Chapter 7

"No hyvä! koska se teitä huvittaa, niin täytyy minun pitkittää. Koska minä seisoin siellä ylhäällä vuorella, olin minä luullut laakson ja kedon makaavan sangen lähellä; mutta tultuani metsään sisälle, sain kävellä hyvinki kauan, näkemättä loppua siitä. Viimein tulin minä yhdelle vuorimäelle. Tässä täydyin tehdä pitkät kierrot alas kiivetäkseni. Vihdoin sen seitsemän pulan kärsittyäni seisoin minä laaksossa. Sen ylitse lensi parvi pääskyisiä. Ah, mitä se ilahutti minua! Silloin kuulin myös yhden kukon laulavan. Ei mikään ilolintu laula niin somasti, kuin kukon laulu kuuluu -- nimittäin eksyksissä käyneelle ihmiselle. Niinmuodoin olin minä taas mailmassa. Minä kuulin useita kanoja kaakoittavan ja kotkoittavan. Missä kanat kaakoittavat, siellä löytyy munia, ja missä munia löytyy, siellä asuu myös naitu vaimo. Yksi koira haukkui. Missä koira haukkuu, siellä löytyy varmaan joka mies lähellä. Minä olin siis jälleen keskellä ihmisiä. Heti senjälkeen kuulin yhden myllyn jyskäävän ja kolkkuvan. Missä olin silloin? -- Minä en ollut vaeltaissani metsissä ja maissa taitanunna itkeä ahdistuksestani; mutta nyt, pelastunut, havaitsin minä täydellisesti vaaran, jossa olin pyörinyt. Minä rupesin siis itkentään niin herkästi, että luulin olevani pois vuotamaisilla kyyneleistä. Vähän hetken perästä lähestyi eräs puunhakkaaja. Minä kysyin: missä minä olin? Tuolla ylhäällä on Siltala, vastasi mies ja aikoi etääntyä. Minä huusin silloin pois menevälle: Paljonko kello on? -- Viisi lyönyt. Minä olin siis kävellyt täyttä seitsemän tiimaa; olisin ollut taikamainen, niin olisinpa uskonut itseni metsänemännältä olleeksi vietellyn. No hyvä! Minä olin nyt oikealla tiellä ja vaelsin ylöspäin mäkeä Heljemyllylle. Mylly-äite, nimittäin Heljenukon edellinen vaimo, kohteli minua hyvin ja antoi minulle kuivat vaatteet. Lopulla käymistäni oli nimittäin ruvennut satamaan, kuin olisi taivas ollut auki. Vihdoin olin minä taas kotonani. Ja koska niin käytyä eksyksissä taas ollaan kotona -- se on jotakin se! -- Ei usko, vaeltaessansa, kotona olevankaan, ei, vaikea on uskoa paikkaa löytyvän, missä on oma sänky, peili, piironki ja virsikirja. Kuinka rakkaiksi eivätkö tunnu nämät ystävät kotia tulleelle; jaa, ollaanpa oikein valmiit sanomaan kiitoksia tuoleille ja pöydille, että ovat olleet niin hyvät ja seisahtaneet kotiin, eivätkä menneet omiksi huviksensa jaloittelemaan..."

"Minä en soisi kenenkään, en itse äite Pentinpojankaan, joutuvan minun retkelleni. Se oli kuitenki keskellä kesää; mutta ajatelkaatte, kuinka paljon kauheampaa se täytyy olla, niin harhaella sydäntalvella, yöllä ja paksussa lumessa, päälliseksi niin nuorelle kuin Juoseppi. Silloin tosiaankaan ei mikään muu keino auta, kuin laskeuta maahan ja kuolla! Ah! minä näen lapsen edessäni: Tuossa puutuu hän lumeen eli yhteen kallionrakoon ja tekee työtä käsin ja jaloin; mutta ne istuvat kiini ja lapsi ei pääse irti, ja hän huutaa: äite! ja hän kuuntelee ja luulee jonkun tulevan, mutta kukaan ei vastaa; kukaan ei muu kuin kaarne ylhäältä puussa. Nyt juoksee yksi jänes ohitse pojan -- huis, kuinka se harppaa lunta! Jänes pelkää lasta ja lapsi katsellen jäneksen menoa unohtaa palan ajaksi viheliäisyytensä. Äite! äite! huutaa lapsi taas, ja se on kuitenkin onneksi että lapsi heti kohta nukkuu, ei koskaan herätäksensä!..."

