Part 3

"Mitä sinä teet niin ahkeraan", kysyi Jussi Lassilta, joka istui pöytänsä ääressä pää painuksissa.

"Minä harjoittelen kirjoitusta, ettei koulussa ole niin vaikeata", vastasi Lassi.

"Sinäpä olet ahne", arveli Jussi.

"Sinä olet suurempi kuin minä."

"Niin olen."

"Sentähden minä tahdon olla parempi kuin sinä."

"Se ei ole oikein, ei", kiivasteli Jussi.

"Miksi ei", kysyi Lassi.

"Koska vanhemman pitää olla aina parempi."

"Eipäs tarvitse", väitti Lassi.

"Pitääpäs."

"Ei ole sellaista lakia missään."

"Mitä äitikään sanoisi, jos vanhempi olisi huonompi, ajattelepas? Ja mitä Jumala arveleisi? Ei, sinä et saa olla parempi. Ainakaan et saa harjoitella salaa."

"Enhän minä salaa harjoittele", puolustelihe Lassi. "Näkeehän minut Jumalakin."

"Jumala näkee, vaan viekkautta ei Jumala hyväksy."

"Sanopa, jos Jumala tahtoo, eikö hän voisi minun käteni tehdä mustaksi", kysyi Lassi.

"Kyllä voisi", sanoi Jussi.

"Katsopa tätä kättä, mitä näet?"

"Se on valkoinen."

"Se on valkoinen. Ja katso, nyt minä sillä kirjoitan. Se ei tule mustaksi, vai tuleeko?"

"Ei tule", vakuutti Jussi.

"En siis ole viekas. Minä näin yhä kirjoitan, ja käsi on vain valkea. Siitä näkee, että se on Jumalalle mieleen. Ja kirjoita pois sinäkin."

"Niinhän minun täytyykin, vaikka olisin muodostellut tästä savesta hautaristin äidin haudalle. Katsos, panen linnun laulamaan ristin päälle, se laulaa siinä aina, kun äidillä on ikävä olla siellä."

"Niin, kyllä kai minun pitää kirjoittaa. Ei itseni tähden, vaan äidin tähden ja Jumalan tähden. Ja vielä oman poikani tähden."

"Mitenkä niin", kysyi Jussi.

"Jos minä olen paha, niin minun pojastanikin tulee paha, siten."

"Niin."

"Tuleeko sinulle monta poikaa", kysyi Lassi.

"Kyllä minulle tulee. Minä menen nuorena naimisiin, niin minä ennätän kasvattaa paljon poikia."

"Kun on paljon poikia, niin on paljon meteliä."

"Minä asun tornirakennuksessa yksinäni ja teen työtä."

"Ne syövät paljon."

"Kyllä ne syövät paljon."

"Jaksatko sinä tehdä työtä niin paljon?" "Isänmaa antaa voimia." "Mitenkä isänmaa", kysyi Lassi.

"Siten isänmaa", sanoi Jussi, "koska isänmaan tähden minulla niitä on niin paljon. Koska isänmaa tarvitsee poikia, niinhän ne sanovat aikaihmisetkin. Sodassa kaatuu ja työssä tarvitaan poikia. Työhön minä ne opetan. Mitenkä sinä?"

"Minä en ole vielä ajatellut enkä päättänyt, tuleeko minulle poikia vai tyttöjä, eihän sitä tiedä, ennenkuin on ristitty, kummaksiko ne tahtoo. Minä kai otan tyttöjä, ne ovat siivompia."

"Ota sinä tyttöjä", sanoi Jussi. "Mutta ethän sinä enää kirjoitakaan."

"Kirjoita sinä nyt vain. Minä viskelen paperipaloja ikkunaan. Se on itsekasvatusta."

"Mitenkä niin?"

"Koska sinä kielsit kirjoittamasta, ja minä tottelen sinua ja kasvatan siten itseäni."

"Sinunpa ei olisi pitänyt totella", sanoi Jussi. "Olisit itsepäisesti voinut vain jatkaa. Minä olin sinun vihollisesi, koska väärin neuvoin, ja vihollistaan ei kansalainen saa kuunnella. Jos kuuntelee vihollistaan, pettää isänmaataan."

