Chapter 8

Martina oli tuskin kuullut ja tuntenut tämän äänen, ennenkuin hän -- äsken niin väkevä ja iloinen -- hermotonna kaatui permantoon. Uoti, ehkä seisova Martinan takana, hämmästyi tätä niin, ettei hän kokenutkaan estää lankeemista. "Äite! äite!" oli ainoa sana kuin sai pakastuksi. "Mene!" kuiskasi saapuille rientävä Elsa Uotille, "mene sinä, minä autan Martinaa. Anna minulle kuitenkin ensin vähä lökäristä tuolta, minä koetan kastella sillä hänen huuliansa! Tuo minulle sitte vähän lunta, pannakseni hänen ohimuksillensa!"

"Haha!" nauroi pahanelkisesti äite Pentinpoika. "Koko mailma on hullupäinen, vaan en minä. Menkööt he niin pyörryksiin kaikki -- viimeinen sanani on kuitenkin: ei, ei ja taas ei!"

Ukko Pentti, vastaamatta tähän puheesen, meni sen sijaan Martinan tykö ja sanoi ystävällisesti: "Kuules, Martina! ole nyt hyvä ja ymmärtäväinen ja koeta muuttaa itses! Niin-jaa! nouse ylös ja kuule mitä minä sanon sinulle! Juoseppi on nukkununna makaava tuolla alhaalla tallissa ja Taavetti on hänen luonansa."

"Jos tahdot, Martina," lausui nyt Elsa, "niin tule kanssani kamarini! Uoti menee noutamaan lapsen, ja me panemme hänen maata minun sänkyyni."

Koska Uoti viivytteli epäilevänä, pitkitti Elsa: "Mene sinä vaan, ei mitään pahaa tapahdu Martinalle. Minä olen hänen tykönänsä!"

"Ja minä myös!" lausui Pentti vakaalla äänellä. Uoti meni alas talliin. Täällä löysi hän ukon Taavetin makaavan niin sikeästi, ettei raskinnut hänen untansa häiritä, mutta horroksissa olevan pojan otti hän käsivarsillensa ja kantoi ylös Elsan kamariin.

Martina oli niin liikutettu, ettei hän taitanut mitään puhua; hän kumartui ainoasti alas nukkuvan lapsen puoleen ja kuunteli himarruksella sen hiljaista hengitystä.

"Panen nyt vähäksi aikaa lepäämään tänne lapses luoksi," sanoi Elsa liikutetulle äidelle. Viimemainittu katsahti ylös ihmetellen. "Iloitse!" lisäsi ensinmainittu, "että kaikki on onnellisesti päätynyt! Sinun Uotis ja minä olemme tosin kihlatut; vaan ei se merkitse mitään; se on tapahtunut vaatimuksesta. Uoti on siihen pakoitettu niinkuin minäkin. Sinun Uotis on kelpo mies; hän ei ole puhunut minun kanssani muuta kuin sinusta, jaa -- hän ei suonut edes minulle suunantoa," lisäsi Elsa puolella hymyllä.

"No, niin suon minä sen!" sanoi Martina, hellästi halaten ja suudellen Elsaa.

"Ah, joka saisi ynnä tehdä tuota!" virkkasi Lauri, ääneti oleva todistajana tähän kaikkeen. "Ah!" sanoi hän maiskien huuliansa, "te olette erinomaiset immet ynnä molemmat. Elsa, minä luulisin sen nyt olevan soveliasta, että sinä ottaisit minun, koska et saa tuota roistoa. Etkö tahdo? yhden asian täytyy sinun kuitenki suoda minulle -- että saan tehdä sinulle vihkikengät."

"Kernaasti," sanoi Elsa, "koska se tulee kysymykseen. Mutta nyt saan kutatiesi tarjota vähän kihlauslökäriä?"

"Jaa, niinpä kyllä!" sanoi Lauri, "sitä paremmin kuin minun sitte pitää rientämän Ritarivaaralle ilmoittamaan vahdille, Juosepin löydetyksi."

Heti kohta senjälkeen poisläksi Lari Pietarinpoika.