"Anna puhuu tyhmyydessä; siitä näkyy ettei hän ole ollut äite," kuiskasi nyt eräs naapurivaimoista toisellensa; mutta toinen nyökkäsi vaikenemaan. Ompelia neuloi väsymättömästi, ja ettei hän kuullut sitä kelvotonta muistutusta, ei hänen puheliaisuutensakaan häirääntynyt. Huuaten sanoi hän: "Ah! minä olen kuitenki hyvin onneton, joka niin elävästi täydyn nähdä ja eteeni asettaa kaikki; mutta niinpä se on minun suvussani. Äiteni on sunnuntaina syntynyt, niinkuin minäkin. Mutta -- puhuakseni taas eksyneistä ihmisraukoista -- olettekos kuulleet mitä kerran tapahtui Venkerän ukon isälle? No, hän tuli kerran ohitse Vauhkokiven avoimelle kedolle, ja silloin lankesi äkkiä niin paksu sumu, ettei nähnyt kämmentä edessänsä. Ukko samosi seitsemän kertaa ympäri kylän, eikä taitanut kuitenkaan osata sisään. Kylässä soitettiin kelloilla, vaan ukko luuli aina äänen kuuluvan toisaalta. Vihdoin kuuli hän muutamia hanhia kaakoittavan, hän kulki niiden ääntä kohden ja tuli viimein kylään sisälle; mutta minkämoiselta näkyi mies, uskottekos? -- no, vaalealta kuin ruumis ja rauenneelta kuin mielipuoli! -- Mutta kuulkaatte nyt! yhden asian olin unohtamaisillani sanoa teille: Heljenukko..."

Anna taukosi äkisti tässä ja vavahti huudosta, kuin siinä silmänräpäyksessä kuului ulkoa Taavetin pihalta.

VIIDESTOISTA LUKU.

Lapsi, etsivä isäänsä.

Anna ompelia, tottunut hallitsemaan aamusta iltaan sitä huonetta, kuhun oli neulomaan istunut, näki sen sangen luonnolliseksi, että Martina Juosepin ulos ajoi, heti kun hän oli päivällistä syönyt. Taidettu ei muka, pojan läsnä ollessa, puhua siitä, josta ennen kaikkea piti väiteltämän!

Anna, ylipään tunteva kaikki mahdolliset, kuin paikkakunnassa tapahtui, tiesi myös kertoa Martinalle, kuinka yksi Heljemyllyn renki oli kaupungista tuonut joukon mauksia ja juomatavaroita. Ompelia puheli laveasti kaikista niistä makeista laitoksista, kuin piti siellä ylhäällä säälittämän, Uotin ja Myllärin Elsan sopiviksi kihlaajaisiksi. Ompelian virkeä mielikuvitus osan otti myös itsessä makuviinan valmistuksessa, hän ei laimiinlyönyt myös itse lisätä siihen mauksia, vaikka ihan toisenlaisia. Hän oli tahtomaisillansa sekoittaa siihen myrkkyä, jotta sitä nauttivaiset olisivat siitä kuolleet. Kuitenkin oli hänen vaikea päättää kenelle ensin olisi toivottanut kuolemata: äite Pentinpojalle tai Heljenukolle, joka surkeuteen saatti oman lapsensa.

Martinan teki melkein kipeätä, että hän tänäin ajoi ulos Juosepin. Havaitsi sentään samassa, sen olleen sangen oikein ettei lapsi saanut kuunnella mitä Anna oli puhunut. Martina tosin ei ollut osaa ottanut ompelian pahoissa toivotuksissa, mutta hänellä oli, Juosepin häiritsemättä, kuitenki tilaisuus vapaasti valitella ja itkeä.