"Valhe, valhe, ei ole mistään isänmaasta kysymys", huusi Lassi.

"Vai ei ole isänmaasta? Eikö ole opittava isänmaan tähden, eikö?"

"Ei lasten."

"Vai ei lasten! No, sinä olet sitten lapsi vielä. Hyvä. Älä unohda, mitä olet sanonut, että olet lapsi. Minä säälin sinua."

"Et tarvitse."

"Jos et tiedä, mitä on isänmaa, säälin sinua. Muinaisaikakin sen tiesi."

"En ole mikään muinaisaikalainen enkä mikään metsäläinen. Vaan isänmaan tiedän. Se on Suomi. Se on pohjoisessa. Se on kylmä maa. Vaan se on kaunis maa. Ja sen ympärillä ovat Venäjä ja Ruotsi ja Viro eikä kaukana Saksa."

"Niin ovat", sanoi Jussi. "Siellä on koko maailma kaikkine elukoineen ja ihmisineen. Niistä saa lukea, kun oppii lukemaan nyt ensin."

"Ja niistä voi kirjoittaa kirjan, elukoista näet."

"Voi. Ja voi ihmisistäkin ja heidän asioistaan."

"Mutta mitä sinä ajattelet, kun vielä kirjoitat", kysyi Lassi.

"En mitään muuta kuin että olen eläintenkesyttäjä. On hauska nähdä, miten elukat rivissä rauhallisina maleksivat."

"Mitenkä niin", kysyi Lassi.

"Näes, jokainen kirjain on elukka. L on sirahvi, m on maakarhu, n on jääkarhu, h on elefantti, o on siili, j on vesilintu. Ne ovat villejä kaikki. Vaan minä olen niiden kesyttäjä, minä panen ne rivissä maleksimaan, siinä ne kulkevat rauhassa pitkin ruohokenttiä ja haukkaisevat suuhunsa mikä mitäkin ja mörisevät tyytyväisinä. Sivistys on niistäkin jonkin verran hauskaa."

"On se", myönsi Lassi.

"Vaikka kankeloa ja työlästä, on se komeata elukasta ainakin."

"On, on se."

VII.

"'Kärpänen, kärpänen maaksi muutut sä' -- tämän minä kirjoitin nyt kärpäsille, näille kuolleille kärpäsille seppeleeseen, sopiiko se", kysyi Lassi.

"Se sopii hyvästi."

"No, tule kaivamaan pihalle kuoppaa, haudataan nämä, ne ovat paleltuneet ikkunalle", sanoi Lassi.

"Montako niitä on", kysyi Jussi.

"Kaksi. Ne ovat kuolleet. Nyt ne eivät enää voi lentää. Nyt ne eivät voi enää tuntea kukkien hajua. Lähde ulos, pannaan ne maahan, koska ne ovat maasta tulleetkin", sanoi Lassi.

"Minä en nyt jouda, mennään tuonnempana", ehdotti Jussi..

"Mitä sinä siitä teet", kysyi Lassi.

"Minä laitan lentokoneen, minä panen nuppineulan tähän kärjeksi ja toisen nuppineulan tähän pyrstöksi. Se on uudenaikainen torpeedolentokone", selitti Jussi.

"Piirustusvihkon lehdestä", sanoi Lassi.

"Sano sinä sitä niin, minä sanon, että se on maailman parhainta lentokonekangasta, tehty oikeasta kumista. Ja tämä kone kun lentää vihollisjoukkojen läpi, eivät siihen kuulat satu. Ja se vie elintarpeita piiritettyyn maahan", sanoi Jussi.

"Jos se on vihollismaa", sanoi Lassi.

"Antaa olla", sanoi Jussi. "Se on kuitenkin piiritetty maa. Siellä on pula. Kun on pula, ei kukaan katso, onko vihollismaa vai ystävämaa. Ihmisen velvollisuus on auttaa toisia. Tämä lentokone auttaa just. Sillä on velvollisuus just. Siinä on lastina leipää, ja se pudottelee leipiä maahan, joka paikkaan, missä sitä tarvitaan. On niin paljon kerjäläisiäkin, ja siksi sillä on paljon työtä. Ja sitten se pompahtaa taivaalle ja menee ja hakee uuden lastin. Katsohan", sanoi Jussi.