"Mutta missä on isäni?" kysyi äkkiä Martina.

"Hän makaa siellä alhaalla heinissä nukuksissa", vastasi Elsa.

"Ah, voi! jos hän herää ja ei löydä poikaa vierestänsä, tulee hän raivoksi," sanoi edellinen.

"Rauhoitu!" lohdutti Elsa, "minä menen alas talliin ja odotan siellä, siksikun herää."

Nyt oltiin hiljaisesti Heljemyllyllä. Sivukammarissa uinueli Juoseppi, ja hänen luonansa valvoivat Uoti ja Martina. Tallissa heinävuoteellansa uneksui levottomasti väsynyt Kello-Taavetti, ja hänen tykönänsä valvoi Elsa. Siellä ylhäällä kammarissa luhdilla makasi Heljenukko. Somalla nojaustuolilla salissa istui äite Pentinpoika yksinänsä ja puoli uneksivana. Hetken perästä nousi kuitenki viimemainittu; hänen ylöntäytetty sappensa kaipasi tyhjentämistä. Hän astui siis ylös luhdille, herättämään Heljenukkoa. Koska tämä, huolimatta kaikista hänen kokeistansa, ei antanut mitään ääntä, tuli hän varsin hurjaksi, kirkui ja sadatteli: "tämä sika jauhosäkiksi taitaa ihan levollisesti maata, vaikka huoneessa on kaikki ylösalaisin käännetty." Äite Pentinpoika meni sitte taas alas ja löysi miehensä edellä häntä isossa kammarissa. Hän aikoi juuri taas istua entiselle sijallensa, kun äkkiä karkasi ylös. "Mitä se tahtoo sanoa!" huusi hän, "onko mailman loppu käsillä?" Pamaus pamauksen perästä humisi vuorten välillä metsässä ja laaksossa. Pamaukset lähestyivät ja pauhinasta kuului pian sekasäyräinen moure torventyyttäyksistä, kulkusten helinästä ja koirain haukkumisista.

"Varo itseäs! sinä olet niin usein huutanut sitä mustaa sorkkinensa, että hän nyt tulee. Anna myöten koska vielä aika on," sanoi Pentti pistätellen.

"Tuleeko paha, sen parempi," vastasi äite Pentinpoika, "hänen kanssansa taitasin puhua sanan, ja kelvollisen. Mutta sinä ja kaikki, mitkä miehiksi kutsutaan, ette kelpaa. Te ryömitte kohta ristille; kiitän, tiedän yhden vaimon oikeasta luonnosta; hän ei myötenanna koskaan. Minä en myös perään anna koskaan; ennenpä kuolenkin."

Raju jahti tuli yhä likemmä; pian seisahti se myllypykingin edustalla. Juuri tässä silmänräpäyksessä kuului talista yksi vaimoihmisen parku ja valitus yhdeltä miehenääneltä. Päämies seisahti kummastellen, mutta heti kohta juoksahti hän sisälle talliin, sinne seurattu Lauri Pietarinpojalta.

"Auttakaa! auttakaa!" huusi Elsa sisään tuleville, "hän on hurjistunut, uskoo minun varastaneen lapsen, ja tahtoo sentähden minun tappaa."

Taavetti, josta tämä sanottiin, ei kuunnellut sitä, hän vaikeroitsi hassumaisesti ja repeli hurjasti hiuksiansa.

"Taavetti!" sanoi herr Edvardi kannattavalla äänellänsä, "rauhoitu!" Tartuttu väkeviltä käsivarsilta, nousi Taavetti istuallensa heiniin, ja vilunväreet vapisuttivat ukko parkaa. Vähän hetken perästä oli hän rauhoittunut ja antoi Elsalle käden, pyytäen anteeksi. Herr Edvardi tarttui nyt ukon toiseen käteen ja autti hänen seisoallensa. "Te olette hyvät ihmiset ynnä molemmin," sanoi Taavetti hellästi. Edvardi tukesi Kello-Taavettia vasemmin käsin ja oikean tarjosi hän Elsalle, tieten ei minkätähden -- ja neito antoi hänelle kätensä, oikein tietämättä mitä varten, ja niin pitivät he nyt käsin toinen toistansa. Kummanki tuella kävi Taavetti sitte ulos tallista.