Martina oli lähettänyt Juosepin vielä toistamiseen Lauri Pietarinpojalle, mutta poika -- tänäin jo kylliksi puhunut koirasta, jota koskaan ei saanut -- ei mennytkään sinne, vaan käyskeli edespäin kylän katua. Heti kohteli hänen eräs naapurivaimo, joka surkutellen katseleva häntä lausui: "Lapsi parka! tänäin on sinulla kova päivä." -- Juoseppi ei vastannut tähän, mutta luuli mielestänsä ämmän sanoneen oikein. "Minä olen tänäin ajettu ulos," ajatteli hän. -- Vähän hetken perästä kohtasi hänen eräs toinen akka, joka älykkäästi peitellen sanomaa, kuta tahtoi hänelle ilmoittaa, kysyi pojalta: "Mitä isäs tekee? sinä tosin et ole nähnyt häntä moneen aikaan?" Poika hoksasi tästä kaikesta, jotakin kylässä hänen suhteensa tapahtuvan; kuitenki piti hän äidellensä annetun lupauksen: ettei kenellenkään sanoa mitään, isän tulosta tänäin.

Satoi lunta ehtimiseen, ja Juoseppi meni hetkeksi jäälle luistelemaan; pian suuttui hän kuitenki siihen ja päätti kotia mennä äidenisän tykö. Hän teki niin; vaan ulkona oven takana äidenisän työhuoneesen seisahti hän epäilevänä, sillä sisältä kuului vieraita ääniä. Hän tunsi kohta puheesta ne molemmat kirkonisännät Ollisen ja Saarivaaran. Kuunteleva tajusi nyt, kuinka he kertoivat Taavetille, että pappilan kyökkipiika oli kielitellyt, isäntänsä aikovan muuttaa seurakunnasta pois, ja tähän kirkkoherran päätökseen -- kyökkipiian arvelun mukaan kumminkin -- olevan syynä äite Pentinpojan, Myllyn väen ja Uotin, joka antoi pakoittaa itseänsä, mihin tahansa. Poika Juoseppi, vaikka ei hän asian tarkoitusta ymmärtänyt, tuntenut ei siitä paljon hauskuutta, ja menikin tiehensä. Hän ei ollut kuitenkaan pitkälle kävellyt, ennenkuin saavutettiin kirkonisänniltä ja äidenisältä. Viimemainittu lausui nyt karkeasti pojalle, heti hänen äkättyänsä: "Vai niin, oletko se sinä, Juoseppi? laita itses kotia ja juuri kohta! minä tulen pian perässä." Poika seisoi hetken paikallansa ja jotenki nurruksissa, sillä äidenisä ei ollut, kuin tavallisesti, ottanut häntä käteen; mutta äkkiä kääntyi pois ja juoksi kaikin voimin pois kylästä ja ulos vapaalle kedolle, ikään kuin olisi hän jahtipillin puhallukselta tullut kutsutuksi kohtaamaan isää. "Hän on kyllä oleva hyvä minulle, hän on oleva kumminkin ystävällinen, ja antava minun istua hevoisen selkään. Ah, kuinka lystiä!" -- niin ajatteli poika. Hupaisin hyppäyksin mentiin nyt ylitse kedon alaspäin metsään. Juoseppi pyyhkäsi vaan välistä lunta pois kasvoiltansa ja ryntäiltänsä, tehden siitä vähäisiä lumipalloja, jotka puihin tien vierellä nakeltiin. Metsässä heikeni sentään kulku ja Juoseppi katsahti tässä taaksensa. Yhdessä pihlajassa istui pari punarintaa ja tiukuttivat silloin tällöin, ikään kuin unillansa; sillä välillä noukkivat he puusta marjoja; mutta niistä putoili maahan enämpi kuin syötiin. "Te maagan olette oikein kuvukkaat herrat ja huolimattomat Jumalan lahjoille; haaskaatte ruokaa enemmän kuin syötte," sanoi Juoseppi mennessänsä edespäin. Kauempana alhaalla laaksossa, puron varrella, lauloi yksi lintu niin erinomaisen somasti ja kauniisti, kuin olisi se ollut metsärastas. Mikä lintu se mahtaa olla! Ja lintu lauloi ja lensi yhä kauemma edespäin, jota kauemma käytiin, aina edellä ja pitkin puron vartta; lintu houkutteli, kuin olisi tahtonut sanoa: Tule peräss', tule peräss'; tääll' asun; hyvä täällä! Ja kun tultiin perässä, oli hän aina tuolla edempänä, yhä kauempana ja kauempana. Yhdessä paikassa, missä tie teki äkkisen mutkan, oli korkea lumikinos. Juoseppi vajosi myös ensi askeleessa siihen polviin saakka. Kuitenkin oli hän älykäs kyllä, kiipeemään ylös yhtä vuorimäkeä kaarittaaksensa kinoksen. Taas vaeltava edespäin tietä, sanoi hän itseksensä: "Ompa hyväkin että tähän äkkijyrkän reunaan on istutettu pihlajia tuommoinen rivi, siitäpä hoksataan missä tie kulkee. Ihmettelen" -- lausui hän päälliseksi äänehköön -- "ovatko nämät pihlajatkin isän?" Puut eivät tienneet vastata, ja ketään ihmistäkään ei löytynyt siellä, kuin olisi sen selittänyt. Ei kaukana tiestä pienessä metsässä kurkisteli yksi kettu päin poikaa. Mikki mahtoi vähän ihmetellä, mikä näky se oli, sillä hän seisoi kauan alallansa ja silmäili poikaa, siksi kuin tämä huusi: "Mene pois tiehes!" Pois luntustiki kettu, vaan ei lainkaan kiiruusti, ja vähä Juoseppi sanoi itseksensä: "Ah, äidenisä, se on oikein, kuin olette sanoneet, nyt olen minäkin sen nähnyt. 'Mikki lahaa häntää perässänsä pitkin maata, ja niin lakaisee hän kiini jälkensä, jotta ei kukaan löydä niitä.' -- Mikki on sentään hyvin viisas!" Joukko harakoita istui puissa ja krakistivat pojalle niin että rupesi häntä harmittamaan; mutta hän unohti sen pian, koska sai nähdä yhden käpylinnun kivellä tien vieressä. Lintu nyökkäsi ystävällisesti päätänsä ja Juoseppi nyökkäsi samoin takaisin. Lintu ei tosin sanonut mitään, mutta aukeli ja sulki noukkaansa, selvästi osoittaakseen isoovansa. "Tuossa on," huusi Juoseppi, heittäessänsä hänelle ainoan vielä jäljellä olevan leipänsä palan. Pelkäävä sen olevan kiven, kuin hänelle viskattiin, lensi käpylintu kuitenki tiehensä -- ja leivänpalainen -- jaa, se makasi haudattuna, tiesi missä, paksussa lumessa.