"Viholliset sitä ampuvat", sanoi Lassi.

"Jos ampuvat, se ampuu vastaan. Sillä on torpeedot sitä varten just. Jos ilkeävät ampua, kun minä vien leipää, hävitän minä heidän tykistönsä, niin teen", sanoi Jussi.

"Silloin kuolee ihmisiä", sanoi Lassi.

"En minä ammu ihmisiä, minä ammun tykkejä. Minä hävitän vain aseet", sanoi Jussi.

"Se onkin oikein", sanoi Lassi.

"Että kun ne rynnistävät linnoitukseen, saavat ilman aseitakin rynnistää", sanoi Jussi.

"Rynnistys voi olla hauskaa", sanoi Lassi.

"Rynnistys on hauskaa", sanoi Jussi.

"Niinkuin meistäkin. Mutta on työkin, on keksiminenkin. Kun tietäisi vain, mitä keksisi, se olisi hyvä", sanoi Lassi.

"Keksisi uusia merenkulkijoita ja muita kummallisia otuksia. Kaikkia, jotka kulkevat maalla ja merellä ja ilmassa", sanoi Jussi.

"Tahi keksisi sen, miten saadaan kivestä leipää", sanoi Lassi.

"Ja leipää hiekasta", sanoi Jussi.

"Niin. Ja puuroa pilvistä", sanoi Lassi.

"Ja jälkiruokaa auringonpaisteesta", sanoi Jussi.

"Ja miten saadaan kesä silloin, kuin sitä tahdotaan", jatkoi Lassi.

"Sitä kai ei voi keksiä", arveli Jussi.

"Miksi ei voisi? Laittaisi suuria, suuria suurennuslaseja taivaalle, sellaisia, jotka kokoavat auringonsäteitä paljon. Ja siitä tulisi niin lämmin, että vaikka appelsiini siinä kypsyisi. Kyllähän kesän kai saisi, mutta siinä olisi niin paljon puuhaa, etteivät ole viitsineet ruveta sitä tekemään", arveli Lassi.

"Eivät ole kerinneet, kun on ollut sodat ja rynnistykset", sanoi Jussi.

"Eivät sitäkään ole keksineet, miten saada kaupunkeja lentokoneista ja miten saada ilmoihin toisia maailmoita", sanoi Lassi.

"Jos olisikin lentotaloja, ei tarvitsisi kesäasuntoja, voisi vaikka Afriikkaan mennä kesäksi", sanoi Jussi. "Ja siellä kyntäisi Saharan hiekan syvältä, koska siellä on multaa hiekan alla, kyntäisi sen isoilla, isoilla auroilla, mitä?"

"Sen voisi kyntää", myönsi Lassi, "ja kasvattaisi siellä hedelmiä ja kaikkea, koko maapalloa varten. Ja hedelmät pantaisiin lentokoneisiin ja jaettaisiin kaikkiin lentokaupunkeihin."

"Ja kaikille siivettömille kököttäjille, maanmyyrille, näille ihmisille", sanoi Jussi.

"Maakaupungeille, niinkö", kysyi Lassi.

"Niin", sanoi Jussi.

"Ja niin saataisiin kesä ja hedelmät sinne, minne tahdottaisiin", sanoi Lassi.

"Pohjoismaalle ei saa laittaa. Jää sulaisi ja silloin ei olisi jäätä. Ja sitä tarvitaan, mehuihin ja sellaisiin, Afriikassa ja muualla."

"Ja sairaille tarvitaan jäätä, jos heissä on kuume. Ei, pohjoisnapaa ei saakaan koskaan hävittää, se on maan apteekkipaikka", sanoi Lassi.

"Ja karhujen kökötyspaikka", sanoi Jussi.

"Ja karhun ja hylkeen ja mursun isänmaa. Eläköön pohjoisnapa", innostui Lassi.

"Eläköön pohjoisnapa ja Suomi ja Afriikka!"

"Ja antaa samalla elää koko maailman ja Euroopan ja muiden maiden, siinä kansainliitossa ja muussa hyvässä, mitä", kysyi Lassi.

"Antaa elää", sanoi Jussi. "Kyllä ne kiltisti elävät. Jospa olisivat niin kilttejä kuin nämä kuolleet kärpäset."