Kohtaus Taavetin ja Martinan välillä oli lyhyt ja harvasanainen; tytär korotti vaan isää kohden lasta, jota kyyneleillä syleili; sitte menivät he muiden tykö isoon kammariia. Lauri jahkasi täällä äite Pentinpojan kanssa ja koki leikillänsä taivuttaa häntä, antamaan ruunun ja ristin eroittaa, jos Juosepin piti saaman kutsua häntä isänäideksi taikka ei.

Isossa salissa näyttihen nyt myös Heljenäite komeasti puettuna, kiiltävästi hoitaakseen emännyyttä. Koska kaikki läsnäolevaiset olivat saaneet osansa lökäristä ja Heljenäiden teeskellystä kohteliaisuudesta, sanoi herr Edvardi: "Nyt on jo aika käydäksemme kirkkoon." Kaikki riensivät heti liittäymään ulkona odottavaisiin kylänmiehiin; mutta juuri kun järjestetty joukko piti pois lähtemän, seisahdettiin taas. Ylhäältä isosta kammarista kuultiin Lauri huutavan: "Hurratkaa äite Pentinpojalle! hän sanoo jaa!" Kaikki siellä ulkona olevaiset nostivat nyt korkean hurrahuudon, seuratun pyssynpamauksilta ja torventyyttäyksiltä. Että äite Pentinpoika silmänräpäyksen osoittihen yhdessä avetussa akkunassa -- sitä ei kukaan ihmetellyt. Oliko kuitenkin aikomuksensa jotakin sanoa, niin pettyi hän siinä, sillä hänen huutonsa ei taitanut läpäistä sitä yhteistä meteliä.

Pauhaava matkue ojensi nyt vaelluksensa edespäin kylään. Elsa kävi Martinan keralla. Mutta tulleet ensimäiseen mäkeen sanoi edellinen: "Minä tulisin mielelläni kansanne kirkkoon; mutta en tiedä mikä on; juuri nyt lankee päälleni suuri ahdistus sentähden, ettei isä herännyt metelistä. Minä olen tehnyt pahasti, että unhotin peräänkatsoa isää. Hyvästi siis te kaikki!" Niin sanoen antoi hän kärtä Martinalle, sitte Uotille. "Hyvää yötä, Juoseppi!" sanoi hän, kätellen poikaa. "Hyvää yötä teille kaikille!" Hän kävi viimeksi ohitse joukon päämiehen, herr Edvardin. Neito tunsi nykäyksen kädessänsä; nuori maanviljeliä havaitsi samankaltaisen tunnon; vaan ihmisten edessä eivät he kuitenkaan kätelleet toinen toistansa.

"Hyvää yötä!" sanoi Edvardi hiljaa, ja vielä hiljempää vastasi neito: "Hyvää yötä!" Lauri oli jälleen saanut täyden äänensä; sen osoitti hän parhaiten pakaisemisellansa Elsalle korkean hurrahuudon, johon koko joukko sydämellisesti yhdistyi.

Matkue kävi nyt yhä kauemma edespäin. Pian seisottiin päällä pitkän kylämäen. Lauri huusi nyt Edvardin luvalla koko joukolle korkeasti: "Seisahtakaa levähmään!"

Juuri siinä toisella puolen ojaa, makasi se tapettu susi samalla paikalla, johon oli Uotilta viskattu. Uoti, kaiken matkaa kantanut vähää Juoseppia, laski hänen nyt maahan ja talutti kuolleen suden tykö. "Katsos," sanoi hän kopeasti pojalle, "tuon olen minä tappanut pahkasauvallani." Poika tuli kaikesta tästä liikutetuksi, vaan eivät mitkään Uotin kehoitukset voineet häntä taivuttaa petoa koskemaan. "Se on hyvä, näen minä!" sanoi Uoti harmistuneena, "sinä tarvitsit toki joutua isäs käsiin, sillä jos olisi kestänyt sitä tekoa, niin ei sinusta milloinkaan olisi tullut oikeata Pentinpoikaa."

