Part 2

"Kukaksi metsään", sanoi Lassi ja jatkoi:

"Kukkaset niityllä päivän paisteessa, auringon loisteessa, kukkaset paisteessa, loisteessa."

"Tahi vaikka elukaksi metsään", runoili Jussi.

"Se minusta on niin ihmettä, ettei voi", sanoi Lassi. "Ja elukkana olisi lystimpi kuin ihmisenä, uskotko, villielukkana kuitenkin."

"Niin, kun kuolisi, pistäytyisi vain maassa", sanoi Jussi. "Muuttuisi toiseksi taas, ottaisi vain maasta voimat ja niin eläisi eri eläiminä, se olisi somaa."

"Jos olisi näin ihmisenä, sitten pistäytyisi maahan, tulisi kukaksi, sitten kuolisi, pistäytyisi maahan, tulisi villielukaksi, sitten kuolisi metsään, syntyisi linnuksi. Lintuna olisi kaikkein sominta olla, eikö sinustakin", kysyi Lassi.

"Olisi", sanoi Jussi.

"Tässä on äidille lahja."

"Onko se runo?"

"On", sanoi Lassi. "Ja jos olisin lentolintunen, kävisin äidin ikkunan takana ja nokkaseisin ikkunaan, uskotko, ja visertäisin siinä. Ja kun äiti kaipaisi poikaansa, nokkaseisin sille vaan."

"Mutta eikö äidillä olisi ikävä silloin, kun on ikävä muutenkin olla ihmisenä", kysyi Lassi.

"On", sanoi Jussi. "Niin kankelon ikävä. Niin niillä aikaihmisillä on ikävä aina, uskotko? Ne eivät telmi, ne eivät naura, niillä on vaikeata, tiedätkö, rahan ja muun tähden. Ei mitään iloa. Kaikki on aina samanlaista. Ja paljon syntiä, tiedätkö."

"Synti väijyy heitä", arveli Lassi.

"Mutta linnuilla ei ole syntiä", sanoi Jussi. "Äitikin saisi olla lintuna. Ja isä myös. Ja jos oikein tahdotaan, voidaan syntyä kuoltua linnuiksi, uskotko?"

"En usko. Ei voi. Tulee vain maaksi."

"Mutta sitten", kysyi Jussi.

"Lentää taivaaseen", arveli Lassi.

"Lentää, siinäpä se", iloitsi Jussi.

"Olen siis lintu, koska lennän."

"On sielu, näetkös."

"Vaan koska sielu lentää, on sillä siivet, sama se, kunhan kerta lentoon pääsee. Vaikka höyrynä sielu maasta kohoaa. Sama se. Lentää se sittenkin, höyrynä taivaalle lentää, kunhan pääsee maahan ensin. Sama se, sama se."

III.

"Onpa nyt hauskaa istua tässä sänkyarestissa", sanoi Jussi.

"On", sanoi Lassi. "Mutta syy oli oikeastaan sinun."

"Eipäs kun sinun, sehän on päivänselvää", sanoi Jussi.

"Eipäs, kun sinun", väitti Lassi, "sinähän sen keksit."

"Olkoon sitten. Olkoon syy minun", sanoi Jussi katkerana. "Minun olkoot kaikki syyt, en välitä. Jumala yksin näkee, miten asia on."

"Näkee minunkin sydämeeni", sanoi Lassi.

"Näkee. Jos tarkkaan ajattelee, syy on oikeastaan äidin. Hänen pitääkin aina vahtia ja vaania meitä. Ja silloin joka yritys kääntyy synniksi ja häpeäksi", sanoi Jussi.

"Mutta sinä sen keksit sen kirjeen viennin", sanoi Lassi.

"Mutta minä en keksinyt räystäällä kävelemistä. Sen keksit sinä. Pakkoko sinun oli mennä räystäälle kävelemään? Jos olisi pysytty keskellä kattoa, ei kukaan muu olisi meitä nähnyt kuin Jumala ja Jumalalle meillä oli asiaakin", sanoi Jussi. "Olisi hänelle menevä kirje piipun juureen vain pantu ja lähdetty pois. Kyllä hän voi haettaa sen sieltä linnuilla tahi tuulella."