Juoseppi vaelsi levollisesti edespäin, pysähtäen vähän välistä, muin yhden puun alla, muin yhden ulkovan kallion verhossa, huvikseen katselemaan suuria lumihöyhäleitä, jotka putoilivat niin taajaan, mutta verkallensa maahan. "Huomenna täytyy isän antaa minun ajaa reellä," sanoi Juoseppi itseksensä -- ja isää ajatellen kävi hän taas yhä kauemma ja kauemma. Nyt alkoi jo hämärtämään ja poika rupesi tulemaan surulliseksi; se oli kuitenkin onni, että äidenisä oli kokenut varjella häntä taika-uskoisuuden kauhuista. Lauri hyväluontoinen oli sentään pojassa istuttanut uskonsa ja peloittanut häntä sillä, että edesmennetten sielut öisin pieninä valoina hyppelevät ympäri kalmistoissa, jaa, välistä metsissäkin. Juoseppi oli nyt lähestynyt kiviristille mäen alla, jossa oli juteltu erään murhan tapahtuneen vanhaan aikaan; ristillä istui yksi kaarne, huuteleva. Vähän levoton, mietiskeli Juoseppi palan aikaa; mutta heti malttanut, teki hän ison lumipallon, ja viskasi sillä kaarnetta, joka kohta lensi tiehensä.