"Nehän eivät enää elä, ne ovat molekyylejä eli ainehiukkasia nyt", sanoi Lassi.

"Mutta ne olivat kilttejä koneita äsken, eläviä lentokoneita. Siinä se onkin se ihme", sanoi Jussi.

"Niin onkin. On, on."

"Ja se onkin kärpänen parempi kuin lentokone, uskotko", sanoi Jussi.

"En usko, en. Eivät ole parempia."

"Pienempiä kyllä, mutta parempia. Ne ajattelivat, sitä ei lentokone tee. Ja mitä ajattelivat? Sitäpä sinä et tiedä", sanoi Jussi.

"Et sinäkään", sanoi Lassi.

"En, siinäpä se. Voi olla viisas, mutta eipä tiedä, mitä kärpänen ajattelee. Ja tokkopa tiedät, miksi kaikki muuttuu", kysyi Jussi.

"Maaksi, se on tietty", sanoi Lassi, "tämäkin kärpänen."

"Vaan kasvaako se nyt kukaksi, mitä luulet?"

"Ei kasva maa ilman kukan siementä", sanoi Lassi.

"Mutta siemenestä kasvaa ja tulee kukaksi", sanoi Jussi. "Ja mitähän ajattelee se kukkana, tiedätkö? Ja muistaako kukkana, että oli kärpäsenä kerran? Ei kai muista, luuletko?"

"Ei kai muistakaan", sanoi Lassi.

"Ei muista", sanoi Jussi. "Ja jos tulee kukka siemeneksi tahi hedelmäksi tahi jyväksi, vaikka, ja ihminen syö sen, ja se aina tulee ihmiseksi, ei kai muista ihminen, että hän oli kärpänen kerta ja lensi ja hyrräsi onnellisena täällä maailmassa."

"Ei se sitä muista."

"Mutta jos muistaisi. Mitä? Eikö kuitenkin voisi muistaa", kysyi Jussi. "Kun minä panen silmäni kiinni, muistan selvästi, että lensin auringonpaisteessa, olin perho ja minä pelkäsin ihmistä, pelkään vieläkin, kun avaan näin silmäni. Ihminen on julma meistä hyönteisistä, tiedätkö?"

"On se julma meistä ihmisistäkin. Eihän se ihmisestäkään välitä", sanoi Lassi.

"Ja vaikka nyt olen ihminen, on minulla joskus perhosen sydän, kun näen auringonpaisteen ja on kesä, näet. Minä hyrrään onnellisena ja juoksen ja lennän. Ja silloin minä en ihmistä tajuakaan. Minä ehkä olen ollut perho, sano", kysyi Jussi.

"En usko", sanoi Lassi.

"Äitipä uskoisi. Hän sanoi kerran, että me kaikki kuulumme yhteen. Että samaa perhettä -- että usko, eikö hän niin ajatellut? Ja siksi ei saa kärpäsellekään olla paha", muisteli Jussi.

"Ei siksi. Vaan siksi, että se on elävä. Se tuntee ja ajattelee", sanoi Lassi.

"Sinä olet poika vain, sinä et tajua."

"Poika just. Tajuaa poikakin jotain. Tajuaa sen, minkä jokainen lapsikin tajuaa", sanoi Lassi.

"Ei mitään, leikkikalujaan vain", sanoi Jussi.

"Paljon, paljon muutakin", sanoi Lassi.

"Sivistystä ja isänmaata vain vähän", sanoi Jussi.

"Niitäkin", sanoi Lassi.

"Tajuaa niitä apinakin", sanoi Jussi.

"Mutta minä en ole apina", sanoi Lassi.

"Et olekaan. Sillä apinalla ei ole kuitenkaan isänmaata", sanoi Jussi.

"Minulla on isänmaa, Suomi", sanoi Lassi.

"Minullakin on isänmaa, Suomi, mutta minä olen melkein apina. Minulla on hyvä kiipeämisjalka. Minun jalkani taipuu puuta vasten. Ja minulla on liikkuva isovarvas", kehui Jussi.

"Siitä sinä olet ylpeä", kadehti hiukan Lassi.