Joukko läksi jälleen sitte kulkemaan. Uoti kävi ensimmäisinä, Juoseppi oikeassa kädessä ja laahaava susi vasemmassa. Pian seisahti matkue ulkona Taavetin tuvan edustalla.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Suurta pienessä tuvassa.

"Yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko...", niin puhui Anna, koska hän äkkiä keskeytettiin huudolta ulkoa...

"Hän on löytty; me olemme löytäneet Juosepin. Hurraa!"

Kaikki vaimot sisältä juoksahtivat ulos ja kysyivät: "Kukaan ei ole kaiketi saanut vahinkoa, eli tärvellyt itseänsä?"

"Ei!" kuului vastaus; "kaikki olemme hyvin vahingotta."

Yksi vaimoista pysähti kuitenki kaiken tämän alla sisään, ja se oli ompelia Anna. Hän istui häirähtämättä paikallansa, sioitti ainoasti jalkansa lujemmin pallille, joka nyt rupesi huiskumaan monista ja raskaista askelista, kuin permannolla nyt käveltiin. Sitä visummin varustaakseen sijaansa, otti Anna salaa yhden näpillisen nuuskaa -- ja nyt oli hän sonnustettu sekä näkemään että kuultelemaan ja kyselemään.

"Perästäki löysimme hänen, kuules!" huusi Lauri muiden edellä sisään rynkäävä.

"Ja minun jakkuni, jota olen ommellut, on myös valmis," lausui Anna, vasten kaikkea kainouttansa täysin vakuutettu siitä, että hän väsymättömällä neulomisellansa oli pitänyt pojan hengissä. Koska yksinkertainen Lauri kuitenkaan ei näkynyt hoksaavan tätä, kysyi hän: "Mistä te pojan löysitte?"

"Heljemyllyltä."

"No niin, sitä ei olisi minun oikein tarvinnutkaan kysyä," vakuutti Anna, katsoessaan ympärillensä, levollisella luottamuksella. "Minä tiesin missä hän oli; minä olen muka maininnut tienki, jota hän on kulkenut: juuri koska huuto kuului täältä ulkoa, lausuin minä sanan Heljenukko. -- Kaikki vaimot täällä sisällä taitavat sen todistaa." Paras asia kaikista oli, Annan mielestä, se ihmeellinen lahja, jolla hän uskoi itsensä varustetuksi -- lahja nähdä missä hän ei itse ruumiillisesti ollut saapuilla. Niinmuodoin koska kaikki olivat sisään tulleet, ja Martina ilosta pusersi ja taputti Annaa, sanoi tämä: "Minä tiesin sen ennen, minä sanoin sen ennen, Heljemyllyssä poika on! Samana minuutina, kuin Lauri tänne sisään rynkäsi, mainitsin minä sanan: Heljenukko -- ja nyt aavistan minä että sinä saat Uotis!"

"Jaa, niin se on! tuolla tulee hän!" huusi Martina iloisesti.

Anna katsoi kainosti maahan päin; hän ei tahtonut olla taitavanansa aavistaa ja ennustaa, siinä oli kyllä hänen mielestänsä, että hän itse oli siitä vakuutettu. Hän ei enempää osoittanut mitään viittausta ihmeellisestä lahjastansa; nyökkäsi ainoasti kaikille ja jokaiselle, jolla oli jotakin juteltavaa. Hänen päänsä kumarrus ja silmäpeittonsa merkitsivät kaikki, hänen itse mielestänsä kumminkin, että mitä te taitaisitte jutella minulle, sen olen minä nähnyt ja tietänyt ennen, ja mikään ei tästä kaikesta kummastuta minua.

"Tiedättekös," sanoi Juoseppi, juosten Annan tykö, "minulla on nyt yksi, kaksi, kolme isää; tuossa he ovat kaikin kolmin!"

"Se on hyvä, mutta nyt pitää Juosepin menemän maata," käski äidenisä.