"Tahi yöllä enkeleillään", arveli Lassi. "Vaan olisi soma tietää, onko hän jo haettanut sen. Ehkä onkin."

"On kai, jos eivät aikaihmiset ole keksineet sitä", arveli Jussi.

"Eivät ole."

"Tahi jos hän viitsii enää sotkeutua tällaisiin roska-asioihin, joista riidellään ja arestiin pannaan", jatkoi Jussi. "Ja sitten he kyselevät. Ei pienintäkään asiaa saisi olla salaisuutena."

"Miksi sanoit mitään", sanoi Lassi.

"Enhän sanonut vaarallista. Sanoin vain, kun äiti kysyi 'kenelle teillä oli katollekin asiaa', sanoin vain: 'Jumalalle'. Jos en olisi rehellisesti puhunut, usko pois, emme olisi arestilla päässeet. Jumala olisi antanut äidin suuttua valheestani ja ei tiedä, vaikkapa olisivat piiskanneetkin. Vaan kun sanoin rehellisesti, sanoi äiti vain: 'Pojat sänkyarestiin miettimään asiaa.' Ja onneksi telefooni soi eikä äiti ehtinyt kysellä enempää."

"Vaan mitä tässä nyt miettii", kysyi Lassi.

"Kaikenlaista vain. Parasta on miettiä Jumalaa ensin."

"Ja tässä vain sitten olla?"

"Tässä."

"Eikä saa kirjoja ottaa, ei kuvia, ei mitään", kysyi Lassi.

"Ei. Se on rangaistus."

"Niin se on."

"Aikaihmiset ovat mainioita keksimään", sanoi Jussi, "nämä rangaistukset ja kaikki, ne ovat heidän keksintöjään. Tässä niitä saa miettiä."

"Mieti sinä, minä en viitsi. Toiset pojat ovat nyt kalliolla intiaaneina."

"Niin ovat."

"On siellä hauskaa."

"On", myönsi Jussi.

"Niillä on varmaan paremmat vanhemmat kuin meillä", sanoi Lassi.

"Niin kai on", myönsi Jussi.

"Ne ymmärtävät lastenkin elämää", sanoi Lassi.

"On äiti tyhmä, on", sanoi Jussi.

"On äiti tyhmä, on", sanoi Lassikin.

"Eikä isä ole parempi."

"Ei, ei koskaan parempi."

"Kun oikeastaan ajattelee, niin äidin itsensä tähden olemme arestissa nyt. Sillä jos äiti ei olisi koko päivää hokenut: 'voi voi kun on kylmä, ei elää enää jaksa, ihan paleltuu kuoliaaksi', en minä olisi keksinyt, että meidän pitää kirjoittaa Jumalalle. Enkähän minä mitään itselleni Jumalalta pyytänyt. Minä kirjoitin vaan: 'Jumala, äidillä on kylmä, anna auringonpaistetta tulla, niin me olemme kilttejä vanhempina', niinkuin varmaan olemmekin, näes, vanhoina kuitenkin. No, eikös ollut oikein?"

"Oli", myönsi Lassi.

"Ja sinä keksit, että viedään kirje katolle, mennään ullakon luukusta. Ja niin mentiin", sanoi Jussi.

"Niin mentiin", kertasi Lassi. "Ja siellä oli maailma, josta matelijat eivät mitään tiedä. Ilmaa ja ilmaa, paljon ilmaa!"

"Oli. Vaan sinun ei olisi pitänyt herrastella. Sinä rupesit herrastelemaan ja lopuksi kävelit räystästä pitkin, ja tämä talo on viisikerroksinen. Ja talonmiehen rouva se äidille sanoi, että nyt ovat pojat katolla ja nekös kaikki yhdestä suusta huutamaan: 'Lassi, Lassi!' Ja olisitkin sinä voinut pudota", sanoi Jussi.

"Mitenkä olisin voinut", ihmetteli Lassi.

"Olisit voinut horjahtaa ja ploiskis!"

"Mitenkä ploiskis? Ei-ehei! Minähän sanoin: Jumala varjele minua, minä kävelen räystästä pitkin.' Ja kyllä hän varjelee, niinkuin nähtiin, tiesinhän minä sen", vakuutti Lassi.

"Ei ole sanottu", sanoi Jussi.