"Siitä olen ylpeä. Se todistaa, tiedätkö, että olen ollut entisvanhaisuudessa myös apinana. Ajattelehan, minä olen kiivennyt aarniometsän puissa, syönyt pähkinöitä. Ja minulla on ollut häntä", sanoi Jussi.

"Kankelo."

"Tosihäntä. Arvaapas, minkä näköinen olen ollut", kysyi Jussi.

"Tosiapinan", sanoi Lassi.

"Ja olen juossut äidin perässä ja vikissyt niinkuin apinapennut tekevät. Ja äiti on suojellut minua vihollisilta, uskotko? Ja arvaapas, onko meillä ollut pesä", kysyi Jussi.

"On kai ollut pesä."

"On ollut pesä. Puussako, luulet", kysyi Jussi.

"Tahi luolassa?"

"Niin olikin. Aarniometsän luolassa se oli", muisteli Jussi. "Pähkinäpuita kasvoi siinä paljon, muistatko, ja lähde oli siinä ja me hiivimme aina yöksi luolaan."

"Se oli toista."

"Se oli toista. Niin onnellinen kuin silloin, en ole ollut vielä tässä elämässä", sanoi Jussi.

"En minäkään. Kankelo", sanoi Lassi.

"Saa nyt olla kiipeämättä, tämän elämän."

"Saa. Se on apinasta pahin suru", sanoi Lassi.

"Saa olla hännättä, saa asua huoneissa vain", sanoi Jussi.

"Saa", sanoi Lassikin alakuloisena.

"Mutta jos olisi oikea apinamieli, karkaisi kotoa --", innostui Jussi.

"Ne löytävät, niillä on keinot, poliisit ja muut", sanoi Lassi.

"Niinkuin ne silloin kerran, muistathan. Lähdettiin vain vähän katselemaan maailmaa, niin ne etsittivät meidät. Ja poliisi toi meidät kotiin", sanoi Jussi.

"Ei olisi silloin itse kotia osattukaan. Vaan sitten ne lupasivat, että kun tullaan aikaihmisiksi ja ollaan kilttejä, päästään ihan sinne, minne tahdotaan. Niin ne sanoivat, muistatko", kysyi Lassi.

"Sitten päästään", arveli Jussi.

"Sitten lähdettiin ja laivalla", sanoi Lassi.

"Mutta minä luulen, että sitten voi unohtaakin, että tahtoi. Ei isä eikä äitikään minnekään lähde, vaikka pääsisivät. Mutta ne eivät tahdo", sanoi Jussi.

"Niillä on velvollisuuksia. Sinäpä et oikein tiedä vielä, mikä on velvollisuus", kysyi Lassi.

"Etpä sinäkään", arveli Jussi.

"Kylläpä tiedän, uskotko? Kaikki on velvollisuutta. Tekeminen ja muu, kaikki, kaikki, telmiminen vain ei", sanoi Lassi.

"Isänmaa ja sillä tavalla", kysyi Jussi.

"Niin. Ja lukeminen ja sukanparsiminen ja kasvojen peseminen", sanoi Lassi.

"Niin onkin. Kaikki, mikä nukuttaa, niinkuin iltasella, kun tekevät velvollisuuksiansa, kun isä lukee ja äiti parsii sukkaa", sanoi Jussi.

"Tahi kun puhuvat isänmaasta tahi edistyksestä", sanoi Lassi.

"Ja yhteiskunnista", lisäsi Jussi.

"Ei, yhteiskunnallisista uudistuksista. Ne kuuluvat velvollisuuksiin", muisteli Lassi.

"Ja meidän velvollisuuksiin kuuluu mennä sänkyyn", sanoi Jussi.

"Se onkin velvollisuus", sanoi Lassi.

"Ajatella, me voidaan tehdä jo velvollisuus. Sitäpä en olisi uskonut", keksi Jussi.

"Syödähän on velvollisuus ja pestä itsensä se on aina velvollisuus", sanoi Lassi.

"Ja käydä sotaa on velvollisuus ja isänmaan edestä on velvollisuus", sanoi Jussi.

"Mutta tietää sota jo lopettaa on velvollisuus. Presidentillä se on suuri velvollisuus", sanoi Lassi.