"Martina, mene ja pane poika maata!" Kääntynyt vaimonsa puoleen, huusi hän hänelle korvaan: "Jumalan kiitos, että kaikin taas olemme kotona!" Ämmä nyökkäsi lempeästi. "Mutta kuules, isä, onko siellä satanut heiniä?" kysyi hän heti senjälkeen, nykiessään ukon valkeasta parrasta pois muutamia heinän korsia. Kaikki nauroivat nyt sitä, ja ämmä kuuro seisoi myös itse siinä suu hymyssä sekä käänsihen ympäri katsellaksensa vieraita. Nähtyänsä Pentin ukon, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "Istukaa, istukaa sitte!"

Uoti astui nyt ämmän tykö, antoi hänelle kättä ja huusi korvaansa ukkoisenäänellä: "Jumalan rauha anopille!"

Ämmä nytkähti takaisin, ikään kuin kelpo nyhjäyksen saanut. "Minä kuulen kaikki; en ole niin kuuro sentään." sanova tämän, meni ämmä istumaan tavalliselle sijallensa liedellä, jota hän aina sitte eräällä arkuudella katseli Pentinpoikia kookkaita ja heidän jättisuuria koiriansa. Taavetin matalaan tupaan ei olisi mahtunutkaan monta senkaltaista vierasta.

Vähä Juoseppi oli nyt sitä vastaan käynyt palaksi aikaa istumaan Pentti Pentinpojan polvelle. Hyväellen sanoi hän ukolle: "Lahjoittakaatte minulle iso susikoiranne; minä tahtoisin sen saada." -- "No niin, ota se sitte," sanoi ukko leppeästi. "Sinä olet minun; kuules," virkkasi poika, juosten silittelemään koiraa. Tämä ei kuitenkaan ollut taanansa siitä, vaan meni ja laski kuononsa entisen isäntänsä polvelle.

Taavetti, vähän kateillaan siitä hyvätahtoisesta mielyttelemisestä, kuin Juoseppi osoitti Pentille, sanoi nyt eräällä kärsimättömyydellä vaimollensa: "Etkö tahdo sitte ottaa poikaa pois täältä ja viedä häntä maata?" Talutettu siis äidenäideltä täytyi nyt Juosepin jättää huoneen. Tuskin oli ovi suljettu heidän molempain peräänsä, ennenkuin Anna esiin astui ja kaikkien ihmettelemiseksi lausui vakaalla äänellä: "Nyt, Martina, pitää sinun pukeuta morsiameksi! Tule, minä puetan sinun, sen olen minä luvannutkin. Te Pentinpojat, jos olette oikeat miehet, toimittakaatte niin, että vihkimys tapahtuu vielä tänä yönä! Minkätähden tirkistelette minua niin ihmettelevillä silmillä? Menkäätte kirkkoherran tykö, ja jos oikein asian ajatte, niin myöntyypi hän kyllä. Tule, Martina, minä tahdon puettaa sinun nyt. Se olisi kovin surkea sinulle, käydä sydänpäivänä ja peitellä kasvoja; olet tosin kyllä jo kauan ilmanki sekä nähnyt harmia että saanut hävetä. Tule!"

Vaiti oleva hämmästys oli vallannut jokaisen, vaan Anna ei ollut millänsäkään; hän veti Martinaa kanssansa kammariin. Vähän hetken perästä tuli Martina takaisin, yksinkertaisesti puettuna. Uoti astui nyt edes ja osoitti hänelle jotakin, kuin kantoi hyvin käärittynä ja erinäisellä nauhalla kiinitettynä rahakukkarossansa. Sitte kääntyi hän huoneessa ja sanoi iloisesti: "Rakas isä ja te rakas appe, nyt on kaikki oikein asia. Tulkaatte kanssani kirkkoherran tykö! Vielä tänä vuorokautena täytyy hänen antaa meidät toinen toisellemme!"

"Ei se käy laatuun," virkkasi Pentti.

"Täytyyhän koettaa," vastasi Uoti.