"On sanottu. Niin paljon hyvää kun hän jaksaa, hän tekee, sen tietää lapsikin. Mitenkäs olisi muuten uskallettu lähettää sitä kirjettäkään? Vaan kun tiedettiin, että hän on hyvä ja tekee hyvää, niin lähetettiin. Ja hyvä on, jos nyt tulisi lämmin, että äiti jaksaisi vielä elää eikä kuolisi, eikö olisi hyvä?"

"Olisi."

"Sillä jos äiti kuolisi -- --"

"Ei olisi kotia, me lähtisimme kerjäämään. En tahtoisi levätä, en syödä, en nukkua, en, en voisi."

"Ja sinä sanoit häntä tyhmäksi", muistutti Lassi. "Ja sanoin minäkin."

"Mutta vaikka sanoin tyhmäksi, on hän hyvä. Vaikka moitin, asuu sydämessäni rakkaus. Tiedätkö mitä on, kun sanoo rakkaus? Minä en itsekään sitä tiedä, minä tunnen vain, mitä se on. Se on, että tahtoo itkeä, se on, että häpeää, kun liioittelee ja moittii. Syyttää kilttiä? On paha olla, kun sitä miettii, on paha olla siksi, kun on itse paljon pahempi."

"Mutta katsos mikä on sinun peitteelläsi tuossa. Siihen on tipahtanut kirje", huusi Lassi.

"Niinpä on."

"Onkohan se taivaasta tipahtanut. Onkohan tullut jo vastaus Jumalalta, katsohan", hätäili Lassi.

"En usko", arveli Jussi. "Jos joku on sen ovesta pistänyt."

"Ei, ei, ei sitä ole ovesta pistetty. Se on vastaus Jumalalta, niin minä uskon. Mutta en nähnyt enkeliä, enkä tuntenut tuulta, joka sen toi, näitkös sinä", kysyi Lassi.

"En nähnyt enkä tuntenut mitään. Joku on sen ovesta pistänyt", sanoi Jussi.

"No luepas!"

"Tämä on äidiltä, katso. Hän on sen ovesta pistänyt. Tässä on: 'P-po-pojat o-vat v-va-paita. Saavat pukeutua ja mennä ulos, mutta ei katolle!'"

"Hurraa, eläköön", huusi Lassi.

"Hurraa, eläköön äiti", huusi Jussi.

"Se oli sittenkin Jumalan vastaus, uskotko? Hän lähetti näes lauhan tuulen, ja se lämmitti äidin sydämen, niin ettei hän viitsinyt kostaa eikä olla vihainen, vaikka aikaihmisenä olisi saanut tehdä meille kiusaa kuinka paljon tahansa, eikös niin", kysyi Lassi.

"Ei mietitä enää", sanoi Jussi. "Ei kuin ulos!"

"Ulos, ulos, hurraa", riemuitsi Lassi ja alkoi kiireesti pukeutua.

IV.

"Arvaapas, mitä minä oikein tahtoisin", sanoi Jussi mietteissänsä eräänä iltana.

"Enpä arvaa", sanoi Lassi.

"Sitä vain, että viimeinkin oppisin oikein tuntemaan ihmisiä, sitä."

"Minäpä tunnen."

"Et tunne. Sillä aikaihmiset puhuvat toista ja ajattelevat toista. Ne kyllä sanovat, että pitää rakastaa kaikkia, että kaikki ovat samoja lapsia, mutta voiko siihen uskoa?"

"Voi, kun äiti sen sanoo."

"Mutta kun ei äiti rakasta kaikkia itsekään."

"Mistäs tiedät? Rakastaa se."

"Ei muita kuin meitä ja enon lapsia ja sellaisia, ei kaikkia."

"Mistä sen tiedät", kysyi Lassi.

"Päivällä, muistatko, kun tuli se kerjäläispoika, jolle minä aukaisin oven ja eteisen pöydältä annoin sen kymmenmarkkasen, sillä kun oli niin huonot vaatteet ja se kun pyysi apua ja äiti kun kysyi, mihin joutui tästä pöydältä se kymmenmarkkanen ja ne sitä etsivät, ja minä sanoin, että minä sen annoin kerjäläispojalle."

"Niin sinä sanoit, ja se oli oikein", sanoi Lassi.