Nyt käytiin taas edespäin. Pian seisoi Juoseppi erään kuvapatsaan tykönä ja katseli kummastellen yhtä joukkoa puoleksi lumettuneita ihmisenkasvoja, jotka kurkistelivat ulos patsaan vuotemasta. Juoseppi otti yhden kuusenoksan ja lakaisi pois lumen, sitä paremmin kuvia katsellaksensa. Hän näki sitte viisi miestä kuvattuina, seisovan rivissä kirveet kädessä, niiden edessä yhden jätin, varsin yksinänsä ja hänen ohessansa yhden ihmisen, makaavan maassa juuri kaatunut puu päällä. Taulun alapäässä oli kirjoitus: "Antti Pentinpoika sai metsänhakkauksessa tällä paikalla suuren puun päällensä 17 p. Elokuuta. Kovat kivut kärsittyä kuoli hän 23 p. Elokuuta. Jumala antakoon hänelle ijäisen rauhan ja rangaiskoon Ylimmäisen käsi kaikki syypäät!"

Juoseppi kauhistui; kuvat katselivat muka häntä, kuin olisi ollut syypää. "Kukahan Pentinpoika se on ollut?" kysyi Juoseppi itseltänsä.

Merkiksi, olevansa viaton, laski Juoseppi nyt patsaan päälle sen viherän kuusenoksan, ei pelkäämättä kuitenkaan kuvia, silmäileviä hänen peräänsä, kuin olisivat hyvinki halunneet ajaa häntä takaa.

Mutta katso! mikä tuo, tuolta tietä tuleva? Taitaako se olla ihminen. Hän näkyy niin vähäiseltä ja velhomaiselta. Kuva tulee yhä lähemmäksi. Juoseppi rohkasihen kuitenki ja kävi hahmoa kohden sekä sanoi: "Hyvää iltaa!" -- "Jumal' antakoon!" vastasi nyt vähäinen ukko, varsin peitetty hatuilta ja vutraaleilta. Ukko tahtoi nyt ottaa Juosepin kanssansa kylään, mutta tämä repäsihen irti ja juoksi edespäin, huutava metsässä: "Isä! isä!" Aina kauemma kävi hän edespäin tietä, ja sanoi itseksensä: "Isä tulee kyllä kohta; hän kuuli kyllä huutoni!" Yö tuli aina pimeämmäksi; mutta hän kävi käymistänsä, huutaen: "Isä tulkaatte tänne!" Hänen poskensa hehkuivat niin, että lumi, niille putoova, suli kohta.

Juoseppi luki ehtoorukouksensa monin kerroin. Sitte alkoi hän taas vaeltamaan. Silloin kuuli hän alhaalta laakson notkosta jonkun rätinän ja huokouksen -- vaan ei! heti tuli taas kohta hiljaisuus. Mutta, missä nyt oli tie? -- Löytynyt ei mitään tietä enään, se oli kadonnut. -- Poika juoksi edespäin itkien ja asettui muin yhden, muin toisen puun nojalle. "Isä! äite! Jumala hyvä! auta minua!" niin huusi hän -- ja Jumala oli kuullut hänen. Kolme enkeliä tuli, kynttilät kädessä; heillä oli valkeat vaatteet yllä ja kultaiset kruunut päässä, ja he veisasivat niin kauniisti ja ihmeellisesti:

Herätkää, herätkää, Tyköni kaikki tulkaa!...

He tulivat aina lähemmä ja lähemmä, ja Juoseppi kävi uskalluksella heitä kohden, huutaen: "Hyvät Jumalan enkelit ottakaatte minä kanssanne ja viekäätte minä isäni ja äiteni tykö!"

"Herra Jumala, henki se on! Herra Jumala, Kristus lapsi!" huusivat ne kolme enkeliä ja samosivat kynttilöinensä niin nopeasti pois, kuin olisi heillä oikein ollunna siivet.