"Vielä olisi asia," lausui Taavetti vakaisesti, "koska joku ilmoittaaksen kuulutukselle, täytyy hänen taitaa katekismuksensa, etenki kymmenet käskyt. Taidatko sinä lukea ne ulkoa minulle, Uoti? Et taida. Sinä vaikenet? No, katso tässä, ota poikas katekimus, mene kammariin ja lue ylitse ne kymmenet käskyt."

"Minä tahdon auttaa sinua," sanoi Martina, ja nyt meni hän Uotin kanssa kammariin.

Työ oli raskasta. Uoti tavasi ja luki niin, että isot hikipisarat herneilivät otsallansa, mutta sentään ei taitanut hän saada käskyjä yksinkertaisia päähänsä, sekautuva erinomattain niiden keskinäisessä järjestyksessä. Hän tunsi sydämensä myöski syvältä liikutetuksi, koska hän yön hiljaisuudessa luki Jumalan kaikkivaltiaan ijankaikkista lakia, jota hän ei paljon ollut ajatellut aina hamasta lapsuudestansa ja koulunajasta.

"Taitaako meidän Juoseppi ne kymmenet käskyt ulkoa?" kysyi Uoti nöyrällä äänellä Martinalta.

"Taitaa tosiin, sanasta sanaan."

Anna pelasti nyt Uotin murheellisen; hän tuli kammariin ja sanoi: "Älkäätte nyt kauemmin viivytelkö sen kanssa! Jos et taida kymmeniä käskyjä, niin käypi laatuun luvata kirkkoherralle, että luet ne perästäki päin."

"Jaa, niinpä se on!" vahvisti Uoti iloisempana, kuin jos ompelia olisi nostanut pois hänen olkapäiltänsä taakan raskahimman.

Nyt palasivat he taas kaikin kolmin isoon kammariin.

Taavetin vaimo, ukoltansa sillä välillä saanut tiedon hankkeista, kysyi nyt, kun kaikki olivat lähtemisissä: "Pitääkö minun jäämän kotia, katsomaan Juoseppia? Minä tahtoisin kuitenkin olla kernaasti läsnä, kun Martinani vihitään."

"Anna kukatiesi on hyvä ja jää kotia pojan tykö?" lausui Taavetti.

"Ei, minä en ole niin hyvä," vastasi Anna, haavoitetulla arvoisuudella. "Minä olen luvannut olla läsnä Martinan vihkimisessä, ja en taida olla sieltä pois, jos tahtoisinkin."

Onneksi tuli nyt sisään kaikkien auttaja tarpeessa, Lauri Pietarinpoika, koreasti vaatetettu vihkimisessä aivoitussa läsnä ollaksensa. Martina sanoi heti hänelle: "Orpana, joka on aina ollut hyvä minulle ja Juosepille, mielistyy, luulen, jäämään pojan tykö; muuten ei taida äite tulla ynnä kirkkoon; jonkun täytyy jäädä pojan luoksi."

"Jaa, koska niin on, niin pysähdän minä lapsen tykö," sanoi Lauri, ja nyt läksivät muut matkalle pappilaan.

Tulleet sinne astuivat toiset sisään kirkkoherran tykö saliin, mutta Anna meni kyökkiin, jossa hän pian sai neitsyen, kummankin hyvin ymmärretyksi eduksi, aukaisemaan vähäisen akkunaa saliin päin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Lapsen tähden.

Kirkkoherralle ja hänen rouvallensa oli viimekuluneen vuorokauden yö, niinkuin edellisenki tullut päiväksi muutetuksi. Ehkä kirkkoherra ei tahtonut sallia soittamista isolla kellolla, oli hänellä kuitenki sydämellinen tuntoisuus, ja vaikka ei taidettu nähdä sitä hänen päältänsä, odotti hän yhtä levottomasti peräänetsimisen loppua, kuin joku toinenki. Vihdoin, kauvan viivyttyä, oli joukko takaisin palannut; tieltä ulkoa kuului sekaisia ääniä ynnä torventyyttäyksiä, ja kohta sisään astui kirkkoherran suoverikin, herr Edvardi.