"Mutta äiti punastui ja sanoi, että niin ei olisi pitänyt tehdä! Miksi, miksi?" kysyi Jussi.

"Äiti sanoi, ettei ole nyt rahoja silakoihin", sanoi Lassi.

"Mutta se ei ollut totta. Äiti antoi toisen rahan, ja Anna haki silakoita päivälliseksi."

"Se raha olisi pitänyt panna kalossin korjuuseen tai sellaiseen, niin minä luulen."

"Miksi sinä teit sen, kysyi äiti, ja otti minut syliinsä. Mutta minä en viitsinyt ensin sanoa. 'Oliko se ajattelemattomuutta, oliko se tottelemattomuutta', sanoi hän hiljaa korvaani, ja silloin minä sanoin hänen korvaansa 'rakkautta', ja hän kuiskasi vielä 'se oli oikein, poikani', ja niin me sovittiin. Mutta vaikka sovittiin, niin minä en tajua mitään."

"Mitä et tajua? Mitä milloinkin on tehtävä, sitäkö", kysyi Lassi.

"Sitäpä juuri", sanoi Jussi.

"Ja mikä on oikein, sitäkö", kysyi Lassi.

"Minä luulen, etteivät ne tiedä itsekään isot jättiläiset, näet, siksipä niillä on sanomalehdet, joissa on kaikki tiedot. Niistä ne lukevat, mitä pitää ajatella ja mitä tehdä."

"Ja niistä ne lukevat uutiset, että jos lapsi putoaa kadulle", sanoi Lassi. "Mutta elukkatietoja ei ole, ei ole, jos kissa putoaa kaivoon ja vaikka hukkuu."

"Ei ole sellaisia", sanoi Jussi.

"Ja sitten on heidän äänestyksensä ja sellaiset, onko kuningasmielinen vaiko tasavaltalainen", sanoi Lassi.

"Kuningas -- minä olen nähnyt kuninkaan. Prinsessa Ruusunen on paras kappale, minkä eläessäni olen nähnyt, eikö sinustakin", kysyi Lassi.

"On. Kun ei ole nähty muuta kuin se kappale vain. Yhden kerran vain on käytykin teatterissa", sanoi Lassi.

"Mutta enpä tiennyt, että ihmiset ovat sellaista keksineet, niinkuin teatterin, niin mieluisa siellä se kuningas, niin mieluisia ritareja", sanoi Jussi.

"Ja niin mieluisa se kääpiö, muistatko, se kuudensadan vuoden vanha", sanoi Lassi.

"Ja perhostyttö ja perhospoika, ne ne kauniita olivat."

"Olivat", sanoi Lassi.

"Mutta se sadanviidentoistavuotias mummo se oli kaunein, uskotko", sanoi Jussi. "Ihminen on vanhana kaikkein kaunein, uskotko? Vaikka mitä sille mummolle antaisin, vaikka talvipalttooni. Missähän se mummo nyt on? Onkohan se jo muuttunut maaksi? Ja viety hautausmaalle? Sinne ne viedään. Se olisi suru."

"Se ei ole suru. Se on hyvä", sanoi Lassi.

"Kuningaskin muuttuu maaksi. Kääpiöt vain ei."

"Kääpiöitä kun ei olekaan", arveli Lassi.

"Ei ole. Se on satua", myönsi Jussi.

"Uskotko sinä sitten satuun", kysyi Lassi.

"En usko", sanoi Jussi.

"Uskotpahan. Sitä mummoakaan ei ole, se oli teatterimummo vain."

"Mutta kuninkaitapa on", sanoi Jussi.

"On. Ja presidenttejä on", sanoi Lassi. "Minäpä olen tasavaltalainen."

"Mutta eipä tasavaltalaisuus ole sitä, että vain tasakäpälässä hypitään."

"Mitäs se on", kysyi Lassi.

"Se on muuta. Kun sinä sidoit nuoralla jalkasi yhteen ja hypit tasakäpälässä ja sanoit, että olet tasavaltalainen, tasavaltalainen, niin eipä se ole sitä."

"Minä sanoin leikillä. Etkö sinä leikkiä ymmärrä? Tiedänhän minä, mikä on tasavaltalainen, sehän on Wilson", sanoi Lassi.