Juoseppi rientää heidän perässänsä; hän lankee, mutta nousee taas -- o, voi! kaikki oli kadonnut -- mutta malta'pas! -- tuolta vilahti yksi kynttilöistä. Kiiruhda! -- Juoseppi oli pudottanut lakkinsa; hän ei hoksannut sitä, hän juoksi minkä jaksoi, huutaen: "Vartokaa! vartokaa! olenpa Juoseppi!" Mutta enkelit eivät odottaneet, eivätkä enämpi heti näkyneetkään. Kuitenki näkyivät heidän jälkensä tiellä, ja Juoseppi noudatti niitä edemmä ja kauemma, ja vihdoin, ylhäällä mäen päällä -- Jumalan kiitos olkoon! -- sieltä näkyi yksi kynttilä, monta kynttilää; sieltä näkyi suuri, kirkkaasti valaistu huone! suloinen tieto, että ihmisiä asui siellä nokisen katon alla, läpivavahti nyt eksyneen pojan. Uudistettuin voimin juoksi hän kynttilöitä kohden, ja tuli oikein edes -- Heljemyllylle. Ne kolme enkeliä nousivat juuri nyt isoa porrasta huoneesen. He veisasivat:

Kuulkaas! kuningasta kolmea pyhää, He veisaavat laulua hyvää: Herätkää, herätkää, Tyköni kaikki tulkaa!...

Juoseppi kävi veisaavaisten takana hartaasti, ja meni heidän kanssansa sisälle esitupaan. Enkelit veisasivat nyt laulunsa kolmesta kuninkaasta loppuun asti. Heitä kuunneltiin varsin ääneti, heille annettiin syödä ja juoda ja muuten lahjoitettiin heille rahaakin, jonka kaiken edestä ne luullut enkelit sangen kauniisti kiittivät. Juoseppi, joka ei ennen konsa ollunna nähnyt joulupoikia, tajunnut ei oikein maskuraatia, ennenkuin pojat olivat poismenneet. Pysähtänyt jälleen, heidän peräänsä, äkättiin Juoseppi vasta nyt huoneen asukkailta.

"Kuka sinä olet? Mistä sinä tulet? Mitä sinä täällä teet?' senkaltaisilla kysymyksillä kohdeltiin hän nyt äite Pentinpojalta, Heljen-äideltä ja Elsalta.

"Syö ensin vähäisen ja lämmittele itseäs myös; sinä olet niin viluisa ja märkä!" sanoi Elsa ystävällisesti, tarjotessansa hänelle ravintoa, sekä ottaessansa hänen päältänsä jakun, kuivamaan valkean eteen.

"Pulska poika tuo," sanoi mylly-äite, Juosepin maistaessa muutamasti lökäriä.

"Enkelit toivat minun kuitenkin oikeaan paikkaan; tainkaltaista juomaa saadaan taivaassa," sanoi Juoseppi.

Äite Pentinpojan silmät sähähtivät erinomaisesti, koska hän kuuli nämät sanat ja sen äänen, jolla ne lausuttiin; hän siirsi pois oluthaarikon edestänsä, sekä silmäili poikaa, melkein samalla muotoa kuin kettu äsken oli katsellut häntä metsässä.

"Mistä sinä olet?" kysyi Elsa.

"Virtalasta."

"Kuka sinun isäs on?"

"Hän ei asu kylässä."

"No sinun äites?"

"Niin -- hänen nimensä on Martina, ja minun äidenisä, hän on Kello-Taavetti."

"No, niin olet vihdoinki käsissäni!" kirkasi äite Pentinpoika pahanelkisellä ilolla. "Herr Jestakoon! Tuopas on Uotin poika." Hän juoksi äkkiä ylös paikaltansa ja löihen poikaan, ikään kuin olisi ollut joku petolintu.

"Jaa," sanoi Juoseppi vilkkaasti, "isääni, häntä kutsutaankin Uotiksi. Tunnettekos häntä?"

"Tule minun kanssani, vähä poika, niin saat panna maata!" sanoi äite Pentinpoika teeskellyllä ystävyydellä, tahtoessansa vetää poikaa sisälle sivukammariin.

"Enpä tule!" vastasi Juoseppi, "sinä olet velho-akka, tahtoisit vaan keittää minun liemeksi. Hellitä minä, muuten puren sinua!"