"Ja suuri edesvastuu. Ja porvareilla on suuri edesvastuu. Ja kiire. Että saavat maailman tyydyttävään järjestykseen, muuten se järjestyy itsestänsä", sanoi Jussi.

"Eipäs. 'Muuten nousevat maasta ne voimat, jotka sen järjestävät', niin se oli", muisteli Lassi.

"Siksi on kaikilla paljon työtä", sanoi Jussi.

"On", myönsi Lassi.

"Ja valtion pitää etsiä nyt kaikki orvot, laittaa niille koti ja vaatteet ja muut", sanoi Jussi.

"Ja opettaa niitä", sanoi Lassi.

"Sillä ensimmäinen velvollisuus on huolehtia niistä", sanoi Jussi.

"Niin on", myönsi Lassi.

"On velvollisuus ja edesvastuu koko maailmalla eikä vain Suomella. On velvollisuus ja edesvastuu kaikilla maailman kansoilla kaikesta, kaikesta. Kaikki on yhtä, kaikki", sanoi Jussi.

"Minä tiedän sen. Muistatko Aleksanteri Suurta, sitä, josta isä kertoi", kysyi Lassi.

"En muista nyt", sanoi Jussi.

"Kun sotajoukko oli kuolla janoon ja yksi sotilas oli kaukaa jostakin erämaasta löytänyt vettä ja toi sitä kypärissään Aleksanteri Suurelle, niin Aleksanteri Suuri kaatoi veden maahan, kun sitä ei olisi ollut kaikille kuitenkaan. Sano, eikö se ollut oikein", kysyi Lassi.

"Oli", sanoi Jussi.

"Se oli päällikkö sellainen", sanoi Lassi.

"Se oli", ihaili Jussi.

"Ja se on sankari se, joka toisia ajattelee ja joka itseltänsä voi jotakin kieltää, uskotko", kysyi Lassi.

"Uskon", vakuutti Jussi.

"Niin että joka ei isälle eikä äidille surua tuota", sanoi Lassi.

"Eikä toisen isälle eikä äidille", sanoi Jussi.

"Eikä aina suurinta osaa itselleen etsi", sanoi Lassi.

"Se onkin raukka, joka vaan itseään ajattelee", sanoi Jussi.

"Minä otankin aina pienemmän palan ja pienemmän leivoksen", sanoi Lassi.

"Niin minäkin", sanoi Jussi.

"Vaikka äiti sanoi, että se voi tulla teeskentelyksi", sanoi Lassi.

"Siksipä voi joskus ottaa suurimmankin, ottaa miten sattuu", sanoi Jussi.

"Parasta on panna silmät kiinni eikä ajatella, minkälaisen saa. Ajatella vain velvollisuuksia ja muuta, vaikka Jeesuksen syntymää tahi muuta, eikä maistella syödessään. Niin ne aikaihmiset tekevät", sanoi Lassi.

"Mutta aina kuitenkin, teki miten teki, tekee virheen, uskotko", kysyi Jussi.

"Et tee sinä. Minä sen aina teen", vakuutti Lassi.

"Vaan koulussa oppii, niin minä luulen ja siihen minä luotan", sanoi Jussi.

"Näytäpäs, luepas se, mitä eilen kirjoitit koulusta vihkoosi", pyysi Lassi.

"Oppimisesta siitä koulurynnistyksestä. Sivistyä kun pitäisi", sanoi Jussi.

"Niin on yritettävä."

"Suomen puolesta", vakuutti Jussi.

"Se oli hyvä se runo. Ja kun sinusta tulee keksijä, se on parempi vielä, keksijä on parempi kuin ajuri", sanoi Lassi.

"Ajuri on parempi", sanoi Jussi. "Se saa enemmän rahaakin. Sinä tuot rahat äidille, se tulee niistä niin iloiseksi. Uskotko?"

"Niin teenkin", sanoi Lassi.

"Ja sinä autat ihmisiä. Sinä viet sairaita sairashuoneelle ja köyhiä ja kerjäläisiä lapsia viet iltasilla kotiinsa, kun ne ovat väsyneet ja eksyneet", sanoi Jussi.

"Niin vienkin", sanoi Lassi.

"Mutta minä istun vain tornissa ja kun katselen vaan maailmaa, en saa rahaa mistään. En eläisi, jos ei äitiä eikä isää olisi", sanoi Jussi.