"Tiesitpäs, niin on."

"Se on se, joka tahtoo rauhaa ja omenoita ja muita ja presidentin ja semmoisen."

"Onkin maailmassa presidenttejä, on", sanoi Jussi.

"On. Mutta kääpiöitä, uskotko, onko olemassa?"

"Ei", sanoi Jussi.

"Eikä jättiläisiä, niitäkään ei ole", kysyi Lassi.

"Ei ole, paitsi aikaihmisiä."

"Jättiläisistä vain kirjoitetaan. Mutta sota on, vaikka sitä ei ole nähty", sanoi Lassi. "Siitä vain kerrotaan. Mutta voisiko sota olla satua? Minusta se voisi olla satua vain."

"Ei voisi, koska siitä on kuvia ja kertomuksia sanomalehdissä, ja sanomalehtiin pannaan vaan tositapahtumia. Ja kun ne niistä lukevat, jättiläiset, niin ne ovat niin surullisia ja pudistelevat päätään. Ja siellä kuolee ihmisiä, uskotko, kuolee, vaan ne eivät meille sitä sano. Kuolee siellä paljonkin, kuolee, mutta ne eivät ilkeä siitä puhua, näes. Se on häpeätä, se on se synti, tiedätkö, ja synti se on hyvin pahaa ja rumaa, se on se häpeä."

"Mutta ne eivät sitä sano, että sota on synti, miksikähän", kysyi Lassi.

"Että me luultaisiin heitä paremmiksi, siksi just!"

"Tahi ettei me tehtäisi samoin, siksi. Ettei me tapettaisi ihmisiä ja muuta, ryöstettäisi ja nurin maailmaa käännettäisi, sodassa ja muualla, se olisi suru, uskotko."

"Uskon."

"Mutta minäpä tiedän sodan. Näytänkö, minulla on sotaruno, viimevuotinen", sanoi Lassi.

"Näytähän", pyysi Jussi.

"Onkos se runo", kysyi Lassi.

"Se on hyvä runo."

"Niin ne isot ihmiset tekevät runon", sanoi Jussi.

"Kysyitkö sinä äidiltä silloin sen", kysyi Lassi.

"Kysyin. Minä kysyin, että sanopas, eikö sodassa varsin tapeta. Ja hän sanoi, niinkuin tavallista, että valloittaessa voi tulla vahinko, kuula voi sattua ihmiseen. 'Onko se totta, että vahingossa vain', kysyin minä. 'Oh, älä kysele, älä kysele', sanoi se ja meni toiseen huoneeseen. Minä luulen, että hän häpesi silloin juuri, ja sitä minä tarkoitin. Mutta sitten minä kaduin. Ja minä en kysele siitä enää, en. Isä sanoi, kun kysyin, 'sattuuko kuula ihmiseen', sanoi, että 'kyllä sattuu, kyllä sattuu, mutta älä nyt aina samaa kysele'. Ne eivät tahdo selittää, siinä se", sanoi Jussi.

"Niitä hävettää."

"Mutta ei puhua totta, mitä siitä sanot?"

"Se on valhe, se on synti, se on pahempi."

"Silloinkin kun me kysyttiin tankista, että mitä sillä tehdään, äiti sanoi vain, että se on kone, kone. 'Mikä kone', minä kysyin. 'Sotakone, sotakone, en tiedä tarkalleen mikä', sanoi se vain. Vaan minä tavasin sitten, kun näin sen kuvan lehdessä, tavasin, että se on sotahirviö ja sillä tehdään murhia ja tapetaankin. Ja ne varsin antavat sen tehdä, että vain vahinkoa tulisi paljon ja kuolemata. Se on sellainen keksintö se. Se lakaisee vain ihmisiä, uskotko, kuin heinää. Mutta lapset eivät saa sitä tietää, ei ampumista eikä muuta heidän häpeäänsä nähdä. Sillä siellä on lasten isiä, joita ammutaan ja lapsista tulee orpoja. Se on se häpeä, jota heidän täytyy peittää. Minä keksin sen yhtenä iltana. Vaan älä sano sitä äidille, ethän", kysyi Jussi.

"En sano", vakuutti Lassi.

"Sinä sanot ehkä."