"Niin, niin! kyllä minä keitän sinun," sanoi äite Pentinpoika, pahanelkisesti hymyten. "Ah, niin onnellisesti -- lisäsi hän -- se on oikein hyvin, että poika on juosnut tänne ja että olemme saaneet hänen käsiimme. Nyt me lymytämme hänen koko mailmalta, ja, poika meidän vallassa, taidamme vaatia sekä yhden että toisen, ja ensinkin Uotin."

"Ette saa ottaa poikaa," sanoi Elsa arvollisuudella, astuessansa äite Pentinpojan tykö.

Juosepille virkkasi hän taas: "Älä pelkää, älä ollenkaan pelkää; tule ja istu tänne minun polvelleni -- niin jaa! Maltas, minä otan pois ne märät vettyneet kengät jalastas, ja panen omani sijaan! Niin jaa, nyt olet lämmin ja kuiva. Sanos minulle nyt tietääkö äites, että sinä olet pois kotoa? Ja minkätähden olet sinä näin kulkuteillä myöhään yöllä?"

"Minä läksin isää kohtaamaan. -- Ne ovat sangen häijyjä kylässä: isälle ovat he antaneet haukuntanimen Kemppi, että hän on muka niin väkevä! ja isänäiden kutsuvat he oikeaksi perkeleeksi; mutta minä olen sanonut heille, minä..."

"Varro'pas, ilkeä poika, minä annan sinulle, minä, perkeleestä!" kirkasi äiti Pentinpoika, karkaava lyömään lasta. Elsa puollusti kuitenki Juoseppia väkevästi, ja taistelun vielä kestäessä sisään astuivat Pentti ja Kello-Taavetti.

"Ah, katso tuossa tulee äidenisä!" riemahutti Juoseppi ja juoksi Taavetin tykö.

"Onko tämä minun eksynyt poikanipoika?" kysyi Pentti. "Tule tänne, pojut, tässä on sinun isänisä! Ompa se pulska poika. Olisipa synti ollut, jos senkaltainen poika olisi kadoksiin joutunut."

"Mutta minä, minä kirkasen: ei, ei, siksikun läkähdyn!" huusi äite Pentinpoika hurjapäisessä kiukussa.

"Se on oikein, ämmä kulta, kiru ei, sinä -- mutta se nyt ei auta. Eikö se ole ilmainen ilme, että yksi lapsi, sillä muotoa joutunut kadoksiin, taas on löydetty? Siellä, ulkona metsää juoksevat koko kylän asujamet etsimässä lasta. Sepä on oikea kunnia ja ilo, saada senkaltaisen lapsen, joka niin hyvänä pidetään, että moni lapsen tähden antauu hengen vaaraan. Herra Jumala on lapsen suhteen tehnyt ison ihmeen; kukatiesi tekee hän sen sinunki suhtees, ämmä vähäinen. Annas nähdä, ettäs olet hyvä nyt ja myönnyt! Joskus myötenkin antaminen ei haita. -- Elsa, onko sinulla mitään asiaa vastaan?"

"Jos ei muusta ole kysymistä, niin minä tosin en tahdo ottaa tältä lapselta sen isää," vastasi Elsa.

"Ja minä kirun ei, ei, ei, vaaleaan kuolemaan asti!" huusi äite Pentinpoika.

Kello-Taavetti ei ollut vähintäkään malttanut kaikesta tästä puheesta; hän piteli lasta sylissänsä, hän pyyhkäsi sitä kasvoihin ja vaatteisin, ikään kuin ei olisi uskonut itseänsä, että lapsi oikein oli hänen edessänsä; sitte hiipi hän ulos, poika käsivarsissa. Hän tietänyt ei oikein mitä tahtoi; kukatiesi teki hänen mielensä olemaan yksin kotona lapsen kanssa. Kuitenkin oli hän tuskin pääsnyt pois ovesta, ennenkuin tunsi, etteivät polvensa tahtoneet kannattaa, ja että koko ruumiinsa oli kuin rikki runneltu; hänen täytyi istahtaa ulkoportaalle levähtämään.