"Vaan kun isä ja äiti kuolevat", arveli Lassi.

"Sitten minä en tiedä, mitä teen", sanoi Jussi. "Mutta kun äiti kuolee, ostan minä sille valkean arkun, siitä hän pitää. Ja kukkia paljon. Ja minä vien äidin itse haudalle ja kaivan itse haudan. Ja minä sanon äidille, ettei äidin pidä peljätä nyt, minä jätän äidin vain vähäksi aikaa, kohta minä tulen sinne itsekin, äiti odottaa minua vähän. Ja minä menen rannalle ja itken siellä. Sillä jos minä voisin, kuolisin samalla, ja olisin äidin luona, mutta minä en voi."

"Et voi", myönsi Lassi.

"Sillä minun on lopetettava keksintöni, tietysti se on minun velvollisuuteni, uskotko?"

"Uskon."

"Ja mentävä syksyllä kouluun. Ja on tultava suureksi", sanoi Jussi. "On, ja kaikki minä tahdon, jos äiti elää vielä. Olla kauan pieni, niin minä tahtoisin."

"Sinä olet melkein liian iso poika jo, seitsenvuotiaaksi sanoivat", muisteli Lassi.

"Vaikka olenkin. Vaan äidille minä olen pieni, uskotko, pieni. Kun minä olen äidin sylissä ja äiti hyräilee minulle, niin tiedätkö, koko maailmasta en välittäisi, en isoksi tulosta, en muusta. Vaikka näkyisi kuu ja tähdet ikkunasta, vaikka koko avaruus siellä kiertäisi, niin minä panen silmäni kiinni ja kuuntelen vain äitiäni."

"Eikä ole häpeä --"

"Mikä?"

"Rakastaa häntä suurenakin?"

"Ei."

"Ja vaikka kaikkiakin?"

"Rakastaa kaikkia? Ei, ei ole häpeä. Rakastaa olisi helppo, jos eivät tekisi sitä tässä maailmassa niin vaikeaksi."

VIII.

"Katsos, näin minä syön kuin ylimys", sanoi Jussi ja röyhisti ryhtiänsä. "Kun isä ja äiti eivät ole pöydässä, voi kuvitella olevansa vaikka mikä."

"Niin minäkin", sanoi Lassi, "perunan pistän kokonaan suuhuni, katso."

"Sinä tukehdut, älä, se ei ole terveellistä, ravintoyksiköt menevät hukkaan, et kasvakaan, jos ahnehdit."

"En minä ahnehdi", sanoi Lassi, "muuten vain näytin, miten voisi tehdä, kun vanhemmat eivät ole pöydässä."

"Tietysti voi, mutta kaikkea ei viitsi, vaikka voikin", sanoi Jussi. "On jo siksi kehittynytkin, kun kohta koulukin alkaa."

"On kehittynyt, on", sanoi Lassi. "Minä olen hyvin kehittynyt viime aikoina."

"Niin minäkin. Minä voin ajatella, etten ole enää mikään pikkupoika, jota istutetaan sänkyarestissa, vaan oikea koulupoika tahi vaikka ylimys, jolla ei ole käskijöitä ketään. Äskenkin kun kastiketta läikähti tuohon liinalle, eikä kukaan mitään sanonut, minä katselin ympärilleni, eikä jättiläisiä missään näkynyt, niin kuvittelin, että minä ehkä itse olen jo jättiläinen, ehkä jokin ylimys tahi sellainen. Kukaan ei voi minua torua. Torumista kuitenkin pelkää."

"Minä en pelkää", sanoi Lassi. "Eivät ne pahaa tarkoita, siksi minä en välitä."

"Minä välitän", sanoi Jussi. "Ja iltasilla minä tulen pahoilleni, jos valvon."

"Nuku silloin."

"Voihan sen unissaankin tuntea. Ei pahaa mieltä pääse pakoon, ei."

"Pääsen minä aina. En välitä."

"En minä pääse. Muistatko illalla kun toruttiin ja sinä nukuit kohta ja minä jäin yksin, olisin tahtonut itkeä, mutta minä en voinut. Minun sielullani oli ahdasta ja ilmakin minun päälläni painoi niin paljon. Mutta sitten läksi minun sieluni liikkeelle."