"Saat ottaa kaikki minun säästöni, jos sanon", sanoi Lassi.

"Jos unohdat."

"Sano 'koululainen' niin muistan pitää salaisuuteni, sillä ensi vuonna olen koululainen. Tahi ei, minä kirjoitan sinulle sitoumuksen ja annan sen taskuusi. Saat pitää sitä aina luonasi", sanoi Lassi.

"Kirjoita. Sitten minä sinuun paremmin luotan", sanoi Jussi.

"Tässä on sitoumus", sanoi Lassi.

"Nyt minä sinuun luotan", sanoi Jussi, otti laatikostaan paperin ja näytti sitä Lassille. "Katsos, näin minä kirjoitin isälle ja panen tämän nuppineulalla hänen tyynyynsä iltasella."

"Se onkin paras keksintö", sanoi Jussi.

"Se on keksintö", sanoi Jussi ja pannen kätensä Lassin kaulaan supatti Lassin korvaan: "Näetkös, jos me molemmat ja vaikka kaikki maailman lapset teemme sitoumuksen, mitä --?"

"Hurraa, hei hurraa vain."

"Rauha, --?"

"Eikä nälkää Saksan lapsilla, ei muilla."

"Rauha, kankelo, rauha!"

V.

"Arvaapas, kuka on maailman parhain kirjailija", kysyi Jussi.

"Parhain kirjailija on Topelius-setä. Ja Andersen ja muut kaikki", sanoi Lassi.

"Parhain on minusta Finne-setäkin. Kiljuset, näetkö, se on minusta hauska kirja kuitenkin", sanoi Jussi.

"On sekin paras kirja."

"Minä juoksin äsken hakemassa sen kirjahyllyltä ja panin sen tyynyn alle. Minä lainaan sinulle Kiljusta iltasilla", sanoi Jussi, "jos tulet laittamaan tätä tornia, että saan sen ulottumaan kattoon ja pääsen kiikaroimaan sieltä alas maailmaa ja tähtitaivasta, jos siellä on uusia pyrstötähtiä näkyvissä."

"Katso alempaa."

"Ei se ole niin jännittävää", sanoi Jussi. "Vaan kun sinulla on siinä kaksi pöytää ja kaksi tuolia, jos panet vielä jakkaran, putoat", arveli Lassi.

"Minäkö putoan? Kankelo", kehui Jussi.

"Putositpa viime sunnuntainakin, silloin kun kellon särit", sanoi Lassi.

"Se oli vahinko, toista kertaa ei se vahinko tapahdu. Enkä anna sitäkään anteeksi itselleni, en. Että se rupesi heilumaan sillä tavalla."

"Rupesiko sinua pelottamaan", kysyi Lassi.

"Rupesi", tunnusti Jussi.

"Olit vauvi."

"Olin", myönsi Jussi. "Vaan ei minua pelottanut putoaminen, vaan se, että rojahdus kuuluu yli maailman, se. Vaikka siinä ei ollut tämän enempää, ei muuta kuin jakkara vain lisäksi, antoi se aika räjähdyksen."

"Sinäpä olit ihan katon rajassa."

"Pää kävi kattoon. Kun olin siinä vatsallani jakkaralla ja silmäsin maailmaa ja avaruutta, sinä olit siellä kääpiö vain. Kun silmäsin sieltä ja muutin vain vähä asentoa, niin kiikari putosi avaruuteen, ja kun minä koetin sitä tavoittaa, rupesi torni heilumaan. Silloin valtasi minut pelko, se pelko, että jos se kaatuu, niin rämähdys kuuluu yli maailman, ja maan asukkaat tulevat sitä ihmetellen katsomaan", kertoi Jussi.

"Niinkuin, tulivat."

"Ja pelkäsin, että se tuottaa pahaa mieltä jättiläisille taas. Ja kun näin, ettei siinä mikään muu auttanut, otin vauhtia ja pomppasin itse sänkyyn. Ja torni tuli perästä alas, että roiskis vain. Pientä pöytää ei päältäpäin olisi luullut niin huonoksi, että se särkyi, eikä jakkaraa niin villiksi, että seinäkelloa potkaiseisi. Vaan potkaisipas, ja se tuli alas, niin että roiskis vain koko komeus. Sehän se oli häpeä, etten tuota huomannut, ja sellaisestahan jättiläiset tulevat pahoilleen."