Siinä istui nyt Kello-Taavetti. Silloin lähestyi äkkiä yksi mies pikaisin askelein. Se oli Lauri Pietarinpoika. Tämä riemahti ilosta, äkätessänsä Juosepin. Poika taas kertoi kielevästi vanhalle ystävällensä, että äidenisä parka oli aivan väsyksissä.

"Lauri! mene pian takaisin metsään, sanomaan että olemme löytäneet lapsen; se olisi väärin, antaa kylänmiesten vaeltaa ympäri turhaan," lausui Taavetti vapisevin ja heikoin äänin.

Lauri kiirehti kohta pois korkealla riemuhuudolla: "Hän on löytty! hän on löytty!" kirkui hän ehtimiseen, juostessansa mutkivaa tietä, jotta oli hengästymäisillänsä.

Taavetin tykö tuli nyt Elsa; hän sanoi: "Antakaatte minulle lapsi!"

"Ei, minä en laske poikaa enään pois tyköäni. Mitä sinä lapsesta tahdot?"

"Minä kantaisin lapsen ylös ja panisin hänen maata kammariini. Tulkaatte ynnä!"

"Sinä olet erinomainen impi, niinkuin äiteskin oli kelpo akka. Minä tulen kanssas, mutta minä uskon tuskin jaksavani ylös trapuista..."

"No, tulkaatte sitte talliin! Siellä on myös lämmin," sanoi Elsa nerokkaasti.

Tyhjään pilttuusen pöyhittiin nyt heti sija horroksissa olevalle pojalle hajahtaviin heiniin -- ja Taavetti alas istui kuin äite valvomaan rakastettunsa unen ylitse. Vasta kaiken tämän säälittyä, vaelsi Elsa hiljaisin askelein tallista.

KUUDESTOISTA LUKU.

Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä.

Kummaltaki vanhemmalta -- heti kun mäen päältä näkivät kynttilät Heljemyllystä -- oli Lauri lähetetty tiedustamaan mitä siellä tapahtui. Uotin ja Martinan piti sen aikaa odottaman.

Lauri palasi pian, vaan ei löytänyt niitä molempia paikalta, johon oli jättänyt heidät. "Minä uskon olevan kuin kaikki tyyni olisi noiduttu tänäpänä," pakasi Lauri, käydessänsä ympäri, etsien kaikilta tahoilta.

Uotilla ja Martinalla oli varsin toista tehtävää: he olivat jahtaamassa niitä kolmea enkeliä. Uoti oli väkevällä äänellä huutanut heitä seisahtumaan, kun tulivat tietä edespäin. Pojut, peljästyneet ukkosen äänestä, eivät luonnollisesti pysähtäneet, vaan juoksivat minkä jaksoivat.

Saaden kipenän toivoa, lausui Martina Uotille: "Saatpas nähdä, että Juoseppi on mennyt niiden laulavien poikain kanssa!" Uoti ei tarvinnut kuulla muuta, ennenkuin hän painavin askelein juosta luntusti pakenevien perässä. Juurikun karhujahti oli onnistunut ja Uoti aikoi kuulustella yhtä niistä kolmesta enkelistä, edesastui Lauri, kähiseväisesti lausuva, jotta tuskin tajuttiin: "Hän on siellä! hän on siellä!"

"Kuka on siellä!"

"Juoseppi toki!" vastasi Lauri kähisten.

"Missä? missä? missä sitte?" kysyi Martina, luoksi juokseva. "Missä?" kertoi hän kärsimättömästi, "sano Jumalan tähden, onko hän elävä eli kuollut?"

"Hän istuu siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja juo lökäriä!"

"Minun Juoseppini! Juoseppi!" huusi Martina suurimmalla ilolla, ja juoksi hetikohta niin nopeasti alas mäkeä, että Uoti vaivoin taisi seurata. Pian lensi hän ylös portaita pytinkiin, tempasi oven auki väkiväellä, ja huusi: "Juoseppi! Juoseppi! missä siis on Juoseppini?"

"Laita itses hiiteen Juoseppines!" rämäsi yksi tyly vaimoääni.