"Älä, eihän se voi liikkua, jos totta puhutaan", sanoi Lassi.

"Se voi, kun sitä ahdistaa ja on yksinäistä ja hyvin, hyvin hiljaista, hiipii se ulos ruumiista."

"Minne se läksi?"

"Se kohosi ylös, se lensi toisiin aineisiin. Minun ruumiini kutistui pieneksi ja jäi siihen ja siihen minä sen unohdin, mutta minun sieluni lensi ylös, se meni Jumalan luo taivaaseen."

"Sinä näit unta."

"Ei se ollut unta, koska en nukkunut."

"Sinä kuvittelit vaan."

"Minä kuvittelin."

"Vaan minkälaista siellä oli, kerro", kysyi Lassi henkeään pidättäen.

"Ainetta siellä oli, vaan hyvin läpikuultavaa ja kirkasta. Ja sielut siellä lentelivät. Ja siellä oli niillä hyvä olla."

"Eikö pahoilla ollut paha?"

"Pahoilla oli vaikea olo. Mutta pahoja ei siellä rangaistu. Pahoilla oli vaikea siksi, että niiden täytyi pinnistää voimiansa tullakseen hyviksi. Pienillä lapsilla oli paras olla ja helppoa oli niillä, jotka olivat osanneet hyvää tehdä, niiden ei tarvinnut niin kovasti pinnistää. Vaan jokaisen täytyy tulla hyväksi, hyvienkin yhä paremmiksi, sitten voi vapaana kiidellä läpi aineiden."

"Näitkö Jumalan", kuiskasi Lassi.

"En nähnyt. Minulla olisi ollut asiaa hänelle, kaikista erehdyksistä ja synnistä olisi ollut sanottavaa, mutta en nähnyt, ja siellä unohtui kaikki, tämä elämä maan päällä tuntui vähäpätöiseltä, uskotko, kaikkine synteineen ja ikävineen. Ja riemu oli kiidellä läpi avaruuden ja aineen, josta oli kotoisin. Tiedätkö, siellä on hyvä olla."

"En tiedä."

"On. En minäkään sitä ennen tiennyt."

"Ja luuletko sinä, että se on totta, kaikki mitä nyt kerrot?"

"Minä en luule mitään."

"Vaan onko se totta?"

"Sitäpä en tiedä, en minä tiedä, mikä on totta."

"Mitenkä sen saat tulemaan?"

"Minä kuvittelen vain. Ja minulle se on totta. Älä sinä usko sitä."

"Ja että sielu voi lentää läpi aineen?"

"Voi lentää, voi läpi aineen, läpi maan, läpi kaiken."

"Sepä ei ole mahdollista, ei aine mene läpi aineen."

"Vai ei! Jos maitopisara suurella vauhdilla lennätetään läpi suuren maidon, voi toisella puolen suurta maitoa sama pisara tulla ulos. Näes, jos vauhti on hyvin, hyvin suuri."

"Ei voi."

"Voi."

"Se sotkeutuu."

"Ei sotkeudu, jos vauhti on hyvin, hyvin suuri. Niin sielu, jos se on irti ruumiista, voi aineen läpäistä, voi."

"Ei voi."

"Minäpä tiedän, että voi."

"Sinä kuvittelet."

"Enpä kuvittele. Jo senkintähden, että aine on täynnä rakoja ja sielu on aineeton. Jos se olisi kevyttä ainetta, voisi se kulkea rakojakin myöten, mutta kun se on aineeton, ei aine sitä estä, ei."

"Se ryömii rakoja myöten?"

"Eipä tarvitse ryömiä, se läpäisee kaiken vaivattomasti. Se menee tanssien kaiken läpi. Ja kun ihminen ruumiinsa jättää tahi unohtaa, tanssii sen henki kaikkialla, leijaa läpi taivaan ja avaruuden, sen olen jo nähnyt."

"Niin, unessa."

"Ei unessa."

"Unessa."

"Niin, sano sinä sitä uneksi, sama se, minä sanon sitä juuri hereilläoloksi, minä."

"Taivas kuitenkin on toisenlainen, siellä ovat enkelit ja Jumala", sanoi Lassi.