metsään, niin että oksikko rusahti, ja hävisi sinne. Voitokkaana seisoi Jussi sankan metsän reunassa, löi seipäällä kuusen kylkeä pitkin, niin että oksat paukkuivat poikki ja metsä ryski.

"Häh!" karjasi hän lyödessänsä, löi toistamiseen täysin voimin ja ärjäsi minkä jaksoi uuden:

"Hä-äh!"

Silloin osui tulemaan metsäpolkua myöten Änkkä-Antti, se sama, jonka kurkkuun takertui sana joskus niin tiukasti, että tuli ulos vasta monien turhien yritysten jälkeen. Hän tuli ongelta. Ryskeen kuultuansa riensi hän paikalle juoksujalassa, ja nähtyänsä Jussi Purasen hutkivan seipäällä metsää, ihmetteli, kokien parhaansa mukaan saada sanoja ulos suustansa:

"Me... me... me... metsääkö sinä hu... hu... hu... hutkit?"

Jussi Puranen ikäänkuin hämmästyi, tai oikeammin ikäänkuin häpeili tätä peliänsä, ja hellitti seipäänsä. Kohta kumminkin muuttui ujostelu vihaksi. Miksi pitikin Änkkä-Antin siihen viskautua, juuri tällä hetkellä! Sekin uusi ärsytys siis nyt vielä! Synkkänä istahti hän kivelle, tavalliseen kumaraansa painautuen ja vaikeni. Änkkä-Antti kertoi jotain. Puranen myrtyi. Nyt selitti jo Antti:

"Olin o... oo... oo... o... ongella ko... koko pä... pä... pä... pä-päi... päivän... Pä... pä... pä... päivän!" korjasi hän vielä viime sanan, aivan vaistomaisesti. Silloin murahti jo Jussi Puranen halveksivana:

"Tulee tuota nyt tuommoista päpätystä pässin parrastakin."

Tietysti Änkkä-Antti siitä suuttui, sillä hän oli arka viastansa.