"Eihän ne tulleet pahoilleen, jättiläiset", sanoi Lassi.

"Niin ei ollut aikaa sillä kertaa, kun oli vieraita", sanoi Jussi. "Äiti sanoi vain 'että oli hyvä, ettet jalkaasi taittanut'. 'Luuleeko äiti, että minä voisin jalan taittaa ja kun on alla sänky ihan sitä varten, että ei kuin hypätä', uskalsin silloin sanoa", muisteli Jussi.

"Siksipä sinä uskallat tehdä vielä tornin."

"Isä ei kieltänyt, ja silloin, kun kielletään, lopetan. Kiellettiin vain kelloja särkemästä. Ja arvaapas, mistä minä olen vielä iloinen?"

"En arvaa", sanoi Lassi.

"Siitä, kun aikaihmisillä ei ole enempää korvia eikä enempää silmiä."

"Eikä kahta päätä", sanoi Lassi.

"Eikä kaksia kasvoja. Sen minä keksin jo silloin, kun kävin Kiljusen hakemassa kirjahyllyltä. Isä ei minua nähnyt, niin en häirinnyt häntä. Sillä jos hän olisi nähnyt, ei ole sanottu, olisinko Kiljusen saanut, se on niin repaleinen jo", sanoi Jussi.

"Mutta arvelitko silloin, että kahdet kasvot olisivat samassa päässä", kysyi Lassi.

"Niin arvelin."

"Voisi olla eri päätkin."

"Sitten pitäisi heillä olla kaksi hattua. Ja neljässä päässä neljä hattua. Mutta paljon ne silloin lukisivat, joka silmällä eri kirjaa. Isällä voisi olla silloin neljä kirjoituspöytää", sanoi Jussi.

"Jos olisi käsiä enemmän", sanoi Lassi.

"Pitäisi olla käsiäkin", tuumi Jussi.

"Se ei kuitenkaan olisi mukavaa. Se olisi liian hökkyrää. Parempi olisi niinkuin on, uskotko, näissäkin käsissä ja jaloissa on varjelemista. Ja pitää muistaa, eikö kiltteys ja tyytyväisyys ole parempi kuin ahneus", sanoi Lassi.

"Kiltteys on parempi kuin ahneus, sen tietää jokainen", sanoi Jussi.

"Ahnehtia jalkoja tahi muuta, appelsiineja tahi käsiä tahi muuta, se ei ole viisasta", arveli Lassi.

"Mutta ihminen on ahnekin. On tuhma. Näin sota-aikana kuitenkin, uskotko. Söisi ainakin appelsiineja ja omenoita ja hyvyyksiä, söisi tämän maailman suuruisia sokeripaloja, uskotko", sanoi Jussi.

"Uskon. Vaikka pyramiidin kokoisia", sanoi Lassi. "Eikä kiltteyttä silloin ajatteleisi eikä siitä välittäisikään."

"Ei kotona", myönsi Jussi. "Mutta kylässä välittäisi. Siellä ei saa syödä liikaa. Siellä pitää muistaa sanoa, kun toista kertaa tarjotaan, 'ei kiitos, ei enää!' Vaikka kyllä kylässä aina hyvää on. 'Ei kiitos' vain sanoa. Se on kankelota."

"Mutta äiti sanoi, että saa joskus ottaa toisenkin kerran", sanoi Lassi.

"Mutta milloinka, sitä en tiedä. Kysyä ei saa. Muistatko, mitä on sanottu?"

"Muistan. Ja siellä Mailin luona kun oltiin, sanoi äiti edeltäpäin, 'muistakaa pojat että on sota-aika', 'kyllä' sanottiin. Mutta kaikki muut saivat suklaata lisää, minä sanoin, 'ei kiitos, en jaksa enää' valehtelin niinkuin aikaihmiset. Mutta kaikki muut jaksoivat, se oli kankelota", sanoi Lassi.

"Ja kotona et sitten syönyt illallista, sanoit vain 'ei kiitos, en jaksa'."

"En tahtonut, niin", sanoi Lassi.

"Mutta äitipä kun kysyi minulta, minä sanoin sen syyn ja äiti sanoi, että olisit voinut ottaa", sanoi Jussi.