Viimemainittu kertoi kuinka Juoseppi oli löytty Heljemyllyltä. Himarruksella ylisti hän sitte rehellisiä kylämiehiä. "Näillä miehillä," sanoi hän, "ei ole enempää kuin heidän henkensä ja terveet jäsenensä, joilla täytyvät ansaita leipänsä, ja kuitenkin ovat he, epävakuudella, kuin jostakusta välttämättömyydestä, vuovanneet ja vaaraan antaneet tämän kaikkensa pelastaakseen yhtä kadonnutta lasta! Sepä, jos mikään, osoittaa sydämen löytyvän näissä ihmisissä -- ja minä en ollenkaan ihmettele sitä, rakkain suoveri, että sinun on raskas ja vaikea, jaa, melkein mahdoton luopua heistä."

Kirkkoherra kuunteli tätä kaikkea, sanaakaan lausumatta, oliko suostumisesta eli vastustamisesta; rouva sen sijaan kysyi nopeasti: "Niinmuodoin on Myllärin-Elsa kaiketi luopunut tahtomasta Uotia? Jumalan kiitos olkoon! Tytöllä on hellä ja hyvä sydän, ja minä toivon, hänen käy pian kyllä hyvin mailmassa. Miksi ette ottaneet häntä kanssanne kylään? Ah, jos olisitte tuoneet hänen ynnä, tänne meille, Edvardi! Tyttö parka tarvitsee nyt suojelusta ja pelastusta, isänsä, ilkeän äitepuolensa ja häijyn äite Pentinpojan suhteen."

Edvardi veti hiljaisen huokauksen, vaan ei vastannut mitään sisären puheesen; sen sijaan virkkasi kirkkoherra: "Olkaatte rauhoitetut Elsan suhteen! Hän on sydäntervettä luontoa; muuten ei taideta vältyttää joltakulta ihmiseltä hänen töidensä seurauksia, olkoot hyviä eli pahoja. Jolla on voimia vaikuttaa, hänellä täytyy olla ja on useinki voimia kantaa töidensä seuraukset."

Edvardi näkyi rauhoittuvan tästä, kuitenkin hehkuivat hänen poskensa, koska sisar silitteli hänen päätänsä. Sivistyneen naisen kunnollisuudella sanoi kirkkoherran rouva: "Hyvä Edvardi, sinä olet väsyksissä, ja minä kehoitan sinua kohta menemään levolle. Itse tulen vähän hetken perästä ja tuon sinulle lämmintä teetä."

Edvardi oli iloinen saada etääntyä ja kiitti sydämessänsä sisärtä, hänen hellätuntoisuudestansa, samassa kun iloitsi, saada niin pian sisärelle jakaa osan sydämensä salaudesta.

Ovi oli tuskin kerjinnyt kiini Edvardin perään, kuin ulkoa porstuasta kuului naputus. Kirkkoherran rouva huusi kohta: "Tule sisään!" kuitenki viivyteltiin ulkona. -- Viimein sisään astuivat Pentti Pentinpoika, Kello-Taavetti ja hänen vaimonsa, ja heidän perässänsä Uoti ja Martina.

"Herr kirkkoherra," lausui Kello-Taavetti, "Jumala on ihmeellisesti auttanut meitä; olkaatte nyt, kunnian herr kirkkoherra, myös niin hyvä että autatte mitä vielä puuttuu, jotta kaikki kävisi järjestykseen ja tulisi oikealle kannalle!"

"Mitä te pyydätte minulta?" kysyi kirkkoherra.

"Puhu sinä!" sanoi Taavetti Pentille, vetäytyvä takapuolelle.

"Minä ajattelen," alkoi Pentti, pyyhkäisevä vielä kerran paljasta päälakeansa, ikään kuin olisi vielä yksi lakki kohteliaisuuden tähden ollut pois otettava -- "minä ajattelen, jaa, minä tahtoisin sanoa, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että kunnian herr kirkkoherra antaa minun Uotini ja Martinan toinen toisellensa."