"'En ota sota-aikana, en', sanoin. Kanatkaan eivät sota-aikana muni. Kankelo. En välitä koko syömisestä", sanoi Lassi.

"Mutta jos ei olisi sota-aika?"

"Mutta sitten pitäisi olla oikein, oikein rikas", sanoi Lassi.

"Voisi suklaasta olla talo", arveli Jussi.

"Ja sen piippu voisi olla peparikakuista", jatkoi Lassi.

"Ja meri olisi marmelaadista, tanskalaisesta marmelaadista ja se talo olisi meressä suurella sokerisaarella, mitä", ihmetteli Jussi.

"Söisitkö sen?"

"En."

"Merta minä vähän maisteleisin."

"Mutta kyllä minä ikkunanpielestä nakertaisin", sanoi Jussi.

"Piipun minä ensin söisin", sanoi Lassi.

"Niin minäkin. Ja sitten oven ja katonräystäät", sanoi Jussi.

"Niin minäkin. Ja sitten taas merta maistelisin ja sitten koko mökin söisin, ja kaikki", sanoi Lassi.

"Niin minäkin", myönsi Jussi.

"Sokerin antaisin äidille", arveli Lassi.

"Niin minäkin. Silloin ei äiti voisi moittia ahneudesta, vai voisiko, näin sota-aikana", kysyi Jussi.

"Ei voisi", sanoi Lassi.

"Ja me voisimme antaa osastamme muillekin, köyhille lapsille ja niin", arveli Jussi.

"Voitaisiin antaa. Sairaille voitaisiin antaa kaikkikin", sanoi Lassi.

"Mutta jos ne eivät anna antaa, jättiläiset. Jos se niistä on taas tyhmästi, mitä?" kysyi Jussi.

"En tiedä", sanoi Lassi.

"En minäkään, en tiedä", sanoi Jussi.

"Siispä heitä jo leija tornista ulos, älä enää haaveile", sanoi Lassi.

"Minä heitän", sanoi Jussi. "Yhtäkkiä, tiedätkö, kun minä katselen täältä tornista alas, katselen hiljaa maailmaa, niin tuntuu, kuin se olisi hyvin, hyvin kaukana, ja siksi minulle tulee ikävä."

"Ikäväkö? Äitihän istuu tuossa toisessa huoneessa", sanoi Lassi.

"Niin istuukin, minä tiedän sen."

"Kurota päätäsi, niin näet äidin selän", sanoi Lassi.

"Minä tiedän sen. Mutta minä en tiedä, mikä se on, on niin outo ikävä, niinkuin linnulla keskellä talvea, kun se ajattelee, ettei kesää enää näe, on niin outo maailma ja kaukana, kaukana koti."

"Hyppää jo alas, niin maailma on lähempänä", sanoi Lassi.

"Nyt minä hyppään."

"Roiskis."

"Roiskis."

"Et taittanut yhtään jaloistasi", sanoi Lassi.

"Minäkö? Minä olen jo näin vanha ja olen hyppinyt koko ajan täällä maailmassa, ja molemmat jalat ovat ehyet, koetapas, ja silmät minulla on ehyet", kehui Jussi.

"Vaan onpa arpi silmän päällä", sanoi Lassi.

"Äitipä sanoi, että se on miehen merkki", kehui Jussi.

"Niinkuin minulla jalassa kirveen arpi. Luulevat isona, että olen ollut sodassa", kehui Lassikin.

"Älä vaan anna sitä luulla, se on väärä luulo. Sano vain, että vanhemman veljeni kanssa raivasin metsää, niinkuin olikin", sanoi Jussi. "Niin ei äidin tarvitse hävetä sinun tähtesi, että valehtelet. Ja ei tarvitse hävetä siksi, että olisi sodittu. Me kankelo? Sota on paha. Siksi ne lopettavat sen ja tekevät rauhan. Ja kun me tullaan suuriksi, tehdään kaikkien kanssa veljeysliitto."

"Hurraa, eläköön veljeysliitto."

"Ja maailman rauha."

"Ja kansojenliitto."

"Eläköön maailma."

"Eläköön rauha, eläköön Suomi ja Afriikka ja koko maailma."

VI.