"Ah, sepä nyt jalosti!" lausui kirkkoherran rouva, ja Uoti astui edes Martina kädessä ja sanoi: "kunnian herr kirkkoherra, me rukoilemme sitä nöyrästi."

"Me rukoilemme sitä nöyrästi!" kertoi Martina matalalla äänellä.

"Kärsivällisyyttä, odottakaatte vähän!" sanoi kirkkoherra, "yljän ja morsiamen pitää käydä minun kanssani kammariin." Hän meni nyt edellä, ja ne kaksi muuta seurasivat.

"Istukaatte!" sanoi hän siellä sisällä. Koska olivat istuneet, alkoi hän taas puhumaan: "Kuule'pas, Uoti! uskotkos kukatiesi sentähden, että olet rikkahin paikkakunnassa, taitavas kaikki ostaa rahalla, myöskin syntein anteeksi saamisen? Uoti, Uoti! se ihmeellinen ruumiinvoima, jolla Herra on sinun varustanut, on tehnyt sinun ylpeäksi, ja tässä sinun röyhkeydessäs olet sinä unohtanut hänen lakinsa, joka sinun on niin ylönpalttisesti varustanut ja lahjoittanut. Tuletko tänne samalla röyhkeydellä, samalla ylpeydellä, samalla unohduksella Herrasta? Käänny sitte takaisin! minä en taida auttaa sinua!..." Kirkkoherra keskeytti tässä puheensa, ja Uoti vastasi: "Kukaan ihminen mailmassa ei tunne minua, ei isäni, ei äiteni, ainoasti tämä Martina tuntee minun. -- Te, kunnian herr kirkkoherra, tunnette tosin myös minun, vaan ette oikein. Tosi on, kuin kunnian herr kirkkoherra äsken sanoi, että minä olen ollut röyhkeä ja raivo veitikka, joka kernaasti olisin hakannut kaikki, mitä tielläni on seisonut, pieneksi kuin kryynit. Tosi on myös, Jumala paratkoon! etten ole vielä saanut lopen pohtia tästä rajusta veitikasta sisälläni; mutta hän alkaa jo kuitenki lannistua ja Herran avulla, teidän avullanne, Martinani kanssa ... minä ... minä..."

Uotin kasvot nytkähtivät kovin ja liikutus ylitsevoitti sen väkevän miehen.

Kirkkoherra lausui nyt: "Laki sanoo: että pitää kuulutus tapahtua kolmena sunnuntaina perätyksin."

"Ah, sanokaatte, mitä tekemäni pitää, että se nyt tapahtuisi yhdellä kertaa. Kunnian herr kirkkoherra ei suinkaan taida eteensä asettaa, miten asia on minua kivistellyt ytimiin asti, lapsen tähden. Ah, olkaatte kanssakärsivällinen meille!"

"Ah, kunnian herr kirkkoherra!" rukoili Martina, "emmekö me jo kauan kyllä ole rangaistut? emmekö kyllä kauan ole kärsineet?"

"Ei niin. Sinä olet tosiaan käyttäinnyt hyvin tällä sinulle raskaalla ajalla, mutta niinpä myös on syntis ollut raskas. Ei se saa tapahtua, että ne, jotka ovat ylitse käyneet Herran lain, nyt lisäksi tallaisivat meidän kirkolliset asetukset jalkainsa alle. Minä en tahdo sitä myöten antaa!"

"No, josko se on varsin mahdotonta, niin saamma me Jumalan nimessä odottaa," sanoi Uoti. Martina taas ei taitanut itkulta virkata sanaakaan.

Kirkkoherra antoi murheellisten istua vähän hetken ja rauhoittua, sitte sanoi hän: "Tulkaatte nyt minun kanssani ulos toisten tykö saliin."

"Onko kaikki suora?" kysyi kirkkoherran rouva hyvätahtoisuudella.

Uoti ja Martina pudistivat päätänsä; ukko Pentti astui nyt edes ja kysyi: "Kunnian herr kirkkoherra, onko se kuulutuksen tähden?"

"On, on!" vastasi Uoti.